Part 10
Astui kohta Olavi. Mikä oli hänellä! Kyllä hän rakasti Kristusta. Tietysti! — Mutta hän rakasti myöskin neitoja, kauniita neitoja. Joka kerta syttyi sydän, kun hän näki ruusuiset huulet ja ihanat suortuvat. Rakastunut hän oli, ties kuinka monta kertaa. — Tämä oli hänen vikansa papiksi aikoessaan.
Tulee tuossa Harska, mies nopsa ja eloisa. Hän, hän tahtoi olla ensimäinen heimonsa joukossa, tietäjä suuri, jota kaikki kunnioittaisivat. Siksi oli hän oppilaaksi lähtenyt. Mutta nyt! Väärä oli tuo tie, sen hän tiesi. — — —
Aasla astuu esiin. Hänen heimonsa tuolla saarien maassa, meren hyrskyisessä sylissä, oli kauan toivonut omaa pappia, joka olisi verta heidän verestään. Siksi oli Aasla lähtenyt, oli lähtenyt äitinsäkin takia. Kuolinvuoteellaan oli äiti sanonut; "Rupea papiksi, Aasla, heimosi sinua tarvitsee!" Siksi oli hän lähtenyt. Sinne heimonsa luo halusi hän takaisin sananjulistajaksi. Aaslojen suku oli kauan johtanut koko heimoa. Se tehtävä häntäkin odotti. — Niin, niin. — — —
Viimeiseksi tuli Helkky, nuorukainen vielä, haaveksiva ja herkkä. Hänkään ei ollut ottanut papiksi tulemistaan niin vakavalta kannalta kuin olisi pitänyt. Vasta nyt, piispan opetusten jälkeen, hän sen ymmärsi. — Parhaansa hän aikoi yrittää.
Kaikki vaipuivat nyt parannusrukoukseen. Auringon laskiessa tulivat he uudestaan piispan luo ja lauloivat katumuspsalmin. Sitten he polvistuivat, Henrik pani kätensä heidän päälleen ja julisti kullekin synninpäästön. Ylhäällä heidän päänsä päällä kaartui luonnon kirkon vihreä holvi. Tuhansin kielin soitti metsän tuulikannel ylistyshymniä tässä ihmeellisessä jumalanpalveluksessa. Ja ijäinen rakkaus laskeutui maan lasten sydämiin.
XXX. KEVÄTJUHLA.
Valvoen ja rukoillen olivat nuorukaiset viettäneet yönsä kirkossa. Mutta kun aamu ruskotti idän sinertävillä rannoilla, alkoi ihmisiä sankoin parvin saapua Nousiaisiin, sillä vihkimistoimitus oli määrätty auringonnousuksi. Sadottain saapui koivuin koristettuja veneitä Nousniemen rantaan, ja sadottain saapui ihmisiä ratsastaen tai jalan. Välkkyivät siinä vyöt ja soljet, rintakorut ja huotrien hopeahelat. Taivaankaaren kirkkaissa väreissä loistivat naisten puvut, ja valkeat liinat liehuivat aamutuulessa. Ah, tällaisena joukkona ei Suomen heimo ollut kokoontunut sitten suuren Väinävallan ja kuningas Sampsan ajoista! Toivo ja ilo, usko ja luottamus täytti jokaisen mielen. Oi, oli iki-ihmeellistä, että papeiksi vihittiin oman heimon miehiä, Suomen miehiä! Vieraita olivat papit aina olleet ja syvälle oli syöpynyt se ajatus, että vain vieras voi osata nuo luvut ja luotteet, joita Valkea Jumala vaati. — Ah, tuo punerrus idän taivaalla olikin varmaan uuden ajan aamuruskoa! — — —
Henrik astui ulos Toposten tuvasta ja jäi hämmästyneenä seisomaan kynnyskivelle. Sillä katso, tiheä ihmisjoukko täytti koko alueen, Toposista kirkolle! Henrik taivutti päänsä. Oi, hän ei ollut ansainnut tätä. Jumala siunasi liiaksi hänen työtään, kaikki onnistui liian hyvin. Hänellä ei ollut ristiä — ei ollut.
