Part 11
Alakuloisena oli hän ratsastanut tuon lyhyen matkan Itä-Årosista Upsalaan, sillä hän oli kuullut surusanoman, joka järkytti häntä sielun syvyyksiä myöten: Jo kaksi vuotta sitten oli isä Bernhard Clairvaux'ssa kuollut, vaikka hän nyt vasta sai siitä tiedon. Tuo tulisielu oli siis vihdoinkin päässyt ikirauhaan, ajatteli Henrik. — Hiilos hiipui. Henrikin sielun silmien ohi kulkee muistojen ihana sarja. Hän muistaa luostarin, muistaa tuon lempeän laakson, puutarhan, metsän ja ennen kaikkea tuon ihmeellisen apotin, joka hiljaisesta luostaristaan hallitsi koko kristikuntaa, joka oli nähnyt hänenkin sielunsa syvyyksiin. Yksinäinen kyynel vierähti piispan poskelle. Tuntui aivan kuin viimeinen side, joka vielä yhdisti hänet maailmaan, olisi nyt katkennut. Poissa oli äiti ja lapsuuden vihreät vuoret, poissa isä Bernhard ja Clairvaux'n lempeä laakso. Ja toinen yksinäinen kyynel vierähti yksinäisen miehen poskelle Upsalan piispantalon yksinäisessä kammiossa.
Palveleva munkki astui sisään, asetti kiehuvan vuohenmaitokulhon pöydälle ja lisäsi puita uuniin. Henrik palasi heti murheellisten muistojensa maailmasta. Höyryävää maitoa maistellessaan muisteli hän vain tätä päivää täällä Upsalassa. Liikutettuna oli Coppmannus, kapituli ja koko vanha kuningaskaupunki ottanut hänet vastaan. Ilosanomia oli hänelle vain sadellut. Kirkon asema oli suuresti lujittunut, sillä viisaasti oli Coppmannus valvonut kirkon etuja. Koulu oli toiminut, pappeja valmistettu, kirkkoja rakennettu ja kymmenysten maksu oli hyvällä alulla. Koko kuninkaan lainsäädäntökin oli tapahtunut kirkollisessa hengessä. Aina Eerik neuvotteli tuomiokapitulin kanssa, sillä hän oli tullut päivästä päivään yhä hurskaammaksi. Ja taaskin tunsi Henrik: Minua ei täällä tarvita, minun paikkani on Suomessa. Ihmeellisesti ymmärrän siellä ihmisiä. Toisinaan tuntuu aivan kuin olisin samaa lihaa ja verta kuin tuo laulujen ja satujen kansa.
Samassa muisti Henrik jotakin. Coppmannus oli sanonut, että tänne oli saapunut pergamenttikirjeitä, jotka vain Henrik itse sai aukaista, niin oli tuoja ilmoittanut. Henrik riensi tammisen kaapin luo, jonka raudoitetun oven hän vaivoin sai auki. Hetken etsittyään löysi hän kaksi sinetöityä kirjettä. Uudestaan istui hän uunin eteen ja mursi sinetit tuohisten puitten antaessa valoa. Kirje oli hänen ystävältään Clairvaux'n munkilta, joka nyt kertoi pyhän apotin viimeisistä hetkistä. Raihnainen ruumis oli heikkenemistään heikentynyt. Mutta kärsiessään ajatteli suuri apotti Ristiinnaulitun haavoja. Vihdoin sitten elokuussa MCIII tuli ratkaisun hetki, jota pyhä apotti huokaillen oli odottanut. Suunnaton ihmispaljous tulvaili näkemään vielä kerran suuren apotin ruumista. "Kuolemassakin tuoksui pyhä Bernhard nardusvoiteen tavoin" kirjoitti munkki. — Kyyneleet kohosivat Henrikin silmiin.
