Part 1

SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA I

Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1923.

SISÄLLYS:

Erätoverit. Kevätuhri. Muuan partioretki. Pyhä risti. Rangaistus. Ilta Kuusistossa. Kaarle Knuutinpoika. Viimeinen Vesperamessu. Kustaa Vaasa Suomessa. Kuninkaan apua anomassa. Riita apajasta. Suomen herttua.. Uusi sielunpaimen. Kastematka. Erämaan yössä. Rautamarski. Armoa anomassa. Kosto. Särkynyt joulurauha.

Erätoverit.

Keskitalven pakkanen paukahteli lumisessa korvessa. Tähtikiiluinen taivas näytti kuin laskeutuvan maata vasten ankaran pakkasen vetämänä. Apso, erämies, hiihteli korvessa kotimajalleen, koettaen löytää latua, jonka aamulla oli jättänyt, lähtiessään hiihtämään isomman otuksen jälkeen. Sen ladun varteen oli hän jättänyt aamulla ampumansa jäniksen ja teeriparin, mutta merkitty paikka ei ottanut löytyäkseen tähtien heikossa valossa. Jänöjussista ja teeristä oli tuleva illallinen hänelle ja Ilpolle, erätoverille, joka majalla sairasteli karhun kaadannassa vioittunutta jalkaansa.

Saalis löytyi ja Apso pyyhälsi nopeasti pakkasen kynsissä risahtelevan korven poikki ja hiihdosta hiestyneenä astui majaan.

Siellä loikoi Ilpo pyöreistä kivistä muuratun takan ääressä, kohennellen tulta padan alle, jossa kiehui samanlainen saalis kuin minkä Apso laski majan havupermannolle.

— Ka, mistä riista pataan on tipahtanut? kysäisi Apso ihmeissään.

— Korvesta sen käväsin keikkaamassa, naurahti Ilpo. — Kävi jo aikani kovin pitkäksi ja teeripari lensi aivan tuohon majan nurkalle ja jussukka kuukki uteliaana riista-aitan ympärillä. Siitä ne napistin.

— No eihän sitten tarvinnut kauaksi liikkua ja jalkaasi uusia kipuja hankkia, virkkoi Apso. — Minä riehkasin hirven jäljillä, vaan lienen ajanut Tapion suojattia, kun yhtäkkiä edestäni hävisi.

Apso pujotti jousensa poronsarvinaulaan ja laski otuskimpun maahan.

— Tuos' on sitten tuoretta riistaa eineheksi, sillä eipä aamulla liene menemistä salolle. Pyry siitä yöllä nousee, vaikka metsä vielä seisoo hiljaisena tähtien vipajavassa valossa.

Laatokan länsirannoilta olivat eränkävijätoverukset muuttaneet tänne Keski-Suomen asumattomille saloille. Täällä olivatkin riistamaat ja kalavedet erinomaiset. Karhun ja hirven suolattu liha ei loppunut heidän vahvojen pylväitten varaan rakennetusta aitastaan ja tuoretta riistaa oli nytkin tuo Ilpo-veli lävistänyt jousellaan aivan tuvan edestä. Kesäisin sai taas läheisestä järvestä vedenriistaa niin paljon kuin halusi. Olisipa vain nämä laajat pyyntimaansa saanut pitää yksinään, mutta silloin tällöin ilmestyi aina etelästä päin uusia asukkaita valloittamaan parhaimpia kalastus- ja eränkäynti paikkoja.

— Näin taas Lapin pojankin tänään, sanoi Apso loikoessaan tulen ääressä. — Viimeisiä se muuten taitaa olla näillä mailla, sillä eipä kärsi nämä kääpiöt etelästä tulevia rotevampia naapurejaan. — Johan viime talvena keräsivät poronsa näiltä mailta, pohjoiseen paetakseen.

— Keräsivät, kun taisi muidenkin erämiesten nuoli ja keihäs heidän porojaan läpäistä eikä vain yksin meidän.

