Part 11

Suruissaan Merkki menee tunkion laidalle makaamaan alistuen kohtaloonsa ja päätellen, että tämä nyt sitten lieneekin hänelle sopivin paikka, niin ei ole väellä hänen kuoltuaan raadon pois siivoamisen vaivaa. Siinä hän makaa monta päivää, eivätkä lapsetkaan, vaikka ovat aikoneet, muista tuoda vanhalle ystävälleen edes luupalaakaan, niin ovat leikkeihinsä kiintyneet. Tulee taas yö ja heikoksi tuntee itsensä vanha koira siinä maatessaan, kun samalla sieltä yön hämystä ilmestyykin hänen eteensä synkkä pää, keltaiset silmät ja pitkät, terävät hampaat. Tunteehan Merkki tulijan, sillä ei hän nuorra miessä ollessaan paljon noita hampaita pelännyt, vaan oli usein tapellutkin suden kanssa ja kerran tehnyt sille aivan verrattoman kepposen. Ei hän nyt kuitenkaan haluaisi vanhoilla päivillään joutua suden vatsaan, vaan kuolla kunniallisesti, ja sanoo siksi tulijalle: »Älä vie minua, yksiä volonaamojahan olemme. Mitäs minusta saat muuta kuin paljaat luut; tehdään sovinto! Hankin sinulle pullon viinaa.» Vaikka hukalla ei ole viemisen aikomustakaan, niin hän on silti kuin armosta suostuvinaan ja kysyy, mitä naapuri nyt siinä tunkion laidalla niin yksikseen makailee, jolloin Merkki kertoo hänelle kaikki ja valittaa: »Parasta olisikin, että söisit minut, sillä eihän minulle anneta enää ruokaa talosta, vaan nälkään pitää tässä nääntyä.» — »Älä ole milläsikään!» lohdutti nyt hukka häntä, »en minä rupea sinua syömään, vaan laitan niin, että sinulle annetaan ruokaa.» »Miten, millä neuvoin?» ihmettelee Merkki. »Tuollahan teillä», vastaa susi, »on joka päivä lammaskatras aholla laitumella ja penikkakoira siinä höveltää ympärillä?» — »Niin on», vahvistaa Merkki. »Annatko minulle pässin siitä katraasta, niin saat leipää; ole varma siitä?» — »Ka pitänee antaa», huokasi Merkki, josta tuntui ilkeältä tehdä täten kauppoja suden kanssa. »Hyvä on», vastasi susi, »tule sitten huomenna sinne katraan luo ja koeta kaikin voimin vastustaa, kun minä vien sen pässin, mutta anna kuitenkin lopuksi ottaa, niin antavat kyllä sinulle mokaa. Mutta se on katsottava, ettei pentu ole silloin saapuvilla.» — »Hyvä on», myönnyttää Merkki, ja niin on asia sovittu.

Seuraavana aamuna Merkkikin läksi keralla paimeneen, vaikka häntä ylenkatsottiin, mutta nälissään hän vain sai virua aitovieressä eivätkä paimenet laskeneet häntä edes tulellekaan. Penikkakoira siellä vain jokaisen ääressä häntää lierutti ja palaa kerjäsi. Merkkipä pysyttelee katraan luona ja kun susi iskee pässin ja lähtee viemään, niin silloin hän nostaa kovan rähinän ja alkaa panna vastaan. Ponnistelee siinä muka kovin ja paimenet huutamaan ja juoksemaan apuun penikan kanssa, mutta ennen kuin ehtivät, vie hukka pässin. Mutta sen sijaan, että olisivat Merkkiä kiittäneet, kun edes katraan ääressä oli ollut ja parastaan tehnyt, paimenet vain häntä moittivat ja halventavat, että kun ei nyt pässiä pystynyt enää pois ottamaan, vaikka ihan vieressä oli; olisipa ollut peni siinä, niin ei olisi hukka pässiä vienyt! Pois he ajavat Merkin paimenesta.

