Part 2

— Voidaanhan käydä sinnekin kun ensin on Laatokan rannoilla tehty puhdasta. Jos joka talosta lähtee mies ja kaksikin suuremmista, voisi osa heistä tulla vesitse Syvärinjoen suuhun, josta yhdyttäisiin matkaa jatkamaan.

Ilpon vanhimman pojan, Osmon, mieli paloi matkalle, jollaiselle ei ollut vielä ennen päässyt isänsä estelyn vuoksi lähtemään. Nyt häntä ei enää pidättäisi mikään. Eilen oli hän Karjalan kävijäin retkistä kuullut kerrottavan ja tällainen partioretki kangasteli hänen mielessään satuhohteisena.

— Kuulehan, isä, anna minun lähteä jo huomisen miesjoukon mukana retkelle, pyyteli Osmo posket hehkuvina. — Ethän tahtone miestä alle minun jäävän ja saatpa nähdä, että osaan keihästäni käytellä vähän sukkelammin kuin tuuletkaan.

— Samahan tuo on. Onhan sinun kuitenkin näihin retkiin totuttava ja ehkä johdettavakin, kun minusta aika jättää. Lähde siis ja Pohdon kanssa saatte yhdessä päällikkyyden miesjoukollenne siksi kun minä täältä joudun.

Taisipa monen pellavapäisen ja sirkeäsilmäisen neitosen poskelle pisara vierähtää juhlista erotessa, kun ne loppuivat näin ikävällä tavalla, ja nuorukaiset lähtisivät taas vanhempien miesten mukana sinne kahakoihin henkeään kaupalle. Ilpolan lähinaapurin Apsolan nuori seitsentoistavuotias Lippokin viivästeli lähtöä ja näytti etsivän tilaisuutta puhutellakseen Osmoa, joka touhusi miesjoukossa. Yhdessä oli Osmon kanssa lapsuusleikit leikitty ja nykyisinkin ahkerasti toisissaan käyty ja nyt Osmo ehken jäisi sille tielleen.

Lähtöä puuhaava Osmo huomasi Lipon odottelevan kainona häntä puheilleen. Vielä äsken oli tyttö iloisimpana pyrähdellyt leikissä hänen toverinaan lesken- ja pantinjuoksussa ja nyt seisoi siinä lipakkaansa kärkiä katsellen.

— No, mitäs nyt... mistä surut? kysyi Osmo.

— Lähdethän sinne ja minulle taitaa tulla ikävä, sanoi tyttö avoimesti.

— Pianhan sieltä palataan kun on ensin karjalaisia ja ryssiä rökitetty. Ehkäpä elojuhliin joudumme ja tuon sinulle sieltä silkit ja soljet.

Poikasen povessa kuohahti riemukkaasti. Tyttö oli aina iloisena veitikkana kaarastanut pakoon kun hän alkoi puhumaan helliä sanoja simasuulle. Jopahan nyt täytyi tunnustaa tunteensa, kun hänellä oli sotaan lähtö.

Osmo katseli siinä rinnallaan kävelevän tytön vaalean hiussuortuvan reunustamaa poskea ja ripsien raosta väliin välähtävää sineä. Sievä oli tämä Lippo, kylän kaunotar ja kyllä kilpailtiinkin hänen suosiostaan, mutta hänpä sen sai, eikä kukaan muu.

— Vähätpä minä karjalaisten soijista, kunhan itse terveenä tulet, virkkoi tyttö.

— Tulenhan toki ja tulenkin uroksena takaisin. Kun vain sinä pysyisit sillä aikaa minulle uskollisena.

Tyttö katsahti moittivasti nuorukaiseen. Tokihan tuo olisi pitänyt tietää sanomattakin, ettei hän leikkitoveriaan unohtaisi.

Kättä puristaen nuoret erosivat ja Osmo kiirehti varustuksiaan laittamaan.

