Part 12

Samaa tietä oli kulkenut matkamiehiä ja niiltä oli pudonnut sianlihan kappale. Susi sieppasi sen kitaansa, mutta kun tunsi suolaiseksi, heitti pois ja sanoi: »Suu tuoretta toivoo!» Niin hän tuli vihdoin kylän lähelle ja hiipi katsomaan, mitä hyvää sieltä näkyisi. Ojuri siinä kaivoi ojaa ja katsoi aina taaksensa, tuliko siitä suora. Susi tarkasteli häntä hetkisen ja tuumi sitten: »Ennen otan lampaan pellolta yhdeksältä kyntäjältä kuin yhdeltä ojurilta, joka aina taakseen katsoo.» Mutta sitten susi huomasikin jotakin, ja eihän vain: siinähän on joen rannalla sika porsaineen! Sudelle valahti pitkä vesi kielelle, sillä sianliha on hukan parasta herkkua. Hän hiipi ääreen ja aikoi juuri iskeä siitä lihavimman porsaan, kun emakko huomasikin hänet ja rupesi rukoilemaan: »Älä, hyvä hukka, syö näitä minun lapsiani ainakaan ennen kuin saan ne kastetuksi, sillä nämähän ovat kastamattomia kaikki! Ja sallinethan toki minun itsekin lähtövirren laulaa?» Ei olisi ollut sudella aikaa odottaa niiden kastamista, sillä kovasti kurni nälkä hänen suoliansa, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toiselta viimeistä mielitekoa evätä ja suostui. »No kasta heidät!» virkkoi hän ja istui katsomaan toimitusta. Mutta sikapa syöksi kaikki porsaansa jokeen, meni itse perässä ja ui joen toiselle rannalle. Susi jäi ällistyneenä ja suu märkänä katsomaan jälkeen eikä voinut tehdä muuta kuin tunnustaa itselleen, että sinne nyt katosivat äskeiset paistit hänen oman tyhmyytensä vuoksi. Kiukustuneena hän läksi katsomaan, näkyisikö mitään muuta aamiaiseksi kelpaavaa, ja huomasikin, kuinka viereisellä niityllä kaksi pässiä puskee toisiansa, kaksi pukkia määkiä mykittää ja lammaskatras syödä jyrsiskelee. Siihen syöksähti susi heti paikalla.

Tempasi joukosta pukin hampaisiinsa ja sanoi: »No nyt pääset tämän maailman vaivoista ja vastuksista, sillä nyt minä sinut syön!» Mutta pukki parkuu suden hampaissa: »Mekkoni repee, mekkoni repee! Odota vähäisen, että edes maani käyn vakoamassa, ja tokihan nyt itsekin meidän kanssamme kauniin lähtöveisuun veisaat! Sen jälkeen syö, kun mielesi tehnee!» — »No olkoon», suostui susi ja lisäsi: »Käyn mä häntä vaikka noita pässejä katsomassa sillä aikaa. Aamiaiseni jos minulta meneekin, niin hyvä täältä päivällinen kumminkin heltiää!» Ja niin meni susi pässien luo ja sanoi: »Nyt niinä teidät syön.» Mutta pässit selittivät: »Älä meitä näin riitaisina syö, sillä muuten me rupeamme sinun sisässäsikin puskemaan, ja kuinka sinun, sutturukka, sitten käy?» Ei ollut vieläkään mieltä suden päässä, vaan rupesi hän siinä riidan ratkaisijaksi kahden pässin välille ja oli henkensä menettää, kun pässit oikein vastakkain puskivat. Jo pelkäsi susi, että meni häneltä päivällisenkin toivo, ja ryntäsi lammaskatraan kimppuun, mutta lampaat sanoivat, ettei näitä pidä vielä syödä, karitsoja, ennen kuin niille veisataan, ja susi rupesi sitä odottamaan. Mutta lampaat keräytyivätkin yhteen joukkoon ja alkoivat kovasti määkien ja huutaen laukata poristaa kotiin päin, karitsat edellä. Sieltäpä nyt akat korento kädessä hyppäsivät katsomaan, mikä hätä lampailla oli, ja uhkasivat hengen pieksää sudelta, joka vähissä hengin pääsi heidän kynsistään. Älyten jo tyhmyytensä ryntäsi susi takaisin niitylle katsomaan, joko edes pukki olisi tullut peltonsa vakoamisretkeltä, niinkuin oli luvannut, mutta mitä vielä: eihän siellä enää mitään pukkia näkynyt, sillä pukit olivat juosseet jo aikoja sitten väen luo turvaan!