Suruissaan menee Merkki takaisin tunkionsa laidalle makaamaan ja matkalla löytämäänsä luuta siinä huonoilla hampaillaan koettaa kalvaa. Tulee ilta ja illan kerällä hukka, joka tuo hänelle rasvaisen luun ja kysyy: »No joko antoivat sinulle ruokaa, kun koetit pässiä pelastaa?» — »Vielä ne ruokaa!» valitti Merkki, »kun vain yhä enemmän halvensivat siitä, etten sinulta pässiä riistänyt.» — »No mutta nythän ihme on, kun eivät enää vanhat neuvot tepsi!» viheltää hukka kummissaan ja keksii uuden: »Kuuleppas, tulehan huomenna aamuhämärissä portaiden lähistölle, niin tehdään toinen temppu.» — »Ja mikä se sitten olisi?» kysyy Merkki epäillen, sillä hän ei oikein luota hukkaan. »Aamusilla kun on vielä pieni päivä», selittää susi, »tulee lapsi paitaressu pihalle portaiden eteen. Silloinpa saavun minä, tempaan lapsen paidasta hampaisiini ja lähden viemään. Sinä silloin nosta kova meteli, ryntää minun kimppuuni, jolloin minä päästän lapsen ja pakenen. Varmasti silloin sinulle leipää ja kaikkea hyvää antavat.» Mutta Merkistä tämä ei ole hauskaa ja hän kysyy epäillen: »Ethän vain pientä lasta pahasti pidä?» — »En!» — »Ethän hampaalla loukkaa hentoa ruumista?»

»En! Hellästi pidän paidan helmasta kiinni!» Näin vakuuttaa hukka ja Merkki uskoo, joten taas sovitaan asia.

Aamulla sitten puikahtaa pikkuinen piltti paitatilkussaan pihalle ja susi tempaa hänet hampaisiinsa. Poika päästää surkean hätähuudon, Merkki törmää suden kimppuun ja ikkunasta väki hädissään usuttaa: »Hus, hus, mene sinä, saa lapsi hukalta, kisko!» Pentu siinä nilkuttaa ja vinkuu häntä koipien välissä, mutta Merkki suden kanssa tappelee, kunnes tämä sopimuksen mukaan heittääkin lapsen ja juoksee tiehensä. Saapuu väki siihen, otetaan lapsi hyvään hoitoon, ja nytkös vasta Merkille makean leivän päivät alkavat — häntä kaikki syöttämään ja juottamaan sekä hyvissä paikoissa makuuttamaan, ja jopas sanotaan, että kun olisi Merkille ansion mukaan arvoa ja ruokaa annettu, niin varmasti olisi pässinkin pelastanut, kun jo nälkäisenä niin kovasti vastaan vunnelehti! Niin sai Merkki suden sanan jälkeen eliniäkseen puuttumattoman leivän.

Illalla hän sitten hiipi tunkion laidalle tapaamaan sutta ja kiitteli häntä, jolloin tämä sanoi: »No niin, maksa sinä minulle velkasi toinen kerta, konsa minulle tulee tarvis; nyt minulla ei ole nälkä ja siksi minä en syö sinua! Kun minulle tulee iso nälkä, niin silloin tulen maksua perimään, ja sidoin on se lupaamasi viinapullokin hyvä olemassa.» Niin sanoi hukka ja läksi katselemaan Kääpälän maita vähän muualtakin kuin Merkin tunkion kupeelta.

