v. 1685 uusi ylöspano Pyhästä Raamatusta, jonka Paimion Provasti

Henrikki Floriinus oli alkukielten jälkeen taas parantanut. Sama mies suomenti myös sen v. 1686 säätyn Kirkkolain, jossa Getselius oli ollut yhtenä tekijänä ja joka Suomessaki tuli seurattavaksi. Tähänasti oli, pispa Juustenin aikana tehty, Laurentius Petrinpojan Kirkonjärjestys ollut ojennuksena, ja pispat olivat aikain vaatimuksen jälkeen siinä tehneet parannuksia ja muutoksia hiippakunnallensa. Näillä ja muilla töillänsä on Getselius Suomalaisten ikuisen kiitollisuuden ja muiston ansainnut. Mutta hänen elämänjuoksua katsellessa täytyy kyllä murheella havaita, kuinka hänellä suurten lahjainsa sivulla oli suuria vikojaki. Mahtinsa vietteli häntä ylpeyteen, joka taas tuotti monta vihamiestä. Tässä mainitsemma ainoastaan, että hän eli Akademian Professorein kanssa pian alinomaisissa riidoissa, joita Kanslerilla Greivi Braahella oli täysi työ saada asettumaan. Joskus vei viha hänen kelvottomiin kostamisen koetuksiinki. Ett'ei hän ollut epäluuloistakaan aivan vapaa, näyttävät moniahat esimerkit.

Vanhemmalla Getseliuksella oli poikansa Johani Getselius Nuoremman kanssa,[19] joka häntä myös tulee pispanvirassa seuraamaan, monta yhteistä asiata. Tämä oli, käytyänsä koulut ja Akademiat Ruotsissa, vanhempainsa kanssa muuttanut Livoon ja sieltä Turkuun. Upsalassa oli hän vielä sittäki käynyt opettelemassa, ja lähti sieltä, varustettu kuninkaallisella rahanavulla, v. 1670 reisumaan ulkomaalle, siellä oppineemmaksi ja kokeneemmaksi tulemaan. Hän matkasi Danskan, Hollannin, Englannin ja Franskan maat. Sittä palasi hän Saksanmaan kautta, jossa, niinkuin muillaki paikoin, hän tekeysi tuttavaksi oppineimmille ja kuuluisimmille miehille, joitten kanssa kotiuttuansaki vielä kirjoituksia vaihetteli. Turkuun tultua neljävuotiselta matkaltaan, asetettiin hän Jumaluusopin Professoriksi, jossa hän vaikutti niin opettajana, kun myöski siinä mainiossa Getseliusten Raamattutyössä, jonka isänsä oli v. 1674 alottanut ja jonka päälle poikaki melkeen kaiken aikansa teki ahkerasti työtä. Täällä kirjoitti hän myös vuosittain saarnoja Rukoussunnuntaitten tekstein yli, ja niissä tavattava vapaampi sekä elävämpi henki vihastutti niin sen ajan puustaimeen takertuneita oikioppisia, että rupesivat isää ja poikaa niistä vainomaan sekä vääräoppiseksi kaikella kurin saamaan. Sen näyttävät Getseliusten riidat Svenoniusta ja Andreeas Peträäusta vasten, ehkä niitten yltyminen on osiksi muistaki syistä juonnettava. Vuonna 1681 pantiin Getselius Nuorempi Superintendentiksi Inkerinmaahan, jossa vaikeassa virassa hän senlaisella innolla ja menestyksellä vaikutti, että se sivistys, joka siinä maassa meidän päivinä tavataan, enimmäksi osaksi on hänen työksi luettava. Siinä ammatissa pääsivät hänen sisälliset voimat, vastuksilta kiinnitetyt, vasta oikein vahvistumaan. Mutta vanha Getselius, toivossa saada pojan jälkeenseuraajaksensa Turun hiippakuntaan, toimitti että hän muutettiin pispan apulaiseksi Turkuun, yhtä vuotta ennen isän kuolemata, joka tapahtui v. 1690. Heti sai Johani Getselius Nuorempi Kuninkaalta vahvistuksen pispanvirkaan Turussa. Hänen aikana ovat Suomella varsin kovat päivät.