Kovasti oli nyt sudella nälkä eikä auttanut muu kuin edelleen vain mennä palan hakuun. Näkipä hän siinä sitten tamman varsoineen, ihastui taas ja arveli:

»Luulin minä jo tästä tulevan onnettomuuden päivän, mutta tulikin oikea ilon ja riemun päivä, koskapa sittenkin saan tuosta tavallisen aamiaisen!» Hän meni tamman luo ja sanoi: »Sinun pintasi on niin ihana ja sinun lihasi niin makea, että etkö antaisi vähän reidestäsi maistaa?» — »Eihän toki!» vastasi tamma. Susi silloin ehdotteli: »Minä syön tuon sinun varsasi ja sen kai sallit mielelläsi, sillä vastustahan sinulla vain onkin siitä? Eikä sinulla sitäpaitsi ole lupaakaan näillä tienoilla kävellä!» — »On minulla Kääpälän isännän antama passi», sanoi siihen tamma, »niin että älä ainakaan ennen syö, kuin saan sen sinulle näyttää. Tulehan tänne ja lue se täältä takakaviostani — se on kirjoitettu sinne, kuten sen kurtuista jo kaukaa voit nähdä.» Ei ollut mieltä suden päässä vieläkään tarpeeksi, vaan sinne meni onneton tamman takapuolelle niitä kavion kurttuja lukemaan, ja silloin kun tamma lasketti sutturukkaa leukaan, niin taivas kirkkaina tähtösinä tanssi hänen silmissään ja hän jäi pyörtyneenä siihen makaamaan. Mutta tamma laukkasi varsoineen tiehensä.

Selvittyään pyörryksistään rupesi susi katkerasti itkeä öllöttämään ja moittimaan itseään. »Voi hupsua, mikä olin», kiljui hän siinä nyt tuskissaan. »Olinko minä mikään pappi, että minun piti pitää huolta sian lasten kastamisesta, tahi mittari, että minun olisi ollut pakko päästää pukki maitansa vakoamaan, tahi tuomari, että rupesin pässien riitaa ratkaisemaan, tahi kanttori, että rupesin lammasten lapsille veisaamaan, tahi nimismies, että minun tarvitsi tamman passia katsella!» Ja niin muisti hukka Merkin ja päätti mennä vaatimaan häneltä sekä ruokaa nälkäänsä että viinaa suruunsa, koska oli kerran näin huonosti päättynyt tämä päivä.

XXVI.

EI NIIN PIENTÄ PITOA, ETTEI OLE KUOKKAMIESTÄ.

Luotu on lintu lentämähän, Humalainen huutamahan, Viinainen viheltämähän, Huolellinen laulamahan.

Illan hämärissä hukka hiipi hiljoilleen Kääpälään ja ulvahti hiukan siellä tunkion reunalla navetan takana. Vaikka talosta kuuluikin aikamoinen ilakoiminen ja puheen sekä laulun sorina havaitsi tarkkakorvainen Merkki heti, että nyt on varmaankin susi tullut velkaansa perimään. Hän otti rasvaisen luun hampaisiinsa ja meni katsomaan, mikä navetan takana oli hätänä. Susihan siellä häntä odotti.