Merkille alkoivat nyt hyvät päivät ja penikkakin heittäytyi hänen kanssaan ystäväksi tullen lähelle ja makeasti häntää heilutellen. Merkki pörhisti kuitenkin selkäkarvansa sekä käveleskeli sääret jäykkinä ja arvokkaan sekä ynseän näköisenä, kunnes oli saanut penikalta riittävät alamaisuuden osoitukset ja puolestaan alentunut tervehtimään häntä koirain vanhalla tavalla. Huomattuaan ettei Merkki sentään häntä kovin vihannut, heittäytyi penikka puheisille ja kysyi uteliaasti: »Setä, minkä vuoksi me koirat aina toisiamme tervehdimme tällä tavalla?» Silloin juolahti vanhan Merkin mieleen koiruus ja hän päätti syöttää tuolle suulaalle nulikalle oikein pitkästi ja paksusti pajuköyttä. »Eihän se mitään tervehtimistä ole!» murahti hän, »kadonnutta pöytäkirjaahan sitä etsitään.» — »Mitä ihmeen pöytäkirjaa?» kummastelee peni — »en minä ole kuullutkaan.» — »Mitäpä — tuollainen», vilkaisi häneen Merkki ja jatkoi: »Se tapahtui ennen nuorra miessä ollessani — siitä on jo aikoja...» — »Eikö setä kertoisi?» houkutteli peni. »Ka saatanhan tuon kertoakin», sanoi viekas Merkki ja jutteli seuraavan tarinan.

»Siitä on hyvin kauan», valehteli Merkki, »olin silloin nuori ja niin väkevä, ettei uskaltanut susi tulla niille maille, missä Kääpälän haju nenään sattui. Monet silloin nitistin sudet hengiltä kuin leikillä, kun eivät onnettomat osanneet pitää varaansa, vaan tulivat tänne minun mailleni norkkailemaan. No niin, kerta minulle tuli sitten riita isännän kanssa ja suuttuneena se vihapäissään ärjäisi, että saan mennä pois koko pitäjästä. Hyvä on, ajattelin minä, sanasta miestä ja sarvesta härkää, ja niin meninkin pois Kääpälän mailta ja rupesin asumaan eräässä vanhassa niittyladossa, joka on tuolla alangossa. Muutamana yönäpä tunsinkin unissani, että nyt on susi lähellä, ja kohta ilmestyikin hukka ladon ovelle ja näytti pitkiä hampaitaan — ne olivat noin pitkät ja keltaiset sen hampaat, niin ettei niiden lähettyville ole tuollaisen maidon lakkijan ollenkaan mentävä kuin sinä penikka olet — mutta enhän minä ennenkään ollut susia säikähtänyt ja niin minä sieltä ladosta ärisin sille vastaan, että pöly tipahteli kattomaloista. Jopa talttui siitä hiukan hukka sekä kysyi, mikä minä muka olen. Silloin minulle juolahti, niinkuin sanotaan, koiruus mieleen ja minä päätin, että annahan kun minä jymähdytän tuota hukkaa niinkuin isäntä ryssää, ja niin minä sille sitte vastasin, että minä olen suutari, ja oikein ulosoppinutta lajia. No se hullu heti uskoi ja rupesi kärttämään saappaan tekoon, kun on, sanoi, niin kova hankiainen, että se repii kyntyset rikki. Eihän tässä mihin saappaan tekoon pystytä, sanoin minä hukalle, kun ei ole saappaan aineita. Mutta jos noutanet tänne vasikan, niin voihan noita koettaa tehdä sinulle saappaita. Ja eihän mitä! Siinä samassa oli susi tiessään ja toihan se kuin toikin minulle vasikan saappaan aineiksi ja kysyi, milloin ne valmistuvat. Sovittiin siinä sitten, että saa käydä kahden viikon kuluttua kysymässä.»