Sitten aukaisi Henrik toisen kirjeen. Se oli kardinaali Nikolaukselta, joka kertoi tulleensa valituksi paaviksi. Kristillisen kirkon päänä hän nyt antoi Henrikille oikeuden vihkiä piispaksi, kenet hän vain soveliaaksi katsoi, jotta ei enään tulisi piispoista pulaa täällä pohjolassa. Sitten kertoi paavikin pyhän Bernhardin kuolemasta. Kirjeensä hän lopetti hartaalla kehoituksella, ettei Henrik unohtaisi etäämpänä asuvia heimoja, vaan kuljettaisi ristinlipun yhä kauemmaksi. Ikuisen synninpäästön lupasi paavi kaikille, jotka tekevät työtä pakanoitten käännyttämiseksi. Henrikillä on oikeus tuon synninpäästön antamiseen. Vielä oli kirjeessä tavanomaiset loppulauseet ja huomautus, ettei Ruotsin kirkko vain unohtaisi "Pietarinpenningin" lähettämistä Roomaan, eikä mitään Linköpingin kokouksen päätöksiä.
Hiilos sammui. Yksinäinen mies yhä istui syviin mietteisiinsä vaipuneena. Ulkona kohisi syksyinen metsä. Sade pieksi seiniä. Oli sydänyö.
XXXV. SANANVIEJÄ.
Henrik oli saapunut Itä-Årosiin. Hän istui kuninkaan tuvan tammisen pöydän takana ja kertoi Eerikille tuosta aijotusta retkestä. Talvisilla markkinoilla oli annettava julistus, jossa kehotetaan kaikkia hurskaita miehiä kokoontumaan heti vesien auettua ristinlipun alle ja seuraamaan sitä Suomeen, jossa täytyy miekalla kukistaa kirkonvihollisen valta. Julistus aijottiin lähettää naapurimaihinkin, jopa etelään asti. Mutta silloin kivahti kuningas Eerik: "Luulet siis, ettei Sveeassa ole voimaa kirkonvihollisen kukistamiseen. Unohdatko aivan heimoni muinaisen mahtavuuden, kuinka sen lohikäärmekokkaiset laivat halkoilivat meriä ja vapisuttivat kansoja ja kuninkaita!"
Henrik hymyili: "Älähän nyt kiivastu, kuningas Eerik! Muistan heimosi muinaisen mahtavuuden ja tiedän sen nykyisen voiman. Eihän sinun tarvitse muuta kuin lähettää sotavasama kiertämään yli valtakunnan, niin heti on luonasi vankka joukko. Ja tiedän myöskin, kuinka oivallinen on rannikon ledung, jokaisessa laivakunnassa on sotapursi lähtövalmiina. Mutta nyt onkin niin, että tällaiseen pyhään sotaan kirkonvihollista vastaan ei ketään pakoteta, vapaehtoisesti tulkoon, ken haluaa. Siksi on julistus välttämätön. Ymmärrätkö minua nyt, ystäväni Eerik?"
Eerik: "Ymmärrän niinkin. Mutta tiedänpä, että kaikki mieheni lähtevät tälle retkelle, vaikkei sotavasama heitä kutsukaan."
Henrik: "Sitä parempi. Sinä teet kirkolle suuren palveluksen, kun otat retken johdon käsiisi ja lähdet parhaitten miestesi kanssa. Jumala sinua siunatkoon nyt ja ijankaikkisesti! — — — Mutta kuules, eräs asia vielä painaa mieltäni. Kirkonviholliselle on välttämättä ilmoitettava edeltäpäin ristijoukon tulosta. Silloin hän saa valita joko kasteen tai taistelun, jotta ei sitten tietämättään syökse sieluaan kadotukseen. Suomessa sanoivat, ettei sieltä kukaan uskalla lähteä Köyliöön, sillä Lalli on niin kiivas, että paikalla lyö sanantuojan kuoliaaksi. Siksi täytyy Sveeasta jonkun lähteä. Ja henkilönkin tiesivät minulle Suomessa ehdottaa. Tuolla vanhalla päälliköllä, Mälarin rannalla, on tytär, joka nuoruudessaan oli Saaressa kymmenen vuotta orjana. Eräänä syysyönä hänet oli ryöstetty täältä. Kun päällikön Maria oli orjana Saaressa, hoiti hän silloin Lallia kaikki lapsuuden vuodet. Ja Suomessa sanoivat, että Lalli rakasti Mariaa enemmän kuin omaa äitiään ja oli kovin surrut Marian karkaamista. Siksi on Maria ainoa, joka hengissä voi palata Lallin luota. Ajattelen, että hän lähtisi heti meren auettua Suomeen. Tahdotko taivuttaa Mariaa lähtemään, sinä kun olet niin tuttu päällikön kotona?"