Miehet nostivat padan keskelleen ja vuoleskelivat puukoillaan mehevää lihaa, haukaten vain siteeksi ohrakakkaraa, jota oli viimekesän palohalmeesta lihan särpimeksi saatu. Väkevä, länteen viettävä järven rantarinne olisi sitä kasvanut enemmänkin, vaan kaukaa, selkärepussa tuotu siemen ei laajempaan halmeeseen olisi riittänyt. Ensi suveksi oli suurempi huhta kaadettu ja sitä varten siemenet varattu poronnahkaiseen säkkiin aitan orrelle.

Ilpo sulki savua ulos johtavan lakeisen ja toverukset asettuivat levolle, ensin ulkona tarkasteltuaan, ett'ei mitään epäilyttävää ollut läheisyydessä.

Ihana oli toveruksien nukkua piilopirtissään riistasta viljavan korven keskellä, havuisella vuoteella poron ja karhuntaljojen ja hiestävää kuumuutta uhovan kiukaan lämmössä, ja kuunnella rajuilman alkavaa kahinaa, jota Ilpo oli ennustanut.

* * * * *

Kevätaurinko sulattelee viimeisiä lumia rantamailta ja eräkorvessakin ovat jo aukeimmat paikat pälvineet. Niinpä erätoverienkin tuvan edustalla on maa sulaa ja kuivaa ja Apso perkaa ensimmäistä kevätkalasaalista, kirkaseväisiä ahvenia, joita Ilpo on äsken käynyt lammen rantasulaan laitetusta pyydyksestä päästämässä.

— Hyväksi näyttää tulevan tämän kesän kalansaalis, sanoo Ilpo. — Nyt jo näin runsas saalis, vaikka melkein kuun kierto lienee siihen, kun päästään suliin vesiin soutelemaan.

— Siltä näyttää. Kun vain saisimme yksinämme pitää nämä kalavetemme, sanoi Apso. — Minulla on ollut outoja aavistuksia, että etelästä päin työntyy taas tänne uusia asukkaita ja saamme muuttaa vielä pohjoisemmaksi.

— Emme tästä niin hevillä lähde. Käskisipä heille koskensa ja kalavetensä jättämään.

Yhtä ja toista keskustelivat toverukset pyyntimaistaan ja kalavesistään, kun kirkkaan ilman kantamana alkoi etelästä päin kuulua kirveen iskuja. Apson kalaa perkaava puukko pysähtyi ja Ilpokin laski käsistään pajumerran, jota oli siinä kalakeittoa odotellessaan nitonut.

— Siellä se nyt jo on, jota on tulevaksi pelätty, virkkoi Ilpo.

— Eikä kaukana olekaan. Säynätlahden poukamasta kuuluu kirveen iskut ja kaatuvien puiden parahtelu.

— Niitä voi olla useampiakin.

Molempien miesten kasvolihakset olivat jännittyneet ja Apso puristi lujasti kalapuukkoaan, hiljaa mutisten:

— Sanoinhan jo, ettei niiltä rauhaa saa. Parhaimman kalapaikan aikovat anastaa.

— Lähden katsomaan, sanoi Ilpo.

— Menemme molemmat. Voivathan sinut vaikka keihästää yksin mentyäsi.

Saalis kätkettiin visusti ja toverukset lähtivät aseistettuna katsomaan rauhansa häiritsijöitä.

Niitä ei ollutkaan yksi eikä kaksi, vaan kokonainen perhekunta. Vaimokin heillä oli ja nuori tytär, joka iloisena laitteli havumajaa, toisten hääriessä tuvan veistoksella, joka oli pantu alulle jo eilen, vaikka toveruksilta oli jäänyt kirveen kalke kuulematta, ollessaan lammen puolella pyydyksiään laittamassa.

Näreikön takaa katselivat Apso ja Ilpo tulokkaiden puuhia. Miehet eivät olleet Laatokan rantamilta, vaan varmasti etelän eri heimoa. Molemmat olivat rotevia ja riuskaliikkeisiä. Toinen kaatoi hirsiä ja veti paikalle, toisen niitä veistellessä ja laittaessa kehälle.