Näin valehteli Merkki penikalle totisena ja tämä kuunteli ihmeissään silmät suurina. »Entä sitten?» kysyi hän henkeään pidätellen. Merkki jatkoi vakaasti:

»Kahden viikon päästä tuli sitten susi saappaitaan noutamaan ja kysyi jurosti: 'Joko saappaat ovat valmiit?' Mutta minulla oli hänelle kyllä vastaus mietittynä. Oli tuo alituinen vasikanlihan syönti ruvennut kyllästyttämään ja tekemään mieli sianlihaa, joten minä ärjäisin hukalle ynseästi kuin suutari ainakin, etteihän tässä ole ollut harjaksia, millä neuletta pistää, niin että jos saappaat tahdot, käy hakemassa sika harjas-aineiksi. Eikä tarvinnut muuta sanoa, kun jo susi törmää kylään päin sitä sikaa hakemaan, ja kauan ei viipynytkään, ennen kuin minulla oli siinä sianliha popsittavana, ja ylen se olikin rasvaista ja makeaa. Eivät olleetkaan Merkillä silloin yhtä laihat päivät kuin vielä äsken, jolloin sinä panit minut tunkion laidalle kuolemaan. Ä-—äh! No niin, hukka kysyi taas, milloin niitä saappaita sitten saisi tulla hakemaan, ja kun minä näin, että sitä sikaa riittäisi minulle syötäväksi viikon päiviksi, sanoin, että tulla nyt vaikka viikon kuluttua — mene, penikka, tuo maitokuppisi tänne, että saan vähän kaulaani kastaa, kun täytyy sinulle tässä turhia loruta, ä-—ääh! Niin, mihinkäs minä nyt jäinkään, niin että viikon perästä — mene, penikka, hätistämään tuo kukko siitä takapihalle, kun ihan korvat lumpeeseen rääkyy...

»Niin, viikon perästä tulla touhahti taas susi ladon ovelle saappaitaan kysymään, jolloin minä ärjäisin sille vasten kitaa, että valmiit ovat, kunhan vain haet minulle lampaan voideaineeksi, että saan heidät hyvästi rasvata. Kolmen päivän kuluttua saat sitten saappaasi. Ja siinä samassa taas susi meni hakemaan lammasta ja pian se sen toikin. Niin oli minulla nyt lampaan paisti pisteltävänä ja ylen hyvää ja rasvaista se olikin, sellaista, ettet sinä, penikka rukka, tule semmoisesta edes unta näkemään!»

Näin valehteli ja kerskaili vanha Merkki, se veitikka, kokemattomalle penikalle, joka siinä aivan ymmällä kuunteli ja ihmetteli, minkälainen mahtava koira tuo vanha Merkki aikoinaan oli ollutkaan. »Entä sitten?» sai hän kysytyksi ja Merkki jatkoi totisena:

»Kolmen päivän kuluttua tuli susi ladon ovelle kysymään, joko saappaat nyt vihdoinkin olivat valmiit. Silloin minä rupesin ärisemään niin mahdottomasti, että oli kuin olisi ladossa ollut sata koiraa, kohotin niskakarvani niin korkealle, että ladon katto nousi paikoiltaan ja ärjäisin niin ylettömän yrmeästi, että susi putosi polvilleen, jotta: 'Vai saappaita tässä vielä! Minähän olen syönyt ne kengän aineet kaikki!' Vasten naamaa tämä poika uskalsi kiljaista sudelle koko asian eikä ujostellut ollenkaan, vaikka tiesikin, että siitä kohta alkaisi sellainen tappelu, ettei moista vielä olisi nähty tämän maailman aikaan. Kohta susi röyhistikin luontonsa, ärisi hänkin puolestaan, kohotti niskakarvansa niin korkealle, että päivä ladossa pimeni, ja uhkasi syövänsä minut, kun olin sillä tavalla häntä pettänyt. 'Ei sutturukka siitä puuhasta mitään tule!' sanoin minä ja nostelin halveksien hartioitani, ’mutta jos luulet vääryyttä kärsineesi, niin mennään oikeuteen ja annetaan tuomarin ratkaista asia.' Susi näkikin parhaaksi suostua siihen ja niin mentiin oikeuteen, ja tavattoman jännittävä oikeusjuttu siitä tulikin...»