Eerik: "Yritän parastani, koska pidät tuon sanan lähettämisen niin välttämättömänä."
Kauan vielä juttelivat miehet tuosta aijotusta matkasta, talvisen päivän vaipuessa mailleen. — — —
Monta kertaa kevättalvella kävi Eerik sitten päällikön luona Mälarin rannalla taivuttelemassa Mariaa sananviejäksi Suomeen. Mutta kaikki oli turhaa, Maria pysyi taipumattomana. Silloin päätti Henrik itse tarttua asiaan.
* * * * *
Pirtin ovi oli auki, mutta sittenkin tuntui sisällä ahtaalta ja pimeältä. Maria nousi värttinänsä äärestä, työnsi pirtin akkunaluukun syrjään ja jäi siihen luukunpieleen nojaten katselemaan keväistä kirkkautta. Lunta ei näkynyt missään, mutta Mälar oli vielä jäässä. Synkkänä, mustansinervänä lepäsi se siinä Marian silmien edessä. Siinä katsellessaan vaipui Maria vienoon surumielisyyteen: Noin synkkänä aukeni hänen eteensä kerran Saaren selkä. Ah, hän oli silloin orjana! Noin lauloi leivonenkin ilmassa. Tuolla rantatammessa vihelteli kottarainen, aivan kuin Saaren koivuissa ennen! — Maria heräsi mietteistään, kun syväsointuinen ääni ovella sanoi: "Jumalan rauhaa, Maria!"
Maria: "Ah, isä Henrik! Jumalan rauhaa!"
Henrik: "On niin ihana ilma tänään, että istahdan tähän kynnykselle. — Tullessani katselin kohisevaa kevätpuroa ja ajattelin Pyhää Kristofferia. Muistatko, Maria, kertomusta Pyhästä Kristofferista?"
Maria: "En, isä!"
Henrik: "Kerron sen sitten. Pyhä Kristoffer oli se suuri ja voimakas pakana, joka oli päättänyt palvella maailman mahtavinta herraa. Niin tuli hän erään kuninkaan palvelukseen. Mutta kun hän huomasi, että kuningas pelkäsi pahaahenkeä, meni hän pahanhengen palvelukseen. Kauan hän luuli, että pahahenki oli mahtavin maailmassa. Vaan kerran kulki hän pahanhengen kanssa tietä, jonka varrella oli risti. Silloin teki pahahenki pitkän kierroksen ristin ohi, ja Kristoffer sai tietää, että pahahenki pelkäsi erästä Kristus-nimistä miestä, joka oli ripustettu ristille. Silloin meni Krisfoffer Kristuksen palvelukseen, ja eräs erakko kastoi hänet. Mutta kun erakko käski Kristofferin paastota ja rukoilla, vastasi tämä: 'Minun ruumiini vaatii ruokaa ja rukoilla en osaa, anna minulle jotain sellaista työtä Kristuksen palveluksessa, jota minä voin suorittaa!' — Läheisyydessä oli virta, jonka yli kuljettiin kahlaamalla, ja johon sentähden moni hukkui. Nyt sanoi erakko: 'Kristoffer, sinä olet suuri ja voimakas, rakenna itsellesi maja virran rannalle ja kanna yli kaikki, jotka sinua pyytävät Kristuksen nimeen!'S Kristoffer teki niin ja oli valmis yöllä ja päivällä kantamaan kulkijoita. Kerran yöllä huudettiin häntä toiselle rannalle. Kahdesti hän kävi turhaan katsomassa, kolmannella kerralla oli siellä pieni lapsi. Kristoffer otti lapsen harteillensa ja alkoi kulkea virran poikki. Mutta mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän alkoi lapsi painaa, niin että hän lopulta oli uupumaisillaan virtaan. Vihdoin hän pääsi toiselle rannalle ja siellä hän sai tietää, että lapsi olikin hänen kuninkaansa Kristus. — — — Niin, niin Maria, tämä Kristofferin kulku kuvaa meidän kulkuamme elämän virran poikki, ja joskus antaa Kristus meille sangen raskaita kannettavia. Sinunkin osaksesi, Maria, tulee raskas kuorma."
