Part 9

Kylläpä saapui paljon kansaa syysmessuille. Eikä ihme, sillä kaikkialla tiedettiin, että Nousiaisiin oli saapunut piispa, puoleksi taivaallinen olento. Aamulla piti Henrik jumalanpalveluksen kirkossa. Mutta iltapuolella antoi hän pystyttää alttarin ulos ja toimitti siellä messun, jotta kaikki voisivat olla mukana. Kun hän katseli tuota suurta joukkoa, joka arkana ja vakavana seurasi toimitusta, täytti hänen sydämensä syvä sääli. Ah, hän olisi tahtonut tuolle etsivälle kansalle kertoa Kristuksen rakkaudesta, mutta hän ei osannut kansan kieltä. Syvä alakuloisuus täytti hänen sielunsa. Siinä vaelsi kansa pimeyden laaksossa, johon hän ei voinut lähettää pienintäkään sädettä evankeliumin valkeudesta. — Vai voisiko? Henrik viittasi luoksensa isä Pietarin ja pyysi tämän tulkitsemaan kansalle hänen sanojaan. Isä Pietari oli kuitenkin niin hämmentynyt, että hän vain vaivoin voi tulkita muutamia piispan lauseita, ja puhe loppui lyhyeen. Mutta siitä huolimatta ajattelivat ihmiset juhlilta lähtiessään, että ihmeellinen jumalanmies oli saapunut heidän luoksensa, mies, jonka koko olento kertoi korkeammasta maailmasta. — — —

Levottomana kääntelihe Henrik lavitsallaan. Hän ei saanut unta, sillä raskaana kuin lyijypaino lepäsi hänen harteillaan tieto, että täällä vaeltaa suuri kansa pimeydessä ja hän ei voi antaa sille evankeliumin valoa, sillä hän ei osaa kansan kieltä! Tämä maa ja kansa on aina kangastellut hänen unelmissaan, ja nyt kun hän on tänne päässyt, ei hän voikaan tehdä mitään. Auta armias Jumala! Tummuuko minunkin tieni. Joko nyt tulee risti. Valaise minua, sieluni ylkä! — Ja Henrik vaipui syvään rukoukseen Hän taisteli Jaakobin taistelua. Tuskan hiki kohosi hänen otsalleen. Silloin välkähti hänelle kuin salamana ajatus: Minä jään talveksi tänne Suomeen! — Henrik istahti lavitsan reunalle. Mikä ihmeellinen ajatus! Se tuli kuin suoraan taivaasta. Sveeassa tulevat kyllä toimeen ilman minuakin, onhan siellä Coppmannus ja paljon pappeja. Minä jään tänne, opettelen maan kieltä ja sitten voin johdattaa kansaa evankeliumin valoon. Ole ikuisesti kiitetty Kristus, joka lähetit minulle suoraan taivaasta tämän ajatuksen — suoraan taivaasta!

Henrik veti nahkapeitteen päälleen ja vaipui heti syvään uneen, niinkuin ainakin se, joka tuntee kulkevansa Jumalan tietä.

XXVI. KYLVÄJÄ.

Sarasti syksyinen aamu. Kukko lauloi orrellaan. Kissa köyristi raukeana selkäänsä. Lämpisi siinä kivinen kiuvas, ja sakeana tuprusi savu räppänäreiästä ylös ilmojen holviin. Palavan pesän edessä istuivat hengenmiehet, isä Pietari ja piispa Henrik. Hitaasti nosti Pietari silmänsä leimuavista liekeistä ja katsoi iki-ihmeissään piispaa. "Mi-mitä sanot", sammalti hän, "ajotko jäädä talveksi Suomeen, tänne mun nokisen kurkihirteni alle?"

Henrik: "Aijon niinkin. Enkä jääkään tänne yksin, vaan kokoilen ympärilleni nuorukaisia, joita talven aikana opetan. Tästä näes on kahdenlaista hyötyä: Suomi saa pappeja, ja minä opin helpommin tämän maan kieltä, kun askartelen nuorten kanssa talviset päivät.— Mitä sanot tuumistani, sinä uskollinen kylväjä täällä pohjan äärimmällä äärellä?"

