Part 13

Sanoi siinä vihdoin Jussi, että mitä viljaa tässä nyt sitten ensimmäiseksi haetaan? Kissa vastasi: »Minä otan sen viljan, mikä ensimmäiseksi alkaa edessäni mataa.» Jussi kummastui siitä kovin ja kokemattomana metsämiehenä kysyi, käykö niitä kaikkia ottaminen. Kissa luuli hänen tarkoittavan, uskaltaako niitä kaikkia ottaa, ja vastasi puolestaan uljaasti: »En minä koskaan pelkää, vaan otan vointini mukaan kaikki.»

Olipa siinä sitten päästäminen tiellä poikkiteloin, jolloin Jussi kysyi vähän arastellen, ottaako naapuri sen elävän. Mutta kissa värähdytti viiksiään halveksivasti ja sanoi: »En minä huoli siitä, se on niin vähäinen minun korjata.» — »Ähää! Vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» vikisi siihen päästäjäinen pilkallisesti. Kissa yritti tomahtaa niskaan, mutta siinä samassa oli päästäjäinen kadonnut juuren alle. »Mitä se sillä tarkoitti, että vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» kysyi Jussi kummastellen. »Ka mitä! Vanhoja päästäjäisten juoruja ja juttujapa tietenkin», vastasi kissa ja kertoili siinä kulkiessa.

»Kun päästäjäinen on niin perin vähäinen otus ja vielä kirottu, että sen täytyy tielle kuolla, jos siihen joutuu, eivät kissat viitsi sitä syödä. Tästäpä päästäjäiset ovat ruvenneet luulemaan, ettemme me kissat uskalla sitä syödä, ja ovat keksineet jutun, jolla toisiaan huvittavat ja jota kertoessaan yhä enemmän ylpistyvät. Olivat muka kerran kissa ja päästäjäinen ruvenneet väkikapulan vetoon ja päästäjäinen oli jo edeltäpäin kerskaillut voittavansa kissan. Kissa oli siihen silloin vastannut: 'Et suinkaan sinä minua voita, kun olet noin pieni eikä sinulla ole viiksiäkään suussasi; katsopas, kuinka pitkät virkakarvat minulla on — kun minä oikein ne venytän, niin tulen syltä laajaksi.' 'Vhiuu!' oli siihen päästäjäinen viheltänyt halveksivasti ja kerskannut: 'Tuo nyt ei ole mikään ihme siihen nähden, mikä siitä tulee, kun minä rupean venyttämään häntääni!' Ja siinä rupeaakin päästäjäinen muka samalla venyttämään häntäänsä, niin että siitä paisuu kolmatta korttelia leveä kullekin taholle. Silloin nauroi kissa ja sanoi: 'Eihän se pitkäksi tullutkaan, vaan leveni.' 'Älä puhu mitään!' koveni päästäjäinen, 'kunhan minä toisen kerran sen venytän, niin et näekään, kuinka pitkä se on. Kuule, pidäpä sinä tuosta häntäni nenästä kiinni, niin minä lähden juoksemaan, joten venytetään se sillä tavalla.' Kissa, joka päästäjäisten kertomuksen mukaan vielä siihen aikaan oli hyvin tyhmä, teki kuten toinen käski, ja päästäjäinen läksi juoksemaan. No mitäs! Päästäjäisen häntä katkesi ja jäi kissan kynteen, mutta päästäjäinen juoksee vain juoksemistaan, kunnes oli aivan näkymättömissä, josta sitten huusi kissalle: 'Vieläkö venytän?' Kissa oli muka tyhmänä vastannut: 'Älä toki enää! Enhän minä saa virkakarvojani noin pitkiksi, vaikka yksittäinkin niitä venyttäisin.' 'No miksi sitten rupeat kanssani veikkaan ja väkikapulan vetoon?' ihmettelee silloin muka päästäjäinen, 'ymmärtänethän nyt, että jos minä otan kapulasta kiinni, niin et sinä, kissa, mahda minulle siinäkään mitään. Mutta kun et uskone, niin koetetaan.'

