Part 4

— Hän ei ole ymmärtänyt saapua tänne saaristoon vastaamme, mutta kyllähän tästä selvitään, sanoi Svante Stuure, mukana seurannut Ruotsin valtioneuvos.

— Eivät ymmärrä suomalaiset mitään... vai selvitään...! No miten, sanokaa se minulle?

— Pienempiä saaristoselkiä myöten päästään pian Turkuun.

— Mitä hittoja, eikö tämä ole edes mannerta ja vieläkö te aiotte minut merelle kiikuttaa. Eikä minkäänlaista vastaanottoa. Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään. No, miks'ette laske meitä maihin?

— Tästä täytyy soutaa maihin venheellä.

— Ja noita nuoratikkaitako myöten pitäisi meidän laskeutua ruuheen. Mitä? Poikamme Juhanako jo meni alas. No, auttakaa sitten minuakin.

Suuttumuksesta ähkien tarttui kuningas nuoratikkaisiin ja hissaus alkoi. Miesvoimalla koetettiin auttaa venheeseen ärtynyttä maan vaaria, joka huohotti ja sadatteli, että hänet aiotaan nyt varmaankin tähän paikkaan lopettaa.

Päästyään maihin, koetti kuningas tervehtiä mahdollisimman ystävällisesti rahvasta, jota oli keräytynyt rannalle töllistelemään, mutta nämä ymmärtämättä ruotsinkieltä, eivät osanneet vastata mitään. Tästä puuskahti taas kuningas uuteen äkäilyyn Hornille:

— Miksi nämä tomppelit eivät vastaa kuninkaan tervehdykseen?

— Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne.

— Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, niinkuin sitä jo sanoinkin.

Kuningas yski, sylki ja puhisi kiukuissaan.

— Minne tästä nyt sitten joudutaan, hyvät herrat? Tokko täällä on minkäänlaista majapaikkaa lähellä?

— On Viaisten kartano, jossa asuu Taivassalon kirkkoherra, Mikael Karpalainen.

— Häh... mestari Mikael, entinen Turun luostaripriori. Viainen? Miksei hän asu pappilassaan?

— Siellä asuu apulainen. Mikael Karpalaisen luona on nyt muitakin pappeja, onpa piispakin.

— Se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä kuitenkin tapaa ihmisiäkin. Kuka opastaa Viaisiin? Heti paikalla matkaan!

— Täällä on muuan piispa Agricolan oppilas. Haluaako teidän majesteettinne hevosen, kun matkaa on kokonainen neljännes.

— Mitä... heidän kyntökoneillaan en halua ratsastaa... Kävelen mieluummin tämän hirmuisen matkan jälkeen. Missä on poika?

Odottamatta toisia seurueensa jäseniä, alkoi kuningas kääkertää pojan rinnalla, joka pelosta varpaisillaan sipsutteli tien näyttäjänä. Kuningas kyseli pojalta yhtä ja toista piispa Agricolasta, ja tämän täsmälliset vastaukset saivat hänet lauhtumaan.

— Kenen poika sinä olet?

— Pietari Sillan.

— Hän oli Turun pappeja, vai mitä?

— Niin, teidän majesteettinne, arkkiteini.

— Vai arkkiteini. Niin, se oli niitä Skytte-vainajan itsepäisyyksiä, sekin, että piti sellaisia kirkollisia virkoja, vaikka me olimme ne lakkauttaneet. Isäsi kai oli sitten Pietari Särkilahden työtoveri?

— Niin, ja sitten Agricolan.

— Ja mikä on nimesi? Toimesi kyllä arvaan, olet kouluteini.

— Martti.

— Heh... Lutherin kaima. Ja sinulla on kirkon peruja perintönä, joku talo?

— Ei mitään. Ne on otettu kaikilta pois.

— Vai on otettu, naurahti kuningas. Meidän määräyksestä ne on peruutettu kruunulle. Niillä vanhoilla kirkonmiehillä oli ruhtinaalliset tulot... elivät ylellisyydessä... taloja joka paikassa. Ja onhan niitä vieläkin, kun ovat osanneet pitää puoliaan. Sukulaisiako sinulla täällä Viaisissa?