Kymmenkunta miestä tulikin jo illan suussa Ilpolaan ja toisia yhtyisi matkalla määrätyissä paikoissa. Puuhakkaana ja punakkana kääkersi Ilpokin, neuvoen miehiä ja antaen monia ohjeita siksi kun tavattaisiin. Verkkaliikkeinen metsänkävijä, Pohto-ukkeli hymähteli, tietäen taitonsa näissä sotapuuhissa hyvinkin Ilpon taitojen veroisiksi ja sanoikin Ilpolle:

— Olehan huoletta. Kyllä siellä osataan... Kunhan vain itse joudut miestesi kanssa matkalle.

Kesäyön kuulteessa taivalsi miesparvi kumisevia kangaspolkuja, väliin painuen nevojen askelpuille ja lehtoihin, joissa uneksiva rastas soitteli yövirsiään. Keveät kantamukset olivat miehillä, välemmin joutuakseen. Ilpon taikoma keihäs kädessä ja tappara vain vyössä ja muutamilla äitimuorin antama taikapussi kaulassa piikkopaidan alla vaaroista varjelemassa.

Seuraavan päivän iltapuolella joutuvat miehet takamaan uudisasutuksille ja varovasti lähestytään mahdollisia vihollisen lymypaikkoja.

Siitä ei kuitenkaan näy jälkiäkään vielä ja melkein pettyneinä asettuvat miehet Jurkan, Vanajasta muuttaneen erämiehen asunnolle lepäämään ja murkinoimaan.

— Onhan täällä taas karjalainen käynyt, vaikka ei näillä pihoilla ja vankejakin vienyt, selittää Jurkka puuhakkaana kantaen suolalahnaa ja ruislimppua pöytään.

— Outokaisesta olivat vieneet tyttären, karjan, ja muutamat miehet jo aikoivat heti jälkeen kyökätä, mutta ovat odotelleet sieltä rintamailta apua.

— Vai jo taas veivät naisiakin, kuohahteli Pohto, jolta kerran oli näin mielitietty viety ja rääkätty hengettömäksi, ja joka tällaisten uusiutuessa vannoi kostoa karjalaisille ryöstäjille.

— Niinpä lähdemme painamaan edelleen yötämyöten, ettei ehdi meidän ja räähkäin välimatka kovin suureksi revetä, sanoi Osmo.

Puoliyössä tavattiin jo saunojen ja tupien raunioita, ja ryöstön kärsineitä miehiä liittyi mukaan matkueeseen.

— Eivätpähän meiltä suuria saaliita saaneet ja aikomus heillä lienee ollutkin sinne varsinaisiin hämäläiskyliin, mutta jostain kuuluivat tiedon saaneen, että miehissä sieltä vastaan lähdetään, niin olisivatko takaisin pyörtäneet, vaiko jossain odottaisivat yhteen iskeäkseen, kertoi joku miehistä.

— Niin mutta ellei vihollista väliltä tavata, painetaan heidän kotisijoillen ja kun jälkijoukot joutuvat, niin jatketaan matkaa paremmille saalispaikoille.

— Semmoinen on päätös, että isketään kerrankin suonta Novgorodin ryöstäjäruhtinaista.

— Vai sinne asti... eikö tuo riittäne kun risteillään Syvärin suilla ja Laatokan rantamilla, arveli joku.

Sitä mieltä oli Pohtokin, kun tiesi, että vain muutamia Novgorodin miehiä oli ollut mukana ja heidän kaikkien retki Hämeeseen näytti epäonnistuneen. Aikoi mielipiteensä esitellä vasta Karjalan kylillä kun ensin olisi siellä kylliksi selvää tehty ja miehet saaneet kuumemmat verensä asettumaan. Mikäpä tiesi minkälaisia sotavoimia Novgorodin ruhtinailla oli.

Kun vihollista ei löytynyt, jäätiin päiväksi odottamaan toisia ja sittenpä voitiin jo hyökätä ensimmäiseen karjalaiskylään. Se sattuikin olemaan karjalaississin, Tuiran, kotikylä ja sitä ei säästetty. Tuira, luihu-silmäinen partaniekka saatiin vangiksi ja Osmo tiukkasi häneltä Mariaa, ryöstettyä hämäläistyttöä.