— Heillä on naisensakin mukana, kuiskasi Apso. — Aikovat varmasti jäädä pitemmäksi ajaksi.

Ilpo puristi tuimasti keihäänvartta.

— Olisipa vain yksi, niin... Nyt emme heille voi mitään. Säynätlahti meni ja paljon muutakin.

— Jos olisi heitä pyytää hyvällä siirtymään. Voisimmehan sanoa, että meitä on enemmän metsän takana asumuksillaan.

Varovasti kävivät miehet esiin. Molemmin puolin katseltiin epäillen toisiaan.

— Onpa tullut kutsumattomia vieraita näille rannoille, virkkaa Apso.

— Valtaamaan meidän pyyntimaitamme ja kalavesiämme, jatkaa Ilpo.

Tuvan rakentajat vain hymähtävät.

— Ei ole kutsuen käyty ennenkään, eikä aiota lupaa kysyä nytkään, sanoo vanhempi ja alkaa taas sovitella hirttä saumalleen.

— Onpa heillä komea tytär, sanoo Ilpo hiljaa toverilleen. — Tekisipä melkein mieli sitä kesytellä.

— Vai sellaisiin sinä silmäsi isket, kun on eräpaikkojen menetys kysymyksessä. Odotahan, kun sanon heille tiukat sanat.

— Etkä haasta heti riitaa, esteli Ilpo. — Näethän, että ovat meitä voimakkaampia ja pyydämme heitä ensiksi sovinnolla jättämään nämä maat. Elleivät siitä välitä, katsomme sitten, mitä olisi heidän kanssaan tehtävä.

Toveriaan kuuntelematta läheni Apso tuvan kehää muutaman askelen ja sanoi miehille:

Pahasti teitte, kun meidän kalavesillemme ja riistamaillemme tulitte. Emmehän mekään ketään ahdistele, joka korvessa asuntopaikan itselleen hankkii. Siirtykää pohjoisemmaksi, vaikka tämän veden toiseen päähän. Siellä on kyllä tilaa teillekin, eikä entisiä erämiesten savuja nousemassa.

— Emme lähde tästä minnekään, kun olemme tähän tupamme paikan katsoneet ja sen kehän aloittaneet. Lienee tässä liikkuma-aloja teille niinkuin meillekin ja jos sovussa soudetaan, on kalapaikkojakin riittävästi ja riitaa pitämättä.

Ilpon olisi tehnyt mieli mennä rauhan kämmentä lyömään, niin kovin mehevä oli tuon vaaleasuortuvaisen ja sinisilmäisen tytön hymy, mutta Apso kiskasi häntä hihasta ja kivahti:

— Jääkööt siihen. Tulemme toiste suuremmalla joukolla ja silloin pistetään nuotioksi hämäläisten tupa.

Miehet palasivat valmistelemaan kalakeittoaan, joka oli niin ikävästi jäänyt kesken. Apson povessa kiehahteli vieläkin kiukku rauhan häiritsijäin odottamattomasta ilmaantumisesta Säynätlahden pohjaan. Ilpo hyrähteli siinä kalevalaistaan'sen enempää vieraan ilmestymisestä välittämättä. Mies olikin sellainen hyvätuulinen, häilyvä hattara, joka ei osannut pitää kiinni omistaan.

* * * * *

— Kesä on tullut, ja erätoverit melovat haapiollaan pyydyksiään kokemaan. Erämaan kesäaamu on ihanimmillaan ja runsaalla saaliilla saavat veljekset täytellä ruuhensa.

— Näkyy tätä Ahdin karjaa olevan, vaikka naapurikin siitä osansa ottaa, puheli Ilpo.

— On sen aikaa kun on, jurahti Apso, joka yhä kantoi kademieltä Säynätlahden asuttajia kohtaan. — Kunhan tuossa pesivät muutamia vuosia, niin et kehu saaliillasi.