»Tämä nyt on sellaista päästäjäisten mielijuttua omien miesten suurista töistä, jollaisia aina heikommat sepittelevät niistä voitoista, joita muka ovat väkevämmistään saaneet, jollei voimalla, niin viekkaudella. Niinpä nyt päästäjäiset kertovat, että heidän miehensä meni ja löi kapulan seinään sekä käski kissaa vetämään. Kissa vetää voimainsa takaa, ei saa kapulaa liikahtamaankaan ja ähisee: 'Mau mau!' Päästäjäinen seinän vierestä kohta ärähtää: 'No, mitä sinä nyt muita avuksi huudat, yksinhän minäkin täällä olen!' —'Enhän minä apua huuda', närkästyi siitä kissakin, 'sanoin vain, että tule näköisälle!' — 'Voi mies parka, mitä sinä nyt puhut!' säälitteli muka kissaa silloin päästäjäinen, 'jos minä nyt tulen sinne näköisälle, niin minä vien sinut järveen.' 'No tulehan nyt kuitenkin', puhuu kissa, 'niin koetetaan voimia toisella tavalla.' Äkkiä päästäjäinen sieltä seinän varjosta löytääkin kissan korville, jolloin tämä säikähtää ja lähtee juoksemaan pakoon. Juoksee, juoksee, eikä katso säikähdyksissään eteensä, vaan putoaakin kaivoon, päästäjäinen yhä niskassa teutaroimassa. 'Katso nyt!' ärjäisi päästäjäinen, 'enkö minä sanonut sinulle äsken, että minä vien sinut järveen! Minähän täältä kyllä ylös pääsen, mutta kuinka sinun käy?' — 'No, onhan ne minullakin pitkät kynnet, joilla voin nousta ylös', koetti nyt muka kissa sanoa, ja niin lähtivät he kiipeämään ylöspäin, toinen toista nurkkaa. Kun päästäjäinen tällöin näki, että pääsee todellakin kissa pois kaivosta, niin hän muka silloin hypätä kapsautti kissan kynsille, jolloin tämä hätääntyneenä pudota molskahti jälleen takaisin kaivoon. Itse hän kaivon reunalle päästyään kerskaili olevansa aivan kuiva ja kyseli kissalta, joka uudelleen nurkkaa myöten kapusi ylös, miten tämä aikoi saada turkkinsa kuivaksi. Ei osannut kissa siihen mitään vastata, jolloin päästäjäinen muka säälivästi kerskasi: 'No tule tänne, niin minä kuivaan takkisi!' ja lähti viemään kissaa mukanaan. Menivät pirttiin, jossa uunissa paloi valkea. Kissa päristeli vettä karvoistaan ja arveli: 'Jos voisitkin minut kuivata, niin ihan palkinnon antaisin!' — 'Kyllä se käy päinsä!' oli muka päästäjäinen kehunut ja sanonut uunia osoittaen: 'Tuolla on kirkas valo, hyppääpäs sinne, niin kyllä takkisi kuivaa!' Ja päästäjäiset kuvittelevat kissan niin tyhmäksi, että kertovat hänen hypänneen palavaan uuniin, jossa karvat paloivat kikkaraan, ennen kuin ehti pois pyörähtää. Sillä se nytkin tuo äskeinen peijakas minulle huuti, että vieläkö ovat karvat kikkarassa.

»Tällaisella kissojen pilkkaamisella ja solvaamisella päästäjäisten kansa itseään huvittelee ja kun he tätä kertovat toisilleen, kukin valehdellen lisää minkä jaksaa, uskovat he lopuksi jutun aivan kokonaan ja halveksivat kissaa mahdottomasti. Mutta kissapa halveksii heitä niin, ettei edes viitsi syödä päästäjäistä, ja sekös heitä vasta harmittaa.»

Näin kertoi kissa Jussille heidän siinä kulkiessaan ja Jussi kuunteli korvat hörössä ja silmät ihmetyksestä entistä pyöreämpinä, mutta kissa oli kaksimielisen näköinen, nauraen mielessään Jussin tyhmällä ulkomuodolla. Mennään siinä vähän matkaa, niin jopas tulikin eteen hiiri. Nähtyään sen kehoitti kissa: »No Jussi, otapas tuosta tuo elävä!» — »En minä sitä kiinni saa, kovin se on vikevä jaloiltaan, vaikka onkin niin pieni. Saanetko sinäkään!» — »Eipä tiedä», sanoi kissa, »annahan kun tässä pyssyni siivoan, niin ehkä se tulee otetuksi.» Sitten kissa nuolaisi käpäläänsä, pesaista hotaisi silmiänsä ja kehoitti Jussia pitämään silmällä, minne päin hiiri menee. Kun kissa sai silmänsä pestyksi, osoitti Jussi, minne päin hiiri oli mennyt, ja kissa lähti hiipimään perässä. »Ahaa, vai tuolla keinollako se nyt otetaan?» ihmetteli Jussi. »Niin, tällähän se otto ensin alkuun pannaan, mutta katsohan nyt tarkasti, kun minä ammun.» Ja sitten hetken perästä kissa kokosikin jalat alleen ja iskeä tupsasi hiiren niskaan, sai sen kynteensä ja kysyi Jussilta: »Näkyikö ruudin savua?» — »Ei tässä tunnu ruutia, ei savua eikä muuta pahaa väkyä», vastasi Jussi ihmeissään ja kysyi: »Sinullako sitten on oikein pyssy, jolla sinä ammut?» »Onhan ne tullut hankituksi, kiväärit, pistoolit, rihlapyssyt ja ruutisarvet», sanoi siihen kissa välinpitämättömästi.