Maria: "Minunko! Mitä sanot, isä Henrik?"
Henrik: "Kuten kuningas Eerik on jo sinulle puhunut, pitää sinun heti vesien auettua lähteä Suomeen viemään Lallille sanaa ristijoukon saapumisesta. Sinä olet ainoa suomenkieltä osaava täällä ja sinä olet ainoa, jota ei Lalli kohtele pahasti."
Maria: "Säästä minua, isä Henrik! Lalli on kyllä hyvä, väliin oikein helläkin, mutta hän on niin hirveän kiivas ja äkkipikainen, että voi lyödä minut vaikka kuoliaaksi, kun kuulee, millä asioilla kuljen. Ja Valkeata Kristusta vihaa hän veriin asti, niinkuin kaikki Saaren sankarit ovat tehneet. — En, minä en uskalla lähteä Lallin luo."
Henrik: "Älä unohda, että tämä on Jumalan asia. Jumala sinua käskee lähtemään tälle matkalle, ja Hän voi sinua varjella kaikessa. Mutta jos niinkin sattuu, että kuolema sinut kohtaa, silloin vievät pyhät enkelit sielusi kiirastulen ohi taivaan ihanuuteen, ja Kristus itse ojentaa sinulle marttyyrikruunun palkinnoksi. Maria, Jumala sinua käskee. Älä vastusta Hänen tahtoaan!"
Maria: "Rakas isä Henrik, vaikealta tuntuu lähteminen. Mutta koska se on Jumalan tahto, niin lähden."
Henrik: "Jumala ja pyhät siunaavat sinua." — — —
Jäälauttoja liikkui vielä Mälarilla, kun Maria nousi uiskoon, joka neljäntoista miehen soutamana heti lähti kohti kaukaista Suomea.
XXXVI. RISTIRETKELLÄ.
Henrik järjesteli hiippakuntansa asioita siltä varalta, että hän taas viipyisi poissa pitemmän aikaa. Hän vihki papeiksi kaikki Upsalan koulun oppilaat, jotka vain suinkin katsottiin soveliaiksi. Coppmannuksen hän vihki piispaksi, jotta tämä helpommin voisi hoitaa hiippakuntaa Henrikin poissaollessa.
Kun sitten tuli lähdön aika, ilmoitti kaksitoista nuorta pappia lähtevänsä piispan mukana Suomeen. Näitten joukossa oli Länsi-Göötanmaalta kotoisin oleva Rodulfus, joka oli tunnettu suuresta lahjakkuudestaan. Hänet vihki Henrik juuri lähteissä piispaksi, sillä kuka tietää, mitä matkalla tarvitaan, on hyvä, että on kaksikin piispaa mukana. Jos vielä käännetään Hämeenkin suuri heimo, niin onhan silloin piispa käytettävänä.