— Sano mihin olet hänet saattanut tahi muuten kirimme köysiäsi.

Saatiin tietää että tyttö oli naapurikylässä, erään Uhmanan orjana ja sinne vietiin Tuirakin, herättämään pelkoa karjalaisissa.

Uhmanan kylässä rukoiltiinkin armoa, ja Osmon lempeä mieli alkoi taipua. Hänestä oli vastenmielistä ylivoimaisena hyökätä toisten kimppuun, vaikkapa nämä olivatkin monta hävitysretkeä Hämeen kylille tehneet.

— Mitä me heidän hengellään... sanoi hän Pohdolle. — Otetaan Uhmana vangiksi ja katsotaan vähän, mitä heillä on aitassaan ja sillä hyvä.

Pohto naurahteli, hänkin epätietoisena, miten olisi tehtävä.

— Eipä taida tulla sinulle päällikön luontoa. Eikähän sitä ole isässäsikään. Toista oli Juortana, kun karjalaiskylille pääsi.

Otettiin mitä saatiin ja voitiin mukana kuljettaa, ja sillä ehdolla säästettiin karjalaisten henki ja asumukset, etteivät nämä enää koskaan tulisi hämäläiskyliin.

Näin samoiltiin Syvärin suulle, johon oli jälkijoukon määrä soutaa suurilla sotavenheillä. Karjalaisten sissijoukko oli kuitenkin ehtinyt heitä ennen ja tulinen tappelu oli jo käyty hämäläisten kanssa, jotka henkihieverissään haavojaan hoitelivat.

Olihan annettu vastaankin ja karjalaiset olivat sukkelasti hävinneet kuultuaan apua tulevaksi hämäläisille.

Pohteissaan käkkerehti Ilpokin ja valitteli retken epäonnistumista.

— Yhdessä joukossa olisi pitänyt kulkea, mutta maataivalta. Kun nähtiin tämä meidän laivue, oli rantakylien asukkaiden hyvä kuljettaa sanaa sisseille ja tässä sitä nyt ollaan. Monta miestä taas meni.

— Ja me kun säästimme karjalaisten henkiä, eikä edes taloja poltettu, naurahteli Pohto.

— Siinä on päälliköitä! intoutui Ilpo. — Kelpaa heidän nyt siellä naureksia partaansa ja kahta suuremmalla voimalla hyökätä Hämeeseen. Voi raukkoja miehiä!

— Oletko muka itse etevämpi, kivahti Pohto. — Juortana olisi puolella väellä lyönyt sellaiset joukot. Eivätkä hänen aikanaan uskaltaneetkaan vierailla meidän kylillä kovin usein, niinkuin ehkä nyt tekevät.

— Olisitte pitäneet siitä huolen, ettei olisi jäänyt vierailijoita.

— Tämä Osmohan se alkoi, säälitellä poloisten henkeä. Tytön ryöstäjän kuitenkin vangitutti, mutta tyttöräivä taitaa olla siitä enemmän suruissaan.

Alakuloisena näytti Marja tosiaankin istuvan erillään muista. Uhmana oli kohdellut häntä hellävaroen ja sanonut ottavansa taloonsa emännäksi. Yönuotiolla ollessa antoikin Uhmana tytölle merkkejä, että tämä aukaisi hänen siteensä. Ilpo tahtoikin kuulla mitä tyttö oikein arveli vapautuksestaan.

— Mitä olisit tehnyt, jos ei miehemme olisi sinua vapauttaneet? kysyi hän tytöltä.

— Jäänyt sinne, missä olinkin.

— Tuota... mitenkä?

Vanajan tuuheapartainen heimopäällikkö heristi korviaan, siksi oudolta kuului tytön vastaus.

— Jäänyt Uhmanan luokse, sammalsi tyttö. Ei hän minulle pahaa tehnyt.

