Part 12

Kuului askeleita. Henrik havahtui. Siinä saapuivat kuningas Eerik ja jaarli Guttorm sekä vähän jälempänä Rodulfus ja Helkky vilkkaasti jutellen. Vakavina katselivat miehet raunioita ja murheellista piispaa. Vihdoin sanoi kuningas: "Siinä on kirkonvihollisen viimeinen tihutyö. Meidän olisi pitänyt sittenkin vangita tuo mies ja lähettää hänet kauppiaitten mukana vaikkapa Miklagårdiin asti."

Henrik: "Oli kai Jumalan tahto, että Lalli vielä pääsi vapauteen. Miehethän kertoivat, että heidän jalkansa olivat kuin maahan naulattuina silloin, kun Lalli läksi, kukaan ei saanut keihästään kohotetuksi hänen tielleen. Sitä paitsi luulen, että vain lempeys voi Lallin taivuttaa, ei kovuus. Meidän täytyy ruveta kohtelemaan häntä rakkaudella, nyt kun hän ei ole enään meille vaarallinen. Nyt hän on yksinäinen, heimonsa hylkäämä päällikkö, jolla ei liene kymmentä miestä käskettävänä."

Eerik: "Sinun ajatuksesi ovat aina käsittämättömiä, sinä osaat rakastaa vihollisiasi, sitä emme me muut osaa. Hurjasti olivat säikkyneet Lallin silmät, kun hän läksi. Kuka tietää, mitä hän vielä tekee. — — Mutta tässä on ihana kirkonpaikka, tässä. Vuolas virta kulkee ohi koivuisten rantain, ja koski tuolla vaahtoisena kohisee. Minäpä sanon sinulle jotakin, Henrik. Rakennetaan tähän kirkko kivestä. Silloin siihen ei pysty kirkonvihollisen tuli."

Henrik katsoi hämmästyen kuningasta. Mutta Helkyn poskille nousi helakka puna: Oi, sehän olisi jotain tavatonta, jotain sanoin kuvaamatonta, Suomessa kivikirkko, meidän Suomessamme!

Henrik: "Ajatuksesi on oivallinen, mutta kivikirkko kysyy paljon työtä ja vaivaa ja kauan kestää sen rakentaminen. Tässä tarvitaan heti kirkko."

Eerik: "Minäpä tiedän! Sillä aikaa, kun vakoilijat viipyvät pohjoisessa ja etelässä ottamassa selkoa Lallin ja Sarven aikeista, panemme me alulle kivikirkon rakentamisen. Miten mainiota, että sinä Rodulfus olet niin taitava kirkon-rakentaja. Sinä rupeat mestariksi ja me muut teemme työtä. Sata miestä saat kohta käskettäväksesi, Rodulfus. — Niin, ajatelkaas veikkoset, ensi talvena kun Sveean pirteissä lauletaan meidän urheasta retkestämme, on siinä myöskin: Kivikirkon he niemelle rakensit!"

Rodulfus vastasi hymyillen: "Ei kivikirkkoa kädenkäänteessä rakenneta."

Henrik: "Ja meidän täytyy ensin kysyä seudun miesten mieltä asiassa, sillä heidän rakennettavakseen kirkko kuitenkin jää. Mutta muuten on ajatus oivallinen. Kivikirkkoa ei hevin hävitetä."

Eerik: "Pannaan käräjäkapula kulkemaan vielä tänään. Pian ovat miehet täällä. Peruskivet ainakin tahdon laskea."

Suuren innostuksen vallassa päätettiin käräjillä, että poltetun kirkon paikalle rakennetaan kivikirkko. Ja niin ihmeelliseltä tämä kaikista tuntui, että miehet läksivät suoraan käräjäkentältä vierittämään suuria paasia kirkon peruskiviksi.

Illan suussa saapui Nousniemelle koko lähiseudun kansa. Kymmenen papin avustamana toimitti piispa Henrik kirkon perustamismessun, joka illan tyyneydessä tuntui äärettömän juhlalliselta. Ja syvä liikutus täytti taas sydämet, kun Henrik suomenkielellä rukoili Jumalalta siunausta ja apua nyt alotettavaan työhön. Vakavanjuhlallisina asettivat kuningas Eerik, piispa Henrik, Helkky ja Pietari ensimäisen peruskiven paikoilleen pappien laulaessa Te Deumia.

