v. 1714 kotiinpäin, ja tuli ratsastain kahden seurakumppalin kanssa

Straalsundiin. Tätä paikkaa ahdistivat viholliset niin ankarasti, että hänell'ei ollut muuta, kun päästä kotimaahansa Ruotsiin, josta hän nyt oli ollut 15 ajastaikaa poissa. Ruotsin valtakuntaa hätyytti vihollisia kaikilta haaroilta. Venäläinen, Danskalainen ynnä Preussian, Saksenin ja Englanniki, (tämä Hannoverin tähden,) Valtiaat olivat nyt Ruotsia vasten. Kaarlen riikissä oli vielä rahan ynnä kaikkinaisten tarvetten erinomainen puutet, johonka Baruona Görtsi ihmeellisellä viisaudellansa ja nerolla löysi ainaki apukeinoja. Sama mies toimitti myös, että Loföön luodolla, lähellä Ahvenanmaata, ruvettiin v. 1718 Venäjän kanssa rauhasta keskustelemaan; ja oliki siellä Ruotsille nykyisessä tilassansa etuisa rauha aikaan saamassa, kun Kuningas Kaarle, joka nyt oli Danskaa vasten sotimassa Norjassa, petollisesti ammuttiin samana vuonna, ja rauhantoimitukset jäivät siltään. Heti nousi Kaarlen sisar, Ulriika Eleonuora, hallitusistuimelle. Hän jätti Neuvoille ja kansalle sen yksivallan, kun hänen isällä ja veljellä oli ollut. Tästälähin on siis pitkään aikaan Kuninkailla aivan vähä sanomista Ruotsin valtakunnassa. Tämän Drotningin aikana rehtiin rauha Englannin ja Preussian kanssa. Tsaari Pietari halusi myöskin rauhaa, mutta kun ei Ruotsin puolelta ollut täyttä totta sen matkaansaamisessa, niin vihastui hän ja antoi laivastonsa hävittää mainitun riikin rantamaita, aina pohjaisimpia ääriä myöten. Mutta Drotninki jätti v. 1720 koko hallituksen aviomiehellensä, joka Fredrikki I:mäisen (Hessenistä) nimellä nousi kuninkaalliselle istuimelle, ja hänen ensimmäinen toimi oli saada rauha Danskan ja Venäjän kanssa. Kumpanenki sai pian aikaan. Rauha Venäjän kanssa lyötiin, 30 p. Elokuuta v. 1721, Uuskaupungissa, jonka kautta Ison Vihan onnettomuus loppui. Siinä jätti Ruotsi Venäjälle Livon, Viron ja Inkerinmaan, ynnä Viipurin läänin Karjalassa, jossa rajat käytiin. Sitä vastoin piti muu osa Suomea jällensä annettaman Ruotsille, ja Venäjän vielä lisäksi maksaman kaksi miljuunaa rahassa. Ja niin oli nyt Ruotsi tämän kautta menettänyt kaikki ne edut, kun suuri Gustavi Adolphi oli voittanut. Suomen vastainen onni oli myöskin jo nähtävä.

Tämän lyhyen ja vaillinaisen osotuksen perästä Kaarle XII:ta sodista ja Suomen kärsityistä rasituksista, tahdomma nyt vähän silmäillä Seurakunnan tilaa sillä ajalla. Niinkuin kansallisessaki päällenkatsannossa, oli myöskin kova hengellinen sota kuohumassa meidän maassa. Se alussa elävä Evangeliumin oppi oli jo paatunut opettajitten sydämessä kovaksi kuoreksi, ja tästä syntyi kovakiskoinen laillisuus ynnä siitä seuraava vihollisuus kaikkea vapaampata yritystä kohden. Niinkuin Kalikstus Saksanmaalla, niin oli myös meidän tykönä Terseerus vapaamman ja mielevämmän käytöksen sekä tiedon oikeutta puoltanut ja saanut sen edestä kärsiä väijymisiä. Sama oli Getseliuksillenki, isälle ja pojalle, tapahtunut. Mutta tämä paremmin luonnollinen vapaus, vaikka kyllä totuutta aavistava, ei käynyt ainakaan ulos siitä määrättömästä vapauden syvyydestä, jonka tosi elämä Jumalassa tuottaa. Saksanmaalla oli myöhemmin, Speenerin kautta ja hänen jälestä, senlainen Henki ruvennut liikkumaan, kun lyöpi supi maahan kaikki luonnon hyvyydet sekä niin tyhjentää ihmisen, että, jos mieli päästä pahan luontonsa poluksi jäämästä, hänen täytyy kaikista voimistansa ja kaikesta sydämestänsä ruveta Totuuteen ynnä siihen perustettuun elämähän rientämään, jonka kauneudesta hän ennättävän Armon kautta jo on saanut tiedon ja esimaun. Tämä Hengen vaikutus, jolla Herra joka aika on uudistanut itsestään luopuneen Seurakuntansa, oli heti tullut Suomeenki. Ehkä siinä uuden elämän sodassa muutamia, niinkuin näyttää olleen Pietari Shääferin ja Lauri Ulstaadiuksen laita, oli joutunut väärälle tielle horjahtamaan, ja he sentähden tulleet vainoa kärsimään, niin vihasivat tämän ajan sokiat oikean Opin puoltajat yhtä kovasti niitäki, jotka olivat voineet ijankaikkiseen Totuuteen perustauta ja kilvoittelivat elämän tietä, niinkuin Pudasjärven papin, Johani Vegeliuksen ja muitten esimerkit kyllin osottavat. Samalla tavalla kun opettajatki, jakausi myös kansa tähän aikaan kahtehen osaan, ja Evangeliumi tuli, luontoansa myöten, riidan ja vainon alla aina enemmin tutuksi ja puhdistetuksi. Getselius Nuorempi oli alussa itsekki ollut Speenerin ystävänä sekä elävämmän kristillisen menon levittäjänä, vaan mitenkä lie vanhemmuuten tullut hairaumaan, ja liekkö toisellaki puolen ollut joskus syytä, että hän alkoi peräti vihata ja väijyä tätä uutta tietä. Niinkuin hän vainosi vapaampata Kristillisyyttä, niin esteli hän myöskin tiedon vapaampia kokemia, jotka perustuksensa, ehkä harvemmin seurantojensa suhteen, ovat edelliselle sukuja. Muuten oli Getselius Nuorempi, ei ainoastaan intosan ja järjestystä rakastavan luonteensa, mutta myöskin suurten taitoinsa kautta Suomelle hyvää vaikuttanut. Tiheästi kävi hänen, isältänsä peritystä, präntistä kirjoja Seurakunnan hyväksi, joista nimitämmä uuden suomenkielisen Virsikirjan, ja ne itseltänsä vuosittain kirjoitetut Rukoussunnuntaitten saarnantekstein selitykset, joilla hän edespani parannetun saarnauslaadun esimerkkejä. Siitä suuresta Raamattutyöstä tuli hänen elinaikana jo Uusi Testamentti valkeuteen, mutta Vanha Testamentti vasta hänen kuoleman jälestä. Ennenki jo oltua maastansa pakosalla, lähti hän v. 1713 muitten muassa vihollisen käsistä Ruotsiin, jossa eli loppupäivänsä, ajellen riitoja Generaali Lybekkeriä ynnä niitä uskonsa vuoksi tuomioistuinten eteen nyt vedettyjä vasten. Getseliuksen toimesta asetettiin myöskin Tukhulmissa erityinen Seura, uskonasioista tulleita riitoja ratkasemaan. Murheella täytetyt olivat Getseliuksen elämän viimmeiset päivät, kun näki kaikki vasten tahtojansa lopulla käyvän. Vuonna 1718 meni hän ijankaikkisuuteen.