— Ei ole, mutta vietän kesää mestari Karpalaisen tilalla. Hän on isäni ystävä.

Punakkana astui poika kuninkaan rinnalla ja oli ylen onnellinen tästä kunniasta. Olihan hänelle Kustaa Vaasan urotyöt tunnetut ja piispa Agricola sanoi Kustaa-kuningasta suurimmaksi mieheksi, mitä Ruotsin maa on koskaan päällään kantanut.

Kuningaskin huohotti palavissaan ja heitti turkisvaippansa huovilleen kannettavaksi, alkaen taas jurnutella valtaneuvoksille tästä rasittavasta matkasta.

Viaisiin oli saatettu sana kuninkaan tulosta ja piispa Agricola oli lähtenyt Mikael Karpalaisen kanssa häntä vastaan. Kuningas unohti taas pahan tuulensa ja reipastui kokonaan ystävällisestä ja kunnioittavasta vastaanotosta.

Talon toimelias emäntä — ylhäistä Ille-sukua — oli varustanut runsaan ruokapöydän ja kursailematta kävi siihen kuningas seurueineen käsiksi.

— No te tahdotte täällä päästä ilmitappeluun ryssän kanssa, virkkoi yhtäkkiä kuningas, tahtoen udella hengenmiesten mieltä valmistettavasta sodasta. — Ennenhän täältä on kuulunut ruikutuksia sotien ja rajakahakoiden surkeudesta.

Tähän vastasi vilkkaasti piispa Agricola:

— Emme me halua sotaa vaikka valitammekin rajakahakoista. Rukoilemme täällä aina rauhan puolesta.

Kuningas kääntyi Klaus Hornin puoleen sanoen tälle:

— Miten tämä sitten on ymmärrettävä? Minullehan olette kertoneet aivan toista.

— Se mitä olen kertonut, pitää paikkansa. Rajarauha on kymmeniä vuosia vähän väliä särkynyt ja mielestämme on viholliselle kerrankin annettava sellainen isku, että pysyy puolellaan. Muuta sotaintoa en luule olevankaan.

— Mutta kansa toivoo rauhaa, kivahti Ericus Härkäpää, Turun koulun rehtori, terävä pappismies.

— Kansan mielialoja ei sellaisissa tarvitse kysyä, ärähti kuningas.

— Mikä on mestari Mikaelin mielipide tästä asiasta?

— Hengenmiehenä en voi tarttua aseisiin ja siispä tehkööt muut mitä tahansa. Hoitelen hiljaisuudessa hiippakuntaani ja kirjallisia töitäni, lausui piispa rauhallisena.

— Papeilla on pelkurikanta, murahti Antti Niilonpoika. — Ja sillä ei koskaan valtakunnan turvallisuutta säilytetä.

Väittely alkoi paisua isoääniseksi, kunnes sen kuningas yht'äkkiä katkaisi.

— Te suomalaiset olette riitaisia keskenänne, olemme sen ennenkin panneet merkille ja mitä näihin asioihin tulee, päätän niistä itse.

Haluamatta jatkaa keskustelua, nousi kuningas ruokapöydästä, kävellen ulos.

Klaus Eerikinpoika Fleming oli ollut kuninkaan hovissa oppimassa hieman sievistelevämpää käytöstä, jota tämä raju ja parikymmenvuotiaaksi harvinaisen voimakas aatelisnuorukainen ei äitinsä avulla oppinut. Nyt oli hän saanut seurata kuninkaan mukana ja kuningas antoi hänelle määräyksen lähteä Turkuun viemään sanaa Simo Tuomaanpojalle kuninkaan tulosta.

Äskeinen Martti-teini seisoi pihamaalla ja hänet kutsui kuningas puheilleen.

— Oletko valmis rupeamaan kuninkaan airueeksi, poika?

