Part 3

Keskikesän unettava hiljaisuus ympäröi joka puolelta Kuusiston piispan linnaa. Väliin hilpeään leikkiin heräävät Piikkiön lahden pikkulaineet läpättivät vain rantapengermän juurelle ja pyykinpesijäin karttu paukahteli silloin tällöin rannassa. Tähän paukkeeseen heräsivät valleilla torkkuvat vahtimiehetkin, mutta eipä kuitenkaan torventoitottaja Haakon, joka kuorsasi niin että jyrinän olisi luullut kuuluvan linnan pihalle, jossa hänen armonsa Suomen piispa, Maunu Tavast oli äsken kävellyt.

Vahtimiehet olivatkin loikoneet nurmettuneella vallinharjalla koko päivän, nauttien kauniista ilmasta. Heidän täytyi olla tässä tavan vuoksi, sillä eihän nykyään vartijoita tarvittu muuhun, kuin korkeintaan vieraiden tulosta ilmoittamaan linnaan ja torventoitottaja Haakonille. Rauha oli maassa ollut jo pitemmän ajan ja kaikki edistyi ja kukoisti mahtavan Maunu Tavastin käden alla.

Äsken juuri oli käynytkin useita vieraita Kuusiston linnassa. Lähettejä Ruotsista ja Turusta. Vielä äsken oli hänen armonsa ottanut vastaan lähettilään Raisiosta, jonne parhaillaan rakennettiin piispan tahdosta maan ensimmäistä nunnaluostaria.

Vahtimiehetkin jutustelivat siinä joutessaan kaikkialla kunnioitetun isäntänsä suurista ansioista Suomen kirkon päänä ja valtiomiehenä. Sitä juttua riitti melkein joka päivä, mutta eipä ollut nyt sotaretkistä puhumista, kun venäläisetkin pysyivät omalla puolellaan ja Karjalakin koetti elää sovinnossa Hämeen kanssa.

Maunu Tavastin aika oli ollutkin Suomen seurakunnalle yhtämittaista nousun aikaa. Kirkkoja rakennettiin ja yhteiskunnallisia oloja järjestettiin. Köyhät ja sairaat saivat avustusta ja kansa alkoi suorittaa papistollekin kymmenyksensä napisematta.

* * * * *

Turun linnan lähetti palasi piispan puheilta ja pysähtyi vallin juurelle laskeutuneiden vahtimiesten kanssa juttelemaan. Vanhempi hilporimies oli toimittanut paikan Yrjö Pietarinpojalle piispan palvelukseen, ja tämä katsoi nyt velvollisuudekseen kertoa vanhuksille hieman Turun uutisia.

— Nyt Turussa vasta komeata on, kun tuomiokirkko on uusittu ja pappeja lisätty. Minäkin käyn joka kerran piispan messussa, vaikka olenkin tällainen huikarinen.

— Vai jo tuomiokirkon laajennustyöt ovat päättyneet, sanoi Jönni-vanhus. — Pitääpä tästä lähteä sitten ensi piispanmessuun minunkin. Ja mitä siihen tulee, että sinä käyt siellä piispan messuissa, taitaa se olla vähän niinkuin tarpeellistakin. Hänen armonsa kyllä huomaisi poissa olosi ja taitaisitpa tuiskahtaa pois tärkeältä paikaltasi, johon sinut puuhasin.

— Asemieheksipä tuota vain puuhasitte. Itse tässä olen melonut vähän ylemmäksi. Sitä kun yrittää oikein todenteolla niin pääsee aina eteenpäin.

— Ja mitä muuta kuuluu Turkuun?

— Kuuluuhan sinne muutakin. Oiavi-maisteri, hänen armonsa kasvattipoika, on palannut ulkomailta ja lienee jo tulossa tänne Kuusistoon. Sitäpaitsi näin tuolla linnassa Annan, Lepaan neidin, ja luulenpa hänenkin olevan hyvillään Olavi-maisterin tulosta.