— Suotta mutiset, naurahti Ilpo. — Aion tässä käydä heiltä pyytämään tytärtään ehtoiseksi emännäksi. Mitäs siihen sanot?

— Että silloin saat jäädä sen kanssa yksinäsi. Minä en suvaitse naista yhteiseen taloon.

Ilpo ei jatkanut, kun tiesi Apson kyllä sanansa pitävän. Ei kuitenkaan malttanut olla kysäisemättä mielitiettyä illalla, kun taittoi saunavihtoja samalta rannalta kuin tämä naapurin tytärkin.

Sai kuitenkin tältä jäätävän vastauksen, vieläpä kiellon, ettei tulisi käymäänkään heidän maillaan ja vesillään.

Vihaisen vastauksen lähettää Ilpo tulistuneena tytölle ja myrtyneenä rientää Apsolle kertomaan huonosta onnestaan.

— Johan sen sanoin, vaikka et uskonut. Lähden tästä heti hakemaan heimoni miehiä, ja sitten katsomme, eivätkö lähde kutsumattomat vieraat vesiltämme.

— En kiellä enää. Jään tänne majaa ja pyydyksiä vartioimaan, sanoi Ilpo, istuen synkkänä tuvan portailla.

Muutamien päivien perästä palasi Apso neljä vetreätä miestä mukanaan. Apson Aino-siskokin oli lähtenyt mukaan leivän leipojaksi ja tähän ihastui Ilpo ikihyväksi.

— Kun ajamme hämäläiset täältä tiehensä, rakennamme lisää pirttejä ja haemme nuorikot oman heimon tyttäristä, sanoi Apso.

— Tuomme hiehonkin ja mullikan ja siitäpä karjan alku ahoillemme.

— Ja kun emme unohda uhreja ilman, veden ja maan haltijoille, niin hyväpä on täällä asuaksemme.

— Ellei taas etelästä joku voimakkaampi joukko tule meiltä asuinsijojamme vaatimaan, sanoi Ilpo.

— Niille näytetään tietä pohjoisemmaksi, niinkuin Säynätlahden ylpeille asujamillekin. Heillepä meidän on ensiksi lähtimet annettavakin ja tehdään se nyt heti.

Vastarintaa tekemättä, mutta uhkaillen Ukon kostolla, lähtivät hämäläiset Säynätlahdesta. Komean tyttären silmä välähti uhittelevasti pihamaalla seisovalle Ilpolle.

— Vielä tätä kadut.

— Mitäpä tässä katumista. Ala vain suoriutua venheeseen, hämärikköjen ylpeä tytär. Soreampi mielitietty minua jo kotipihalla vartoo.

— Siitä ei onnea sinulle, suhahti tyttö niskaa nakaten.

Uhkasanoja heitellen lähtivät toisetkin.

— Ette siinä tuvassa kauan lämmittele.

— Ettekä kalaa keitä näillä rannoilla. Kokemäen jokivarsilta uhkaa tänne miehiä tulla korpia asuttamaan ja silloin lähdette.

Se uhkaus vähän painosti. Tosin ei tällaisella miesjoukolla tappelematta lähdettäisi, mutta saattaisihan tulla lähtökin. No, sitä ei sopinut jäädä miettimään.

— Toiset miehistä kaskeen ja toiset lisää tupia tekemään. Koetetaan sitten mekö vai Kokemäen miehet täällä ollaan isäntinä, sanoi Apso.

— Ensin on kuitenkin käytävä kevätuhria tekemään veden ja maan haltijoille.

— Niin, uhreja emme saa unohtaa. Ottakoon Ilpo jousensa ja kolkatkoon korvesta, uhriotuksen maan haltijalle. Me toiset käymme kalaan ja valmistamme veden Ahdille ja Vellamoiselle uhriaterian.

Kevätuhri.