— Olen, teidän majesteettinne, sammalsi poika arvelematta.

- Hyvä. Saat mennä tämän nuoren ylimyksen kanssa Turkuun ja pitää huolta siellä, että saamme kunnollisen vastaanoton. Ymmärrätkö?

— Kyllä, kuningas.

— Mars, matkaan sitten. Pyytäkää vaikka mestari Karpalaiselta hevoset.

Jurona, sanaakaan lausumatta itseään ympäröiville herroille, meni maan vaari lepäämään, jatkaakseen matkaa seuraavana päivänä.

* * * * *

Saatuaan sanoman kuninkaan tulosta, säikähti Turun linnanvouti Simo Tuomaanpoika pahanpäiväiseksi.

— Ettäkö kuningas on Taivassalossa ja huomenna täällä? Jo sinä nyt...

— Niin on, ja äkäisellä päällä. Tietäkää valmistaa juhlallinen vastaanotto ja linna juhlakuntoon.

— Herra siunaa...! huomenna... ! Mistä minä otan tarpeellisen väen. Nyt tuli tupenrapinat.

Vanha Tuomaanpoika työnsi saappaita vääriin jalkoihin, ensin sotkeutuen housuihinsa, samalla hokien yhtämittaa:

— Huomenna... itse Kustaa Vaasa... se on Simo Tuomaanpojan elämän loppu! Hiiret ja hämähäkit ovat pesineet juhlahuoneisiin. Ei ole vuoteita, ei vaatteita ja mitä hänelle suuhun pannaan. Voi jumala sitä puuhaa!

Kaupungista kerättiin väkeä ja kohta oli linnassa sellainen touhu, ettei oltu vuosisatoihin nähty. Luudat heiluivat, vasarat paukkuivat, huudettiin ja sadateltiin. Martti-teini, kuninkaan airut, kulki komennellen, rehevänä uudesta virastaan.

Ja kun kuningas suurin vastaanottajaisin oli saatettu linnan saleihin, alkoi tämä heti ärähdellä:

— Tällainen koloko tämä onkin, kostea ja kylmä. Kuka vastaa, jos täällä vaikka sairastuisin. Olet varmaankin, Simo, valinnut linnan kolkoimmat huoneet meitä varten.

Linnan suojissa kuiskuteltiin kuninkaan pahan tuulen johdosta. Äsken oli Klaus Eerikinpoika mellastellut kaupungin kellarissa olutkannujen ääressä ja hänen käytöksestään oli sanoma saapunut kuninkaankin korville. Hänet tahtoi nyt kuningas ensiksi äitinsä kanssa puheilleen ja ärisi pojalle:

— Te suomalaiset aatelisjunkkarit luulette olevanne suuriakin ylimyksiä ja saavanne täällä mellastaa niinkuin itse haluatte, mutta sepä ei vetele. Talonpoikia sorratte ja ärsytätte porvareita. Mikä sinäkin luulet olevasi, häh?

— Olen Eerik Fleminginpoika, vastasi Klaus ylevästi tietäen isänsä suuret palvelukset kuninkaalleen.

— Vai olet, mutta isäsilaista miestä sinusta ei tuolla tavoin tule. Räiskit kapakoissa ja hätyyttelet porvarien tyttäriä. Voiko sinua edes sotaan käyttää.

— Olen kantava miekkaani kunnialla, ja...

— Mitä, junkkari?

— Ja olen kuullut sanottavan, että ketä Flemingit palvelevat, on heistä suurta hyötyä, mutta vastustajinakin jonkunveroiset.

— Kuulehan poikaasi! kivahti kuningas tulistuneena kääntyen Hebla Sparren, hänen äitinsä puoleen.

Tämä nousi hätääntyneenä pyytämään anteeksi poikansa puolesta.

— Saat lähteä Klaus Kristerinpojan mukana Viipuriin.

— Pyydän päästä sotaan.