»Kuule nyt, kuomaseni!» sanoi susi, »nyt minulla on niin kova nälkä, että täytyi tulla tänne luoksesi kysymään, voisitko lupauksesi mukaan antaa minulle ruokaa? Ja minua ovat kohdanneet sellaiset surut ja onnettomuudet, että välttämättä tarvitsen nyt sen pullollisen viinaa, jonka myös olet minulle luvannut.» Ja susi kertoi itkeä öllötellen, mitkä kaikki onnettomuudet hänelle tänään ruoan haussa olivat sattuneet. Merkki saattoi tuskin pidättää nauruansa, antoi sudelle luun ja sanoi: »Älä ole milläsikään, vaan maistele tuosta aluksi, kunnes tulee pimeämpi ja hääväki laskeutuu levolle. Täällä on näet nyt Kääpälässä häät ja ruokaa sekä viinaa on pirtti täynnä, kunhan vain maltamme odottaa. Jyrsihän luuta ja kerro.» Ja susi jyrsi, niin että korvat keikkuivat, ja aina väliin jutteli Merkille seikkailuistaan.

Sattuipa siinä sitten Kääpälän kissa hiirenpyydystysretkilleen ja hiiviskeli hiljaa pitkin navetan kivijalan juurta toivossa, että saisi hiiren, kun näkikin samassa, kuinka tunkion laidalla joku liikkui hämärissä. Nehän olivat suden korvat, mutta ei kissi sitä joutanut tuumiskelemaan, vaan kokosi jalat allensa ja hypätä tömähdytti suden niskaan. Vasta siinä hetkessä hänelle selvisi, ettei tässä nyt hiirtä ollutkaan, ja niin hävisikin kissi saman tien kuin leimaus, ällistyneen suden pääsemättä selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Joku vain oli tullut kuin salama hänen niskaansa, tullut ja mennyt, ja kipeä kihelmöiminen todisti, että käyty oli. Hämmästyneenä kysyi hän Merkiltä: »Mikä tämän miehen nimi on, joka on näin ylpeä?» Merkki ei tahdo saada naurulta henkeä vedetyksi, kun kissi niin sukkelasti oli käynyt sutta iskemässä, ja vastaa vain hyvin salaperäisesti: »Se on herra Vinkkeli.» Koettaa susi kysellä vielä tarkempaankin, mutta ei Merkki sano siitä muka muuta tietävänsä kuin että se on suuri herra, paljon vierailla mailla matkustellut, ja on nyt asettunut tänne Ilmolan kylään asumaan. »Yhyy», arvelee siihen susikin ja tyytyy, jyrsien vain ahnaasti luutansa.

Tulee sitten hyvin myöhäinen yö ja synkkä hämärä. Jo sanoo Merkki sudelle, että nyt lähdemme pirttiin syömään ja viinaa juomaan, kuten puhuttu on, ja niin he hiipivät yhdessä pirttiin. Siellä hääväkeä nukkuu raskaasti humaltuneena joka paikassa, auki ovat ovet kaikki, kukaan ei huomaa mitään. Väliin joku nostaa päätänsä ja näkee Merkin ja toisen isomman koiran, mutta pitää vain talon koirina eikä ole millänsäkään, vaan nukkuu uudelleen. Pääsevät siitä kuokkavieraat vihdoin pöydän luo ja Merkki käpälällä vetää vieraalleen syömistä minkä kerkeää. Pöydän alla sitten herkutellaan. Susi syö kyllältänsä, kunnes muistaa taas sen viina-asian ja kysyy: »Onko sinulla se puteli jo varustettuna — tässä alkaa pian tulla ryypyn aika?» — »On kyllä», vastaa Merkki, »meidän perheenmies pitää puteliaan tuolla penkin alla pölkyn takana, odotahan, kun haen sen sieltä.» Ja pian oli puteli siinä veljesten välillä lattialla.