Ensimäinen kova rasitus, joka alkupuolelta Getselius Nuoremman pispanaikaa, mutta Kuningas Kaarle XI:ta viimmeisinä hallitusvuosina, tapahtui Suomelle, oli ne monet sangen hirviät nälkä- ja kuolinvuodet, kun nyt perätysten seurasivat rangaistukseksi sille, enemmäisten hyväin vuotten aikana kansaan levenneelle, ylpeydelle ja ylellisyydelle. Vuonna 1695 pani halla touot, ja v. 1696 kylmi kaikki selväksi. Kun seuraavanaki vuonna 1697 kylvämättä jääneitten peltojen ja kylmänki kautta tuli nälkävuosi, niin nousi surkeus rahvaassa jos jonnekki. Petäjäis-, olki- ja vehkaleipä tuli yleensä syötäväksi. Hevoisia, koiria ja eläinten raatoja nielivät nälästyneet ihmiset hyvinä herkkuinaan. Vaan senlaisesta luonnottomasta ruuasta seurasi kivuloisuus; ihmiset vaelsivat hahmojen kaltaisina ja alkoivat kuolla tukulta. Kuolleitten luku oli monta kertaa suurempi, kun syntyneitten. Mikkelistä v. 1696 Juhannukseen seuraavana vuonna, oli yksinään Turun hiippakunnasta kuollut yli 60,000 hekeä. Nälkää pakoon muutti paljo rahvasta vieraisiin maihin elämään. Suuri osa maita jäi sillä tavalla autiaksi; ainoastaan Uusmaan ja Hämeenlinnan lääneissä luettiin ei vähempätä kun 857 senlaista autiataloa. Kaarle XI:ta koki kyllä kiitettävällä toimella tätä Suomen kurjuutta auttaa, vaan mitä ne vähät avut koko maalle tehoitsivat. Mainittu valtakunnallensa hyväntekeväinen ja elämälleenki ylistettävä Kuningas kuoli v. 1697, paraaltaan kun tämä onnettomuus maata painoi, jättäin hallituksen Neuvoille (Raatille) ja pojallensa Kaarlelle.

Se toinen vitsa, kun vastamainitun onnettomuuden perästä nyt kohtasi isänmaatamme, oli Kaarle XII:ta sodat, jotka joko suorastaan telmivät Suomessa, elikkä ainaki vetivät sieltä miehiä ja varoja ulkomaalla tuhottavaksi. Mainittu Kuningas otti 15-vuotiassa isänsä perästä hallituksen vastaan ja halusi kaikesta sydämestänsä rauhaa, mutta kun eivät naapurit sitä hänelle suoneet, niin syntyi hänessä se vallatoin sodanhimo, joka oli vähällä viedä Ruotsin valtakunnan kadotukseen. Vuonna 1700 nousi ensistä Danskalainen Ruotsia vasten, mutta se nuori Kaarle kuritti hänen pian raahaan Traventhaalissa, samana vuonna. Silloin nousi myös Venäjä Ruotsin varalle. Aleksei Mikhaelovitsa oli siinä valtakunnassa kuollut v. 1676 ja hänen poikansa Feodori I:mäinen hallinnut vuoteen 1682, jonka perästä Feodorin sisar Sophiia tuli veljeinsä Iivanan ja Pietarin puolesta hallintoa pitämään, siksikun Pietari I:mäinen, Suureksi kutsuttu, v. 1689 otti valtikkansa ja rupesi yksinänsä hallitsemaan. Tämä Tsaari Pietari, nykyisen Venäjän valistuksen perustaja, oli jo vahvistanut Kardiksen rauhan ja luvannut pysyä rauhasena, mutta lausui ainaki Moskovassa sodan Ruotsia vasten, samoilla ajoin kun Kaarle oli Danskan sodan päättänyt. Hän oli myöskin karannut sotajoukolla Inkerinmaahan. Tästä