— Taisi pitää hyvänäkin?

— Niin.

Ilpo naurahti, mutta samassa jo hänen sisunsa kuohahti:

— Tiedätkö, että hän on sinun ja meidän kaikkien vihollinen ja sen mukaan kohdeltava. Omaisesi surevat sinua ja...

— Eivät ne minusta välitä, keskeytti tyttö.

Ilpo sai utelemalla tietää, että tytön äitipuoli oli kohdellut häntä huonosti ja isäkään ei hänestä taitanut välittää.

— Tuhma tyttö olet ja nyt sinut kotiin viemme. Tokihan sinun pitäisi heimosi puolesta vihata karjalaisia.

— Älä toru tyttöä, karjalainen on hänet loihtinut, sanoi Pohto. — Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun ryöstetyt naiset on lumottu. Ja tämä nyt sikseen ja pohtimaan, käännymmekö takaisin vai jatkammeko Novgorodiin. Viisainta olisi jättää se retki ja palatessa vähän höyrytellä karjalaiskyliä ja vannotella heitä pysymään kotonaan.

— Niin on minustakin selvintä. Hyvä kun näillä vaurioilla selvitään ja suoraan sanoen näin meidän kesken: on parempi puurtaa siellä kotivesillä ja kaskimailla kuin rämpiä näitä vaivaloisia matkoja.

Pohto hymähteli. Sotaisemmat miehet murahtelivat pahasti, mutta Ilpo touhusi paluumatkalle lähtöä ja laittoi sotaisammat maitse karjalaiskylien kautta kotiin, itse poikansa kanssa astuen venheeseensä, hoputtaen toisia matkaan.

— Ottakaa karjalaisilta mitä saatte ja menetelkää miten haluatte. Me menemme jo suorinta tietä kotisatamiin.

— Mene vain Ilpolan saunan lavoille, huudettiin hänelle.

— Sinne joutaa semmoinen sotapäällikkö.

Nämä huomautukset karmivat uuden heimopäällikön mieltä ja palauttaen veneensä rannalle sanoi kipakasti:

— Vielä sitä käydään Novgorodissakin, mutta silloin pitää olla suurempi joukko. En minä ainakaan uskalla kourallista miesjoukkoa ajaa suoraan surman suuhun.

Sanoi ja käski miehet soutamaan.

Toisetkin soluivat takaisin karjalaiskyliin ja pitivät siellä kestiä viikkomäärin, karjalaisten nöyränä heille herkkujaan kantaessa. Päälliköt olivat vankina ja uusia ei ollut vielä, mutta tulisi ehken vielä olemaan. Siltä näytti Karjalan miesten veristävät silmät.

Venekuntalaisten matka joutui myötätuulessa ja ennen kuin osattiin odottaa, palasivat miehet omaisten luokse. Tuli asiaa Aapolan Lipollekin Ilpolaan ja iloisesti hymyillen tervehti kaunokainen sotaurostaan. Osmo, kertoi säästäneensä karjalaisten hengen ja asunnoita ja sai tytön hyvästä mielestä punastumaan.

— Siinä teit oikein. Silloin kun tänne hyökkäävät, ei voine heitä säästää, mutta lähteä sinne hävittämään on yhtä raaka teko kuin heidänkin.

— Et siis naura tällaiselle sotasankarille?

— Olet suurempi sankari kuin ne, jotka surmaavat. Sinun hyvyyttäsi varmaankin muistavat karjalaiset ja antavat olla meidän rauhassa.

Tytön silmissä läikähteli lämmin loiste ja se oli paras palkinto pojalle. Hänenkin mielestään oli parempi lempeydellä rakentaa rauhaa kuin raudalla.

Pyhä risti.

Runsaasti oli keräytynyt Aurajoen suuhun kauppasaksojen laivoja ja heidän kanssaan vaihtokauppaa harjoittavia etelä-hämäläisiä. Turun uutterat porvarit lastasivat veneisiinsä suolaa ja rautaa ja koreita Saksan verkoja. Ja heidän kanssaanpa saksalaiset varsinaisesti kauppaa hieroivatkin, vaikka muuten oli tultu tänne Auran satamaan laivoja katsomaan.