Itä-Årosissa astui piispa Henrik pappeineen kuninkaan laivaan. Kuningas Eerik laski tulijat ja ajatteli: "Kolmetoista hengenmiestä! Se ei ole onnen luku." Mutta hän ei lausunut julki ajatuksiaan. Mälaria matkatessa kasvoi yhä pursien luku, ja Itämeren rannalla oli kokonainen laivasto odottamassa. Lähdettiin. Rannalle jäi suuri ihmisjoukko, joka oli tullut lähteviä saattamaan. Aseet kalskuivat. Ristiliput liehuivat. Useimpien laivojen keulaa koristi ristiinnaulitun tai jonkun pyhimyksen kuva. Voijonmaasta saapui seitsemän tavattoman komeata laivaa, joitten etukeulat oli varustettu pitkillä rautapiikeillä ja kyljet raudoitettu.
Kun päästiin avonaiselle ulapalle, jäi Henrik ihmetellen katsomaan tätä matkuetta, jossa oli kymmenittäin suuria pursia. "Suuri on sentään ristin voima", ajatteli hän. "Kuningas Eerik sanoo, että tämä vapaehtoinen laivasto on tasan puolta suurempi, kuin mitä rannikon ledung olisi antanut. Semmoinen on ristin mahti." — — —
* * * * *
Henrik kääntyi katsomaan Lemböten rantaa, jonne juuri oltiin tulossa. Eikö vain seisonutkin rannalla Odinin tietäjä valkeassa papinpuvussaan ja hänen ympärillään joukko muita. Kohta alkoi sieltä kuulua laulua. Se oli kiitoshymni, jonka sävel ja sanat olivat vain hiukan sinnepäin kuin tuossa tavallisessa merenkulkijain kiitoshymnissä. Mutta juuri tuo vajavaisuus liikutti Henrikin mieltä. Ajatella, että tuo vanha pappi, joka kerran oli ollut koko saarivaltakunnan tuomarina ja tietäjänä, yrittää nyt ristijoukon saapuessa laulaa seuralaisineen latinankielistä hymniä Jumalalle kiitokseksi!
Oli sovittu, että Lembötessä ristijoukko tai sananviejät odottavat, kumpiko sinne ensin ennättää. Maria ei vielä ollut tullut Suomesta, siksi nousi koko sotajoukko maihin lepäämään. Ja komea oli se jumalanpalvelus, joka nyt toimitettiin Lemböten pienessä kivikirkossa. Siitä kertoi saarien kansa vielä lastenlastenkin aikana.
Seuraavana päivänä saapui Maria Suomesta. Paljon oli hänellä kerrottavaa. Saareen hän oli mennyt. Lalli oli ollut ensin alussa kovasti vilkas ja hyvätuulinen. Hän oli kertonut äitinsä kuolemasta, vaimostaan, Untamalan Kertusta ja kahdesta pienestä pojastaan, joihin hän oli kovin ihastunut. Mutta kun Maria sitten sanoi asiansa, oli Lalli mustanpunaisena kavahtanut pystyyn ja silmät säkenöiden sähissyt: "Minä taistelen niin kauan kuin käteni kalpaa kantaa. Ikinä en kumarra Ristin-Kiesusta, tulkoon tänne vaikka kymmenen hiitten hirmua joukkoineen!" Sitten hän nosti Marian kevyesti kuin höyhentukon pirtistä pihalle ja sieltä aittaan. "Siinä on sinulle vastaus", mumisi hän hampaittensa välistä aitan ovea teljetessään. — Siellä oli Maria joutunut suureen tuskaan ja rukoillut palavasti apua Kristukselta ja kaikilta pyhiltä. Yöllä olikin sitten tullut Lallin sisar ja päästänyt Marian salaa pakenemaan.
Kun Maria oli kaiken kertonut, kutsui Henrik hänet kirkkoon. Täällä polvistui Maria alttarin ääreen, ja piispa sanoi juhlallisena: "Koska olet hyvin täyttänyt Kristuksen antaman tehtävän, niin minä Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä julistan sinulle ikuisen synninpäästön." — Maria oli yhä polvillaan, kun pappien kuoro lauloi ihanan hymnin.