Korkean vaaran ylimmällä huipulla, vanhojen riippakoivujen ympäröimällä kentällä puuhaili kaksi ikämiestä suurta Ukon uhrijuhlaa valmistellen. Tyvenenä lepäilivät järvien selät ja salmet. Kaakosta harvakseen hengähtelevä tuuli veteli vain viiruja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, poikki ja pitkin selkien ja salmien, samalla koettaen viilentää hiestävää keskipäivän kuumuutta.

Hikipäisenä puuhailivat uhrijuhlan valmistajatkin. Vanhempi pitkäpartainen Ilpo heitti jo kivelle matalan, kirjaillun kallokkinsa ja virkkoi toverilleen Juortanalle:

— Kovinpa se nyt hellittääkin päiväkulta. Kyllä näkyy, että Ukko suosii juhliamme koskapa näin kauniin ilman eilisestä sateesta laittoi.

— Niinpä tuo on laittanut joka vuosi ihalaisen ilman juhliksemme, virkkoi Juortana partaansa sivellen ja katsellen hyvämielisenä ympäröiviä maisemia, joista välkkyvät; vedet vihannoivien metsien lomasta puunsivat.

— Hyvän teki Ukko kesän, jatkoi vielä äijä, hänkin kallokkinsa riisuen ja katsellen mukavan kiven istuakseen levähtämään. — Ruis heilimöi parhaillaan ja ohrakin alkaa tähkiä, vaikka muutamia viikkoja sitten vielä ohrakasket sauhusivat. Viljaa tulee, heinää ja kaikkea kasvullisuutta enemmän kuin ennen ja siksipä mielen vetääkin iloiseksi.

— Suopeapa on ollut veden haltijakin. Ei ole kevätkalaa milloinkaan saatu niin runsaasti kuin tänä kesänä, eikä ole sattunut riitojakaan kalapaikoista. Kukin on saanut pitää omansa ja rauhassa pyytää Ahtolan karjaa.

— Hyvä olisi, kun riistarauha säilyisi, virkkoi Juortana.

— Kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin Hämeen miehet aikoisivat tänne lohi- ja siika-apajoille. Olen unenkin nähnyt ja arpakannuskin sitä sanoo.

— No sillä emme saa nyt edeltäpäin mieltämme vaivata. Ainapa niistä sellaisista on voittajana selvitty ja selvittänee vastakin. Nyt on aika uhrata Ukolle ja muille pienemmille haltijoille ja nauttia tästä kesän kauneudesta.

Käki lensi uhrivaaran koivuun ja alkoi kukahdella.

— Mieluiseksipa näki Ukko uhrivalmistelut, koskapa lähetti lintunsa kukkumaan, sanoi Ilpo.

— Mieluinenhan on uhri, kun on mieluisat valmistajatkin, naurahti Juortana, tienoon tietäjä ja uhrien ja taikojen tekijä, hieman itseään kehaisten.

Juortanasta olikin sukeutunut koko Saimaan seuduilla oleilevien savolais- ja karjalaisheimojen uhripappi, jota käytiin kuulemassa muulloinkin ei vain heimojen käräjissä, joita joka vuosi vietettiin niinkuin uhrijuhliakin. Taidolla ja antaumuksella hoiti Juortana tehtävänsä niin että sula sovinto oli aina eri heimojen välillä sekä rauha ja onni kaukana toisistaan asuvien saloeläjäin ja eränkävijäin majoissa.

Uhripitojen valmistajat laskeutuivat vaaralta vähän alemmaksi aterioimaan, sillä ei sopinut haltijain lehdossa ja uhrisijoilla ruokailla, vaikkapa ruuistakin vietiin osa uhriksi pyhien puiden juurelle.

Mehevä kalakukko ja piirakka suli miesten suissa ja ilman moninaiset tuoksut ja lintujen laulu tekivät ruokalevon suloiseksi.

Ilma oli vain ihanoitunut, kun miehet heräsivät. Käki kukahteli puussa pään päällä ja mehiläinen surisi korvan juuressa.

— Oho, onpa tässä vielä aikaa uhrikansan kokoontumiseen. Mitäs jos ruvettaisiin runoille ajan kuluksi? ehdotti Ilpo.