Kaupanteko kuitenkin keskeytyi kun yhtäkkiä vireän etelätuulen painamana komea Ruotsin laivue pöllähti sataman suulle.

— Viikinkilaivue tulee!

— Ruotsin ryöstäjät ovat taas täällä!

— Tavarat kokoon ja pakoon kiireesti!

Tämän tapaisia huudahduksia alkoi kuulua väkijoukosta, joka alkoi myöskin hajautua eri suunnille. Porvarit sukivat kiireesti venheensä lähtökuntoon ja alkoivat kiskoa niitä ylöspäin.

— Kuninkaan laiva on mukana!

— Itse Pyhä Eerikki on lähtenyt liikkeelle!

— Nyt sitä saadaan taas tapella!

Nämä lausuttiin puolittain kuiskaamalla ja hiljaiset hämäläiset katselivat, olisiko lähdettävä vai jäätävä katsomaan.

— Tulevat verottamaan, mutta vähäisiksi ne verot nyt jäävät tälläkertaa, köhisi sattumalta Auraan toisten hämäläisten mukana tullut Jurkka, heimopäällikkö. Tämä komealta ja sotaiselta näyttävä mies oli parin muun miehen kanssa tullut ostamaan visbyläisiltä laivureilta aseita ja latonut ne jo venheisiinsä, jotka hiljaa liukuivat jokisuusta ylöspäin.

Mietteisiinsä kävi kuitenkin Jurkkakin, kun saarten takaa ilmestyi näköpiiriin yhä lisää laivoja ja entisistä purkautui satoja sotilaita rannalle.

Hämeen miehet neuvottelivat keskenään. Olisivat joutaneet turkulaiset itse hoidella vieraansa niinkuin olisivat voineet, mutta kaipa tässä oli heitä autettava. Hiki alkoi helmeillä naapukkapäisien, lammasnahkatakeissa kesälläkin liikkuvien hämäläisten otsalta ja joku jo taisi kirotakin, kun tuli lähteneeksi suolan hakuun ja joutui näin pahaan pinteeseen.

Erik Pyhän joukkojen keihäät ja kilvet välkähtelivät auringossa ja itse pyhä piispa Henrikkikin komeat saattueen kera tuli ulos laivastaan. Ruotsalaiset eivät ymmärtäneet maan kieltä ja tuotiin sana, että kuningas ja piispa haluavat jonkun kauppaporvarin tulkikseen.

Vikkelä visbyläinen laivapoika joutui kuitenkin tähän toimeen ja selitti kansalle kuninkaan tarjoavan suomalaisille rauhaa, mutta vaativan heitä ottamaan pyhän ristin kasteen.

Jäykät hämäläiset katselivat kuninkaan, piispan ja sotaväen loistavia pukuja, joissa jokaisessa oli pyhä risti kuvattuna. Se oli piispa Henrikilläkin kädessä ja hän osoitti sitä kansalle, samalla puhuen jotain lempeällä äänellä.

Kaupaan kalastajia sattui olemaan myöskin näillä markkinoilla ja he kertoivat kyyräileville hämäläisille, että piispa Henrik oli heidätkin kastanut ristin uskoon, eikä mitään pahaa ollut siitä heille seurannut. Turkulaisetkin olivat jo aikaisemmin kuulleet ristin uskosta ulkomaisilta kauppiailta ja muutamat jo palvelivatkin ristin Kiesusta suurimpana haltijanaan.

— Mitä tehdään? kyselivät hämäläiset päälliköltään.

— Ei suostuta vieraan vallan alle, eikä heidän kasteeseensa. Olette nähneet omien haltijain auttavan, mutta mistä tiedätte näiden ristinkastajain haltijoista. Aseet käteen joka miehelle ja taisteluun.