Pietari: "Mi-mitäs minä. Paljon täällä on Herran työtä. Minä olen jo vanha. Senjälkeen kun I-Ingegärd kuoli, ei minusta ole mihinkään. Uusia miehiä täällä kaivataan. Mutta Köyliön kuningas! Jos hän hurjistuu. Silloin taivas meitä varjelkoon, kova on Lalli."

Henrik: "Kristus on suurempi kuin Köyliön kuningas. Minä luotan Häneen."

Pietari: "Kristus on suuri. Mutta polttaneet ovat Köyliön kuninkaat jo kahdesti Kristuksen kirkot. Ja Lalli on muita mahtavampi. Koko Suomen heimon hän aina kutsuu Köyliöön suuriin uhrijuhliin, ja silloin virtailee uhrieläinten veri. Luja on Lalli, se muista!"

Henrik: "Mutta Kristus on lujempi. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä uskon, että juuri Kristus antoi minulle ajatuksen jäädä talveksi tänne Suomeen. — — Luuletko, että löydän täältä nuorukaisia, joita voisin kasvattaa papeiksi?"

Pietari: "Ky-yllä. Avoin on kansan sydän Valkealle Kristukselle. — Mutta Lalli?"

Henrik: "Sanoinhan jo, että Jumala on suurempi kuin Lalli. Minä uskon kulkevani Jumalan tietä, kun jään tänne Suomeen talveksi. Etkö sinä voi uskoa Kaikkivaltiaaseen?"

Pietari: "Ky-yllä. Häneenhän minä olen uskonut ja uskon. Mutta siitä asti, kun I-Ingegärd kuoli, on elämäni ollut hapuilemista. Ingegärd minua kuljetti Jumalan tietä, nyt astun pimeydessä."

Henrik: "Herra luo kyllä valoa pimeyteen. Mutta pelkäätkö, jos jään tänne sinun kattosi alle talveksi?"

Pietari: "En, en ollenkaan. Mitäpä minusta, vanhasta ukkorievusta, onhan Ingegärd jo kuollut. Mutta minä pelkään, että muut saavat kärsiä, että La-Lalli..."

Henrik: "Jumala on Lallia suurempi. Jos et itsesi takia pelkää, niin jään tänne. — Luuletko, että saan täältä oppilaita?"

Pietari: "Ky-yllä. Mun poikani, joka nyt on pitkällä eräretkellä, tulee varmaan mielellään. Usein hän on jo minua autellutkin ja olen mä yrittänyt opettaa hänelle messujakin. Papiksi poikani parhaiten sopiikin, koska ei ole naikkostakaan itselleen ottanut. — Kuuluvat siellä etelässä jo semmoistakin vaativan, ettei muka pappi saa ottaa puolisoa. Tyhmiä miehiä ne, eivät tienneet, minkälainen oli Ingegärd ja mitä minä olin, kun hän eli. Silloin olin mies, nyt olen tyhjä varjo. Sano sinä se heille. Sano, että täällä pohjan äärillä on niin hyvä, kun on rinnalla toinen — Ingegärd näes — joka saattaa pakkasen pehmeämmäksi, pu-purevan vihurin lempeämmäksi ja syksyiset illat iloisemmiksi. Sano se heille, että täällä taivas itse viittoo ihmislapsia kulkemaan kaksittain, käsikädessä luonnon ankarien lakien alla."

Henrik hymyili. Oi, hän ymmärsi niin hyvin tuota raihnaista vanhusta. Miten hyvä, jos hänellä vielä olisi Ingegärdinsä rinnallaan. Täällä pohjan pakkasissa on totisesti toinen laki kuin etelän lämpimissä laaksoissa. — Kuitenkin tahtoi Henrik johtaa keskustelun toisaalle ja siksi hän sanoi: "Arvelet siis, että saan pojastasi oppilaan?"