tiedon saatua lähti Kaarle pikaisesti häntä vasten ja voitti monikertaisen Venäläisten sotalauman Narvan tappelussa. Kaksi vihollisistansa jo voitettua lähti tämä nuori sankari v. 1701 kolmattaki eli Puolan Kuningasta kurittamaan, jonka niin pani ahtaalle, että sen täytyi Alt-Ranstatin rauhan kautta (v. 1706) vahvistaa uuden Kuninkaan laillisuutta, jonka Kaarle oli hänen siaan asettanut Puolalaisten pääksi. Sillä aikaa oli Tsaari Pietari, jonka voimat yhden, ehkä suurenki, tapon kautta eivät vielä masenneet, jo v. 1702 ottanut Pähkinälinnan, (nyt Shlysselporiksi nimitetty,) ja seuraavina vuosina saivat muutki senseutuiset linnat hänen käsiin. Vuonna 1703 oli hän ruvennut Nevajoen suulla uutta pääkaupunkia Venäjän vallalle rakentamaan, jonka nimeltänsä kutsui Pietarporiksi, ja lähellä olevalle Retusaarelle rakennettiin Kruunstadti. Ruotsalaisten voimat Suomessa olivat kovin vähät näitä Tsaarin tuumia estämään, eikä niitä pidetty sen veroisina, koska toivottiin Kuninkaan, Puolasta palattuansa, ne pian tyhjäksi tekevän. Tsaari kävi tuon tuostaki Ruotsalaisten alustata vainomassa: Viipuria piiritettiin v. 1706, ehk'ei se yritys menestynyt, ja Venäläiset kävivät v. 1708 sekä polttivat Porvon kaupungin. Mutta Kaarle XII:ta, elettyänsä voitollisesti monta vuotta Puolassa, lähti sieltä viimmen Venäjälle marssimaan. Tsaari kävi häntä vastaan ja voitettiin ensimmältä, mutta Pultavan tappelussa, Ukräänin maakunnasa, voitti hän v. 1709 Kaarlen, joka pääsi hädin tuskin pakenemaan Turkin maahan ja tulee siellä monta vuotta viipymään. — Tästä Pultavan taposta on varsinainen Ruotsin vallan onnettomuuden alku luettava. Vihollisia rupesi kaikilta puolin päällen painamaan. Danskalainen hyökkäsi Skoonen maakuntaan Ruotsissa, mutta voitettiin Maunus Steenbokilta, joka myös Pommerissa, Saksanmaalla, soti voitollisesti Saksalaisia (Saksenilaisia) ja Danskalaisia vasten, joitten kanssa Venäläisiäki oli yhdistyneenä; vaan hän kukistui siellä viimmen v. 1713. Pultavan tapon perästä alkoi myös vaino Suomeaki vasten varsin. Maaliskuussa v. 1710 tulivat Venäläiset ja rupesivat Viipuria piirittämään. Tsaari oli itse paikalla. Vartoväki ja kaupungin asukkaat vastustelivat hyvin urhoollisesti, mutta muurit ammuttiin heiltä rikki, ja neljäntoista viikon perästä täytyi kaupungin antauta vihollisten käsiin, 14 p. Kesäkuuta. Heti perästä otettiin myös Lappeenranta ja Käkisalmi. Nyt ruvettiin Suomessa vasta innolla hankkiumaan vastuuseen; miehiä nostettiin tukulta ja nostoväki kävi Viipuria jällensä ottamaan, jost'ei ainakaan tullut mitään valmista. Mutta Tsaari ei hätyyttänyt enää maata sinä eikä seuraavana vuonna, ja aika oli melkein levollinen. Vuonna 1712 oli myöskin rauha, paitsi että Raja-Venäläiset kävivät Kajaanan kaupungin supi hävittämässä. Tämä tapahtui siitä syystä, että