Keskustelu taukosi kun vallilta törähti Haakonin merkkitorvi.

— Kas, johan kuorsaaja on herännyt.

— Ja ilmoittaa varmaan Olavi-herran tulosta.

— Poika, ota hilporisi ja käykäämme vallille. Ja rauha kanssasi, Yrjö Pietarinpoika.

* * * * *

Linnan vierassalissa oli valmistettu kuuluisan vieraan tuloa varten ja Maunu Tavast istui avatun ikkunan ääressä, nauttien kesän kauneudesta ja omista onnellisista unelmistaan. Äsken oli Lepaan jalosukuinen Anna-neiti, hänen nuoruutensa ystävä, lupautunut uuden, Raision birgittalaisluostarin abbedissaksi. Hänen kauan hautunut unelmansa oli nyt toteutumassa kun maan entiset, fransiskolais- ja dominikolaisluostarit, saisivat tämän uuden sisarluostarin lisäkseen. Tämän lisäksi vielä hänen rakas poikansa palasi kuuluisana miehenä kotimaahan, ja tänä ihanana suvi-iltana Kuusistoon.

Maunu Tavast hengitti mielihyvin piispansaliin kannettujen nuorten koivujen tuoksua.

Martti, piispan kaniikki näyttäytyi ovella.

— Martti, eikö jo pian näy venhettä Piikkiön lahdella?

— Kyllä, teidän armonne, se laski juuri rantaan.

— Onko kaikki järjestetty Olavi-maisterin arvokkaaksi vastaanotoksi?

— Kyllä, teidän armonne,

— Nähkääs, herra kaniikki, hän on nyt oppineempi kuin me yhteensä ja meidän on osoitettava tarpeellista kunnioitusta hänelle.

— Linnan vouti Pietari Karpalainen on itse häntä portilla vastaan ottamassa. Sitä paitsi on sana saatettu koko linnan väelle.

— Hyvä. Minun sauvani ja piispanhiippani.

Kaniikki toi ne ja Maunu Tavast valmistautui ottamaan vastaan Olavi-maisteria, joka kaiketi oli jo linnan pihalla, koskapa väkijoukko riemuitsi.

Ovet levähtivät auki ja Pietari Karpalainen ja asemies Rankonen asettuivat ovenpieliin edellisen ilmoittaessa:

— Hänen jalosukuisuutensa, maisteri Olavi Tavast.

Ahavoittunut, yleväryhtinen nuori mies, maisterin baretti päässään, astui sisään ja jälleennäkevät syleilivät sydämellisesti toisiaan.

— Rakas setä!

— Rakas poikani! Sinä olet jälleen täällä.

— Niin, ja tällaisena ihanana iltana oli minulla onni päästä sinun kauniiseen Kuusistoosi, setä. Ei ole mitään sen veroista kuin tämä tällainen Suomen kesäyö.

Isä ja poika vajosivat hartaaseen keskusteluun, kun sitävastoin muualla linnassa oli vilkasta hyörinää vieraan saapumisen vuoksi.

— Oletko tyytyväinen toimintasi tuloksiin, setä? kysyi Olavi ja lisäsi — Sitä oikeastaan voisit olla hyvinkin.

— En vielä, vastasi piispa harvakseen. — Täällä on paljon työtä ja sitä on vasta osiksi tehty, mutta tahdon tehdä kaikkeni rakkaan maani hyväksi. Ja kun minun pääni kallistuu, jatkat sinä työtäni.

— Niin, aika sen näyttää. Toimeni Parisin yliopistossa ei ole vielä päättynyt.

— No, vielä minäkin luultavasti jaksan jonkun aikaa. Tämä ilta on nuorentanut minua ainakin kymmenellä vuodella.

Kun Maunu Tavast myöhemmin käveli Olavi-maisterin kanssa linnan valleilla, kuiskasi Jönni-vanhus nuoremmalle hilporimiehelle:

— Katso, miten komea hän on, Olavi-maisteri. Hänestä tulee hänen armonsa seuraaja.