Pietari: "Ky-yllä, varmasti. Poikani haluaa papiksi minun jälkeeni tänne Nousiaisiin, sillä tämän Toposten kaskimaat ja metsästysalueet ovat tavattoman hyvät, ja ne tahtoisi poikani pitää elinaikansa. Hän on jo niin tottunut virittämään ansoja ja kulkemaan keinopolkuaan täällä meidän metsässämme. Ennen kuului tämä Toponen suurine alueineen pakanatietäjille. Se oli siihen aikaan, kun koko Suomen heimo kokoontui tänne Nousiaisiin mahtavaan uhrijuhlaan. Mutta sitten kastettiin täällä kansa — siitä on jo miespolvia — ja silloin jäi tämä Toponen alueineen papille. Ja näitä metsästysmaitahan poikani nyt mielii."

Henrikin täytyi taas hymyillä: "Etkö luule muita tulevan oppilaikseni?"

Pietari: "Tu-tulee, tulee, Kultarannasta, Kaalannista, Mynämäeltä. — — — Tulisipa nyt poikani kotiin." — — —

Kuin kutsuttuna astui tupaan tanakka, leveäharteinen, noin neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän heitti lintutaakan selästään lattialle ja loi kysyvän katseensa Henrikkiin. Harmaakarvainen Halli lähestyi kuono korkealla piispaa ja murisi vihaisesti. Mutta silloin sanoi isä Pietari: "Ha-alli, ole hiljaa! Tämä vieras on korkea piispa, jommoista ei ennen Suomessa nähty. Ha-alli, ymmärrä toki!" — Ja Halli ymmärsi.

* * * * *

Vaikka isä Pietari olikin alussa epäröinyt kuullessaan piispan aikeista, tuli hän pian touhua täyteen. "Po-poikani", sammalsi hän toisenkin kerran, tassutteli lyhyillä askeleillaan sinne-tänne, ja tuulessa liehui harmaja tukka. Ja paljon hän uskoikin tehneensä, vaikka "I-Ingegärd" oli poissa. Mutta todellisuudessa oli se hänen harvasanainen poikansa, joka tyyneenä järjesti kaiken.

Toposten pihan toisella reunalla oli jo kauan seissyt pirtti puolivalmiina. Nyt se kiireesti valmistettiin, jotta piispa nuorukaisineen saisi siellä ruveta tekemään työtä, hengentyötä. Tuskin oli malkakatto saatu tuohilimityksen päälle ja kiuaskivet paikoilleen, kun jo alkoi nuorukaisia saapua piispan luo. Paitsi nuorta Pietaria, tuli Nousiaisista toinenkin oppilas. Se oli Kirves, poika reipas ja vikkelä kuin orava keväisenä aamuna käpykuusen latvassa. Tuolla hietaisella Nummella, kelohonkien suojassa suitsusi hänen isänsä savupirtti, suurin kaikista Nummen pirteistä. Nuori oli Kirves, vain yhdenkolmatta, mutta vielä nuoremmaksi olisi häntä luullut, kun katseli hänen pientä ja liukasta olentoaan.

Tuossa tuli isänsä saattamana Kultarannan solakka, 19-vuotias Helkky. Äänetönnä hän asteli isänsä rinnalla rannasta Toposiin. — Meren saarilta saapui Aasla, mies viidenkolmatta, pitkä ja harteva, hidas ja vakava. Vähän myöhemmin ennättivät tänne Olavi Kaalannista ja Harska Mynämäeltä, molemmat kahdenkolmatta kesäisiä, molemmat raikkaan iloisia kuin kesäinen aamu. Aasla, Olavi ja Helkky hallitsivat kahta kieltä, vaikka suomi sujuikin heiltä helpommin.