— Ihanahan on ilma ja luonto ylen korea, niin että mieli laululle laseikse, myönsi Juortana.

— Mitäs jos laulaisimme Lemmin pojasta tahi Joukahaisesta?

— Tokihan tuota Väinämöstä laulaisimme, tietäjästä ja taikojasta, jonka veroista nykyiset eikä vastatulevat sukupolvet nähne.

— Lemmen vuoksipa se Väinökin tietonsa ja taitonsa menetti, virkkoi Ilpo.

— Niin teki, ja moni muu Väinämön jälessä. Mutta lauletaanpa seppo Ilmarisesta ja Sammosta. Ne ovat partasuu urohien lauluja.

Miehet tarttuivat toistensa käsiin ja vuorotellen vetelivät Karjalasta kulkenutta runolaulua:

»Orjat lietsoi löyhytteli, väkipuolet väännätteli...»

Sillä välin alkoi keräytyä uhrikansaa vaaralle. Miehet kesäisissä kirjaelluissa kauhtanoissaan, mukanaan jouset ja keihäät, jotka Juortana taikoi kotipajassaan. Naisilla oli loistavat juhlakoltit ja vasta kankaasta päästetty päähine ja heidän oli jäätävä uhrilahjoineen vähän alemmaksi uhrikentän laitaan.

Jopa tulee Juortanakin Ilpon, apulaisensa, kanssa ja erinäisin manauksin ja loihtuluvuin sytyttää uhrirovion, johon heitetään metsän ja maan antia, pari kyyhkystä ja kimppu rukiin tähkiä.

Ilta on tyven ja savu nousee suorana patsaana hohtavaan avaruuteen. Sitä pitää Juortana hyvänä merkkinä ja puhelee kansalle:

— Hyvin kelpaa Ukolle uhrimme, ja täydestä sydämestä sen hänelle suommekin. On saatu parahiksi sadetta ja poutaa, vuoroin kumpaakin ja hyvin on halmeemme tähkineet. Tapio ajoi talvella riistaa eteemme sen kun erämiehet jaksoivat kotiin kuljettaa ja runsaammin kuin milloinkaan ennen sai saksa miehiltämme nahkoja Teljän markkinoilla. Suopea on ollut Ahtikin, jonka senkin on Ukkoa ylistä kuultava ja toteltava, ja laumottain on vedenkarja uinut verkkoihimme. Ja kun aina vastakin sovussa elämme ja kaikki pienet uhrit ja taiat ajallaan teemme, seuraa onni meitä vastakin ja rauhassa saamme viljellä koskiamme, ja käydä riistamaillamme ja kalavesillämme.

Nyt saivat jo naisetkin lähestyä uhripaikkaa ja tuoda antimensa.

— Hyvin olette tekin pikku-uhrinne tehneet ja taiat muistaneet, lausuu Juortana heille. — Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan kaunis antimuori on hyvin karjojanne hoivannut. Niinkuin olen kuullut, ei ole yhtään karjavahinkoa koko heimokuntien seutuvilla sattunut. Kotihaltijat ovat niinikään saaneet lukunsa ja loitsunsa ja pienet saatavansa, koskapa kukaan ei ole sairastanut ja kotien rauha on hyvin säilynyt. Kun vastakin muistatte tehdä mitä olen neuvonut, on onni aina mukananne.

Naisilla oli mukanaan voi vakkasia, nauhan ja kankaan palasia, piirakoita ja juustoja. Ne asetettiin Ukonpuun juurelle ja oksille, ja kun vielä Juortana oli lukenut muutamia salaisia loitsujaan, sai uhriväki lähteä alas Juortanan taloon, jossa juhlia jatkettiin ja vietiin uhrit myöskin veden haltijalle ja hopeasolki pyhään lähteeseen.