* * * * *
Kunnioittaen väistyi kansa syrjään, kun piispa vakavana kulki kirkkoon. Vain pieni osa ihmisistä mahtui vanhaan temppeliin, jossa toimitettiin juhlallinen papiksivihkiminen auringon kohotessa taivaanrannan takaa.
Kohta tämän jälkeen alkoi jumalanpalvelus ulkona. Aivan henkeään pidättäen katselivat ihmiset tuota pyhää saattuetta, joka hitaasti kulki kirkosta mäen rinteelle pystytetylle alttarille. Ensimäisenä astui Aasla valkeassa pappispuvussaan kantaen ristiinnaulitunkuvaa. Hänen jälessään kulkivat rinnan piispa Henrik ja isä Pietari. Henrik oli täydessä piispanpuvussa hiippa päässä, köyräsauva kädessä. Isä Pietari kantoi pyhää messukirjaa. Sitten tulivat vierekkäin Pietari ja Kirves, Olavi ja Harska. Viimeisenä kulki Helkky pyhää savua suitsuttaen. Hohtavan valkeina hulmusivat pappien puvut, olkavaatteen ristit säteilivät ja messukasukka kosketti maata. Tuossa jo astuvat alttarille. Sen edessä on risti ja taakse asetettiin pyhä kuva.
Henrik piti nyt seitsemän papin avustamana jumalanpalveluksen, jommoista ei ikinä oltu Suomessa nähty, eipä edes uneksittu. Juhlallisina vuorottelivat messut, rukoukset, hymnit. Siinä kaikui uskontunnustus, Pater noster, Ave Maria, Introitus, Kyrie eleison ja paljon muita. Melkein uskomattomalta tuntui, että nuo loistavapukuiset papit, jotka tuossa vastasivat piispan messuun Valkean Jumalan kielellä, olivat suomalaisia, oman heimon miehiä. Se oli aivan kuin ihme — Valkean Jumalan ihme!
Loppui pitkä jumalanpalvelus ja papit astuivat alas alttarilta. Mutta ihmiset eivät ennättäneet vielä vaihtaa ihmettelyn sanoja keskenään, kun piispa astui yksikseen alttarille. Syntyi haudanhiljaisuus. Hetken katseli Henrik tuota ääretöntä joukkoa, joka täytti koko vanhan markkinakentän ja läheiset metsän rinteet. Sitten hän alotti juhlallisen vakavana saarnansa: "Rakkaat ystäväni, te suuren Suomen heimon jäsenet!" Kuulijoitten polvet vavahtivat ja kumma väristys kulki läpi ruumiin. Oi, taivaitten taivaat, puhuiko piispa suomenkielellä! Oi, puhui, puhui. Mies, maasta etelän, oli opetellut tämän kaukaisen kansan kieltä! Se tuntui menevän yli ymmärryksen. Rakastiko piispa heitä niin! — Naisten silmät täyttyivät kyyneleistä, ja miesten kasvot värähtelivät. — Mutta valtavina vyöryivät piispan sanat yli metsäisen seudun, yli vanhan käräjäkentän, ja sydämen kauneimmat kielet alkoivat kuulijain rinnassa soida. — Henrik puhui keväästä, luonnon keväästä, jonka suuri, Valkea Jumala oli lähettänyt tänne pohjan kaukaisille äärille. Mutta toinenkin kevät oli tulossa, hengen kevät. Jumalan rakkauden aurinko oli noussut Suomen taivaalle nyt, kun ensi kerran vihittiin papeiksi kansan omia miehiä. Jumala rakasti äärettömästi tätä kansaa, tätä Suomen suurta heimoa. Ja rakkaudesta ihmislapsiin oli Hän lähettänyt tänne maan päälle oman poikansa, Valkean Kristuksen. Sitten kertoi Henrik lyhyesti Jeesuksen elämän vaiheet ja päättyi vihdoin Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Rakkaudesta ihmisiin oli Hän mennyt tuohon sanomattomaan tuskaan. Hän kärsi meidän puolestamme pahimman rangaistuksen. Ja tuo sama rakkaus meihin, palaa Kristuksessa yhä vielä, vaikka Hän onkin taivaan kuninkaana ja hallitsee Isänsä kanssa koko tätä maanpiiriä. Hän tahtoo vetää meitä synnin pimeydestä ihanaan valoon. Siksi kehotti piispa kuulijoitaan parannukseen, kaikesta pahasta luopumiseen. Lopuksi julisti hän synninpäästön kaikille katuville sieluille.