Kohta lähdettiin taas kyntämään selkiä. Kun kuljettiin Luotalon vesiä, nousivat Aasla ja nuori Pietari kuninkaan laivaan. He kertoivat, että Lalli oli raivonnut kuin hirtehinen. Koko Hämeen oli hän saanut liittoonsa, ja jäämien suuri sotajoukko oli jo matkalla kohti Suomea. Samoin oli Joensuun Sarvi yhtynyt Lalliin, vaikka Sarven alue oli jo kauan kunnioittanut Valkeata Kristusta. Lallin raivoa pelättiin koko Suomessa siinä määrin, että ihmiset olivat paenneet syviin erämaihin tai pakolinnojen turviin. Kaikki pirtit olivat autioina, sillä eihän tiedä, mitä Lalli tekee, kun kulkee Suomen halki Köyliöstä Koroisiin.
Mutta mitä nyt! Kuninkaan laiva pysähtyy, pysähtyvät muut. Salmessa heidän edessään on laiva laivan vieressä estämässä ristijoukon matkaa. Kuningas neuvottelee jaarli Guttormin kanssa. Voijonmaan keihäskokkaiset laivat hyökkäävät ensin. Syntyy ankara meritaistelu, joka pian päättyy ristijoukon voittoon. Mutta tuskin olivat pakosalle lyödyt laivat päässeet saarien suojaan, kun korkeille kallioille syttyi varoittavia merkkitulia. Ja kohta tiesi koko saaristo ja koko lounainen ranta, että ristijoukko oli tulossa.
* * * * *
Nopeasti kulki Lalli joukkoineen kohti Koroista. Siinä kulki miehiä ratsain ja jalan, tapparat vyöllä, keihäs ja jousi olalla. Oli jo päästy Ruskon tienoille. Pitkä jono kulki suon läpi kiemurtelevaa polkua. Etumaiset pysähtyvät. Mitä nyt! — Vastaan tulee pari pelästynyttä miestä. He kertovat kauhulla, miten ristijoukko oli jo aamulla saapunut. Vain Sarven miehet ennättivät rannalle maihinnousua estämään. Kamala oli taistelu, mutta minkäs mahtoivat Sarven miehet yksinään. Heidän täytyi peräytyä Sampaslinnan suojaan ja vihdoin jättää sekin voittajalle. Paljon kaatuneita jäi tantereelle, ja vesi Aurajoessa punerti. Kuningas Eerik joukkoineen valtasi nyt Unikan-karin, Miesmäen ja Virusmäen sekä alkoi leiriytyä Koroisten niemelle. Silloin saapuivat jäämit Hämeestä. Ja voi sitä hirmua, mikä nyt alkoi! Mutta takaisin lyötiin jäämitkin. — — — Lalli kuunteli kertomusta hammasta purren, ohjia pusertaen. "Kolmas joukko ei peräydy", tuli sähisten hänen hampaittensa välistä. — — —
Kuningas Eerik seisoi päällikköjen ympäröimänä Koroisten niemellä. Kaikki olivat hyvin totisia, sillä oli juuri saatu sanoma Lallin tulosta. Vihdoin virkkoi jaarli Guttorm: "Joukkomme on kyllä moninkerroin suurempi, mutta miehet ovat näännyksiin asti väsyneitä kokopäiväisestä taistelusta. He tuskin pysyvät pystyssä. Jos Lalli nyt hyökkää, olemme totisesti hukassa."
Eerik: "Niin olemme. Mutta koetetaan neuvotella Lallin kanssa."
Ristijoukko asettui lujaan puolustusrintamaan Virusmäen rinteelle. Näön vuoksi jatkettiin rintamaa kauas molemmille sivuille, jotta se häikäisisi Lallin joukkojen silmiä suuruudellaan. Tuskin oli tämä tehty, kun jo ilmestyi Lalli Kärsämäelle miehineen. Yli notkelman näki hän vihollisten pitkän kilpirivin ja hän hämmästyi suuresti. Pian hän kuitenkin toipui ja alkoi järjestää joukkoaan hyökkäykseen. Mutta kun miehet pitkin viidakkoa näkivät kaatuneita jäämejä, tarttui heihin kummallinen kauhuntunne. Lalli koetti rohkaista heitä ja aikoi juuri alottaa hyökkäyksen. Silloin tuli yksinäinen ratsastaja heidän eteensä nuolen kantaman päähän. Se oli nuorempi Pietari Nousiaisista, joka tuli kuninkaan pyynnöstä neuvottelemaan.