Uteliaasti tiedusteli nyt Jussi, millä tavalla kissan hankkima vilja keitettäisiin. »Vielä tämä tässä keittää, eikö paistaa!» murahti kissa halveksivasti, »tämähän on hipleä tältään syödä.» Mutta Jussi sanoi siihen inhoten, ettei se ole siltään ainakaan hänen syötävänsä. »No jo nyt jotakin», tuumi siihen kissa, puraisi hiireltä pään rikki ja opetti Jussia: »Kaikki metsän elävä, mikä saadaan metsällä käytäessä, on syötävä päästä pitäen.» Ja niin söi kissa hiiren hyvällä maulla kokonaan, jättäen vain suolet ja mahan. Kun Jussi kysyi, miksi hän ne jätti syömättä, vastasi kissa oppineensa puhtaalle lihalle.

»Niin», sanoi kissa, »näin minä metsällä käyn. Läksimme kerran koiran kanssa metsälle ja koira kerskaili, etten minä muka pidä hänelle ollenkaan; jos minä olen sukkela, niin hänpä on vahva ja kaikista ripein, jolla vainukin nokassa vetää saalista kohti. Siihen minä arvelin vain, että jospa hyvinkin lienet rivakka juoksuille ja saattaneepa kylläkin olla nokkasi hyvä, mutta jos turhia haukahtelet, niin parasta on ottaa evästä kotoa. Minulla taas ei ole muuta kerskaamista kuin että kuulo on hyvä, näkö tarkka ja kynsi terävä, niin että jos minä niitä kuulen lahokannosta tahi kiven alta ja sen kynteen saan niin siinä se pysyy. Koira siihen vain sanoi, että mitäpä tuolla eväällä tehtäneen, eläähän siellä sen päivänsä ja jos kova hätä tulee, niin otetaan naapurista. Minä kyllä huomautin, etteihän salolla, jos sinne uuvutaan, mitään naapuria ole, mutta koira vain yhä enemmän ylvästyi, etteihän tuota toki niin tyhjänä pysyttäne, ettei eväskontitta toimeen tulla. Ja niin lähdettiin.

»Metsästettiin siinä sitten se aamupäivä ja koira koetti ajamalla ottaa metsänviljaa, mutta eihän se sitä saanut. Tuli sitten syönnin aika, mutta eipä ollutkaan mitä syödä koiralla — minä sieltä olin otellut hiiriä kynteeni kosolta ja syönyt. Koira hoputteli kotiin lähtemään, kun oli ruoan aika, mutta minä sanoin vain: 'Ei tässä nyt ole nälkä, minä söin äsken vahvasti.' Koira tiedusteli, mitä minä olin syönyt. 'Hiiriäpä tietenkin!' — 'Annappas minullekin!' — 'Ota itse!' Koira siitä saikin hiiren näkyviinsä ja ajaa suhkaisi sitä, mutta se menikin komoon. Koira rupesi penkomaan sitä puolta, josta se meni sisään, mutta minäpäs pistäysinkin toiselle puolelle, jonne pian hiiri tuli. Ei muuta kuin pistin kourani taas ja siinä oli hiiri minulla kynnessä. 'Katsoppas nyt, kuka tämän sai!' sanoin koiralle ja rupesin syömään saalistani, mutta silloin se veitikka suuttui ja rupesi riitelemään. Sanoi, että minulla on hänen veitsensä ja että minä varkain syön hänen saaliitaan; hän ei ole saanut syödä koko päivänä, vaikka sanovat koiralla veitsen olevan. Minä vain siihen vastaan huomautin, ettei tässä ole toki veistä tarvittukaan, enkähän minä kaikkia saaliitani huutaen ajele niinkuin eräät toiset, jotka kyllä ovat valmiit ilman evästä metsään lähtemään, mutta siellä jo toisilta nälkäänsä hiiriä kerjäävät. Enempää en ehtinyt sanoa, kun koira jo ryntää niskaani, niin että hädin tuskin ehdin hiiri suussani holpaista puuhun. Kerkesin kuitenkin ja sanoin puusta nolostuneelle koiralle: 'Kumpikin on täällä, sekä saalis että minä!' Koira luikki häpeissään tiehensä.