Iloisena katseli Henrik oppilaitaan. Hän oli toivonut vain kahta tai kolmea ja saikin kuusi. Mikä Herran lahja! — Siinä he nyt istuivat leveillä lavitsoilla Toposten uudessa tuvassa, ja kärsivällisenä jakeli piispa heille opin alkeita. Mikä siunattu asia, että puolet pojista ymmärsivät sveeankieltä ja voivat siis toimia tulkkeina toisille. Paljon kertoi Henrik oppilailleen raamatunkertomuksia ja tapauksia pyhimysten elämästä, vieläpä tuonelan ja taivaan salaisuudet. Mutta kun Henrik sitten kertoi käyneensä pyhällä haudalla ja kaikissa pyhissä paikoissa Palestinassa, mykistyivät pojat aivan hämmästyksestä. Piispa kohosi heidän silmissään aivan jumalalliseksi olennoksi, ja pian tiesi koko seutu, että Henrik oli käynyt taivaan esikartanoissa, oli astellut samoja polkuja kuin Kristus kerran. — Ahkeraan opeteltiin myöskin latinankielisiä messuja ja rukouksia, sana-sanalta lause-lauseelta yhä uudestaan ja uudestaan. Yritettiinpä vihdoin lukemisen ja kirjoituksenkin alkeita, mutta se osottautui niin vaikeaksi, että vain Helkky ja Olavi siinä edistyivät. Muut eivät mitenkään voineet käsittää, että silmä voi nähdä saman, mitä korva kuuli. Kuinka voisi ääntä nähdä! — — ei, ei, sehän oli sula mahdottomuus! — Vain Helkky ja Olavi piirtelivät ahkerasti puukkonsa kärjellä kummallisia koukerolta tuohilevyille.

Silloin-tällöin keskeytti Henrik kuitenkin opetustyönsä ja lähti saarnamatkoille saaristoon, jossa hän voi saarnata kansan omalla kielellä. Tällöin oli hänen mukanaan aina roteva Aasla, joka tunsi tarkoin kaukaisimmatkin saaret täällä Airiston seutuvilla. Ihmeellisin oli se päivä Rymättylässä, jolloin Henrik korkealla mäellä saarnasi suurelle kuulijakunnalle. Liikutus täytti sydämet, ja ken vielä oli kastamaton, se kastettiin mäen laella kumpuilevassa kirkkaassa lähteessä.

Piispan viipyessä saarnamatkoilla, katosivat oppilaatkin aina joksikin aikaa Toposten tuvasta. Pietari läksi rakkaille metsästysmailleen. Kirves kierteli pirttejä turkiksia ostellen, kauppainto kun hallitsi häntä. Helkky ja Harska riensivät kumpikin kotiinsa. Mutta Toposiin jäi kaunis Olavi, kaikkien ihastus, kulki kylillä ja kylvi iloa ympärilleen.

Meni näin syksy ja tuli talvi pakkasineen. Lumen aikana teki Henrik saarnamatkoja pitkin rannikkoa Kultarannasta Kaalantiin asti. Helkky ja Olavi olivat hänelle vuoroin tulkkeina. Ja ihmeissään olivat ihmiset täälläkin. Olivathan he ennenkin kuulleet Kristuksesta, melkein kaikki olivat he kastettujakin, mutta niin ei ollut puhunut vielä kukaan kuin Henrik. Hän olikin tullut varmaan suoraan taivaasta johdattamaan Suomen yössä vaeltavaa heimoa valkeuden teille. Kun ihmiset sitten vielä Helkyltä ja Olavilta kuulivat, kuinka väsymättömästi pyhä piispa harjoitteli suomenkieltä, ei heidän liikutuksellaan ollut määrää. Ja niin siinä lopulta kävi, että Henrik sai kokonaan jättää vaivalloiset saarnamatkat, sillä läheltä ja kaukaa tulivat ihmiset itse hänen luokseen.

Henrik kylvi, ja Herra kasteli istutusta. Uusi valo oli syttynyt Suomen lounaiselle taivaalle.