— Sinnehän sinut juuri lähetänkin ja siellä olet paikallasi aseharjoituksissa, etkä täällä säikyttelemässä rauhallisia porvareja. — Ja te, lisäsi kuningas Hebla-rouvaan kääntyen, saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyt astiat.

Kuninkaan viittauksesta poistuivat molemmat ja kuningas keräytyi ylimysherrojen ja seurueensa kanssa neuvottelemaan alotettavasta sodasta.

Nytkin kirkonmiehet koettivat varovasti vastustaa sotaa, mutta tästä kuninkaan ärtynyt mieli vain paheni.

— Te papit pelkäätte omaa nahkaanne ja etujenne menetystä, mutta vähän välitätte, mitä kansa saa kärsiä alituisista ryssän vierailuista.

Ja kuuntelematta enää vastaan mukisevia hengenmiehiä, antaa Kustaa Vaasa kiukkuiset määräykset joukkojen siirrosta Viipuriin ja sotatoimien alkamisesta, luvaten heti itsekin lähteä sinne antamaan parempata pontta yritykselle.

Kuninkaan apua anomassa.

-Hämäläiset olivat koettaneet Kustaa-kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa Savonlinnan voudin, Kustaa Fincken mieliksi siirtää muutamia kymmeniä perhekuntia heiltä riistetyille takamailleen, joita Savon erämiehet olivat niin kovin halukkaita asuttamaan. Jokaisesta suuremmasta talosta valmistettiin vävy tahi joku nuorimmista pojista entisille erämaille talon tekoon ja heille miehiä avuksi tupia ja saunoja rakentamaan. Kaikenlaista tarpeellista tavaraa ladottiin venheisiin, jotka vedettiin maataipaleiden yli miesvoimalla, solutettiin salmivesiä ja virtoja myöten takamaan riistamaille ja vesille. Monesti kävi niinkin, että Savon sukkelakielinen erämies oli jo ehtinyt ennemmin ja näytteli ilkkuen talonkirjoja tulijoille. Silloin täytyi venheet soudella ja sauvoa taas toisille vesille ja ainapa löytyi asuinpaikka jostain salmen ja lahden poukamasta, kun vielä Fincken apulainen oli auttamassa ja opastamassa.

Juurikorven Tanu Tasainenkin oli jo osan monilukuisesta perheestään saatellut emätalosta Hollolan Juurikorvessa näille hänen hallitsemilleen takamaille, mutta vielä oli näillä rintamailla vara vähentää lukuisasta poikalaumasta lähettämällä heitä uusia asuinpaikkoja hakemaan. Muutamat pojanpojistakin olivat putkahtaneet huomaamatta miehiksi ja alkoivat vaatia vaariaan toimittamaan heille uudistalon paikkaa Savon vesille.

— Taitaa olla jo siellä jokainen lahden sopukka anastettu, arveli Tasainen. — Tietäisin kyllä vielä yhden paikan siellä, jossa olisi hyvät peltomaatkin ja lahnavesi erinomainen. Keväällä sitä ei ollut vielä otettu, mitä lienee nyt, kun Fincke siellä alituiseen häärää ja nuuskii talon paikat.

— Jos mentäisi katsomaan, pyytelivät pojat.

Muutaman viikon mietti Tanu asiata ja sanoi kerran saunatiellä pojille:

— Vieläkö se erämaa mielessänne askartaa?

— Vielä, vielä toki... lähtekää vain vaari oppaaksi. Venhekin on jo veistetty siltä varatta.

— Vai on venhekin... enpä tuota ole nähnyt.

— Salaa on tehty, kun isä olisi murissut.

— Heh, vai murissut... onhan teitä täällä liikoja kuitenkin.

— On, on, ja meidän niin mielemme tekisi. Jos se paikka olisi vielä ottamatta, niin tehtäisiin yhdessä tupa. Jäisit, vaari, meitä auttamaan.

— Joutaa kai tästä lähteä katsomaan, kun kasketkin on vierretty.

Ja niinpä muutamana kesäisenä päivänä lähti Tasainen viemään jänteriä miehen alkuja salolle.