»Mutta vähän matkan päässä se sai nenäänsä jäniksen jäljet ja lähti niitä haukkuen seuraamaan. Jänis ei ollutkaan kaukana, vaan laukkasi aivan koiran edessä ihan minun puutani kohti. Ajattelin silloin, että nytpä minä näytän koiralle, kuka tässä oikea metsämies on, siivosin ja latasin pyssyni ja olin varuillani. Juuri kun jänis oli puun alla kohdallani, puulausin minä sille selkään ja väänsin niskat poikki, niin että siinä oli koiran tullessa komea saalis meillä edessä. 'Näetkös nyt', sanoin koiralle, 'enkö pitänyt puoliani metsällä? Sinä luulit kaikki voittavasi voimallasi, mutta eikös oppi työtä tee?' Koiran täytyi myöntyä ja hän söi vatsansa täyteen jäniksestä, kehuen hyvää olevan. Ja oivallistahan se onkin jäniksen paisti.»

Tämän sanoessaan oli kissa hyvin pahanenteisen näköinen ja katseli Jussia niin, että tätä ihan pöyristytti. »Niin niin, Jussi kulta», sanoi kissa, »tässä tuntuu rupeavan kovasti hiukaamaan, sillä kauankos miehen vatsassa yhden hiiren jälki tuntuu, joten on parasta, että sinäkin vuorostasi rupeat tähän syömistä puuhaamaan.» — »Mielelläni», sai Jussi sanotuksi ja vei ankaran asuintoverinsa haavikkoon. »Tästä minä otan leipäjauhoja», sanoi hän kissalle, alkoi itse jälttää haavan kuorta ja sitä purra vepitti. »Sinä teet vahinkoa puille», moitti kissa häntä siitä, mutta Jussi koki puolustautua. »Vaikka minä otankin kuoren», sanoi hän, »niin minä olen silti hyväntahtoinen: se puu kun kuivaa, niin siitä tulee hyvää keittopuuta vaimoväelle.» Ja sitten Jussi kiltisti kehoitti kissaa syömään haavan kuorta kuten hänkin, sanoen että hänellä on siinä puuttumaton leivän aine, mutta kissa vain murahteli ja marmatteli yhä kiukkuisemmin. »Haavan kuorta!» sanoi hän, »se, jolla on neljännen utaren osa lehmän annista, kuten minulla, ei ikinä syö haavankuorta, mutta sinähän et saa lehmän antia milloinkaan, tuollainen.» — »Enhän minä saakaan», koki Jussi arasti siihen selitellä, silmät ja korvat pystyssä, »mutta kyllä minulla silti, kuten sanottu, on puuttumaton leipäaine. Kesällä minä saan kylväneen ja kyntäneen ohrahalmeesta ottaa osan päältä ja talvellahan minulla on leipäjauho tuulen heiluteltavana: tuuli kun näitä jäätyneitä haapoja heiluttaa, niin ne kilajavat ja halajavat, ja niin minä tiedän mennä sinne, missä niitä on.» — »Älä älä, Jussi rukka, kerskaile sillä ohrahalmeellasi», varoitti kissa, »sillä olen siihen minäkin osamies.» Ja tarkastellen Jussia pahanenteisesti sekä kiroillen hännällänsä kissa jatkoi: »Siihen jos halmeeseen tulee semmoinen vihollinen, että se alkaa sitä liiemmäksi syödä, niin minä saan kyntäneen ja kylväneen puolesta sen tappaa!»

Äkkiä silloin lakkasi Jussin suu vepittämästä. Hän hyppäsi kissasta turvallisen välimatkan päähän ja sanoi: »Pois minä matkastasi eroan, sillä sinä taidatkin olla minulle vihamies!» Ja kauhuissaan läksi hän laukkaamaan takaisin kotiinsa autiotuvalle. Mutta siitä päivin tuli kissa niin topakaksi, että missä vain jäniksen kiinni saapi, siinä tarraa niskasta kiinni kahdella kouralla ja tappaa, päänkin musertaa ja syö, mutta mahan heittää siltään.