Nytpä hukka halusi olla Merkille mieliksi ja sanoi: »Ryyppää sinä, hyvä perheenmies, ensiksi itse!» Merkki esteli, mutta suostui sitten, ryyppäsi, haukkasi luuta päälle ja sanoi että »ääh!» Sitten tuli hukan vuoro ja hänpä vasta kallistikin pitkän ryypyn, sanoi kakistellen ja puhallellen että »äää-äh!» ja puri hänkin luuta päälle. Ruvetaan siinä nyt vuorotellen kallistelemaan putelia, innostutaan, rellutellaan, ja Merkki kehoittaa: »Ryyppää toinen, ryyppää kolmaskin kerta!» Ja susi ryyppää, ähkäisee ja aina puree luuta päälle. Ryyppää Merkkikin, mutta varovaisesti, kun sen sijaan sutta kovasti yllyttää muka hyvyydessään. »Ryyppää, ryyppää vielä kerta, sinä olet pitkän matkan käynyt!» ja susi ottaa vielä, nassaa putelista ryyppyjä, niin että hänen päässänsä rupeaa ihanasti läikähtelemään.

Jo innostuu susi, tarttuu Merkkiä kaulasta. Ollaan siinä, mönkyröidään lattialla, pientä urinata pidetään. Mutta Merkki varoittaa: »Älä, älä, lanko pidä pahaa elämää, muuten tästä ei hyvä seuraa!» Ei susi häntä kuitenkaan paljon kuuntele, relluttelee ja sanoo: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko ääneen?»-—-»Älä, veikkonen, volau, äänestäsi tuntevat!» Taas mönkyröitsee ja relluttelee susi siinä iloissaan hetken aikaa, kunnes jälleen kysyy: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko ääneen, häh! En salli enää, etten laula, lankoseni!» — »Älä, älä, veli veikkonen, laula, älä volau, meille huonosti muuten käypi!» varoittaa jälleen Merkki jo hiukan peloissaan, sillä hän huomasi, että juopunutta sutta ei ollutkaan hyvä hallita. Susi totteleekin hetkeksi aikaa, ottaa taas pitkääkin pitemmän ryypyn ja saa siitä uutta vauhtia. »Laulanpa laulan, lanko, enpäs salli, etten laula, etten ääneeni volau», relluttelee hän vain ja puhkeaa Merkin voimatta sitä estää korvia särkevästi ulvomaan:

»Paimenen huilu se huutelee Ja leppätorvi se laulaa, Mutta se lemmon pämppätorvi Kovin karsivi kaulaa!»

Mutta siitäkös vasta nousikin hirmuinen meteli. Odottamatta mitään karkasi Merkki hukan niskaan ja alkoi repiä, hääväestä mikä sai härkintäraudan, mikä kapustan, mikä hiilikoukun, ja kaikki huutamaan että »kuka toi suden tupaan!» sekä mukiloimaan sutta minkä ehtivät. Vaivoin pääsi susi siitä välistä livahtamaan ovelle ja oven auki sekä sitä tietä pakoon yön pimeyteen pakottavin nivusin ja humalaisin aivoin, surkeasti katuen juopumustansa ja sadatellen Merkkiä, joka lopuksi oli hänen, vieraansa, kimppuun karannut. Mutta perheenmies taas ylisteli Merkkiä ja sanoi: »Te olette pitäneet koiraa tähän saakka kehnosti, vaikka kahdesti on jo talon sudelta suojellut! Tästedes täytyy sitä yhä paremmin kohdella, syöttää, juottaa, ja kun kuolee, niin vielä vasta panna pään alle!»

Mutta siitä syttyi sammumaton viha suden ja koiran välille, ja susi vannoi syövänsä koiran, missä vain kiinni saapi. Kesällä se ei kuitenkaan viitsi koiraa syödä, kun saapi kyllälti parempaa ruokaa, sanoo vain halveksien: »Huut’ pois!» ja sitten:

»Mene, kuonokas, kotihin, Käske tänne kärsäkästä, Lennätä läpäkkäkieltä! Kyllä sun talvella tapoan, Sydänkuulla kunnioitan.»