— Ja varmaankin kaikkien rakastama, niinkuin hänen armostaan Maunu Tavastistakin.

Kesäyö kietoi onnellisen piispa-vanhuksen ja hänen koti-ikävää kokeneen poikansa hienoiseen hämäräänsä.

Kaarle Knuutinpoika.

Turun linnan upeaksi laitetussa vierassalissa odotteli nuori, roteva ylimys muuanta vierastaan, jonka oli määrä saapua neuvottelemaan hänen kanssaan tärkeistä asioista. Tämä upeaan turkisreunaviittaan ja hopealta hohtavaan ihotakkiin puettu ylimys oli Kaarle Knuutinpoika ja vieras, jota hän odotti, hänen entinen opettajansa ja ystävänsä, Maunu-piispa.

Kaarle Knuutinpoika, Ruotsin valtionhoitaja ja marski oli syntynyt Suomen Turussa ja menetettyään viisivuotiaana isänsä, valtioneuvos Knut Bonden, joka oli silloin käskynhaltijana Turun linnassa, joutui Kaarle Knuutinpoika isoisänsä sotaisan Tord Bonden hoiviin Viipuriin, jossa yleni nuorukaiseksi, ja myöskin nuoruuden siteillä kiintyi tähän maahan.

Täältä joutui hän ulkomaille opiskelemaan ja sieltä Ruotsiin, jossa valtiollisten tapahtumien pyörteet soivat hänen osalleen tehtäviä, jotka johtivat hänet nuoresta iästään huolimatta Ruotsin valtionhoitajaksi ja jo sitä ennen valtakunnan marskiksi. Ei puuttunut enää kuin kuninkaan nimeä tältä loistavauraiselta nuorukaiselta ja kiitollinen Ruotsin kansa olisi sen hänelle sydämestään suonutkin, ellei ylimysten kateus ja viha kansan tanskalaisvallasta vapauttajaa kohtaan olisi ollut vielä esteenä. Heidänpä juonittelujensa johdosta oli nyt Kaarle Knuutinpoika pakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt.

Nyt oli kuitenkin Viipurin käskynhaltija ja linnan isäntä, Krister Niilonpoika Vaasa alkanut juonitella häntä vastaan ja saanut Kristoffer-kuninkaan vaatimaan takaisin hänelle luvattuja Turun ja Viipurin linnoja ja koko läänitystä. Äsken »pieneltä baijerilaiselta» saamaansa kirjelmää katseli Kaarle Knuutinpoika nyt vielä kertaalleen ja raju suuttumus näytti kuohuttavan hänen mieltään, mutta sitä hän kuitenkin miehekkäästi hillitsi. Hänen ystävänsä ja sotapäällikkönsä Eerikki Akselinpoika Tott oli kehoittanut häntä viipymättä lähtemään laivastollaan Ruotsiin, vaatimaan kuningasta pysymään lupauksissaan, mutta Kaarle tahtoi ensin neuvotella asiasta ystävänsä Maunu-piispan kanssa ja kuulla hänenkin mielipidettään ennen kuin ryhtyisi vaikuttavimpiin toimenpiteisiin.

— Turhaa ajan viivytystä, kivahteli Eerikki-ritari mittaillen kiihtyneenä permantoa helisevin kannuksin. — Itsehän teit tuosta saksalaisesta kuninkaan ja talutit hänet alttarin ääreen kruunattavaksi ja nyt vielä kuuntelet neuvoja, mitä pitäisi tämän sanansasyöjän kanssa tehdä. Jos olisimme päättävästi katkaisseet herrojen vehkeilyt, olisi kansa tervehtinyt sinua kiitollisuudella kuninkaanaan sen sijaan, että se tervehti Kristoffer-äijää ivalla ja vihalla. Hänen valtansa olisi sinä päivänä ollutta ja mennyttä, kun vain astuisit sitä varten takaisin Ruotsin mantereelle.