Äsken oli Juortanan talon lohiapajilta saatu runsas saalis ja uhripapin ehtoinen emäntä oli siitä valmistanut illallisen uhri väelle ja vielä huomisen päivän pitoihinkin oli osa jäänyt. Aterian jälkeen vietiin lohen pääluut kotikarsikkoon ja sittenpä saivatkin nuoret aloittaa karkelon, vanhojen miesten lähtiessä saunomaan ja uhraamaan saunan haltijalle.

Leppoisa mieliala kuitenkin särkyy, kun muuan erämailleen palaileva, aikoinaan Taivassalosta pieniä pilojaan karannut ja nyt kotopuolessaan käväissyt mies kertoo Auran suilta outoja uutisia.

— Julma sota on syttynyt Aurajoen suulla, kertoo mies rauhallisen saunomisensa keskeyttäneille miehille.

— Ruotsin kuningas on tullut pyhän miehen kanssa kastamaan suomalaisia ja joukottain on näitä kaatunut, kun eivät hyvin puhein suostuneet kasteeseen. Piispa kuuluu aikovan tulla Kokemäen joelle saakka ja mikäpä tietää, eikö tulle vielä tännekin.

Äsken reippaina juttelevien miesten saunavasta unohtui ja mieli kävi mustaksi.

— Jos tosia haastat, niin eipä sitten onnen käki meille kauan kuku, virkkoi Ilpo, pirauttaen vielä kiukaasta pohisevan äkälöylyn itselleen.

— Sitä se uneni tiesi ja arpakannuskin ennusti, sanoi Juortana. — Emme kuitenkaan huoli pelkäämään ruveta. Ehkäpä Kokemäen miehet sellaiset ristinkastajat käännyttävät. Pidetään huomenna käräjät, joissa päätetään mitä on tehtävä, mutta nyt käydään juhlimaan ja yhdessä oluthaarikat tyhjentämään valoisan yön kunniaksi.

— Olkoon se sitten uhrina näille kevätkesän öille.

— Olisi kuitenkin aseet käytettävä pajassa ennen aamunkoittoa, esittelee Ilpo, joka näyttää olevan vielä huolestunut äsken kuulemastaan uutisesta.

— Ne kerkiämme huomisiltanakin käyttämään, sanoo Juortana.. — Niille onkin nyt luettava toiset luvut kuin ennen — siltä varalta, jos ristinkastajat sattuisivat jousiemme jäntevyyttä kysymään.

Pihamaalla olivat nuoret hippasilla ja heidän reipas ilonsa sai vanhemmatkin unohtamaan äskeisen huolensa ja pyhän pihapihlajan alla tarinoimaan vanhoista vaino- ja eräretkistä.

Muuan partioretki.

Samoja oltiin suomalaisia, mutta ainainen oli viha Karjalan ja Hämeen heimojen välillä. Hämäläiset olivat tulleet maahan merenlahden poikki Virosta ja karjalaiset kiertäneet Laatokan ympäri ja sen rantamilla enin osa heistä jäänytkin. Laajat erämaat olivat molempien heimojen välillä, mutta silti eksyttiin vuorotellen toiset toistensa pyyntimaille ja kalajärville ja siitä sai alkunsa veriset kahakat ja vainoretket.

Eikä vielä sittenkään, kun erämaa vähitellen asuttui kalasaunojaan rakentelevista molempien heimojen jälkeläisistä, riidat loppuneet, vaan partioretkiä tehtiin melkein joka kevät tahi jos silloin jäi, niin syksyllä jo poltteli veriä ryöstöretkille lähtö.

Kukapa tietää, hämäläisten vaiko karjalaisten puolelta nämä retket ensi kerran saivat alkunsa, mutta kun alkuun oli päästy, niin viha synnytti vihaa, kosto vaati kostamaan ja niin jatkui vuosisatoja paljon voimia ja uhreja vaativat kahakat.