Mitä kissa kerskasi osuudestansa lehmän antiin, onkin totta. Olipa nimittäin aikojen alussa lehmällä yhtä monta udarta kuin siallakin, mahan alus aivan täynnä ja kissa sekä koira olivat oppineet maidolle ja kävivät lehmää imemässä. Mutta akka oli päinvastoin tästä udarten paljoudesta suutuksissaan, kun oli paljon vaivaa niiden kaikkien lypsämisessä, ja parkui, etteivät astiatkaan riitä tuollaiselle maidon määrälle. Jopahan kerran äityi aivan vihan vimmaan ja rupesi utaria pois leikkaamaan ja tuleen kantamaan. »Älä minun osaani!» pyysivät sekä koira että kissa, mutta ei akka totellut, vaan kantoi utaret tuleen. Silloin koira ja kissa töytäsivät niitä sieltä pois ottamaan ja kumpainenkin sai kaksi, josta sitten annettiin koiralle oikeus toiseen ja kissalle neljänteen utareen. Niin ovat koiran ja kissan neuvokkuuden vuoksi muutkin maitoa saaneet, sillä ilman heitä olisi tuo hullu akka saanut kaikki utaret poltetuksi.

XXVIII.

KUN KISSASTA KARHU KASVAA, VARO SILLOIN SILMIÄSI.

Siinä kohta kourihinsa Kaappasi käpälihinsä, Tappoi hiiren hirveästi Ja kaotti kauheasti.

Ennen kuin seurataan etemmäksi Jussin retken vaiheita, on vihdoinkin annettava tarkempia tietoja hiirestä ja hänen väestään, koskapa hänestä on jo aikaisemminkin mainittu ja koska hänellä on kissan elämässä niin suuri merkitys.

Ennen on kerrottu, että hiiri on pahan luoma ja että luoja loi kissan sille koppariksi. Alottelee hiiri elantoansa sitten, rakentaa itselleen talon ja joutuu sammakon naapuriksi. Tutustellaan siinä naapurukset, käydään toisissaan ja ystävinä eletään, kunnes kerta tuli nälkä ja kova aika kummallekin. Täytyi lähteä ruoan hankintaan. Molemmilla olikin melkoinen pyyntionni, sillä sammakko löysi pienen lieron ja hiiri talon multapenkistä kuolleen russakan. Touhuissaan nyt äijät veivät saaliinsa kotiin ja syöttivät sen pojilleen. Mutta paljonkos nyt kuolleesta russakasta ruoaksi on! Nälkäisenä hiiri ajatteli, että ehkäpä sammakko antaisi hänelle omastaan lisää, ja meni sammakon talolle. Täällä isäntä parhaillaan syötti poikiansa, joita oli niin paljon, että ihan kuhisemalla. Ahneesti hiiri nyt katseli äärestä ja arveli mielessään, että on sammakolla poikia, vaikka toiselle syötettäväksi. Tottapa hiiri oli niin nälkäisen näköinen, koskapa sammakko älysi hänen ajatuksensa ja vihaisesti ärjäisi: »Mitä sinä minun pesälleni tulet! Syöt vielä kaikki minun poikani.» — »Enhän minä söisi niitä», puolustelihe hiiri, »jos heitä nyt vähän maistaisinkin!» Sammakko ryntäsi silloin vieraansa niskaan ja siinä syntyi semmoinen tappelu, että se nyt oli vallan hirveätä. Ja sammakko oli oikeassa, sillä jos hän olisi antanut hiiren edes maistaa poikiaan, niin kyllä tämä pian olisi makuun päästyään niistä kaikistakin selvän tehnyt.