Henrik oli lopettanut, mutta äänetönnä seisoivat ihmiset yhä paikoillaan. Kaikki tuntui heistä kuin unelta, ihanalta unelta. — Mutta mitä kummaa! Tuolta puitten alta, jossa nuoret papit olivat seisoneet saarnan ajan, lähtee Helkky kohti alttaria! Nyt nousee piispan luo ja kannel on kädessään! Eikö kannel kuulunut vanhoille jumalille, metsien hengille! Sietäisikö Valkea Kristus sen ääntä! — Mutta ihmisten ihmetellessä alkavat Henrik ja Helkky laulaa kanteleen säestyksellä:
"Jeesuksen muisto ihana. Sielulle ilon antava. Jeesus, sydänten lohdutus, Elämä, mielten valkeus, Ilonkin yli iloisuus.
Sulompi mannaa, hunajaa On hänen läsnäolonsa. Ei kuulla voisi kauniimpaa, Ei laulaa enään kalliimpaa Kuin Jeesus-sanaa ihanaa.
Oi, Jeesus, tuntea mun suo, Sun rakkautes suuri tuo. Oi Jeesus, anteeks-antaja Ja taivaan kruunun kantaja, Mun sieluani armahda!"
Sanoin kertomaton liikutus valtasi sydämet. Tuo ihana hymni tuntui tulevan suoraan korkeudesta. "Valkea Kristus on lähellä, Valkea Kristus on lähellä", kuiskasivat ihmiset ja vaipuivat hiljaa polvilleen tuon ihmeellisen Jumalan eteen. Henrik ojensi silloin kätensä kohti polvistunutta kansaa ja luki värähtelevin sydämin siunauksen.
XXXI. JUHLATIE.
Kevään kuluessa oli monelle seudulle rakennettu pieni puukirkko. Niitä nyt läksi Henrik vihkimään ja samalla asettamaan nuoret papit virkoihinsa. — Henrik oli määrännyt, että Pietari jää isänsä apulaiseksi Nousiaisiin, mutta toiset saavat työmaan muualta.
Ratsain lähti Henrik pappiensa ympäröimänä Mynämäelle. Pian kului matka halki tömisevän nummen, ja siinä jo huohahtivat hevoset Parsilan korkealla mäellä. Koko Mynäjoen laakso lepäsi heidän jalkainsa juuressa. Tuolta-täältä kohosi savupatsas yli metsän, ja joen rannalta, puitten välistä pilkotti kirkon valkea seinä. Koko Mynämäki oli saapunut kirkon vihkimisjuhlaan. Piispa itse toimitti vihkimisen. Mutta Harska, joka oli määrätty tänne papiksi, sai nyt kestää tulikokeensa. Yksin hän toimitti jumalanpalveluksen alusta loppuun ja piti vielä lyhyen saarnan seurakunnalleen.
Tyytyväisin mielin lähti Henrik Mynämäeltä juhlivan kansan saattamana Kaalantiin. Täälläkin odotti uusi kirkko vihkimistä ja pappia. Olavi tänne oli määrätty heimonsa keskuuteen. Ja kun hän viimein jumalanpalveluksen jälkeen nousi saarnaamaan, puhui hän niin hyvin, että itse piispakin oli hämmästyksellä lyöty, ja muut hän aivan lumosi.