XXVII.

ARKA HENKENSÄ PITÄÄ.

Anna juosta vääräsäären, Kierosilmän keikistellä, Tulla tänne tuusimatta, Varomatta vaapotella.

Mutta juuri sinä yönä, jolloin karhun häntä jäätyi avantoon, laukkaili Jussi silmät pyöreinä ja kovasti korviaan viipoitellen metsässä edestakaisin ja uhmaili talven ankaraa pakkasta. Mutta nyt oli Jussi suutuksissaan: oli käynyt illalla halmeen reunasta laihoa näpistelemässä, oli jyrsinyt tutusta haavikosta hiukan kuorta hyvän maun korottimeksi, oli sitten laukkaillut hetken huvikseen ja tyhmän näköisenä pöllötellyt muiden jänisten kanssa, kunnes oli vihdoin painunut tutulle vanhalle makuukselleen. Mutta pakkanen ei anna Jussin nukkua, vaan nipistelee niin, että hänen on herääminen. Suuttuneena hän hyppää laukkaamaan, menee korvat luimussa pitkin ahoa ja uhmailee pakkasta sanoen: »En minä palellu, vaikka sinä kuinka pakkasen teet!» Pakkanen kuuraisesta suustansa vastaan räsähtää: »Ka palellut!» — »No koetetaan!» — »Koetetaan vain!» Ja silloin kun pakkanen heittäytyi oikein pakkaseksi, niin pamahtelivat vain kallion lohkareet haljetessaan ja pikku linnut oksilta maahan tipahtelivat. Mutta Jussikin puolestaan rupesi töille: juoksi itselleen oikein polun ja alkoi sitten laukata riehkaista sitä polkua kahdakäteen lämpimän saadakseen. Juoksee, juoksee väsymättä, mutta yhä kovemmin kiristää pakkanen, eikä tule Jussille väri. »Kyllä tässä nyt taisi käydä huonosti», arvelee hän ja mennä vääntää yhäkin polkuansa kahdakäteen, pakkasen pilkaten hänen rinnallaan paukkuessa ja räsähdellessä. Jo tuntee Jussi, että nyt hän ei enää jaksa kauan juosta ja että taisi hänelle nyt tuho tulla, ellei huomannut jotakin tepsivää keinoa. Jopa keksiikin siinä hädissään, heittäytyy väsyneenä hangelle makaamaan, piehtaroi siinä kinoksessa ja huohottaa: »Huh-huh, kun on palava!» Pyyhkii muka hikeä naamaltaan, yhä muka piehtaroipi, vaikka oikeastaan jo ihan henkihieverissä keppuroi, ja todistaa taas: »Onpa aika väri!» sekä nauraa: »Haihai hikku palavoo!»