Kauan ei kuningas Eerik kuitenkaan auttanut kirkon rakentamista, sillä vakoilijat saapuivat etelästä ja pohjoisesta hyvien uutisten kera. Koko tuo suuri alue, jota Köyliön kuninkaat olivat miespolvia hallinneet, oli luopunut Lallista, vieläpä hänen omat miehensäkin, vain neljä uskollisinta oli jälellä. Vihasta sähisten kulkee Lalli Saaressa, tietämättä mihin ryhtyisi. Mutta ihmisistä tuntui melkein helpotukselta tuo Lallin mahdin murtuminen. Kerrankin saivat he pelkäämättä puhella Valkeasta Kristuksesta. — Sarven mailta tuli vieläkin parempia sanomia. Kuningas Sarvi oli omantunnon tuskissa siitä, että oli nostanut aseensa ristijoukkoa vastaan, vaikka oli itse miehineen kerran kastettu kristinuskoon. Lalli oli hänet usuttanut taisteluun, ja oli hän itsekin tahtonut puolustaa Suomen vapautta vierasta verottajaa vastaan. Mistä hän olisi tiennyt, ettei Sveean Eerik tullutkaan verotusmatkalle? Sarvi aikoi itse lähteä piispan luo Nousiaisiin saadakseen anteeksiannon ja synninpäästön.

Kun tiedot olivat tällaiset, päätti kuningas Eerik heti lähteä paluumatkalle. Kuitenkin aikoi hän jättää Sampaslinnaan ja Aurajoen suuhun lujan varusväen. Mutta silloin sanoi piispa Henrik: "Suomen heimo on hamasta muinaisuudesta itse vartioinut Auran suuta ja polttanut merkkitulia merenkulkijoille. Ja sen he tekevät edelleenkin. Ainoatakaan muukalaista miestä ei tarvita Suomessa nyt, kun kirkonvihollisen valta on murrettu."

Tähän tyytyi kuningas Eerik ja lähti kaikkine joukkoineen takaisin Sveeaan. Useimmat papeista nousivat myöskin laivoihin, mutta piispa Rodulfus ja viisi pappia jäi Henrikin avuksi Suomen kirkkoa järjestämään.

Hiljalleen soljui Eerikin laivasto aamutuulessa Aurajoen rannalta saarien ohi Airiston suurelle selälle. Kuninkaan katse viipyi ihanilla rannoilla, jotka huomaamatta häipyivät autereiseen sineen. Vihdoin hän virkkoi jaarli Guttormille miettien: "Ihana maa tämä Suomi, ihmeellinen sen kansa. Itse se etsii Kristusta kuin kukka aurinkoa. Ah, suokoon Jumala tälle maalle ja kansalle siunauksensa!"

XXXVII. KUNINKAITTEN KOKOUS.

Ihmeellinen päivä, ikimuistojen päivä, tuo päivä Nousiaisissa, ennen Koroisten markkinoita. Kuningas toisensa jälkeen ratsasti muutaman miehen kera Toposten pihaan. Tuossa Joensuun Sarvi vähän nolon näköisenä entisistä edesottamisistaan ja hänen rinnallaan Paimion Jaakko ryhdikkäänä ja verevänä ajoivat pihaan ja heti heidän jäljessään leveäharteinen Räntämäen kuningas. Neljä komeakokkaista venettä soutaa jokea ylös, joita muut tunteakseen katselevat. Kultarannan Markku miehineen ensimäisessä, toisessa Paraisten kuningas Kuitto, kolmannessa Aasla Luotolan vanhimpien kanssa ja viimeisessä Kaalannin kuningas seuralaisineen. Saapuipa vielä Mynämäen Harska miehineen ja Laitilan jykevärakenteinen kuningas Untamo. Siinä kateltiin, puheltiin, kyseltiin ennen käräjien alkamista. Piispa Henrik näytti olevan kaikkien erikoisen kunnioituksen ja suosion esineenä. Astuttiin Toposten suureen pirttiin, jossa Henrik piti hartain mielin rukouksen ja messun. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet istua, kun ovi äkkiä tempaistiin auki ja harmaahapsinen Unajan kuningas astui sisään. Hämmästyksen hymähdys täytti pirtin. Mitä, aikoiko Lallin uskollisin liittolainen, Unajan kuningas, yhtyä nyt lounaisen rannan miehiin! Ah, totta totisesti! Uusi päivä oli sittenkin noussut yli Suomen! — Kun Unajan kuningas havaitsi hämmästyksen, selitti hän reippaan leikkisänä, että hänkin heimonsa kanssa aikoo tästä lähin kunnioittaa yksin Valkoista Kiesusta. Lallista ovat luopuneet kaikki, ei yksin Köyliö, vaan hänen omat miehensäkin. — Eikä vain Unajan kansa halua liittyä uuteen jumalaan, myöskin Kokemäeltä lähettivät terveisiä, että piispa tulisi sinne niin pian kuin suinkin. Näin jutteli touhussaan vanha kuningas.