XXVII. TALVINEN ILTA.

Paukkui pakkanen nurkissa, ja pohjaisenpalosta punerti taivas. Henrik oli koko iltapäivän opettanut oppilailleen kirjoitusta talvisella hangella. Nietosten sileät pinnat Toposten ympärillä olivat täynnä kummallisia koukeroita. Ja ihmiset kuiskailivat, että ne olivat taikamerkkejä, jotka estivät ruttotaudin ja tulipalon, nälän ja sairauden, vainolaisen ja vuortenpeikon tulemasta Toposiin. Sillä eiväthän ihmiset ymmärtäneet, että tuo kirjoitteleminen johtui vain siitä, ettei ollut riittämään tuohilevyjä, mihin harjoitella. Piispa oli heistä tietäjien tietäjä, ja tietäjiksi hän kasvatti nuo nuoret miehetkin.

Siinä nyt seisoi piispa mäen töyräällä oppilaineen ja katseli revontulien paloa pohjan taivaalla. Sinisenä soihtuina hulmusivat ne korkeuksiin. Henrik oli ihmeissään. Tämmöistä ei hän ollut koskaan nähnyt lapsuutensa vihreillä vuorilla. Pyhä kunnioitus täytti hänen sielunsa ja hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut Kaikkivaltiaan istuimen edessä. Miettien hän virkkoi: "Tuo on taivaan kirkkauden loistoa. Meille maan lapsille näytetään joskus kalpeita heijastuksia siitä kirkkaudesta, mikä täyttää autuaitten ihanat kentät tuolla korkeudessa. — Mennään tupaan, minä en kauemmin voi seisoa taivaan avonaisen oven edessä."

Astuivat miehet pirttiin, jossa emäntä juuri kantoi pöytään naurishuttua ja karhunlihaa. Tyyneen totisina istuivat miehet aterioimaan. — Pakkanen paukkui nurkissa. Kissa kehräsi kiukaan kulmalla. Orsilla ojenteli kaulaansa kukko, talon oivallinen ajantieto. Mutta syötyä alkoi taas puhe luistaa. Ensin siinä juteltiin noista ihmeellisistä revontulista, joita piispa yhä piti taivaan valojen välkähdyksenä. Ja siihen uskoon tulivat toisetkin, yksin emännöitsijä ja hänen pieni apulaisensakin, vaikka isä Pietari oli monasti toimittanut: "Mi-minä ajattelen vähän muutakin niistä."

Sitten kääntyi keskustelu menneisiin aikoihin, ja Henrik virkkoi: "Sitä minä vain olen usein ihmetellyt, että täällä kaikkialla on niin paljon kastettuja. Luulin olevani ensimäinen evankeliumin saarnaaja täällä Suomessa, mutta muita onkin käynyt ennen minua. Muistetaanko täällä vielä, kuka oli ensimäinen lähetyssaarnaaja? — Isä Pietari, kuka oli sinun edelläsi pappina täällä Nousiaisissa?"

Pietari: "Ei täällä ollut ketään, kun tulin I-Ingegärdin kanssa. Mutta kirkko täällä oli ja kastettuja. Ku-Kultarannasta sanotaan kaiken lähteneen. Olen siitä kuullut, vaan en muista — I-Ingegärd muistaisi."

Olavi: "Muistaa sen Helkkykin."

Henrik: "Niinkö. Kerrohan Helkky!"

Helkky: "Sukuni muistotarina tietää kertoa, että Kultarannassa kauan kauan sitten oli tytär nimeltä Impi. Hänestä tuli sitten Kultarannan emäntä, ja puolisokseen hän otti Helkyn, kuninkaanpojan Sveeasta. Kerrotaan, että he olivat ensimäiset kastetut koko Suomessa. Siitä alkaen ovat sitten kaikki Kultarannassa olleet kastettuja. Vähän myöhemmin, kun Impi ja Helkky jo nukkuivat kotikalmiston kuusten alla, oli Kultarantaan tullut lähetyssaarnaaja kaukaa etelästä, munkki Liuto tai Liudolf. Hän oli kastanut koko Luonnonmaan ja läheisen rannikonkin. Kauniina kohosi pieni puukirkko niemellä, Kuparivuoren juurella. Sitten kuningas Olavi Haraldinpoika Vikenistä ryntäsi Suomeen joukkoineen. Hän näet tuli täältä etsimään onnen kultaista kannelta."