Saatiin sitten kuitenkin naapurirauha jälleen solmituksi, vaikka molempain sappi kiehuikin aika tavalla. Katsellessaan sammakon elämää sanoi hiiri eräänä päivänä: »Miksi sinä vedessä asut ja mitäs siellä teet? Parempihan toki on maalla olla.» Sammakolla juolahti silloin koston tuuma mieleen ja hän vastasi kehuen. »Ei veikkonen! Parempi minun olentoni vedessä on kuin sinun maalla. Kunpa tulisit kerta sinäkin veteen niin näkisit, kuinka siellä on hyvä olla. Kyllähän tämä maalla olo tunnetaan.» Silloin tuli hiiri todellakin uteliaaksi ja pyysi: »No, viepäs minutkin veteen, että saan koettaa, mitenkä siellä eletään.» Sammakko oli heti valmis ja neuvoi: »Laitahan lanka jalkaasi, että sidotaan sinut sillä minun kinttuuni.» Hiiri teki käskyn mukaan ja niin mentiin yhdessä lammikkoon. Sammakko sukelsi ja rupesi vetämään hiirtä veden alle; hädissään tämä siinä pinnalla uiskenteli ja pyöriskeli Tuonpa näki ilmassa kiitelevä teräväsilmäinen haukkaa tuikaisi alas ja otti hiiren kynteensä, jolloin sammakollakin tuli lähtö yläilmoihin. Niin saivat sammakon kostonhimon vuoksi naapurukset surkeasti surmansa.

Kun hiiren lapsia rupesi nyt ankarasti köyhyys ja nälkä ahdistamaan, arveli vanhin poika, jolle isännän arvo periytyi, että kyllä tässä täytyy jotakin tointa ruveta pitämään. Mitäpäs muuta kuin hän avasi räätälinliikkeen ruveten tekemään kansalle kaikkea vaatepartta, mitä se suinkin tarvitsi. Liike kävi hyvin ja puute oli kaukana. Mutta eräänä päivänä ilmestyikin työhuoneen ovelle kissa, joka hiiren silmillä katsottuna on kauhistuttavan suuri peto. Vavisten kysyi nyt pikku räätäli, mitä asiaa isolla isännällä olisi. »Tulin takkia teettämään mestarilla», vastasi kissa harvakseen, uteliaana katsellen hiirtä, joka istui pöydällään jalat ristissä allansa ja ompeli, että suihke kävi. »Ka, mikäpäs siinä, tehdään vain herralle takki!» sanoi hiiri, tempasi mittanauhan ja rupesi ottamaan kissasta takin mittaa, luvaten suorittaa työn joutuin ja hyvin.

Mutta eihän hiiri parka ollut ennen kissan kokoiselle eläimelle mitään ommellut ja niinpä hän leikkasikin kankaan pilalle eikä saanut siitä takkia syntymään. Kun kissa tuli sitä noutamaan, täytyi hiiren ilmoittaa, ettei siitä takkia tullutkaan. »No mikä siitä tuli?» kysyi nyt kissa hiukan karmeasti. Hädissään hiiri valehtelu »Housut.» Kissa tyytyi siihen, koska hän sattui tarvitsemaan housujakin, ja poistui odottamaan niiden valmistumista.

Mutta jos oli takkia vaikea tehdä, niin housut ne vasta konstikkaat olivat. Kun kissa tuli niitä noutamaan, täytyi hiiren taas hädissään tunnustaa: »Ei niistä housuja tullut.» — »No mikä niistä tuli?» — »Liivit». Kissa tyytyi vielä kuitenkin ja meni pois odottelemaan liiviensä valmistumista.

Hiiri parka oli kuitenkin silponut ja leikellyt kankaan niin pahasti pilalle, ettei siitä syntynyt liivejäkään. »Ei siitä liivejä tullutkaan», selitti hän kissalle. »No mikä siitä tuli?» — »Lakki.» Kissa marahti pahasti, mutta piti vielä suunsa kiinni.

Nyt oli hiiri päivissä. Hikipäissään hän koetti sommitella kankaan tilkuista lakkia, mutta turhaan. »Ei siitä lakkia tullutkaan», hätäili hän kissalle, joka vaativana oli ilmestynyt oven suuhun odottamaan.

»No mikä siitä tuli?» — »Tuppi.»

Koska kissa oli juuri saanut itselleen uudet ampumavehkeet ja sapelit, arveli hän tuppeakin tarvitsevansa ja tyytyi, mutta kun hiiri hänelle seuraavalla kerralla selitti, ettei siitä tuppea tullutkaan, vaan tuluspussi, loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän puulasi sanaa sanomatta räätäli paran niskaan ja söi hänet nahkoine karvoineen surkeasti. Siihen loppui hiiren räätälinliike, kun itse mestari ja omistaja täten menetti henkensä.