Tämä oli pakkasesta varsin kummallista, sillä hän tiesi puristaneensa Jussia niillä kourilla, joista ei moni ollut hengissä selvinnyt. Hän pysähdytti kylmyyttänsä, katseli ympärilleen ja huomasi kuun jo aikoja kadonneen sekä tähtien vaalenneen: aamu oli tullut ja kaukaa tuntui eteläisten pilvien hajua. »Eipä taida oli väliä tuon Jussi rievunkaan kiusaamisesta», ajatteli pakkanen väsyneesti ja tunsi suurta halua ruveta nukkumaan. Hän painui pitkäkseen ja katseli Jussia, joka siinä makasi muka palavissaan. Pakkasen kävi häntä äkkiä kovasti sääliksi, eteläisen ilman tuntu tuli yhä ilmeisemmäksi, kunnes hänen täytyi tunnustaa: »Eihän tästä nyt tullut mitään minun kylmännästäni, kun tuo Jussikin tuossa ihan värillään keturoi!» Ja niin kävi pakkasella ilkeäksi koko homma, että hän heitti kylmämisen kokonaan pois ja rävähti suorastaan ihan vesisateeksi. Kun Jussi sen huomasi, lähti hän laukata huristamaan nauraen halkinaisin huulin riemusta niin, että harakallekin kävi moinen mekastus ilkeäksi ja hän koetti parhaansa mukaan Jussia kiellellä. Mutta ylpeästi tämä vain vastasi: »Hae tänne kontio, susi ja repo, että kerrankin saadaan tehdä välit selviksi! Tässä on poika, joka pystyy pakkasenkin nujertamaan!» — »Älä turhia kerskaile», varoitti harakka onnetonta Jussia, jolle menestys oli mennyt aivan päähän, »mistä tähän nyt otetaan karhu, susi ja repo, kun ovat metsän vallat menneet Ilmolan kylää ja taloja tutkimaan». — »Pianpa minä heidät sieltä käsiini saan», uhmaili Jussi, »ja silloin ei muuta kuin kouraan sylkäistään ja sitten!» — »Älä, Jussi rukka, höpise!» varoitteli harakka, »eihän sinulle tarvitse sen parempaa ottajaa kuin kissan, niin että varo vain, ettet vielä sen kynsiin joudu!» — »Kissa!» ynseili Jussi halveksivasti, »mikä se kissa on?» — »On se sellainen elävä, ettei sille moni pidä», ilmoitti nyt harakka, »sen kuuluu luoja luoneen kehnolle kiusaksi.»

Jussin menivät silmät pystyyn. »Vai pahalle kiusaksi», ihmetteli hän, »mistä sinä sen tiedät?» »Sen kertoi tuo ala-ahon vanha korppi, kun yhdessä hevosen raadolla istuimme ja Kääpälän kissa tuli ajamaan meidät pois. Korppi on niin vanha, ettei se ole koskaan syntynytkään, vaan on aina ollut syntymättäkin, ja se muistaa kaikki.» Harakka lasketteli Jussille, kun näki tämän yksinkertaisen naaman. »Älä nyt», ihmetteli taas Jussi. »Kerroppas, kuule, minullekin». — »Saattanenhan tuon kertoa», sanoi harakka.

Luotuaan ihmisen — puhui harakka — huomasi luoja työnsä hyväksi. Mutta paha oli kateellinen kuten aina ja tahtoi luoda jotakin vielä parempaa. Hän vaivasi päätänsä ja mietiskeli, kunnes rupesi tekemään jotakin vallan erinomaista ja tekikin mahdottomalla touhulla ja voimalla — hiiren, otti niitä kahmalollisen ja heitti luojan pirtin permannolle. »Oletkos tämmöisiä näpperöisiä ennen nähnyt?» kysyi hän sitten luojalta pilkallisesti. Mutta luojapa vain sieppasi viereltänsä pöydältä liinan, heitti sen lattialle ja kysyi pahalta: »Oletko tuommoista koppana ennen nähnyt? Siinä on sellainen kipperoinen, kopperoinen, että se syöpi sinun näpperöisesi.» Liinasta tuli samalla kissa, »näpperälle» »noppari», ja se heti hiirten kimppuun, joilta oli hetkessä niskat nujerrettu. Kehno siitä äkäytyi kovasti ja ennen kuin luoja sai sen estetyksi, oli hän ottanut kissaa pää- ja häntäpuolesta kiinni sekä vääntää navertanut hyväisesti, niin että sanovat sitä lyytä kissalla vieläkin olevan selän köyryssä. Ja siksi se kuuluu mielellään pöydällä istua kököttävän, kun on pöytäliinasta tehty...

Näin kertoi harakka kissan aikoinaan maailmaan ilmestyneen. Jussi arveli puolestaan, että saattaa hyvinkin olla totta, mikäpä hänet tutkinee, mutta ei auta, täytyy lähteä Ilmolaan katsastamaan, mitä kettu, susi ja karhu siellä maleksivat ja jos kissa sattunee eteen, niin täytynee kestää sekin koettelemus...