Kohta alotettiin käräjät. Suuri oli Henrikin hämmästys, kun sujuvakielinen Untamo nousi ja pyysi kaikkien puolesta, että piispa Henrik tästä lähtien olisi koko tämän suuren Suomen johtaja, ylikuningas, jonka kutsua kaikki kuulisivat. Sellainen oli vanhoina hyvinä aikoinakin aina ollut, muinaisuudessa Väinävalta ja sittemmin kuningas Sampsa. Onnen tähdet olivat silloin tuikkineet Suomen taivaalla. Ensi hämmästyksestä toivuttuaan selitti Henrik, että hän oli vain Kristuksen palvelija, hän tahtoi auttaa tätä Suomen heimoa löytämään oikean Jumalan. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän rupeaisi tämän heimon ylikuninkaaksi. Herra itse vaeltaessaan täällä oli kaikkein ylenkatsotuin ja halvin, tuskia ja sairautta täynnä — hänkö, Kristuksen halvin palvelija, nousisi kunniaistuimelle. Ei, ei milloinkaan!

Hyvin tulivat kuninkaat ihmeisiinsä. Heidän oli sittenkin niin vaikea ymmärtää tuon uuden uskon miehiä. Nytkin — ei halua kuninkaaksi! Kuka sellaista enään ymmärtää. Rakastaa ja auttaa nuo miehet kyllä osasivat, mutta valtaa he eivät tavoitelleet. Valkea Jumala kai kielsi, Valkea Jumala tekee palvelijansa ihmeelliseksi. — Mutta piispahan kuuluu tulleenkin suoraan Valkean Jumalan luota tänne auttamaan Suomen heimoa. — Näin tuumivat miehet.

Kauan siinä sitten keskusteltiin puoleen ja toiseen ja lopulta tultiin sittenkin siihen, että piispa Henrik ottaa huolehtiakseen tämän maan yhteisistä asioista, ei kuninkaana, vaan Kristuksen palvelijana, Suomen kirkon paimenena. Jos mitä sattuu vaikeutta, kutsuu piispa kuninkaat neuvotteluun. Jos vainolainen uhkaa, syttyvät merkkitulet pitkin rannikkoa Joensuusta Unajaan asti, ja silloin tartutaan aseisiin Suomen heimon suojelemiseksi.

Puolustusta varten päätettiin vielä muutakin, päätettiin, että Aurajoen suu, johon kaiken vuotta poikkeilivat kauppalaivat, oli lujemmin varustettava. Mereen laskiessaan jakaantui kaunis Aura kahtia ja suuhaarojen välille jäi saari, jonka ristijoukko oli ensimäiseksi vallannut. Ennen siinä oli ollut vain vallituksia, mutta ristijoukko oli rakentanut siihen pieniä puuvarustuksia. Koska tuo saari oli tärkeä Aurajoen suun suojelemiseksi, niin päätettiin nyt, että noita varustuksia oli lisättävä ja lujitettava yhteisin voimin. Kaupan turvallisuushan vaikutti koko Suomen hyvinvointiin. Samoin päätettiin yhteisin voimin korjata Sampaslinna ja Vanhalinna, joka suojeli Aurajoen kauppaa maan puolelta. Räntämen kuningas johtaisi näitä varustamistöitä, muut lähettäisivät varoja työtä varten. Vielä päätettiin muutamien siltojen korjaamisesta.