Kun Visbyn laivapoika oli selittänyt, etteivät ainakaan salolaiset taivu kasteeseen, antoi kuningas piirittää väkijoukon ja kohta riehui taistelu kuumimmillaan. Ylivoiman edessä täytyi jäykkäniskojen suomalaisten taipua ja alttari rakennettiin Kupittaan lähteelle, jossa pyhä kastetoimitus aikoi.

Kiireesti lähtivät hämäläiset kotimatkalle ja suoraa päätä pyhässä lähteessä pesemään pois ristin kasteen.

Heimon käräjissä, joka heti pidettiin, päätettiin, että jokainen palvelee entisiä haltijoitaan niinkuin ennenkin ja varustautuu uusien ristisoturien hyökkäysten varalta.

— Entä jos ristin Kiesus onkin voimakkaampi haltija? uskalsi joku arvella Jurkalle.

— Älä puhu siten... joudut Ukon vihoihin, ja niistä et pääse minkäänlaisilla loitsuilla, sanoi päällikkö.

Erik Pyhä majoittui sotureineen Turkuun ja Henrik piispa kastoi ympäristön kansaa ja toimitti joka sunnuntai messun, johon varsinkin naisväki mielellään otti osaa. Kuningas oli retkeensä tyytymätön. Olihan saatu tapellen toimittaa ensimmäinen kaste ja niskurit uhkasivat jatkaa entisiä pakanallisia tapojaan.

— Tämän maan pakanat ovat jäykkäniskaista väkeä, puhui kuningas piispa Henrikille. — Kovin kourin sinun täytyy heitä kohdella ja meidän valtamme tueksi rakennuttaa linna tähän Aurajoen varrelle. Me lähdemme pois ja jätämme sinut tänne käännytystyötä jatkamaan ja turvaksesi jätämme me tänne puolet sotajoukostamme, ja jos lisää tarvitset, on sitä sinun meiltä pyydettävä.

— Tahdon tehdä parhaani tämän jäykän kansan hyväksi ja toivon voivani lempeydellä heitä enemmän, käännyttää kuin ankaruudella.

— Siinä erehdyt, piispa. Sinun on armotta hävitettävä heidän pyhät lähteensä, lehtonsa ja uhripuunsa sekä julistettava, että se on Pyhän isän ja meidän tahtomme.

— Sen voin kyllä tehdä, mutta kuningas ymmärtäköön, miten vaikeata on tehdä käännytystyötä ja saarnata Kristuksen oppia, kun ei osaa maan kieltä, eivätkä he ymmärrä mitään meidän kielestämme. Tiedän kuitenkin, että minun jälkeeni on tuleva tänne minun työtäni jatkamaan miehiä, jotka osaavat maan kielellä julistaa ristinoppia ja silloin vasta voidaan tämä kansa käännyttää pakanuudesta.

— Tahtoisitko, että meidän pitäisi määrätä sinulle maan kieltä taitava apulainen, kiivaili kuningas. — Sellaista meidän on vaikea hankkia, mutta voimmehan asiata miettiä. Nyt kuitenkin on sinun tehtävä mitä olemme määränneet, ja minun on aika lähteä täältä pakanain maasta. Mitä pikemmin saataisiin maan väestö tunnustamaan uutta oppia, sitä välemmin saisi maamme rannikko rauhan heidän hyökkäyksiltään.

Piispa Henrik hymähti. Erik Pyhä luuli voivansa muutamissa vuosissa käännyttää harvaan asutun maan asujamet, vaikka siihen todennäköisesti tarvittiin ehkäpä vuosisatojakin.

Kun kuningas oli osan sotaväkensä kanssa poistunut, ja sitä ennen pystyttänyt Kupittaan lähteelle ristin valtansa merkiksi, käytiin sitä taikaesineenä palvomassa. Taisipa joku tuoda uhrilahjojakin Henrikin pyhälle ristille.

Rangaistus.