Kaalannista lähti Henrik meritse saarimaahan, jonne Aasla jäi papiksi. Täältä käännyttiin Kultarantaan. Niemellä tuolla oli kirkko valmiina. Jumalanpalveluksen toimitti nuori Helkky, mutta saarnaa hän ei pitänyt, ei ehdolla millään, niin kauan kuin piispa oli kuuntelemassa. Hymyillen antoi Henrik myöten, sillä hän tiesi kyllä, mihin Helkky pystyi.
Matkaa jatkettiin nyt maitse Räntämäelle, jossa myöskin kirkko odotti. Kirves jäi papiksi tänne Koroisten markkinapaikan läheisyyteen.
Räntämäeltä palasi Henrik takaisin Nousiaisiin isä Pietarin rauhaisaan savupirttiin. Tänne hän aikoi toistaiseksi jäädä asumaan, täältä käsin ohjata Suomen uutta kirkkoa. Ihmeellisesti vain Jumala siunasi hänen työtään. Niin vastaanottavaisia ihmisiä ei hän ollut tavannut missään muualla kuin täällä. Ah, täällä oli hänen paikkansa, tälle kansalle hän kuului! Sen hän tunsi sanomattoman elävästi. Siksi olikin hän jo aikoja sitten lähettänyt Sveeaan sanan, että hän jää toistaiseksi tänne Suomeen. Siksi oli hän saanut tänne kimpun pergamenttia, jotta hän voisi kirjoittaa välttämättömiä kirjeitä ja valmistaa pieniä messukirjoja Suomea varten. Se työ häntä nyt ensin odotti. Ja syksyn tullen saa hän uuden oppilasparven. Yhä kauemmas oli ulotettava lähetystyö, aina sinne asti, missä vielä loimottivat uhrikokot pyhillä vuorilla, missä luonnon antimilla lepytettiin henkiä ja haltijoita. Tämä Suomen heimo oli oikea Herran yrttitarha, johon Herra itse oli istuttanut taimet, hän, Henrik, vain kasteli Herran kylvöä. — Mutta tuolla kaukana itäisten metsien takana asuu toinen heimo, asuvat jäämit, joille ei vielä evankeliumin valo ole loistanut. Sinne mä lähden, kun kaikki on kunnossa täällä Suomessa, kun vielä olen kasvattanut toisen parven nuorukaisia papeiksi. Ihmeellisesti johtaa Herra työtäni, niin Lembötessä, niin Utössä, niin täällä. Oi, minä en ole ansainnut kaikkea tätä! Kuin riemusaatossa kuljin nytkin, monasti kukitettuja teitä. Mutta Hänen tiensä oli orjantappurainen. Miksi hän minua kuljettaa tasaisia teitä, missä viipyy ristini! Enkö olekaan antanut kaikkeani Sinulle, Sinä ristinmies? Kristus Herrani, puhdista minun sieluni, tee minut kelvolliseksi kulkemaan Sinun teitäsi! Sinä annoit kaikkesi, suo minunkin antaa kaikkeni sinun työssäsi täällä pohjan äärimmällä äärellä. Kristus, Kristus, ristinmies, anna minun vaipua pyhiin haavoihisi! Ota minut kokonaan omaksesi, kuljeta minua, kunne tahdot! Kun sinä olet kanssani, on minulla kaikki, mitä kaipaan. Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen kulkiessani Sinun teilläsi, kuulen usein säveleitä autuaitten ihanilta kentiltä ja vajoan Sinun rakkautesi mereen. — — —
Näin puheli itsekseen tuo yksinäinen jumalanmies astellessaan lehdossa kuohuvan kosken rannalla. Linnut lauloivat — ne tuntuivat tuovan terveisiä korkeuksista. Koski kohisi — se tuntui kohisevan maailman mitättömyydestä. Metsä humisi — se tuntui humisevan Jumalan kunniaa. Astuu, astuu yksinäinen mies kevätkosken partaalla ja hänen sydämensä täyttää suuri, pyhä Jumalan ilo.