Näin sanoen lähti Jussi taas laukata humpailemaan ympäri Metsolan saloja, aikoen mennä Ilmolaan katselemaan, mitä ihmeitä siellä sitten olisi nähtävänä. Mutta Jussin matkanteko on sellaista, että kun yhden askeleen hyppää eteenpäin, niin samalla melkein menee kaksi syrjään, ja kun leuka alituisesti väkättää syönnin touhussa, silmät pöllöttelevät ja korvat viipottavat, katkeaa taipale ylen hitaasti. Saapui toki viimein Jussikin Ilmolan maille, hypähteli siellä täällä, oli hyvin arkeillaan ja pelkäsi, että harakka on vielä käynyt kertomassa hänen kerskailunsa ketulle, sudelle ja karhulle. Viimein hän osui Katilan autiotuvalle, kurkisti ovesta sisään, huomasi sen aivan tyhjäksi, kyykähti kynnykselle, painui sisään ja rupesi taloksi. Siitä pitäen päätti Jussi nyt ruveta näitä seutuja tutkimaan.

Sattuipa sitten juuri näihin aikoihin, että Kääpälän kissa kyllästyi yksitoikkoiseen kotiruokaan ja päätti lähteä salolle katselemaan, eikö sieltä löytyisi mitään suulle sulavampaa. Käveli katti siellä salolla itsekseen, iski lihavan metsähiiren, iski toisenkin, maisteli lintujen munia ja poikasia sekä katseli silmät raollaan kohden kuusten latvoja, joissa oravat vihaisesti hänelle kahdella käpälällä oksaa ravistivat ja tirskuen käskivät pois mennä. Miten olikaan, tulikin kissa Katilan autiotuvalle, katsoi kynnykseltä sisään ja naukaisi taloon hyvän päivän. Jänis sieltä vauhkona kopeutuu eteen, kysyy kuulumiset, kysyy nimet ja saakin hämmästyksekseen tietää, että tämä nyt on itse kissa, se, josta harakka oli hänelle kertonut. Mutta eihän kissi näytä Jussista vaaralliselta ja kun hänelle on jo ehtinyt tulla ikävä siinä yksin asuessaan, ehdottaa hän, että ruvettaisiin yhdessä taloa pitämään. Ei ole kissillä mitään sitä vastaan ja niin ruvetaan siinä yhtenä elämään.

Mutta pian huomaa jänis, ettei kissistä ole hänelle sanottavaa apua talon hoidossa, kun on yhtenään ja alituiseen omilla millä lienee kyläretkillään. On kerrankin Jussi parhaillaan pihalla hulikoita huuhtomassa, kun tulee kissi kotiin ja aikoo aivan sanan puhumatta paneutua nurmikolle nukkumaan. Ei malta enää silloin siivoluontoinen Jussi olla vaiti, vaan kysyy pilkaten kissalta:

»Kylästäkös kyykkänä tulevi, Nahkasilmä naapurista?»

Ei ole katti kuulevinaankaan, makaa vain rentonaan ja tuskin hiukkasen silmiään raottaa. Se suututtaa Jussia. Uudelleen hän kysyy vähän terävämmin:

»Kalastakos katti nyt tulevi, Rannaltakos raippahäntä?»

Ei liikahdakaan kissi, rentonaan vain makaa eikä enää viitsi Jussin kysymyksille silmiäänkään raottaa. Jo suuttuu siitä Jussi ja myrkyllisesti sähähtää asuintoverilleen:

»Söisi se kattikin kaloja, Vaan ei kastaisi kynsiänsä!»

Jo puraisi kissiin tämä vanha juoru hänen kalastusmatkastaan. Hän vastasi halveksien olkapäänsä yli Jussille:

»Kuule tuon puuppanan puheita, Nallinaaman nauskutusta!»

Ällistyneenä katsoa pöllötteli Jussi kissaa vasten naamaa, mutta tämä nousi ylös, venytteli ensin molemmat etu- ja sitten takajalkansa, haukotteli ja sanoi uudelleen: »Niin, niin,

»Kuule tuon kuuppanan puheita, Pyyräsilmän pyyläystä!