Nousiaisten piispantalon virkahuoneen ikkuna oli auki ja kesäisen keskipäivän tuuli heilautteli Tuomas-piispan rapisevia pergamenttejä ja keskelle pöytää auki jäänyttä paavin kirjettä, jonka lähetti oli muutamia päiviä sitten tuonut Nousiaisiin. Tuomas-piispa koetti kyhätä kokoon kirjettä Upsalan arkkipiispalle, kertoen nyt lähtevänsä sotaan Novgorodia vastaan ja toivoen pikaista apua Ruotsista.

Sotainen Tuomas-herra oli niin innoissaan, että haukankynä pyrki töksähtelemään eivätkä ajatuksetkaan oikein pysyneet koossa. Ne lipsahtivat yhtämittaa Turkuun, jossa laivoja varustettiin kiireesti retkeä varten ja odotettiin häntä joka hetki saapuvaksi.

Kirkon asiat olivat taas Suomessa päin honkia, karjalaiset yhdessä novgorodilaisten kanssa tekivät tiheään ryöstöretkiä Hämeen alueille jopa etemmäksikin ja vaikka hän oli koettanut kaikin keinoin lujittaa kirkon valtaa maassa, ei se ottanut onnistuakseen. Kun väestö ei saanut hallituksen suojaa ryöstäjiä vastaan, luopui se ristin uskosta ja alkoi palvella entisiä haltijoitaan.

Paavi olikin lähettänyt useita kirjelmiä hänelle asiasta ja nyt viimeksi määrännyt piispa Tuomaan lähtemään sotaretkelle Nevajoen suulle, luvaten retkeä tukea kaikella tavalla.

Tuuli pyöräytteli papereita pöydällä, mutta innoissaan ei Tuomas-piispa muistanut sulkea ikkunaa. Sieltä pörisi sisään mehiläinen ja horjahti jotenkuten piispan musteastiaan ja lähti siitä kömpimään suurella vaivalla laaditulle Upsalan piispan kirjelmälle.

— No mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minun asiakirjojani laatimaan, kuohahti Tuomas ja huitasi mehiläisen menemään. Paperi oli kuitenkin piloilla ja harmin puna kohosi piispan ryppyisille kasvoille. Saarnaajaveli Pietari kuuli piispan hyräilevän kasvimaalla ja tälle huusi Tuomas avonaisesta ikkunasta:

— Tule laatimaan nämä kirjelmät, me emme jouda enää tällaista näpertelemään.

Vakava, sileäksi ajettu munkki Pietari hymähti, nähdessään mehiläisen jäljet ja sen johdosta Tuomaan ärtyneet kasvot.

— Minkä merkkejä nämä ovat? kysyi hän piispalta, johon piispa melkein äkäisesti tokaisi:

— Mehiläisen! Kirjoitat sen pian puhtaaksi ja toisen melkein samanlaisen Kalparitarien veljeskunnalle Viroon, sillä lisäyksellä, että heti on hyvin aseistettu joukko lähetettävä Nevan suulle meitä auttamaan.

— Huono enne, tuo mehiläisen vierailu, virkkoi saarnaajaveli, ryhtyen kirjoittamaan.

— Miten niin ja minkä enne? Tämän retkenikö? kivahti Tuomas.

— Vaikkapa senkin. Suuri sotaväki pitäisi olla Novgorodin mahtavaa Jaroslovia vastaan.

— Suuri... mistä minä sen suuremman otan kuin ne pari tuhatta miestä, jotka parhaillaan valmistuvat matkaan. Pitäisikö minun jättää sinun mielestäsi koko retki sikseen, häh?

Tuomas saapasteli kiivain askelin lattialla.

— Ainakin siirtää retki tuonnemmaksi, kunnes lisäjoukkoja tulisi Ruotsista ja Liivinmaalta.