XXXII. VIA LACRIMOSA.
Saapui vihdoin keskikesä. Eivät enään nousseet kaskien sinervät savut etäisiltä taivaanrannoilta. Ei enään kukkunut käki pihakoivussa.
Henrik askarteli ahkerasti messukirjojen ääressä, kopioiden, lyhennellen. Välillä hän sentään ennätti tehdä matkojakin, ja joka viikko hän saarnasi suurelle kuulijakunnalle vanhalla käräjäkentällä. — Kuunkierron kuluttua piti jo uusien oppilaitten saapua, tällä kertaa kymmenen. Kaikki oli edelleen niin lupaavaa, että sydän sykähteli ilosta, sykähteli, vaikka kesä jo alkoikin kääntyä syksyyn.
* * * * *
Oli sunnuntaiaamu, kirkas ja kaunis. Henrik istui lavitsalla saarnaansa miettien. Muut vielä nukkuivat. Äkkiä hän havahtaa. Joku ratsasti pihaan. Kohta lyötiin teljetylle ovelle. Henrik hypähti ylös ja kysyi: "Kuka siellä?"
"Ystävä Mynämäeltä. Avaa!"
Henrik päästi telkeet. Siinä seisoi hänen edessään Harskan veli hikisenä, pelästyneenä, sanoja tapaillen. Vihdoinkin hän sai sanotuksi: "Kauhun sanomia tuon tullessani, kaamean kauhun. Viime yönä kulki Köyliön kuningas kuin ukkosen pauhu halki Kaalannin ja Mynämäen. Molemmat kirkot ja paljon muuta hän poltti. Molemmat papit ja paljon muita hän surmasi. Itku ja valitus, kauhu ja kammo täyttää koko ilman tuolla pohjoisessa. — Tämän sanoman tuon sinulle, piispa."
Henrik seisoi jäykistyneenä, veri tuntui seisahtuvan hänen suonissaan. "Harskako ja Olavi surmattuina?" kysyi hän vihdoin kalpeana.
"Niin", kuului vastaus.
Henrik hoiperteli lavitsalle istumaan. "Jumalani, Jumalani", vaikeroi hän ja tuskan hiki helmeili hänen otsaltaan.
Koko pirtti tuli äkkiä eloa täyteen. Kysymyssade aivan peitti viestintuojan, joka totisena kertoi kauhunyön yksityiskohdat. Mutta porraskivellä istui isä Pietari ruumistaan huojutellen ja mumisten: "Mi-minä tiesin sen. La-Lalli on Lalli."
Tuskin oli ensi tuskasta toivuttu, kun pihaan ratsasti Kirves käsi sidottuna, kalpeana. Henrik hypähti ylös: "Mitä! Tuotko sinäkin kauhun sanomia?"
Kirves: "Tuon. Lallin liittolainen, tuo Korven musta tietäjä, kävi viime yönä veritervehdyksellä Räntämäellä. Kirkkoni on poltettuna ja itse mä tuskin pelastuin surmaniskun alta. Mutta moni menetti taistelussa henkensä. Pakolinnaan toki pääsivät naiset, sillä valpas oli vartija vuorella. Pian olivat miehet aseissa, ja tietäjä pakeni suinpäin."
Henrik vaipui takaisin lavitsalle. Hänen korvissaan kohisi ja maailma tuntui mustenevan hänen silmissään. Mutta äkkiä hän tempautui tuosta irti ja kysyi hätääntyneenä: "Tiedätkö, Kirves, mitään Kultarannasta?"
Kirves: "Tuli loimotti lännen taivaalla. Luulen, että siellä on käynyt samoin kuin Räntämäellä."
Henrik kääntyi nyt nuoreen Pietariin ja sanoi: "Poikani, lähetä heti pari vankkaa ratsumiestä Kultarantaan katsomaan, mitä siellä on tapahtunut!"