— Niin, mutta ei ole vielä aika siihen. Kerran ehkä sekin tulee ja silloin ei auta herrojen vehkeilyt, eikä liioin oma viivyttelynikään. Nyt kuitenkin tahdon ensiksi antaa Kristoffer-kuomalle vakavan muistutuksen ja vaatia viipymättä Krister-enolta Viipurin itselleni. Haluan vain kuulla Maunu-piispalta, mitä vehkeitä hän täällä on punonut minua vastaan.

Kohta saapuikin Maunu-piispa ja sydämellisellä ystävyydellä otti Kaarle tämän ystävänsä ja entisen opettajansa vastaan ja saatteli hänet mukavasti istumaan.

— Arvaan, että olet saanut huonoja uutisia, tullenevatko sitten lännestä vai idästä, virkkoi piispa.

— Mistä arvaat, isä, uutisten huonouden. Yhtähyvin niitä voisi sanoa hyviksikin.

Ja tähän kiirehti Eerikki-ritari lisäämään:

— Hyviä ne ainakin minun mielestäni olisivat siinä suhteessa, että niiden johdosta voitaisiin haarniskaan pukeutua ja heilauttaa vähän Kristofferin istuinta.

— Eivätkä sittenkään ole hyviä, virkahti piispa pyytäen lähemmin kertomaan asioista.

Marski kertoi kuninkaan kirjelmästä ja halusi kuulla minkälaista vastausta piispa-vanhus piti parempana. Aseellistako, vai jyrkkäsanaista kirjettä, jossa muistutettaisiin kuninkaan antamista lupauksista.

Piispa-vanhus mietti jonkun aikaa ja virkkoi sitten harvakseen:

— Ystäväsi, Eerik-ritari tahtoisi antaa heti korvalle valapattoa, mutta sinä haluaisit vielä muuten häntä muistutella. Parasta on lähettää kirje ja purjehtia heti perästä kunnollista vastausta vaatimaan. Tämä on minun neuvoni ja sitten vielä sekin, että panet lujille sen vanhan ketun Viipurissa. Hänen punomiaan juonia nämä ovat kaikki.

— Sen hyvin arvasinkin, virkkoi marski hymyn häivähtäessä hänen kasvoillaan. — Hän koettaa sotkea Suomen aatelisiakin juttuun, eikö niin?

— Niinpä kaiketi ja sinun asiasi on pitää huolta, ettei hän saa juoniaan sen pitemmältä jatkaa.

Kun piispa oli poistunut, tuskaili Eerikki Akselinpoika:

— Kuinka kauan tässä pitää oikein vitkastella. Kettu pitäisi pistää ensin häkkiin Viipurissa ja sitten lähteä »pikku baijerilaisen» puheille.

— Älähän hätäile. Pian saat toimintaa tarpeeksesi, virkkoi marski. — Nyt lähetämme kuitenkin heti kirjeen nukkekuninkaalle ja muutaman päivän perästä nostamme purjeet ja viiletämme antamaan pontta vaatimuksillemme.

Ja muutamien päivien perästä saikin Turun rantalaiturille paltoutunut utelias väki nähdä komean näyn. Kaarle Knuutinpojan uljas laivasto oli lähtövalmiina ja muita komeampana keikkui marskin valkoiseksi maalattu johtajalaiva, jonka kannella seisoi marski hopealta hohtavassa haarniskassaan, rinnallaan teräsvarusteinen Eerikki Akselinpoika. Eniten rakastamaansa hallitsijaa — olihan hän Suomessa syntynyt — tervehti kansa riemukkaasti toivotellen onnea hänen matkalleen.