"Onko aikaa kuunnella järjen sanaa?" huusi Pietari. Lalli aikoi vastata jousellaan, mutta muut estivät hänet siitä. Pietari jatkoi: "Katsokaa kuningas Eerikin joukkoa tuolla — uskallatteko hyökätä! Katsokaa kaatuneita viidakossa — siinä näette kohtalonne! Antakaa kastaa itsenne, niin saatte rauhassa lähteä!"
"Vai kastaa!" kiljasi Lalli. "Hyökätkää miehet!"
Mutta yksikään mies ei liikahda. Lalli malttaa mielensä.
"Mitä vastaatte?" kysyi Pietari.
"Tappelemme", huusi Lalli.
Huomaamatta oli joukko ruotsalaisia hiipinyt Lallin miesten selkäpuolelle. Näihin viitaten sanoi Pietari: "Tapelkaa sitten kahdella puolella!"
Lallin miehet pelästyivät kovin, kun huomasivat olevansa saarroksissa. Mutta Lalli raivosi taipumattomana: ei kastetta, ei kastetta!
Uusi viesti tuli Pietarin luo tuomaan kuningas Eerikin ohjeita. Ja kohta huusi Pietari Lallille: "Kuningas Eerik ei enään tahtoisi vuodattaa pakanain verta, siksi hän pyytää, että sovinnolla ottaisitte kasteen. Sitten saatte rauhassa palata kotiinne. Olette saarroksissa. Valitkaa!"
Lalli näki miestensä muodosta, etteivät he häntä tottele, jos hän antaa hyökkäyskäskyn. Siksi hän kääntyi ja lähti läpi ruotsalaisen saartojoukon, joka kunnioittaen vetäytyi syrjään. Kärsämäellä katsahti Lalli taaksensa ja naurahti katkerasti nähdessään, miten Nousiaisten nuori pappi johdatti hänen joukkoaan — kastettavaksi. — — —
Oli sydänyö, kun Lalli muutaman miehensä seurassa saapui Hirvijoen kahluupaikalle Nousiaisiin. Siinä hän antoi hevosensa huohahtaa. Hänen katseensa kääntyi vieressä olevalle Nousmäelle, jossa seisoi pieni puukirkko. Lalli pui nyrkkiään kirkolle ja sanoi: "Siinä seisot, Kiesuksen pirtti! Sinun tietäjäsi se vieroitti Suomen heimon isien jumalista! Sinun tietäjäsi sai heimoni hylkäämään isien henget, isien uskon! Jos nyt koko Suomen heimo olisi minun kalpaani seurannut taisteluun, ei tuo vieras kastaja — ja verottaja — olisi ikinä jalallaan Suomen maata koskettanut. Kirottu Kiesuksen pirtti ja kirottu tietäjä!"
Lalli hypähti ratsultaan ja meni pirtin luo: Ja kas, tuluksista leimahti tuli. Pirtti syttyi. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ajoi yli joen. Hetken päästä kohosivat kirkon liekit yli öisen metsän.
Pakosalla oleva laakson kansa katseli kauhistuneena Raisvuoren laelta, kuinka liekit leimusivat. Isä Pietari sanoi vihdoin naavaisen kuusen alta: "Mi-minä tiedän, se on La-Lalli." Sitten hän lähti kiireesti alas Raisvuorelta kirkollepäin mumisten itsekseen: "I-Ingegärdin hauta, Ingegärdin hauta."