»Kuka olikaan tuomarina?» uskalsi penikka kysäistä väliin, mutta Merkki vilkaisi häneen vihaisesti ja sanoi:

»Sitä en muista. Sen vain tiedän, että hyvin tyhmä tuomari se oli, aivan lakia ymmärtämätön. Näet kun susi esitti vaatimuksensa ja tahtoi, että korvaukseksi kengän aineiden menetyksestä hänen täytyykin päästä kylään ja koirain pitääkin mennä metsään, käski tuomari asiallisten poistua, että oikeus saisi neuvotella. Sisään käskettyä sitten tuomari julisti päätöksen, että koska sanottu Merkki Ilmolan kylän Kääpälän talosta ei ole edes väittänytkään, ettei hän olisi väärin ilmoittanut olevansa ulosoppinut suutari ja sillä varjolla houkutellut Susi Hukkalalta saappaan aineiksi vasikkaa, sikaa ja lammasta, joita ei ollutkaan saappaan tekoon käyttänyt, vaan ruumiillisesti nautinnut, vaan on päinvastoin julkeasti tunnustanut kaiken niin olevan kuin kantaja on esittänyt, harkitsee oikeus kohtuulliseksi tuomita hänet maksamaan kantajalle takaisin kaikki, mitä on häneltä petoksella vienyt, sekä lisäksi muuttamaan pois sanotusta Kääpälän talosta, jonka asukkaaksi kantajalla olkoon oikeus tämän jälkeen päästä, ja on tähän päätökseen tyytymättömän tehtävä siitä valitus kolmenkymmenen päivän kuluessa tästä lukien... Tuollainen tuomari saa mennä kissan häntään, ajattelin minä mielessäni ja käänsin selkäni koko oikeuspaikalle sekä ilmaisin sen ovenpieleen halveksimiseni. Mutta siinä samassa jo susi töytää metsään hakemaan muita susia, että nyt tässä mukamas oikein tuomarin päätöksellä päästään muuttamaan Kääpälään. 'Kuule, sutturukka', sanoin minä silloin sille volonaamalle, 'älä luule, että sinä tuon tuomarin päätöksellä Kääpälään asumaan pääset! Ei sinne päinkään! Vaan jos kerran menet toisia susia metsästä hakemaan, niin hae vain — minä haen koirat, mitä tästä pitäjästä löytyy, ja sitten koetetaan, kumpi nutun pitää. Se, joka voittaa, muuttakoon Kääpälään!' Susi suostui ja viikon perästä piti sitten kokoonnuttaman sille samalle saappaanvalmistus-niitylle. Mutta eihän niitä susia montakaan löytynyt, kun minä sen sijaan toin siihen torapaikalle Toverit, hain Hallit, saattelin Sepelit, siihen Mustit myödättelin, siihen pistin Pilkkikoirat, peräti Penitkin kokosin. Kyllä siinä oli tuota koiran nimellistä vähän eri tavalla! Kysyivät akat kylässä ihmetellen: 'Mikä on, kun käypi yhtenään jyrinä kuin isäisellä säällä?' Vastaavat siihen toiset akat: 'Ei ole isäinen pilvi, vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä haukkua luskuttavat.' Taas kysyvät akat: 'Mikä on, kun tuulen viuhina yhtenänsä käypi kuin olisi kova myrsky?' 'Ei ole myrsky, vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä häntää heiluttavat', vastaavat siihen taas toiset akat. Niin oli minulla silloin kauhean paljon koiria koolla, kun piti tapeltaman siitä, kumpi saisi kylään jäädä, susi vai koira. Ja itse minä niitä siinä johdin.