Paikka jonka vaari oli sopivaksi pojille miettinyt, oli jo Fincken asutuskartalla, ja luvattu Simo Samulinpoika Hakkaraiselle. Taloa ei oltu ehditty rakentaa, mutta hirret oli jo kevätkelin aikana vedetty valmiiksi paikalle.

Muutamien päivien kuluttua saapui Tasainen poikien kanssa Lahnajärven rannalle ja huomasi sen jo vallatuksi. Kauan siinä ukko mietti ja murisi, viimein kipakasti kirahtaenkin:

— Kuka kelvoton jo tähänkin osasi. En luullut kenenkään silmään pistävän tuota kapeata, metsän varjossa olevaa salmea, josta tänne päästään. Kelin aikana täällä ovat savolaisjuipit samoilleet ja erämaan pikku järven huomanneet.

— Mikäs nyt neuvoksi? kyselivät pojat.

— Ei muuta kuin setänne luokse, tähän muutaman peninkulman päähän siksi ajaksi, kun käyn Savonlinnassa Kyöstin puheilla.

Ihmeteltävän pian teki Tanu-ukki tällä kertaa päätöksensä. Paikka oli ollut hänelle vuosikymmenet mieluinen ja pikkujärvestä oli aina suurimmat suolakalatynnyrit lähteneet syksyllä Tasaisen taloon. Kauan oli ukko tätä paikkaa pojanpojilleen miettinyt ja niinpä sen luiskahtaminen hänen kynsistään sapettikin ukkoa.

Soudeltiin siinä sukulaisiin ja sielläpä ihastuttiin ukin tulosta.

— Tulitpa parhaiksi... tässä tarvitaankin neuvojasi. Ei tahdo näiden savolaisnaapurien kanssa tulla elämästä mitään. Nokan edestä ne vievät parhaimmat apajat, vaikka itsekullekin on Kyösti-herra alueensa neuvonut.

— Vai vielä se ainainen rähinä jatkuu, jurahti Tanu-vaari. — Aionkin tästä lähteä Kyösti-herran pakinoille.

— On sitten itselläsikin asioita?

— On. Ovat riistäneet näille pojille säästämäni talon paikan.

Tanu-ukki tallustaa Finckelle valituksia tekemään ja jos ei sieltä lähde apua, päättää vaari painella Turkuun asti, toivoen varmasti jonkun avun lähtevän. Miehissä sitä on ukilta pyydetty ja onhan hänellä vielä tallukoissa siksi hyvät jäntereet, että jaksaa taivaltaa yksin tein Turkuunkin.

Fincke ei voi asialle mitään, että on ukin Lahnajärven rantamaineen luvannut Simo Hakkaraiselle.

— Hän on näes parhaita asemiehiäni ja viimetalvisessa rajakahakassa hakkasi yksinään monikymmenisen ryssälauman vaivaisiksi. Siitä otti nimensäkin ja palkinnoksi hänelle se talonpaikka annettiin.

— Mutta kun minä olin säästellyt sitä pojanpojilleni, tiukkasi ukki.

— Olisit viime kesänä ottanut. On niitä vielä siellä paikkoja, kun katselette. Kuningas, joka muuten on nyt itsekin Suomessa, tahtoo, että kaikki sopivat paikat asutetaan.

— Mitä sanoit, onko Kyösti-kuningas Suomessa? kysäisi vaari uteliaana.

— On ja hän on vihainen niistä alituisista riidoistanne. Jos ne kaikki kuninkaan korville toimittaisin, saisitte rökkiinne.

— Turussako kuningas asustaa?

— Niin, ellei jo ole Viipuriin lähtenyt.

— Vai käy Viipurissakin. No, tavotanpa hänet sieltäkin.

Tasainen lähtee taipaleelle ja jopa seuraavalla viikolla alkaa matkamies tarkastella, milloin Turun linnan tornit ja kaupungin tuulimyllyt alkaisivat tien mutkasta näkyä. Taipaleet olivat tuttuja ja kärsivällisinä niitä tarpoiltiin näin valitusmatkoja tehdessä.