Henrik: "Mitä sanot! Onnenko kannelta? Siitä puhuttiin paljon tröndien maassa."

Helkky: "Ei se ole ihme. Siitä on puhuttu ja puhutaan yli pohjolan. Se oli ihmekannel, joka tullessaan toi ikuisen onnen. Tunsbergin suurissa kilpailuissa voittivat Suomen miehet sen ja toivat Kultarantaan. Mutta heti katosi onni tuntureitten maasta. Silloin päätti tuo vaeltava kuningas Olavi ryöstää kanteleen Suomesta. Läpi eteläisen Suomen hän samoili ja taisteli kuin mies. Vihdoin hän tuli Kultarantaan, jossa syntyi hirveä taistelu onnen kanteleesta. Taistelun tuoksinassa meni kantele pirstaleiksi. Olavi sai siitä kappaleen, mutta muut pirstat jäivät Suomeen. Ne pantiin hopeaiseen arkkuun ja kätkettiin syvälle vuoreen. Ainoastaan täydellisesti nuhteeton ja pyhä mies voi sen sieltä löytää silloin, kun Suomen hätä on suurin. — Liuto oli jo ennen kuningas Olavin tuloa lähtenyt Suomesta. Vuosikymmeniin ei käynyt täällä ketään. Sanankylvö oli jo häviämäisillään. Kerrotaan kyllä, että Svitjodista lähti kuninkaanpoika Anund sotajoukon kera muka käännyttämään Suomea. Mutta hän vain ryösteli maata niin, että Köyliön kuningas lopulta myrkytti kaivot. Anund ja koko hänen sotajoukkonsa kuoli myrkkyyn, ei ainoakaan pursi palannut Svitjodiin. — — — Sitten — niin muistelen — tuli tänne Hiltin-Johannes, joka oli munkki ja pappi. Hän saarnasi ja kastoi täällä kauan, ja kirkkoja rakennettiin monta. Mutta sitten tuli Köyliön kuningas, poltti kirkot ja surmasi Johanneksen."

Olavi: "Niin, Hiltin-Johannes on Kaalannin kastaja. Siellä hän elää heimoni muistoissa kuin hyvä enkeli korkeudesta, vaikka siitä lienee jo sata vuotta, kun Johannes täällä oli. Siitä kauhun yöstä, jona Köyliön kuningas kirkot kävi polttamassa, on laulukin. Muistan, kuinka isoäitini sitä usein lauloi auringon vaipuessa metsän syliin. Se taisi alkaa:

"On musta yö, on musta yö, Kun Saaren horna tulta lyö."

Henrik: "Te kerrotte kummia, pojat!"

Isä Pietari: "Jo-Johannes tämän meidänkin kirkon on rakennuttanut, vaikka en sitä silloin muistanut. I-Ingegärdhän on poissa, ja hän muisti sen aina. Johannes on tehnyt täällä paljon Herran työtä."

Henrik: "Todella paljon täällä on yritetty. Voimakas vain on kirkonvihollinen. Herra on kuitenkin voimakkaampi. — Aikovat ensi kesänä taas kirkkoja rakentaa."

Harska: "Kun kävin kotonani, Mynämäellä, vedettiin siellä jo metsistä suuria kelohonkia kirkkoa varten."

Olavi: "No niin tehtiin Kaalannissakin."

Helkky: "Ja Kultarannassa."

Henrik: "Meidän täytyy lujasti uskoa Jumalan voimaan ja rukoilla paljon. Silloin on kirkonvihollisen mahti voimaton."

Isä Pietari: "La-Lalli ei huoli, tulee, kun tulee."

Henrik: "Älä ole epäuskoinen! Jumala on suurempi kuin Lalli. Rukoilkaamme heti Jumalalta uskoa ja siunausta!"