* * * * *
Kuningas Eerik kulki piispa Henrikin, jaarli Guttormin ja muutamien muitten kanssa läpi taistelukentän, jossa juuri toimitettiin kaatuneitten hautaamista. Kuningas pysähtyi liikutettuna katsomaan kaatuneita suomalaisia. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä ja hän vaipui polvilleen taistelutantereelle. Silloin sanoi jaarli Guttorm: "Miksi itket, kuningas Eerik? Iloitahan sinun pitäisi, kun olet saanut näin loistavan voiton meidän Herramme Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista." — Hiljaa vastasi Eerik: "Olen iloinen ja kiitän Jumalaa voitostamme. Mutta minä olen suuresti suruissani siitä, että näin monta sielua joutuu tänään kastamattomana kadotukseen." — — —
Joen rannalla oli kastettu koko Lallin joukko. Kuningas seuralaisineen nousi nyt veneeseen. Tuossa he jo astuivat Aurajoen toisella rannalla viidakon läpi ylös mäelle. Vielä vähän matkaa ja he olivat puitten alla kumpuilevan kirkkaan lähteen reunalla. Siinä oli suuri joukko vangittuja suomalaisia ja paljon niitäkin, jotka vapaehtoisesti odottivat kastetta. Suomalaisille selitettiin nyt lyhyesti, että heidän oli luovuttava vanhoista jumalista ja haltijoista ja tästä lähin palveltava yksin Valkeata Kristusta ja suurta Jumalaa, joka hallitsi koko maailmaa. Kastamisen kautta tuli heistä Kristuksen palvelijoita ja suuren Jumalan lapsia. — — — Piispa Henrik jakoi nyt kastettavat pienempiin ryhmiin ja niin alkoi kastetoimitus. Latinalaisten kastelukujen hyminä kaikui puitten alta myöhäiseen yöhön, samoin lyhyet kysymykset ja vastaukset.
Vihdoinkin päättyi kastaminen, ja papit lauloivat kiitoshymnin. Ihmeissään kuuntelivat satavuotiset puut noita outoja säveleitä. Ja kastettu kansa tunsi, että jotain uutta ja käsittämätöntä oli heille tapahtunut. Hiljaa he seisoivat yönrauhan levitessä yli Kupittaan. Heikko punerrus idän taivaalla ennusti uuden päivän koittoa.
* * * * *
Seuraavana päivänä jatkettiin kaatuneitten hautaamista Vierusmäen nummella. Sitten kuningas Eerik järjesti joukkonsa lepotilaan. Toiset hän pani Aurajoen suussa olevaan puiseen varustukseen, toiset Sampaslinnaan, toiset laivoihin ja antoi päälliköille tarkat määräykset. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähti hän piispa Henrikin ja pienen valiojoukon saattamana Nousiaisiin. Tien varrelle ilmestyi tuontuostakin ihmisiä, jotka tulivat tervehtimään rakasta piispaa. Viime talvena piispan poissaollessa, oli häntä kaivattu ja kaivatessa kerrottu kaikesta, mitä piispa oli sanonut ja tehnyt, miten hän oli lohduttanut ja sairaita parantanut. Siksi oli piispa tullut kaikille entistäänkin rakkaammaksi, häneen oli liitetty kaikki, mitä kansansielu ylevimpänä ihannoi. Ei ihme, jos tuntui turvalliselta, kun hän taas saapui laumansa luo. — — —
Syvästi murheellisena seisoi Henrik Nousiaisten kirkon raunioilla. Tuhkana tämäkin, tämä ainoa pyhäkkö pohjan äärellä. Tässä hän toimitti vuosi sitten papiksivihkimisen, tässä hän opetti seudun asukkaita monet kesäiset illat. Raunioina oli nyt kaikki. Ainoastaan koski tuossa kohisi kuten ennenkin, Ramaharju pohjoisessa nosti päänsä yli vihreän koivumetsän, kuten ennenkin ja Raisvuori etelässä näytti nukkuvan kuusiensa tummaan kehtoon.