Tasainen menee ensiksi piispan puheille ja punakkanaamainen, valkopartainen ukko lasketaan Agricolan työhuoneeseen.

— Olet erämaa-asialla, virkkoi piispa, jolle oli kerrottu Tanu-vaarin tulosta.

— Niin, pitäisi siilien tässä jokin selvyys saataman. Savolaiset ahdistelevat meikäläisiä, eikä heiltä saa rauhassa pitää edes kuninkaanmiehen antamia apajia.

— Merkillisen riitaista väkeä te olette siellä. Eikö voisi itsekukin sovinnossa pitää omaansa. Käyttekö siellä edes kirkossakaan, jonka juuri kuningas on teille teettänyt? kysyi mestari Mikael, koettaen puheen kääntää kirkollisiin asioihin.

— Itsepä se tehtiin... eikä tuolla ole joutanut käymään.

— Apaja riioiltanne, tokaisi piispa..

— On sitä muutakin tekemistä, henkielossa hilomista. Kun vielä meiltä vietiin tuottavat takamaamme.

— Mutta ymmärrättehän, että ihmisiähän ovat toisetkin, savolaisetkin, ja tarvitsevat maasta ja vedestä saada ravintonsa niin kuin tekin. Koko maan etua kuningas tarkoittaa, kun asutusta erämaihin lisää.

— Siitäpä hyväkin etu...

— On siitä, kun asutus tihenee ja väkiluku lisääntyy ja sitten kun vielä tämä väestö saadaan oppimaan, toimitetaan sille omakielisiä kirjoja.

— Kyllä meillä on opit, kun annatte vain meidän möyriä rauhassa korpiamme.

— Sitähän saatte, kun vain keskenänne rauhaa rakennatte, sanoi Agricola jo tuimasti. — Vieläkö siellä taikuutta harjotetaan?

— No, aina omiksi tarpeiksi. Kukapa siltä kirkon haltijalta lähtee joka tarpeeseen manauksia hakemaan. Jos lienevät sen parempia kuin omammekaan.

Piispa Mikael Agricola, kansanopetuksesta ja valistuksesta haaveileva kirjanoppinut huokasi raskaasti. Tuossa seisoi nyt hänen edessään visapäinen ja kylmäsydäminen Suomen kansa.. Hänen suunnittelema työnsä tulisi olemaan vain tien viittomista. Toiset pystyisivät sitä aukomaan ja vasta pitkien aikojen perästä voisivat tulevat sukupolvet sitä käydä.

— Sitten toinenkin asia minulla olisi, virkkoi Tanu-vaari korvallistaan kynsien. — Säästin näes pojanpojilleni hyvän kalapaikan takamailla ja sen on nyt Savonlinnan ontuva ukko antanut jollekin Hakkaraiselle. Se oli huono teko.

— Siitä, samoin kuin muistakin erämaa-asioistanne saatte puhua kuninkaalle, joka vielä on Turussa, mutta saattaa pian lähteä sieltä, sanoi piispa.

— Jos teiltä saisi ensin jonkun suosituksen eli puolusteen, niin olisihan parempi sen kanssa mennä kuninkaan puheille.

— Ei se mitään auta, varsinkaan tässä asiassa.

— Saan siis sanoa siellä kotipuolessa, ett'ei hengenmies auttanut asiaamme, virkkoi Tanu Tasainen ja lisäsi:

— Mitä tehnee nyt Kyösti-kuningas. Onhan häntä kiitetty hyväksi auttamaan talonpoikia.

Tanu-vaari poistui ja piispa Agricola jäi mietteisiinsä. Sellaisia ne ovat, visapäitä. Pitävät pappiaankin vain tietäjänä, jolta haetaan apua vain silloin kun ei omat taikuudet riitä. Heidän laajojen takamaavaltaustensa asuttaminenkin on muka vääryyttä.