Heti lähti harteva Pietari täyttämään piispan pyyntöä, mutta silloin juuri kääntyi pihaan kolmas ratsu. Se toi murheviestin Kultarannasta: Kirkko oli poltettuna, Helkky ja isäntä pahasti haavoitettuina. — Hartaasti sinne odotettiin piispaa.
Kauan istui Henrik pihakivellä pää käden varassa, maahan tuijottaen. Vihdoin hän nousi, viittasi Pietarin luokseen ja sanoi tälle: "Lähetä varoituskapula yli Nousmaan ja yli saarien! Kutsu sitten lähistöllä asuvat miehet vartioimaan kirkkoamme öisin, ja linnavuorilla valvokoon aina kaksi miestä yöt-päivät! Kuka tietää, mitä vielä tekee Lalli. Hän on kirkonvihollinen, ristinvihollinen, sen tiedän nyt."
Sitten lähti Henrik hitain askelin kirkkoon ja toimitti siellä vakavana jumalanpalveluksen.
Seuraavana aamuna nousi piispa ratsun selkään lähteäkseen Mynämäelle, sillä hän oli itse päättänyt toimittaa kaatuneitten hautaamisen. Ihmeissään hän pysähtyi katsomaan, kun nuori Pietari ja neljä hyvinaseistettua miestä nousivat myöskin hevostensa selkään. Ja järkähtämättömänä sanoi Pietari, että he lähtevät mukaan, tahtoipa piispa tai ei. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pitkin matkaa yhtyi heihin aseistettuja ratsastajia, niin että Henrik lopulta oli aivan liikutettu tästä huolenpidosta.
* * * * *
Henrik katseli kaatuneita ja häntä värisytti. Siinä oli Harska, reipas, iloinen Harska, valkeana kuin paariliina tuskaan pusertuneine kasvoineen. Henrik tunsi kuumien kyyneleitten polttavan silmiään. Hän olisi tahtonut huutaa tuskissaan. Vapisevin äänin toimitti hän hautausmenot. Mutta kun hän sitten katsoi tuota nyyhkyttävää saattojoukkoa, unohti hän hetkeksi oman tuskansa ja hän tunsi vain, että hänen täytyi lausua lohdutuksen sanoja noille sureville sieluille. Ja niin hän puhui heille, kuinka pahahenki aina tahtoo turmella Herran kylvöä. Kuinka Herran yrttitarhaa aina on kasteltu marttyyrien verellä. Autuaitten ihanilla kentillä astelevat nyt nuo rakkaat vainajat, voitonpalmut käsissä. Oi, miksei hän — Henrik — saanut kuolla heidän sijastaan! Miksei hän saanut verellään kastella Herran viljelystä. Kristuksen tiet ovat meiltä salattuja. Mutta yksi asia on varma. Kristus on taivaan ja maan kuningas, ja pahankin valta on Hänen voimakkaissa käsissään. Koittaa kerran uusi päivä, jolloin Herran viinimäkeä ei enään kastella marttyyrien verellä. Siksipä ystäväni, pyyhkikää kyyneleenne! Rakkaamme ovat tallella Kristuksen luona korkeudessa. Pian tulee aika, jolloin Herran yrttitarha kantaa kukkia ja hedelmiä, ja Kristuksen valtakunta ulottuu merestä mereen, virrasta maailman ääriin asti.