»Kun haukkuu vain toista siitä, että tämä ahkerasti metsällä käy ja tavaraa taloon hankkii! Jättäisit sinäkin nuo hulikkasi siihen kuivamaan ja tulisit mukaan metsälle, niin saisit parempiakin antimia!» Näin sanoi kissa, ja kuinka olikaan, niin Jussi siitä innostuukin ja niin lähdetään yhtenä metsälle, tietä kahden kuljetaan.

Mennään aluksi polkua pitkin ja tullaan purolle, joka monia mutkia tehden polvitteli niityn halki. »Miksikähän tuo puro lienee niin mutkainen?» arveli siinä jänis, mutta kissa katsahti häneen halveksivasti ja sanoi: »Oletpa sinä soma, kun et omia jälkiäsi tunne. Siksihän ovat kaikki joet ja purot mutkaisia, että sinä olet ollut mittarina, mutkitellen laukannut ja sinun jälkiisi sitten on tehty joet ja purot!» Jussi pöllötteli ihmetellen, sillä ei hän ollut sattunut sitä kuulemaan, mutta kissa vakuutti asian todeksi: sen oli kertonut itse Heikki Lämpsä Ilmolan Niemiskylästä, joten sen sai kyllä uskoa. No, uskoihan Jussi, kun kissa totisena vakuutti.

Kuljetaan siinä sitten yksissä edelleen, kun Jussi taas muistaa ajattelemattoman kerskailunsa voimistaan, sudesta ja karhusta, ja tuumii kissalle: »Mikähän tulisi meille neuvoksi, jos sattuisi tähän karhu ja uhkaisi syödä meidät?» Kissa vastasi yksikantaan ja tyynesti, ettei hänellä ainakaan ole sellaisen mahdollisuuden varalle kuin yksi keino. Tästäpä Jussilla taas riehahti vanha kehumaluonto ja hän kerskasi: »Minulla olisi sata, olisi tuhatkin neuvoa, ihan koko pussillinen juonia, jos niikseen tulisi!» — »Hyvä on», arveli kissa, »sittenpähän sinulla ei ole mitään hätää, vaikka tulisi kaksikin karhua.» »Ei ole», vahvisti Jussi uudelleen ja niin mentiin taas edelleen.

Sattuipa nyt karhu kävelemään omissa aikeissaan tietä myöten heitä vastaan ja päättääkin napata Jussin paistikseen, kun ei ollut saanut pitkään aikaan mitään tuoretta suuhunsa. Tultuaan lähemmäksi rupesi hän varustautumaan, että olisi saanut äkkiä Jussin kiinni siepatuksi, mutta tämän paha omatunto piti hänet varuillaan. Siinä samassa kun karhu koetti hairaista häntä suuhunsa, hyppäsi hän pitkällä loikkauksella syrjään; karhu tavoitti häntä ainoastaan hiukan takavilloista, joita sai suunsa täyteen, mutta Jussi paineli metsään, että risut rasahtelivat. Karhu yritti mennä perässä, mutta luopui pian turhasta takaa-ajosta ja palasi takaisin katsomaan, minne se toinen outo elukka hävisi, joka oli ollut Jussin seurassa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt ollenkaan, tiheästä kuusesta vain kuului vihainen marmatus. Ei joutanut karhu sen enempää siinä näitä häiveröisiä otuksia vahtimaan, vaan jatkoi leveästi matkaansa hiukan nolostuneena.

Aikaa myöten palaili Jussikin pakomatkaltaan kissan luo ja niin lähdettiin taas eteenpäin. Kissa hyrräili ivallisesti ja lauleskeli itsekseen: »Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.» Jussi oli nolona kerskailuistaan eikä vastannut mitään kissan pilkkaan, ja niin mentiin edelleen saalista hakemaan.