»Tulivat sitten sudet ja ruvettiin tappelemaan. Se vasta oli hirvittävää menoa: kun on ilmassa tuota lentävää ja pöllyävää karvaakin niin sakeasti, että aurinko ihan pimenee ja henki salpautuu, ja ääntä on niin mahdottoman isoa, ettei se enää aio maailmaan mahtuakaan, vaan ihmiset rupeavat pelkäämään maailman loppua ja tekemään parannusta — kun on tuota suden ja rakin raatoa siinä niityllä ihan röykkiöittäin, ettei enää yli tahdo jaksaa kiivetä, ja elossa olevat vain tappelevat kuin hurjat. Mutta sainpa minä lopuksi sitä pääsutta niskasta kiinni ja ärjäisin sille, että tuostapa tulevatkin hyvät saapasnahat, ja silloin kun ne pyörsivätkin äijät pakoon, niin santa lauloi kyntysissä. Mennään pakoon ja me pojat perässä minkä käpälistä irtautuu. Huusivat ne mennessään, että tämä on vastoin tuomarin päätöstä, mutta mepä kiljaisimme vastaan: 'Missä pöytäkirjat?' Eivät olleet älynneet ottaa tuomarilta pöytäkirjoja, joita ihmisille näyttää, eikähän kukaan sutta usko ilman laillista paperia. Niin me ajoimme sudet pois toiseen ja kolmanteen pitäjään.

»Ja nytkös meitä vasta kovasti kiiteltiin ja kehuttiin, kun olimme ajaneet sudet kokonaan pois. Koko kylä piti kokouksen, jossa päätettiin, että tästä lähtien pitää koirille antaa joka talossa ruokaa ja ilmaiseksi kuljettaa lauttauspaikoistakin. Tämä päätös kirjoitettiin oikein pöytäkirjaan ja annettiin meille itsellemme säilytettäväksi. Kissa kun on sellainen puhdas ja kuivaa rakastava eläin, niin annoimme tämän tärkeän paperin sen haltuun ja varoitimme tarkoin vartioimaan, etteivät hiiret saisi sitä hakata. Kissa pisti pöytäkirjan talteen vuolen rakoon, ja niin me lähdimme vielä kerran varmuuden vuoksi miehissä niitä susia kyytämään.

»Oli siinä sitten lauttauspaikka, josta meidän olisi pitänyt päästä yli, mutta Lautta-Matti hyväkäs ei ollut vielä kuullut kylän yhteisestä päätöksestä, vaan sanoi, ettei tästä ole pakko koiria rahatta yli soutaa. Mutta mepä vastaamme, että meillähän on asiasta pöytäkirja, jossa nimenomaan sanotaan, että pitää yli kuljettaa. 'Näyttäkääpäs minullekin sitä pöytäkirjaa', sanoi Matti ja lupasi, että jos siinä noin sanotaan, niin kyllä hän sitten soutaa meidät yli. Eipä siis muuta kuin lähetettiin hakemaan kissalta pöytäkirjaa ja tämä antaakin sen. Mutta kun sitä tarkastettiin, olivatkin hiiret sen hakanneet pahasti pilalle ja pahaksi onneksi vielä pois ne sanat, että 'pitää yli kuljettaa'. 'Ehei poikaseni', nauroi Lautta-Matti, 'en minä näillä pöytäkirjoilla ketään yli kuljeta. Ennen saatte vaikka uida.' Mekin siinä silloin tuumimme, että tottapa tästä on jotenkuten yli mentävä, kun ei tuo lautturi pöljä näy meitä uskovan, ja pistettiin pöytäkirja muutaman tuuheahäntäisen hännän alle talteen, ettei kastuisi. Niin lähdettiin uimaan ja uitiinkin toiselle rannalle.

»Mutta kun ruvettiin siellä katsomaan taas sitä pöytäkirjaa, niin sitä ei löytynytkään. Aletaan kovistaa siinä sitä tuuheahäntäistä ja sanotaan: 'Sinä nostit häntäsi pystyyn, kun menit veteen, mokomakin! Siinä sinulta putosi pöytäkirja!' Mutta tuuheahäntäinen vänkää vastaan: 'Nostin kyllä, mutta nostittehan tekin! Ja oletteko varmat, että se pöytäkirja juuri minun häntäni alta putosi?' Ruvetaan tutkimaan, olisiko se mahdollisesti joutunut jollekin toiselle, mutta ei — hävinnyt se oli. Ja niin se on ollut kateissa tähän päivään saakka, vaikka koirat aina sitä toistensa hännän alta hakevat. Ja siitä alkaen on koira ollut kissalle vihainen ja kissa hiirelle — kaikki vain sen pöytäkirjan vuoksi.