Äsken oli Vanajan Ilpolassa toimitettu Ukon suuret uhrijuhlat, joissa uhrivanhempana oli toiminut vielä nuorekas, vaikka jo harmaapäinen Ilpo. Hänet oli äsken manalle mennyt Juortana jälkeläisekseen nimittänyt ja heimo sen hyväksynyt. Kesä oli kauneimmillaan ja monipäiväisiä kekkereitä oli vietetty, kun takamailta tuotiin sana, että karjalainen on tulossa hävittämään hämäläiskyliä ja on jo poroksi polttanut erämiesten uudis-saunoja Suvilahden seutuvilla.

Sanoma tuli tälläkertaa yllätyksenä juhliville hämäläisille eikä osattu ensin muuta kuin ihmetellä, että karjalaiset keskikesällä olivat vainoretkelle lähteneet.

— Apuun sinne olisi lähdettävä, ennenkuin sieltä rintamaille ehtivät. Kuuluu olevan heillä novgorodin ryssiäkin mukanaan ja siitä päättäen heitä on suurempi joukko kuin ehkä aavistetaankaan, toimitti sanantuoja.

— Se on selvä, että kotisijoilleen niitä on lähdettävä käännyttämään, sanoi Ilpo, juhlatuulet pois yltään karistaen.

— Olipa sekin nyt, kun parhaana lahnankutuaikana tulivat, sanoi joku korvallistaan kynsien.

— Mikä heidät nyt ajoikin liikkeelle. Varmaan sieltä takamaan kalasaunoilta nuoret yltiöpäät ovat hankikelin aikana vierailleet Laatokan rantamilla ja nyt he sen lämpimiltään maksoivat.

— Ei ole muita retkiä tehty, kuin se mihin viime kevännä täältä lupa saatiin ja jossa Etelä-Hämeen miehiäkin oli mukana, puolustelihe sanantuoja. Ei hänkään kuitenkaan voinut mennä sanomaan, eikö takamaiden rajoilta ehkä oltu hiihdetty karjalaisten asuntomaille, koskapa jotain sellaista oli kuulunut.

— Olipa miten tahansa, ei ole nyt aikaa arveluun, vaan sukkelimmat miehet kapulata kierrättämään ja ylihuomenna lähtee ensimmäinen joukko liikkeelle ja toiset tulevat perässä, määräsi Ilpo, jolla oli nyt ensi kertaa päällikön huolet niskoillaan.

Hidas hämäläisveri ei tälläkertaa tahtonut kuohahtaa taisteluhaluiseksi. Olihan kesä kauneimmillaan ja Vanajaveden poukamissa olisi ollut mukava kääriä parhaillaan kutevia lahnaparvia verkkoihin. Yhtä hupaisaa olisi ollut kaskienkin kaataminen, kun entiset oli saatu jo aikaisin kylvöön ja lupaavasti laihoamaan.

— Naisten hoiviin jää siis kalastus ja kaskenkaato, jurahti äskeinen korvallisen kynsijä. — Kaipa sitä on lähdettävä, kun kerran karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle.

Jo tulistui Ilpokin siitä verkkaisuudesta, jolla lähtöä tuumailtiin ja kivahti:

— Vieläkö arvelette, että olisiko muka lähdettävä, kun vainolainen saattaa muutamien päivien perästä jo täällä rintamailla reuhata. Ei nyt joudeta kaloja eikä kaskimaita miettimään. Ne asiat jääkööt naisten hoidettaviksi.

— Siispä lähdetään jo huomispäivänä, ainakin osa miehistä.

Ja retki pitää laatia sellaiseksi, että yksintein taivalletaan Novgorodiin asti.

— Niin juuri. Novgorodiin asti, ennen ei hellitetä. Eivät ne karjalaisten retket ennen lopu ennenkuin annetaan isku itse pahan sydämeen.

— Miten tuo käynee noin pitkälle retkelle lähteminen, kun ei ole edeltäpäin varusteltu, arveli joku.

Sitä samaa mietti Ilpokin, mutta kun useampien sisu näytti nousevan Hämeeseen jo aikaisemmin ryöstöretkiä tehneitä novgorodilaisia rökittämään, ei hänkään vastustellut.