Viipurin pispoista emme ole pitkään aikaan maininneet mitään. Ehkä hekin kokivat hiippakuntansa valistumista edesauttaa, niin ei heillä ainakaan ollut sitä mahtia, kun Turun pispoilla, joille huoli Akademian asioista antoi suuremman vaikutustilan isänmaan hyväksi.[20]

Kun Venäläinen v. 1710 otti Viipurin, niin pakeni pispa Davetti Lundi Ruotsiin, ja hiippakunnan kirkollinen järjestys jäi aina rauhaan asti hoidettavaksi maanpastoreista tehdyiltä Konsistoriumeilta. Samalla tavalla hallittiin Turunki hiippakuntaa, ehkä Getselius muutaman aikaa Ruotsista pitäin piti huolta kummanki yli. Venäjän kiitollisesti meiltä muistettavan Ruhtinaan Galitsinin toimista tuli sodan aikana kirkollinen järjestys pysymään.

c). Uuskaupungin rauhasta niin Suomen valloittamiseen Vennåläisiltä. (v. 1721—1809.)

Iso viha oli, niinkuin kova ja hävittävä rajuilma, käynyt yli Suomen maan. Surkialta näytti sen perästä meidän tila. Ihmiset olivat tuiki vähässä, suuria maanääriä oli autiana, kaupungit hävitetyt, kaikki kauppa väsäytynyt, hevoiset ja juhdat sangen kalliit ja harvassa tavattavat, ja pellot eivät olleet muokassa eivätkä kylvetyt. Tämä tuli vielä pahemmaksi, kun v. 1722 ja 1723 tapahtuivat katovuodet. Ruotsista lähetettiin jyviä ja koettiin kaikella tavalla ylösauttaa meidän maata. Veroja helpotettiin, ja vapaavuosia annettiin niille, jotka tahtoivat uudestaan ylösottaa autiamaita. Itäisen rajan puoltamiseksi vahvisti Kuningas Fredrikki I:mäinen linnoituksilla sen entisen Vehkalahden kaupungin, joka nyt sai Haminan nimen (ruots. Fredrikshamn).

Rauhan perästä asetettiin myöskin pispoja Suomen hiippakunnille. Turkuun pantiin v. 1721 Hermanni Witte,[21] joka oli Livossa syntynyt ja opastunut Wittembergissä. Jälkimäisestä paikasta oli hän tullut poisajetuksi ja sen perästä elänyt korkioissa papillisissa viroissa. Turkuun tultuansa uudisti hän v. 1722 sen sodan aikana herenneen Suomen Akademian. Kuoli jo v. 1728. Sittä koroitettiin pispanvirkaan Suomalainen Lauri Tammeliini. Hän oli ollut Professorina Turussa, ja siellä Ison Vihan aikana totuttanut sodan temppuihin Oppivaisia, joita myöskin vaadittiin isänmaata puoltamaan. Muuten ei ollut silloin joutoa rientämisiin tiedon tiellä. Tammeliini oli elänyt kauan pakosalla Ruotsissa ja saanut sillä aikaa siellä edesseisoa virkoja. Hän kuoli