tullimiehet olivat omistaneet ne sarkapakat, joita Venäjän markkinamiehet ennemmäisenä vuonna olivat jättäneet kaupunkiin tuleviksi markkinoiksi varjeitavaksi. Sentähden on tämä vaino saanut Sarkasodan nimen. Vaan v. 1713 tuli Tsaari täydellä todella Suomea kukistamaan. Generaali Lybekkeri oli täällä sotajoukon päämiessä, ja hänellä oli käsky välttää päätappeloa sekä ainoastaan estellä vihollista. Mutta ei ollut hänessä täyttä tolkkua siihen virkaan. Hän vetäysi vähitellen taappäin ja antoi ne tilat mennä käsistänsä, joissa olisi saattanut voitolla vihollisen päälle käydä. Venäläinen otti Helsingforsin, jossa löytyi suuria varahuoneita ja jonka Ruotsalaiset lähettyänsä sentähden sytyttivät palamaan. Nyt oli vihollisilla avonainen tie Turkuun. Ne tulivat sinne, josta paraat virkamiehet ja tavarat jo olivat Ruotsiin muutetut, ja kaupunki ryöstettiin. Sen perästä tuli yleinen epätytyväsyys Lybekkerin päämiehyyteen, ja hänen virka annettiin nyt Armfeltille. Tämä asettautui Pälkäneen järven tykönä soveliaalle paikalle, jossa Venäläiset, 6:tena Lokakuuta, kävivät hänen päälle. Armfeltti vastusteli kyllä urhoollisesti paikastansa ja löi Venäläiset pakoon, mutta täytyi kuitenki lähteä sieltä Pohjanmaalle vetäymään. Venäläiset tapasivat hänen sittä Isossa Kyrössä, jossa kova tappelu tapahtui, 19 p. Helmikuuta v. 1714. Armfeltin jalkaväki ajoi miehullisesti vihollisen pakenemaan, ja voitto näytti jo olevan hänen käsissä, kun Generaali de la Barre lähti pakoon ratsuväen kanssa. Tämän kautta tappasivat Ruotsalaiset kokonaan, ja Armfeltin täytyi paeta Kokkolaan. Huhtikuussa valtasivat sekä hävittivät Venäläiset Ahvenanmaan, ja Kesäkuussa antausi Savonlinna. Neuvotki Ruotsissa katsoivat jo turhaksi työksi enää tahtoa vastustaa vihollista Suomessa. He käskivät sentähden Armfeltin vähän sotalaumansa kanssa tulla Ruotsiin, ja Lokakuussa oli jo koko maa jätetty puoltajiltansa. Kajaana oli ainoa paikka, joka oli vielä Ruotsalaisten hallussa, mutta kuukaudessa piirittivät Venäläiset senki linnan nälkään v. 1715. Suomi oli tämän perästä 6 vuotta Venäjän sotaväen hallussa, siksikun rauha sai aikaseksi. Tämän pitkän sodan aikana, joka Ison Vihan nimellä vielä elää kansan puheessa, oli isänmaamme kärsinyt verrattomasti. Rahvasta oli joukoissa noussut vihollista vastustamaan ja kokenut, missä vaan sai, sitä surmata. Vihollinen sitä vastoin ei myöskään säästänyt, vaan murhasi, poltti ja ryösti armottomasti. Iso joukko maan asujamia muutettiin Venäjälle, siellä olevia autioita maanääriä asututtamaan. Todenmukaisen laskun jälkeen arvellaan Suomessa tämän vainon lopulla ei löytyneen kun 200,000 henkeä jälellä. — Kun nämät paraaltaan Suomessa tapahtuivat, eleli Kuningas Kaarle XII Turkin maassa, kehoittain Turkkilaista sotaan Tsaaria vasten. Viisi vuotta siellä oltuansa lähti Kuningas