* * * * *
Mynämäeltä jatkui tämä via lacrimosa — kyynelten polku — Kaalantiin. Taaskin lähti vankka ratsujoukko saattamaan piispaa. — Tuossa tasaista polkua ratsastaessaan tulee Henrikin mieleen kummallisia ajatuksia: Jos hän ei olisi kutsunut luoksensa noita nuorukaisia, jos hän ei olisi kehoittanut rakentamaan kirkkoja, ei tätä kauhun kaameutta olisi tapahtunut! Ja paikalla alkoi hevosen kavioitten kapse kertoa: "Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies!" — Henrik värisi: Minunko syyni? Enkö sitten kuljekaan Kristuksen teitä? "Mitä vielä", sanoi kapse, "muista poltettua kotiasi, muista murhattua Johannesta! Sinun syysi!" — Kauhistuneena katsoi Henrik sielunsa syvyyteen. Oliko siellä itsekkyyttä? Eikö hänen rakkautensa Kristukseen ollutkaan vilpitön? Eikö hän kulkenutkaan Kristuksen teitä? Voi, Kristus, Kristus! — — — Äkkiä kohotti tuo kalpea kulkija päänsä ja lausui puoliääneen: "Sielunvihollinen! Mene pois luotani, sinä kirottu! Minä tiedän kulkevani Kristuksen teitä. Minä tunnen Hänen anteeksiantavan armonsa sielussani, tunnen olevani Hänessä. Siksipä lähde luotani, sielunvihollinen! Minun sielussani asuu Kristus ja minä olen ijäti Hänen omansa. Kristuksen oma elämä oli via dolorosa — tuskien tie — miksen silloin minä nurkumatta astelisi tätä kyynelten polkua. Aina on Kristuksen kylvöä kasteltu verellä. Oi, oman vereni antaisin tämän Suomen heimon käännyttämiseksi!"
* * * * *
Kirkkain otsin toimitti Henrik hautauksen Kaalannissa ja puhui lohdutuksen sanoja. — Ihmeekseen sai hän täällä kuulla, kuinka erinomainen opettaja Olavi oli ollut ja kuinka paljon hän oli ennättänyt tehdä vain parissa kuukaudessa. "Hän puhui kuin enkelin kielellä" sanoivat kaikki. Ja aina Laitilasta, Irjanteelta ja Köyliöstä asti oli tullut kuulijoita. Sehän se juuri kiihoittikin Lallia. Ja ihmeitäkin oli tapahtunut: Tuskin oli Olavi kaatunut, kun jo nähtiin valkean enkelin liihoittavan hänen luotaan ylös taivaan korkeuteen! — Olavi on pyhä mies, joka siellä autuaitten ihanilla kentillä lakkaamatta rukoile Kaikkivaltiasta Kaalannin heimon puolesta. — Näin kerrottiin, ja Henrik nyökkäsi hyväksyen päätään.
Kaalannista kuljettiin Aaslan luo saaristoon. Täällä oli vain kirkko poltettu, mutta uutta jo rakennutti Aasla. Sitten tultiin Kultarantaan, jossa Helkky ja hänen isänsä jo olivat toipumassa. Täältä siirryttiin Räntämäkeen siunaamaan vainajia ja lohduttamaan surevia. — Vihdoinkin käännyttiin kotiin Nousiaisiin. Vihdoinkin päättyi tämä raskas via lacrimosa, kyynelten polku.
XXXIII. PÄÄTÖS.
Oli ilta. Aurinko oli vaipumassa lännen rannalle. Syyskesän kaskien käry täytti ilman. Koski tuossa toisti yksitoikkoista virttään. Sen yllä leijaili hienoinen sumuhattara. Metsässä palokärki sai kuivan kelohongan kumisemaan. Henrik nojasi vanhaan riippakoivuun ja katseli kosken kohisevia kuohuja. Hän oli vaipunut syviin mietteisiinsä. Mitä oli hänen nyt tehtävä, nyt kun kirkonvihollinen oli turmellut Herran yrttitarhan, hävittänyt Kristuksen kylvöä? Hän mietti ja mietti, kuulematta mitään, näkemättä ketään. Vihdoin hän nosti päänsä ja läksi reippain askelin kotiin Toposiin. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän astui yli korkean kynnyksen ja sanoi: "Missä on isä Pietari? Missä ovat nuoret papit?" Käskypoika pikkarainen läksi heti liikkeelle, ja siinä jo astuivat nuoret papit ja isä Pietari pirttiin. Heille puhui Henrik: "Ystäväni, olen tehnyt päätökseni. Huomenna lähden Koreisiin ja sieltä kauppiaitten laivassa Sveeaan. Lalli on kirkonvihollinen. Ja kirkonvihollinen on lannistettava miekalla. Hän on niin kamalasti raastanut Kristuksen kylvöä, että hänen täytyy vielä tuntea Kristuksen rankaisevan käden kosketusta. Miekalla on hänet taivutettava jättämään rauhaan Herran yrttitarha. Liian vähän on teillä voimia kukistamaan Lallin tavatonta mahtia — hänen valtansahan kuuluu ulottuvan yli jäämien maan — siksi minä lähden Sveeaan. Sieltäkäsin saan kyllä kokoon miehiä, jotka ovat valmiit kiinnittämään ristinmerkin olkapäähänsä ja seuraamaan ristinlippua taisteluun kirkonvihollista vastaan. Minä ajattelen, että miekalla on kirkonvihollinen kukistettava. Mitä sanotte te?"