* * * * *

Muutamana kauniina toukokuun aamuna tähysteli Olavintornin vartija Viipurin linnassa meren selälle, eikö jo näkyisi Kaarle Knuutinpojan valkopurjeita kaukaisesta etäisyydestä pilkottavaksi. Äsken oli Eerikki Akselinpoika, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut linnaa kuntoon laittamaan, käynyt kyselemässä vartijalta, eikö mitään näkynyt siintävältä selältä. Marskin laivue oli jo Turusta lähtenyt muutama päivä sitten ja pitkäksi alkoi odotus käydä Viipurissa ja etenkin linnassa, jossa viikon ajalla oli saatu ihmeitä aikaan Eerikki-ritarin taitavalla johdolla. Valmiina olivat linnan lukuisat suojat valtijataan vastaan ottamaan. Verhoilijat ja muut käsityöläiset olivat siellä liehuneet yötä päivää siistien Krister-ukon jälkiä. Tämä Kaarle Knuutinpoikaa vastaan vehkeilevä äijä oli äsken nukahtanut viimeiseen uneensa ja eilen oli laiva lähtenyt viemään hänen tomumajaansa pois Viipurista. Hänen marskia varten linnaan varaamansa tykit saisivat nyt lausua ukon puolesta odotetun vieraan tervetulleeksi toisella tavalla.

Olavintornissa käyskelevä vartija ihmetteli kevätaamun kirkkautta. Näkyipä nyt laajalle merenselkiä ja hienosti vihannoivia metsäselänteitä. Auringon yletessä alkoi eteläinenkin henkäillä ravakammin ja kohta näkyikin salmen suussa jo ensimmäinen valkoinen purje ja kohta lasketti koko marskin laivasto satamaa kohti.

Tähystäjälle tuli kiire töräyttämään torveensa ja linnassa ja kaupungissa alkoi vilkas liike. Krister-ukin tykit jymähtelivät ja kaupungin porvarit kiirehtivät rantakatua verhoamaan äsken lehdittyneillä koivuilla ja punaisella veralla. Vähitellen kertyivät kaikki Viipurin asukkaat rantalaiturille juhlapukuisina ja vanha pormestari tummanpunaisessa viitassaan sorvaili vielä muistissaan saksankielistä tervehdyspuhettaan. Molempien luostarien päälliköt, mustainveljesten laiha ja pitkä priori ja harmaidenveljesten hyvinvoipa guardiaani tungeksi etualalle, lausuakseen latinankieliset tervehdyksensä marskille.

Marski saapui johtajalaivasta perheineen, laiturille ja vastaili kohteliaasti tervehdyksiin. Vanha, vapiseva linnanvouti Björn Deden sai kuitenkin Kaarle Knuutinpojan unohtamaan virallisuutensa, ja hymyilemään ukolle, joka oli liian uskollisesti palvellut herraansa ja aneli nyt nöyränä uuden isännän suosiota.

— Mitäpä vanhoista muistelemaan. Nyt aloitetaan uutta aikaa Viipurissa ja koko maassa, sanoi marski ja taputti vanhusta ystävällisesti olalle. — Onhan tämä syntymämaani ja tahdon tehdä kaikkeni sen ja rakkaan Viipurini hyväksi.

Ja siepaten syliinsä voutivanhuksen takana tämän nuoren, punastuneena ja lapsekkaana polviaan notkistavan tyttären, virkkoi marski iloisena:

— Näin minä syntymäseutuani tervehdin.

Väkijoukon läpi kävi innostunut humahdus ja marskia vastaan kajahti välitön riemuhuuto. Ensinäkemältä valloitti marski näin kaikkien sydämet.

Ylempänä rannassa odotteli ratsujen luona marskin ystävä, Eerikki Akselinpoika ja pujotteli sieltä väkijoukon läpi marskin luokse, iskien tätä innoissaan olalle.

— Terve, Kaarle, valtakuntaasi. Näet, että jokainen täällä sinua rakastaa niinkuin ei koskaan ennen ole hallitsijaa rakastettu. Katso, miten tänne kaukaa saloiltaan saapuneiden erämiestenkin kasvot loistavat.

— Näen kyllä ja tahdon tehdä kaikkeni heidänkin hyväkseen.

— Täällä onkin heidän rajankäyntiä anova lähetystönsä sinua odottamassa.