Agricola hymähti, tietäessään mitä Kustaa Vaasa tulisi sanomaan tälle jänterälle Juurikorven vaarille, joka ei hätäillyt asioita esittäessään.

Kustaa-kuningas ei kiireessäänkään jättänyt kuulematta, mitä hämäläisvaarilla oli valittamista. Kirjuriteinilleen hän kyllä jo kivahteli, arvaten Tanun asian:

— Ne on niitä sinun maamiehiäsi, jotka alituiseen hyppäävät valituksilla takamaistaan. Niille pitäisi antaa keppiä!

Uteliaana tarkasteli kuningas Tanua ja tämä kuningasta. Ei ollut Tanun veret pahasti heiluneet ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa ja nytkin hän katsoi kuningasta rauhallisesti silmiin.

— No, mitä sinne Pohjois-Hämeeseen nyt kuuluu? Ainako siellä vain tapellaan kalavesistä? kysyi kuningas.

— Ainahan sitä... ne savolaiset ovatkin oikeita tappelupukareita.

— Häh, pukareita, sanot... eikä muka hämäläiset osaa tapella. Vikaa teissä on molemmissa, mutta sovussa teidän on siellä maitanne viljeltävä.

— Kyllähän me, kun eivät ne savolaisveitikat...

— Häh? keskeytti kuningas. — Älä syytä savolaisia, äijä. Syytä on molemmissa, mutta kyllä Fincke teidät siellä kurissa pitää.

— Tuota... olisi omaakin asiaa, murahti Tanu.

— No mitä? Sano se asiasi pian.

Kuningas oli nähtävästi kiihtyvällä päällä, koskapa ryki ja syljeskeli.

— Olen siellä muuanta pientä takamaapalasta säästellyt pojanpojilleni jo vuosikymmeniä ja nyt sen on Savonlinnan ukko antanut jollekin Hakkaraiselle.

— Mikä Hakkarainen se on?

— Joku ryssien mykyttelijä kuuluu olevan.

— Mykyttelijä?

Kuningas ei käsittänyt oikein sanan merkitystä ja tulkki selitti:

— Ryssien pieksääjä.

Kuningas hörähti hytkyvään nauruun ja lauhtuneena jatkoi:

— Olisit sinäkin pieksänyt ryssiä, niin olisit saanut talon.

— On niitä pieksettykin, aivan näillä nyrkeillä. — Tanu näytti suuria kouriaan kuninkaalle. — Neljä poikaanikin on niissä tappeluissa kaatunut ja kaksi pojanpoikaa. Kaksikymmentäkuusi miestä on vielä jälellä sukuani, jotka kyllä kuningasta ja maata puolustavat.

— Ja nyt kahdelle heistä olisit antanut Hakkaraisen maapalan. Onko se suurikin?

— Pieni se on ja järvi siinä onkin paras osa.

— Etkö heille saisi sieltä muualta yhtä mieluista talonpaikkaa?

— Mistäpä sen... joka lahdenpoukama alkaa olla asuttu.

— Saat kääntyä vielä Savonlinnan voudin puoleen, jos hän tahtoo auttaa sinua.

— Ei siis kuningas auta minua. Turha siltä nilkulta ukolta on apua pyytää.

Tanu-vaarin suoruus huvitti kuningasta. Tanu kääntyi jo lähteäkseen ja sanoi surkeasti:

— Kertoivat, että Kyösti-kuningas on oikeudenmukainen ja auttaa kuin Ukko ylinen, mutta turhiapa puhuivat.

— Häh? Minäkö en voi auttaa, jos tahdon. Yhdellä ehdolla teen sen, jos sovitat savolaisten ja hämäläisten riitoja ja autat siten käskynhaltijaamme, niin määrään sinut kihlakunnan vanhimmaksi ja käsken Fincken tarjoamaan toista taloa Hakkaraiselle. Silloinhan saisit haluamasi paikan. Mikä sen nimi on?

— Lahnajärvi.