»Siinä on nyt sinulle selvitys tuosta pöytäkirjasta, niin että paina mieleesi!»

Lopetettuaan näin kertomuksensa lähti Merkki selkä suorana ja jalat jäykkinä menemään keskemmäksi pihaa, johon aurinko näytti paistavan niin houkuttelevan lämpimästi, valitsi sieltä sopivan makuupaikan, pyöri kolme kertaa ympäri kuin häntäänsä ajaen, kunnes laskeusi käppyrään maahan, pisti kuononsa piiloon jalan ja hännän varjoon sekä nukkui siihen. Mutta penikka hiipi häntä koipien välissä aitan alle, mielessä nolo aavistus, että vanha Merkki oli tainnut laskea leikkiä hänen kustannuksellaan.

XXV.

PAHA ON SYÖDÄ SAAMATONTA, AJAA NÄKEMÄTÖNTÄ.

Surma syömättä elääpi, Maan kumma makoamatta, Kova onni kuolematta.

Erottuaan Merkistä, jolle oli tehnyt niin arvokkaan palveluksen, käveleskeli hukka pitkin Ilmolan maita ja Kääpälän seutuja, kunnes löysikin Katilan autioksi jääneen kaskituvan ja rupesi sitä pitämään yöpaikkanaan. Lähdettyään sitten taas kerran vaellukselleen, katselemaan itselleen aamiaista, näkikin hän jo kaukaa, että on tulossa vastaan pukki ja pässi. Sitä nyt hukka pysähtyi ihmettelemään, mikä on saanut pukin ja pässin näin kauas metsään, ja vielä nämä Kääpälän vanhat elukat.

Hukka ei tiennyt, että Kääpälän pukki ja pässi olivat tulleet todella vanhoiksi, eivät jaksaneet enää raataa eivätkä saaneet kylässä tarpeellista rauhaa. Päättivät, äijä parat, lähteä pois koko kylästä, varsinkin kun akat rupesivat katsomaan kieroon, että noitahan nyt tässä syöttää saa, vaikka eivät enää pysty mitään tekemään. Pois lähtivät siis vanhat palvelijat ja yhtenä nyt mennään tietä myöten, kompuroidaan.

Oli siinä sitten tiellä vanha jauhokulin kuori ja äijät seisattuivat sitä katsomaan. Lopuksi sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään, sitä tiellä tarvitaan, heitä kuli sarvillesi.» No, pässi otti sen jauhomaton siitä sarvilleen ja niin lähdetään taas kulkemaan.

Oli siihen sitten tielle kulkijalta pudonnut kaksi kaalinpäätä, isompi ja pienempi. Taas sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään, sitä tiellä tarvitaan: pane nuo kaalinpäät siihen kuliin.» Pässi teki kuten sanottu, ja sitten he poikkesivat isolta tieltä metsätielle ja lähtivät kulkemaan sitä. Kulkivat hyvän aikaa, kun jo näkevätkin, että itse hukka on tulossa vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Seisotaan ja katsotaan siinä, kun hukka tuleskelee hiljalleen.

Mutta pukki keksitkin keinon. Kun hukka on jo niin lähellä, että hyvästi äänen kuulee, sanoo hän pässille käskevästi: »Otappas se suden pää kulista!» Pässi ottaa säkin sarviltaan ja sieltä, sen pienemmän kaalinpään. »Ota se isomman suden pää!» komentaa pukki ja pässi ottaa. »Kas, nyt meillä on jo kaksi suden päätä ja tuosta saadaan kolmas, kunhan tuo hukka vain saapuisi lähemmäksi. Ollaanhan pelottelematta sitä! Sudet ja varsinkin suden päät, ne ovat vasta makeita syödä!» Näin toimittaa pukki pässille ja pässi on vihaisen näköinen ja aina tuon tuostakin töpsäyttää jalkaa, mutta pukki haukkaa kaalinpäästä suunsa n ja kehuu sudenpäitä hyviksi.