Miesten päät painuivat alas. Mutta piispan rukoillessa mumisi isä Pietari: "La-Lallia minä pelkään."

Hiilos sammui. Päre kiertyi mustalle karrelle. Kukko nukkui orrellaan, ja kissa unohti kehräämisen. Mietteissään sanoi Henrik: "Käydäänpäs levolle, pojat! — Tämä Suomi on ihmeellinen. Yhä enemmän se herättää minussa hämmästystä ja rakkautta. Laulun ja soiton kansaa on tämä Suomen heimo, ei ihme, jos onnen kannel tuli tänne. Mutta laulu ei estä sen henkeä pyrkimästä ylöspäin. Kuin kukka kääntyy aurinkoon, niin kääntyy Suomen heimo kohti Jumalaa. — Keväällä kohoavat täällä ristiharjat kohti taivaan sineä! Pojat, ihmeellinen on se rakkaus, joka etsii omiaan maailman kaikista kolkista, Suurta on astella Jumalan tiellä."

Pian oli koko nokinen savupirtti unten mailla. Henrik yksin valvoi. Hän tunsi sielussaan ääretöntä onnea, Jumalan rakkauden lahjoittamaa ylevää onnea. Vihdoin hänkin nukkui. Mutta kirkkaasti loimuten valvoivat revontulet pohjan taivaalla.

XXVIII. SÄVELEITÄ.

Pari päivää oli Henrik levottomana tarkastellut Helkkyä. Mikä lie poikaan mennyt, äänetön oli ja hajamielinen, harvoin tiesi, mistä oli kysymys. Vihdoin kadotti poika ruokahalunsakin. Silloin Henrik pyysi Helkkyä kanssaan hiihtelemään. Voimakas pihkantuoksu täytti metsän, ja raikkaana punottivat hiihtäjien posket. Varovasti alkoi Henrik tiedustella syytä nuoren ystävänsä alakuloisuuteen. Ja vihdoin tunnustikin Helkky, ettei hän voinut kauemmin elää ilman kanneltaan. Kotiin oli jäänyt kannel, sillä äiti oli sanonut, ettei soitto sovi papille. Nyt oli kuitenkin hänen kaipauksensa niin suuri, että hän voisi ennemmin jättää vaikka koko papinkutsumuksen kuin kanteleensa. — Näin kertoi Helkky arkana, vain silloin tällöin nostaen silmänsä piispaan, jota hän aivan jumaloi. Mitä nyt sanoisi tästä hänen sydämensä synnistä tuo jumalanmies?

Suuri oli Helkyn hämmästys, kun piispa ojensi hänelle hymyillen kätensä ja sanoi: "Soittoakin voidaan käyttää Jumalan kunniaksi. Muistathan, kuinka Daavid karkoitti harppunsa säveleillä pahanhengen. Ja tuolla etelän maissa kuuluu soitto jumalanpalvelukseen. — — Poikani, nytpä tulee mieleeni jotakin. Mene noutamaan kotoa kanteleesi! Ah, korkeuden lahja se on."

* * * * *

Oli ihana ilta juuri silloin, kun tuomi kukki. Peipposen viserrys kuului pihlajasta, ja juhlallisena kajahteli käen kukunta. Tuolla kauempana kohisi koski.

Henrik ja Helkky istuivat koulutuvan kynnyksellä. Ja niin mielenkiintoista askartelua heillä oli, etteivät he kuulleet, eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pian oli Helkky oppinut soittamaan kaikki jumalanpalveluksessa tarvittavat hymnit ja virret. Mutta nyt oli piispan mieleen välkähtänyt uusi ajatus. Mitähän, jos he koettaisivat kääntää suomeksi tuon isä Bernhardin ihanan virren: "Jesu dulcis memoria." Ja he koettivat. Henrik osasi kyllä jo auttavasti suomea, mutta Helkylle kuitenkin jäi kääntäminen, piispa siinä vain selitti jokaisen latinaisen sanan merkityksen. Helkky yritti ja yritti, otti tuohilevyn, viskasi sen pois, otti uuden tuohen ja yritti taas. Ja toden totta, lopulta oli tuohen sileälle pinnalle piirretty suomenkielellä:

"Jeesuksen muisto ihana, Sielulle ilon antava. Jeesus, sydänten lohdutus, Elämä, mielten valkeus, Ilonkin yli iloisuus."