— Käske heidätkin linnaan vieraikseni. Nyt juhlimme oikein kelpotavalla ja sitten taas työhön ja maan asioihin käsiksi.

Muutamat Sysikankaan miehet olivat lähteneet anomaan marskilta pikaista rajankäyntiä ja jääneet odottamaan marskin Viipuriin saapumista. Olipa nyt kovin yllättävää saada linnan voudilta käsky heidänkin saapua linnaan juhlimaan, ja itsekseen päättelivät miehet, että suotta ei Kaarle Knuutinpoikaa pidetä hyvänä hallitsijana, parhaimpana kaikista, kansan miehenä ja heidän auttajanaan.

Jo seuraavana päivänä kutsuukin marski heidät puheilleen ja kun saa kuulla talonpoikien raja-asian, niin kiireellisesti antaa heti määräyksen rajankäynnin alkamisesta. Ja kääntyen Olavi Tavastin, Hämeenlinnan voudin puoleen, virkkoi marski:

— Sinä tunnet tietysti erämaariidat ja talonpoikain takamaataistelut ja sinun on otettava tämä asia selvitettäväksesi ja tehtävä se oikeudenmukaisesti. Juhannuksen aikaan on teidän kokoonnuttava ja sitten käydään raja etelästä pohjoiseen, niinkuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet sopivat. Rajakirja tuodaan sitten maakuntakäräjille vahvistettavaksi. Saadaan vihdoinkin rauha riitelevien heimojen välille.

Kelpasipa tätä marskin puhetta talonpoikien kuunnella. Lähtiessään Viipurista, silmäsivät he mielissään talonpoikien ystävänä uutta Viipurin herraa, joka näin heidän asioistaan ja tarpeistaan piti isällistä huolta.

Viimeinen Vesperamessu.

Vespera, ehtoomessu oli kaareillut Turun luostarikirkon holveissa ja saarnaajaveljet olivat kokoontuneet ehtooaterialle yhteisten, suurten pöytien ääreen. Ruokapöytä olikin tänään, melkein kuin juhlan kunniaksi runsaampi ja senvuoksi kaiketi Isä-Tapanin ruokasiunauskin pitempi ja hartaampi. Tänään oli palannut veljeskunnan kiertelevät saarnaajat viimeiseltä almujenkeräysmatkalta. Kustaa Vaasa oli jo vuosi sitten kieltänyt ne kokonaan, mutta Turunlinnan käskynhaltijan suopeuden vuoksi olivat munkkikunnan jäsenet saaneet siellä keräystään jatkaa. Mutta nyt oli linnan asemies aikonut jo vangita viimeksi almuretkiltään palaavat ja laskenut vain sillä ehdolla vapaaksi, etteivät lähtisi enää toistamiseen liikkeelle.

Taisipa tämä ehtooateriakin olla viimeisiä, sillä uusi uhkaava luostarien hajotuskäsky oli tullut uskonpuhdistajakuninkaalta ja toteltava sitä oli tällä kertaa. Äsken kovuutta jauhanut asemieskin oli sanonut, että elleivät munkit pian lähde tiehensä, rupeaa kiviä ja soraa satamaan heidän niskaansa.

Kaipa sekin teko näille kiivaille Lutherin oppilaille ja kannattajille oli sopiva ja mahdollinen.

Piispa Martti Skytte oli koettanut järjestää niille, jotka halusivat, papinvirkoja eri haaroilla Suomen erämaissa ja melkein kaikki olivatkin suostuneet tutkimaan Lutherin oppia ja sen mukaan saarnaamaan sydänmaaseurakunnissa.

Heitä olikin vain rippeitä jälellä suuresta veljeslaumasta. Muutamia oli lähtenyt ulkomaille ja osa jo aikaisemmin papiksi muutamiin uusiin rannikkoseurakuntiin.