Oudostellen kuuntelee nyt tätä keskustelua hukka ja ihmettelee itsekseen, että nämähän nyt taitavat vasta väkeviä miehiä olla, kun ovat jo kaksi sutta tappaneet ja syöneet. Eipä taida ollakaan syytä aivan iltikseen niiden kimppuun käydä, vaan parempi on katsoa, ettei ole katumista. Siksipä susi poikkeaakin syrjään tieltä tarkistaakseen kulkijain puuhia.

Mutta pukki ja pässikin poikkesivat tiepuoleen ja rupesivat keittämään niitä kaalinpäitä suurella, kahden korvon vetoisella kattilalla, jonka viinankeittäjät olivat sinne jättäneet. Juuri kun he siinä keittopuuhissa hommailivat, kuulivat he risun räsäyksen ja näkivät hukan taas lähestyvän. Silloinpa äijät tapasikin kova pelko ja molemmat kapasivat suureen puuhun katsomaan, tulisiko hukka heidän keittopaikalleen. Tulihan se, ihmeissään lähestyi ja nuuski sekä pataa että puuta, katsellen ylöspäin. Silloin valtasi pukin pelko ja hän määkäisi pässille: »Minä putoon!» Pässi häntä koetti vahvistaa ja sanoi: »Älä putoo, se syöpi!», mutta pukki määkäisi surkeasti: »Putoon minä! En ole enää kuin sarvieni nenistä kiinni!» Ja siinä samassa pukki jo pudota muksahti suoraan suden niskaan, jolloin tämä vilauksessa katosi metsään. Luuli näet, hukka, että nyt se tuli, hyväkäs, häntäkin ottamaan, että saisi lisää sudenpäitä kattilaansa, joka sekin näkyi olevan niin tavattoman suuri. Niin söivät pukki ja pässi sitten rauhassa keitoksensa, jota oli niin paljon, että pässi jo lopuksi tuumi: »Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä heikot sääret!» Niin pääsivät he jatkamaan tietänsä. Viimein he tulivat Katilan autiotuvalle, nukkuivat siellä yönsä ja lähtivät seuraavana aamuna virkistyneinä jälleen kotiinsa kertomaan, mitä kaikkea olivat nähneet ja kokeneet.

* * * * *

»Tämähän nyt vasta ikävä aamu oli», valitti hukka mielessään, kun pakeni Kääpälään päin pukin ja pässin luota. Hän päätti syödä sen, joka ensiksi vastaan tulee, ja mennä kylän vaiheille toivossa, että edes sieltä jotakin heltiäisi. Niin hän saapui hetken kuluttua isolle tielle. Ensimmäinen vastaantulija sattuikin olemaan kylän laiha räätäli, joka kovasti säikähti nähtyään suden ja varsinkin kuultuaan tämän ilmoituksen: »Nyt minä sinut syön!» »Älä, hyvä veli, sitä tee!» rukoili räätäli, »laihahan minä olen. Jos säästät minut, teen sinulle verkavaatteet.» — »Olkoon menneeksi», ihastui nyt susi, »nehän tosiaankin saattaisivat olla hyvät olemassa.» — »Otetaanpas sitten mitta», tuumi räätäli, »pidäppäs hiukan tuota rässirautaa.» Ja näin sanoen hän tuppasi sudelle rässiraudan suuhun ja alkoi voidella hänen selkäänsä kyynäräkepillä, että turkki pölisi. Susi kiitti, kun vihdoinkin pääsi erilleen moisesta hurjapäisestä räätälistä, ja jatkoi matkaansa kylää kohti.