Liikutettuna luki Helkky virren yhä uudestaan alusta loppuun. Tuntui aivan, ettei se voinut olla totta. Ja kuitenkin oli se totta. Siinä oli virsi hänen heimonsa kielellä, suomenkielellä. Piispakin oli liikutettu. Vihdoin otti Helkky kanteleensa ja alkoi soittaa ja hyräillä tuota uutta virttä, virttä kielellä Suomen. Oi, kuka sitä olisi uskonut! Pian osasi Helkky koko virren. Silloin sanoi piispa: "Helkky poikani! Olen tässä keksinyt jotakin. Nyt sinä et laulakaan tätä uutta virttä muille. Se olkoon meidän pyhä salaisuutemme siksi, kunnes tulee tuo suuri kevätjuhla, jolloin teidät vihitään papeiksi. Silloin sen laulamme, silloin saa pyhä salaisuutemme lohduttaa murheellisia sydämiä."

Helkky nyökkäsi ihastuen päätänsä. Oi, heillä oli nyt pyhä salaisuus! — Ja koko keväinen metsä tuntui soittavan virren verkkaisia säveleiltä.

XXIX. AATTONA.

Oli suuren kevätjuhlan aatto, juhlan, jossa nuo kuusi nuorukaista vihitään papeiksi. Tulisella kiireellä tehtiin juhlan viimeisiä valmistuksia. Mentiin, juostiin, hyörittiin. Koko Nousiainen näytti olevan puuhassa mukana. Pieni kirkko oli kauniisti koristettu lehvillä ja kukilla. Kirkon ulkopuolelle, pienelle kummulle pystytettiin alttari, joka kaunistettiin kevätkoivuilla. Alttarin yläpuolelle kohotettiin pyhä baldakiini ja sen eteen pystytettiin risti. — Semmoista oli touhu tämän suuren juhlan aattona. Yksin isä Pietarikin kulki hiessä päin ja suuresti touhuten juhlan takia. Mutta kun sitten tarkemmin katsottiin ukon puuhia, huomattiinkin, että hän vain istutti kukkia I-Ingegärdin haudalle.

Henrik oppilaineen ei ollut koko puuhassa mukana tänä juhlan aattona. Hän oli vetäytynyt poikineen kauas metsään saadakseen siellä kaikessa hiljaisuudessa antaa heille viimeiset neuvonsa ennen tuota tärkeätä askelta. Metsän sammaleinen kivi oli nyt rippituolina, ja nuorukaiset tulivat yksitellen tunnustamaan syntejään rakkaalle opettajalleen.

Ensin tuli totinen Pietari. Murtuneena hän kertoi, kuinka hän oli tullut piispan oppilaaksi vain sentähden, että olisi saanut pitää Toposten erinomaiset metsästysmaat, joita hän oli tottunut samoilemaan. Oli siinä sentään vähän muutakin syytä, kun hän oppilaaksi tuli. Nuoruudessaan oli hän kerran rakastanut. Mutta nainen oli hänet surkeasti pettänyt. Siitä asti oli hän vihannut koko naissukua. Parempi ruveta yksinäiseksi papiksi ja hallita kauniita metsiä kuin ajatella naimisiin menoa. — Näin hän oli tuuminut. Mutta piispan opetus oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän katui sydämestään. Toiset ajatukset papin kutsumuksesta oli piispa hänelle antanut. — Näin Pietari.

Siinä tuli Kirves. Ja hänen helmasyntinsä! Ah, sehän oli kauppa-into ja rikkauden tavoittelu. Hän tahtoi tulla papiksi, jotta olisi paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja saisi tehdä kauppaa. — Siinä hänen vikansa.