Veljeskunnan ruokatuvassa oli tänään hiljaisempaa ehtooaterian aikana kuin ennen. Vihdoin sai kuitenkin vahva olut, jota tällä kertaa maisteltiin vähän runsaammin, kielenkannat norjenemaan ja ensimmäisenä aloitti keskustelun Isä-Johannes, veljeskunnan guardiaani, virkkeen vierustovereilleen:

— Taidammepa viimeistä kertaa napastella suihimme näitä emäntien antimia.

— Miten niin? kysyi vierustoveri, viiltäen aimo lihapalaa lampaanreidestä suuhunsa.

— Oletko muukalainen, joka et tiedä kuninkaan käskyä: kaikki luostarit hävitettämän ja uutta Kristuksen oppia saarnattaman.

— Heh, kyllähän tuon... — laskepas, noviisi, uusi haarikka olutta — mutta eipä siitä täälläkään Turun mustien veljesten majassa ole vielä sen tiukempaa tullut.

— Mutta nyt tulee. Aamulla lähden taivaltamaan uuteen seurakuntaani Pohjois-Hämeeseen ja toiset seuraavat esimerkkiäni.

— Sinne Lapinkorpeen, virkahti nuori Henricius-veli, vetäen naamansa kureeseen.

— Mielelläni lähden salolaisille saarnaamaan ja parasta olisi sinullekin kun menisit piispalta jotain kappalaisen paikkaa anomaan.

Kalat, lihat ja leivät olivat huvenneet pöydästä. Joku kantoi vielä kuin palan painikkeeksi vasta uunista vedetyn, höyryävän kinkun, ilmoittaen sen erään Turun laivaporvarin emännän viimeiseksi lahjaksi luostarille.

Veljet kävivät kinkun kimppuun ja raatelivat sen tuokiossa suihinsa, jääden katselemaan, eikö vielä joku hyvän emännän lahja ilmestyisi pöytään.

Kun sitä ei kuulunut, nousi Lehtori-Olavi, joka Mikael Karpalaisen jälkeen oli koko ajan ollut luostarin priorina, lukemaan siunauksen. Sitten istuttiin vielä oluthaarikoiden ääreen keskustelua jatkamaan.

Pian tapahtuva veljeskunnan hajaannus ei tuntunut veljistä erikoisen masentavalta. Se oli Pietari-maisterin ansiota, joka oli niin hyvin saanut teroitetuksi mustien veljesten ummehtuneisiin mieliin uuden ajan ja opin vaatimuksia ja vapaammat katsantokannat.

— Mihin tuota tästä sitten minä joutunen, sanoi Henrikki-veli nähtävästi jo tuiman oluen vaikutuksesta vähän rennommalla päällä.

— Sinä Johannes varmaankin elelet siellä hämäläisten parissa kuin porvari ja otat jonkun nuoren, ilosilmäisen talontyttären vaimoksesi.

— Niin on aikomukseni. Pietari-maisteri suorastaan kehoittaa meitä siihen ja hänellä itselläänkin on sievä saksatar emäntänä.

— Ja mitä piispa tästä sanoo?

— Mitäpä se siitä... taipuu uuden ajan tahtoon.

Oli aika mennä completariuimiin, toiseen ehtoomessuun ja veljet kokoontuivat tähän viimeiseen hartaudenharjoitukseensa hiljaisina ja vakavina. Messun jälkeen menivät toiset veljistä makuulle, toisten jäädessä vielä tarinoimaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan.

Seuraavana päivänä ennen matkalle lähtöä meni Isä-Johannes Martti-piispan luokse, sanoakseen jäähyväiset. Metsäkulman kyytipoika odotti jo häntä hevosineen piispan talon portilla.

Martti Skytte tutki parhaillaan äsken saamaansa kuninkaan kirjettä, jossa peruutetaan kirkolta entisten lisäksi yhä lukuisampia maatiloja ja muuta omaisuutta. Pyytääpä kuningas hänelläkin, piispalta, lahjaa, jotain suurempaa maakartanoa, joita hänellä ei olekaan enää monta jälellä.