— Ja sitten hänen pyhyytensä paavi pommittaisi minua yhtämittaa kirjeillään. Ei, nyt minä lähden ja lopetan sen Nevan suun mätäpaiseen, puhkaisen sen pohjia myöten ja sitten kiristän hämäläisetkin entistä tiukemmalle. Kun palaan, saat lähteä soturien! kanssa Hämeen perukoille ja aina Suvilahteen saakka ja tuoda kaikki niskurit Turun linnaan. Jolleivät lakkaa noituudestaan ja pysy pyhän kirkon yhteydessä, mädätköön heidän luunsakin Turun linnan pohjaholveissa. Mitä olet siinä, Saarnaaja-Pietari, niin epäilevän näköinen, häh?

— Enpä erikoista... luulisin vain lempeydellä ja rakkaudella teidän armonne paremmin voittavan tämän, jäykkäniskaisen kansan.

— Vai sillä...! käskisi mokomia petoja lempeydellä kohtelemaan! Pelkäämään heidät on saatettava kurilla ja ankaruudella, muuten pian tekevät kirkon päämiehelle samoin kuin Henrikillekin. Saarnaa sinä Pietari lempeydellä, jos haluat, ja se kai kuuluukin paremmin sinulle, mutta minä edustan esivaltaa ja esivalta ei saa miekkaa hukkaan kantaa.

* * * * *

Komea oli laivue, jolla Tuomas-piispa lähti Novgorodin ruhtinaita hätyyttämään. Sukkelaan sukeni matka myötätuulessa ja kohta sai tuikea Tuomas iskeä yhteen Nevan suulla liehupartojen kanssa.

Huonosti kuitenkin kävi. Tuomas-piispan vähäinen joukko lyötiin hajalle ja murtuneena miehenä sai piispa palata joukkonsa rippeillä Karjalan ristiretkeltä.

Päästyään väsyneenä piispanasuntoonsa, alkoi Tuomas laatia eronpyyntöä paaville ja sitä vaivalloisesti tuhertaessaan puheli itsekseen:

— Rangaistus se oli minulle omasta ankaruudestani, joilla pakanoita olen kohdellut. Pietari-veli on ehken sittenkin oikeassa.

Saatuaan eronpyyntikirjeensä valmiiksi, tapasi taas kiukku sotaisen kirkkoruhtinaan ja terävästi käski hän sihteerinsä istumaan vuorostaan pöydän ääreen ja laatimaan kirjelmät samoille, joilta ristiretkelle lähtiessään oli apua pyytänyt.

Sattuu olemaan sukkelampi hanhensulan käyttäjä kuin Pietari-veli ja äkäisiä ovat Tuomas-piispan sanatkin, jotka paperille piirtyvät.

— Joko kirjoitit, että jätän tämän susien maan ja lähden Kristuksen haudalle vaeltamaan, kysyy piispa ja jatkaa saneluaan:

— Määrätköön Pyhä Isä herroista kenen tahansa paikalleni ja pian on näkevä, ett'ei täällä mitään synny, ellei Karjalaa ensin kukisteta. Sen olisin nyt tehnyt, mutta melkein tyhjin käsin olisi se minun pitänyt suorittaa, kun arvoisa velikään ei suvainnut pikaista apua lähettää. Mutta maksetuksipa tämä laiminlyöntimme siellä meren takana voi tulla, sillä kukapa takaa, eikö taas pian novgorodilaiset pistäydy siellä savustamassa herroja, jotka rauhoinaan antavat pakanain päästä voitolle Suomen kristillisessä seurakunnassa.

Piispa Tuomas raapusti nimensä kirjelmien alle ja antoi ne lähettien perille saatettaviksi.

— Jo nyt saat avata ikkunan ja päästää raitista ilmaa sisään, sanoi piispa sihteerilleen. — Minun puolestani saa nyt vaikka mehiläinenkin tulla jatkamaan.

Hoikkasäärinen luostariveli katseli ihmeissään herraansa, oudoksuen tämän puhetta mehiläisestä. Eipä hän tietänyt, että Pietari-veli oli kerran piispan papereita rähjännyttä mehiläistä pitänyt onnettomuuden enteenä.

Ilta Kuusistossa.