Kuningas saneli sihteerilleen kirjeen Kustaa Finckelle, painoi sinettinsä ja antoi Tasaiselle, virkkoen:

— Mutta muista nyt, mitä olen sanonut. Erämailta ei saa kuulua hiiskaustakaan.

Kustaa-kuningas laski useimmiten oikein. Tanu-ukonkin hän näki mieheksi, jota heimonsa kuuntelee ja kunnioittaa ja näin vähällä voi ainakin yhdeltä Savon kulmalta vähentää maariidat.

Tasainen kiitti ja raapaisi jalallaan moneen kertaan, virkkoi vielä partaansa puhaltelevan kuninkaan huviksi:

— Eipä sitä sittenkään suotta kiitetä Kyösti-kuningasta. Hyvät henget häntä vain suojelkoot.

Tästä toivomuksesta tuli kuningas niin hyvilleen, että käski tulkkinsa viemään Tanu-vaarin vielä linnan tupaan ja antamaan siellä ukolle kunnon kestityksen.

Riita apajasta.

Tavallista aikaisemmin oli päästy tänä kevänä ohra- ja nauriskaskia siementämästä Pohjois-Hämeen Palojärvellä. Muutamissa paikoin vielä lopeteltiin naurispalojen harausta, kun jo toisissa korjailtiin venheitä ja pyydyksiä takamaille lähtöä varten. Väliin oli takamaille lähtö jäänyt juhannuksen jälkipäiviin, kun tämä kaunis kotihaltijain juhla tahdottiin viettää kotoisilla pihoilla. Nyt kuitenkin oli vielä pitkä taival Johanneksen päivään ja kotoisilla apajilla ei saalis paljoa houkutellut. Parastahan oli kerrankin lähteä hauki- ja lahna-apajille hyvissä ajoin. Silloinpa varmasti ehtisi runsaamman saaliin kesän pitkään koota kotiin vietäväksi.

Palojärven Vahvaniemen juureva Tuomas puhelikin kotikylänsä miehille:

— Sinne takamaan saunoille tästä jo mieli vetää. Ehditään sinne vielä ruoholahnan kutuun, kun kiireesti lähdetään. Kaskia siellä on viimekesäiseltään kaadettuna ja laitetaanpa ne kerrankin ajoissa kylvöön samalla kun tarkataan entisten kasvua.

— Mikäpä siinä... joutaa kai tästä lähtemään.

Niinkuin juhlaan valmistauduttiin tähän jokakesäiseen kalasaunoille lähtöön. Kiireellä viimeisteltiin verkon pauloja ja muuta mukaan otettavaa. Venheet lykättiin vesille suurella riemulla ja piloja pakisten soudeltiin tyveniä, jopa väliin tuulisiakin vesiä koskien alle, joissa väliin lohiapaja vetäistiin nuotalla, ja keiteltiin koskien kauniit kalat ennen yönuotion hauteeseen laskeutumista..

Nyt, kun näin aikaisin lähdettiin, pyrki naisväkeäkin mukaan. Ensimmäisenä alkoi Vahvaniemen nuorin tytär Kylli pyytää isältään:

— Ottakaa minutkin kerran mukaan kalasaunoille.

— Ja minut, tomahti Aino, seuraava sisaruksista.

— Sinä olet jo kerran käynyt. Nyt on minun vuoroni. Voutilan Irokin kuuluu pääsevän.

Tuomas murahteli. Ei kieltänyt, eikä vielä aivan myöntänytkään.

— Mitä te tyttöräpiskät siellä. Satutaan siellä vielä savolaisten kanssa tappeluun, niin olette vastuksina.

— Tottapahan riitapukareita sovitellaan. Keitämme ja paistamme siellä teille. Kuuluitte viime kesänäkin suurukset paistamatta syöneen.

Ja kaunis, keltakutrinen tytön tyllerö helähtää iloiseen nauruun.

— Jäätte sinne vielä savolaisten morsiamiksi, sanoo joku.

— Sittenpähän riidat loppuisivat, kun tultaisiin sukulaisiksi.