Nuori Pietari: "Miekalla, niin sanon minäkin."
Kirves: "Samoin minä. Turvallisuus on tänne taas saatava, jotta uskaltaa liikkua mielensä mukaan."
Isä Pietari: "Mi-minä..."
Helkky: "Niin ajattelen minäkin. Mutta, piispaisä, aijotko lähteä pois? Mihin me sitten joudumme?"
Henrik: "Minä tulen takaisin. Poissaollessani te olette kaikessa hiljaisuudessa täällä Nousiaisissa, sillä täällä on turvallisinta. Helkky ja Pietari ovat täällä Toposissa, mutta sinä Kirves, voit mennä kotiisi Nummelle. Toimitatte täällä sitten papin tehtäviä kaikessa hiljaisuudessa, jotta ei kirkonvihollinen ärtyisi. Kun kevät taas luo kukkiaan rantojen tuomeen, silloin olen täällä ja silloin murretaan kirkonvihollisen mahti."
XXXIV. SYYSPÄIVÄ.
Henrik astui omaan huoneeseensa Upsalan suuressa piispantalossa. Myrsky vonkui nurkissa ja metsän mahtava kohina täytti koko ilman. Puut tuossa räiskyivät suuressa pesässään, ja Henrik istahti tuolille tulen loisteeseen. — Ah, oli sentään toista tulla tällaiseen huoneeseen, jossa oli uloslämpiävä uuni! Savun hiventäkään ei ollut huoneessa, vaikka tuli tuossa iloisena loimotti. Ja kuitenkin — kuinka hän kaipasikaan takaisin Suomen nokisiin savupirtteihin! Siellä oli hänen paikkansa, siellä häntä tarvittiin, ei täällä. Ilon aalto kyllä oli läikähtänyt yli metsäisen Sveean, kun viesti tiesi kertoa, että piispa oli palannut. Ja koko vanha, pyhä Upsala, tuo ikuisten kuningaskumpujen kaupunki oli ollut väkeä tulvillaan, kun hän saapui. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei häntä täällä tarvittu, joskin häntä kaivattiin ja rakastettiin. Henrik vaipui mietteisiinsä. Oi, hän oli näinä päivinä kuullut melkein liian paljon. Ensin Itä-Årosissa oli kuningas Eerik ottanut hänet vastaan kuin itse paavin tai jonkun pyhimyksen. Ylevä oli se kiitosmessu, joka piispan paluun johdosta pidettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa. Reippaana oli kuningas kertonut, kuinka vanha Sverker-kuningas oli kuollut ja hän, Eerik, oli nyt Sveean ja Göötan kuninkaana, vain Länsi-Göötassa hallitsi Kaarle Sverkerinpoika Eerikin alakuninkaana. Vihdoinkin oli toteutunut hänen suurin unelmansa: Tällä maalla oli taas yksi kuningas, kuten mahtavien Ynglingien aikana, vanha Svitjod oli taas yhdistynyt. — Niin oli Eerik kertonut, uutta parempaa aikaa tälle kansalle ennustanut. Mutta Henrik ei hänelle vielä maininnut mitään uusista aikeistaan. —