Piispa huokasi kirjeen luettuaan. Tosinhan tanskalaiset olivat ryöstäneet Ruotsin niinkuin Suomenkin köyhäksi, mutta jos kirkolta kaikki omaisuus riistettäisiin, niin vaikeatapa sen olisi uutta oppia istuttaa ja juurruttaa kansaan ja varsinkin saada siihen sopivia työntekijöitä koulutetuksi.

Isä-Johanneksen tulo keskeytti piispan mietteet.

— No, sinä olet matkalle lähdössä, Johannes?

— Niin, tulin vain sanomaan hyvästit ja kiittämään. Mikä paperi sinulla on käsissäsi?

— Kuninkaan kirje, joka määrää taas kirkonomaisuutta kruunulle.

— Hm... Luther vastusti paavin nylkemistä. Nyt vie kuningas ja aatelisto kaikki kirkolta.

— Kuningas näkee sen kai hyväksi, vaikka varojahan mekin tarvitseisimme, että voitaisiin lähettää nuorukaisia Saksaan oppimaan. Emme me vanhat miehet enää paljoa jaksa. Uusia voimia pitäisi kasvattaa valistustyötä tekemään.

Erään pöydän ääressä istui kirjoittelemassa muuan nuorukainen Mikael Agricola, ja tämä kuunteli hartaasti piispan ja Isä-Johanneksen jatkuvaa keskustelua tulevasta ajasta. Hänen kirkkaissa silmissään näyttikin loistavan uuden ajan ruskotus.

Kustaa Vaasa Suomessa.

Juuri äsken Suomeen purjehtinutta Kustaa Vaasan laivuetta keinutteli lounaistuulen maininki Taivassalon lahdessa. Venäläisten yhtämittaiset rajakahakat olivat vihdoinkin kiinnittäneet Kyösti-kuninkaan huomiota ja poikansa, prinssi Juhanan hoputtamana lupautunut vihdoinkin lähtemään Suomeen, jota hän metsäläismaaksi kuvitteli ja pelkäsi, mutta jossain määrin pitikin. Olihan Suomen aatelisissa hänen vankimmat valtansa kannattajat ja ehkäpä kyvykkäimmätkin kuninkaan miehet ja neuvonantajat. Näistä oli viimeksi Antti Niilonpoika pitänyt ryssää kurissa ja kuvaillut Kustaa-kuninkaalle, mitkä mahdollisuudet olisivat sodalla Venäjän tsaaria vastaan. Avuksi joutui hänelle Klaus Horn, Suomen sotaväen päällikkö, ja näin kaikki langat yhteen punoen saatiin vihdoin jo vanhaksi ja väsyneeksi käypä, kunnioitettu, ihailtu ja peljättykin Kustaa-kuningas tänne metsäläisten maahan, joksi hän tapasi rajamaata nimittää.

Nyt oli kuitenkin kova aallokko tehnyt ukon sairaaksi ja äreänä kuin pesästään ajettu karhu, ärjähteli kuningas Klaus Kristerinpojalle:

— Nytkö ollaan Suomen Turussa?

— Ei vielä, mutta sen läheisessä saaristossa, vastasi Horn varovasti.

— Hä, mitä sanot...? Saaristossa...? Mihin sinä sitten meitä ja poikaamme kuljetat?

— Halusimme ohjata laivaston pois merenkäynnistä, ettemme pahentaisi teidän majesteettinne meritautia.

Maan vaari, joka väljässä turkisviitassaan oli kopeloinut laivan kannelle, näytti tästä tiedosta yhä ärtyvän ja jatkoi kiukkuisesti.

— Laskekaa sitten meidät maihin, olkoonpa vaikka Turjan rannikkoa.. Meritautia, hä...? Kuka on sanonut, että tässä sitä sairastetaan...? Ja tällainenko on Suomen ranta, johon kerrankin tulemme. Mitä ovat nuo rähmäiset olennot, jotka liikkuvat tuolla rannikolla?

— Ne ovat kalastajia.

— No missä on sitten Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltija, kun ei ole kuningasta vastaanottamassa?