Asema kävi nyt hiiren talossa sangen arveluttavaksi, kun ei tahtonut syömistä riittää. Ei auttanut muu kuin lähteä kylälle katselemaan, aukenisiko sieltä joku neuvo eteen. Olipa silloin Maaria matala muori lypsänyt lehmänsä ja siivilöinyt maitonsa hulikkaan, jonka oli pannut penkille maitohuoneeseen. Saapui siihen hiiri silloin veljensä ja sisarensa kanssa ja nyt he joivat ja sotkivat sen maidon kokonaan, kunnes hulikka kaatui suurella ryminällä. Pahan omantunnon vaivaamana hiiri silkin lähti pakoon.

Eipä sattunut nyt sen paremmin kuin että itse kissa tuli pakolaisia vastaan ja tiedusti yrmeästi, mistä hiiri rukka oli hiihtämässä. Hiiri silloin vilpittömästi kertoi, mitä oli tapahtunut, kuinka

»meni veikko, joi vähäisen, meni sinkku, puolet lappoi, menin mie ja kaikki kaadoin.»

Sellaista pahaa hän oli laatinut ja katui sitä katkerasti. Asian kuultuaan kissa hirveästi julmistui, tavoitti pakolaiset kiinni ja ripusti heidät kaikki hirteen. Siinä eivät auttaneet sulavimmatkaan rukoukset mitään. Koetti hiiri kyllä parastansa sanoen: »Sinulla on silmät kuin taivaan tähdet, korvat kuin hopeat, käpälät kuin muurimiehelä ja häntä kuin kirkontorni», mutta kissa vain murahti: »Älä puhu joutavia!» ja veti hirteen. Sitten hän nylki hiiriltä nahat ja möi ne suuresta summasta, jolla osti itselleen hiirenkarvaisen oriin ajellakseen.

Hiiren ja kissan välit huononivat tämän jälkeen yhä enemmän, niin että hiiri viimein häätyi pakenemaan perheineen metsään, jonne mättähäiselle poloinen rakensi itselleen kotasen. Mutta osasihan kissa sinnekin. Kun hiiri rukka kerran oli lähettänyt poikansa halkometsään pieni kelkkanen perässä ja pieni kirves kelkkasessa, osui kissa tulemaan vastaan, ja vaikka hiiri olisi kuinka koettanut sievällä puheella tuota yrmyriä rauhoittaa, niin turhaa kaikki. Siihen loppui sen hiiren virsi. Sitten kissa osui hiiren kotasellekin, jossa tuo pienoinen perehinensä asui, kolkutti ylpeästi ovelle ja ärjäisi: »Anna hiiri tyttösi!» Kun hiiri säikähtyneenä tiedusteli, miksi nyt itse iso isäntä hänen tytärtänsä vaatii, vastasi kissa: »Rinnallani istujaksi, kanssani kasuajaksi.» Hiiri parka epäili kovin kissan aikomuksia, ja koetti selittää, ettei hänen tyttärensä toki sovi kissan puolisoksi, koska se on yhtä musta kuin hän, emokin, on. Kissa ei kuitenkaan estelyistä välittänyt, ravisteli vain röyhkeästi kotasen ovea ja sanoi: »Minun Kietonen mielestäni, sima, maito silmästäni!» Surren täytyi silloin hiiren antaa tyttärensä tuolle hirveälle kosijalle ja tiettyhän se on, kuinka siinä kävi: katti, se kosio kaunis, pian hirtti hiiren lapsen, surmasi hyvänsukuisen!

Kauhea pelko valtasi nyt koko hiirien kansan, kun kissan hirmutöillä ei enää ollut mitään rajaa. He kokoontuivat kaikin neuvottelemaan, mitä sille oikein olisi tehtävä. Lopuksi joku huomasi: »Ostetaan kello ja pannaan se sen kaulaan, niin kuullaan aina, kun se tulee!» Se oli kaikista hyvä neuvo, he kokosivat rahaa ja ostivat oikein sievän ja näppärän kellon. Mutta silloinpa nousikin kiivas kiista siitä, kuka menee ripustamaan kellon paikalleen, ja pian huomattiin, ettei niin rohkeata sankaria löytynyt koko hiirikansasta. Kaduttiin siinä jo, että oli tuhlattu ainoat rahapennit kellon ostoon, jolla ei nyt kuitenkaan mitään tehty kunnes hyvä haltia ostikin sen heiltä ja lahjoitti kukkasille. Siitä asti ovat mäet olleet täynnä »kissankelloja.»