Tuskin oli näistä puolustus-asioista päästy, kun miehet innoissaan alkoivat keskustella kirkkojen rakentamisesta. Ihastuen olivat kaikki katselleet Nousiaisten kivikirkon alkua. Itse kirkossa oli vasta peruskivet. Mutta kirkkoon liittyvän sakastin seinät olivat jo miehen korkuiset. Tämä sakasti eli pieni kirkko nyt ensin vain valmistettiin ja vasta myöhemmin itse kirkko. Miehet katselivat sakastin paksuja seiniä. Kas, sellaiseen ei koske vainolaisen vasama, ei kirkonvihollisen tuli. Ja riemuiten päätettiin, että muuallakin pannaan kivikirkkojen rakentaminen heti alulle. Nyt aluksi rakennetaan kuitenkin vain pieniä puukappeleita, koska kivikirkon rakentaminen veisi liiaksi aikaa.

Myöskin päätettiin, että kukin kuningas lähettää alueeltaan viljaa ja turkiksia Nousiaisiin, aivan samoin kuin ennen Väinävallan ja Sampsan aikana. Piispan ja muitten hengenmiesten piti toki saada huoletta elatuksensa, Valkea Jumalakin niin käskee. Samoin päätettiin lähettää Nousiaisiin nuorukaisia, joista talven kuluessa valmistetaan pappeja. Siihen asti, kunnes he valmistuisivat, piti Ruotsista tulleitten pappien toimia, vaikka he eivät osanneetkaan maan kieltä.

Lopuksi ilmoitti Untamo vähän ujostellen, että vielä tänä syksynä rakennetaan tänne Nousiaisiin pieni puukirkko ja samalla kyhätään piispalle oma tupa, jossa on uloslämpiävä kiuvas, jotta ei savu enään toista talvea vaivaisi piispaa. Ja tämän tuvan alle muurataan luja kellari, jonne ei pääse, ei pakkanen, eikä vainolainen.

Henrik hymyili kuullessaan Untamon puhetta — kuninkaat olivat siis kuulleet, että hän oli savuun vähän tottumaton, mutta muuten liikutti tuo huolenpito häntä suuresti.

Illan tullen toimitti Henrik pappien avustamana ihanan jumalanpalveluksen. Kaikki tunsivat, että uudet tuulet puhalsivat yli Suomen, ja onnen tähdet tuikkivat taas Suomen taivaalla.

XXXVIII. ILTA.

Syksy riensi kuin siivin. Miehuutensa koko innolla ja tarmolla järjesti Henrik Suomen kirkkoa. Ja hätäkö oli järjestää, kun oli niin monta auttajaa. Piispa Rodulfus ja Helkky jäivät Nousiaisiin opettamaan niitä kahtatoista miestä, jotka eri puolilta maata olivat saapuneet tänne valmistuakseen papeiksi. Rodulfus olisi kyllä yksin voinut hoitaa opetuksen, mutta kun hän ei osannut kansan kieltä, jäi Helkky hänen apulaisekseen. Nuori Pietari niinikään jäi isänsä avuksi Nousiaisiin. Mynämäelle, Kaalantiin, Paraisiin, Paimioon ja Sarven valtakuntaan lähetti Henrik nyt aluksi Ruotsista ristijoukon mukana tulleet papit, siksi kunnes omia miehiä ennättäisi valmistua. Näin oli Suomen kirkko vähässä ajassa taaskin järjestetty. Itse oli Henrik lakkaamatta matkalla niinkuin ainakin uskollinen paimen väsymättä laumaansa vaalien. Ensin lähti hän Sarven mukana aina Joensuuhun asti järjestäen tällä matkalla eteläisen Suomeen kolme seurakuntaa pappeineen. Paluumatkalla pysähtyi hän Raisioon laskemaan ensimäisen peruspaaden kivikirkkoon, josta piti tulla Aurajoen suuseudun, Luonnonmaan ja koko senpuoleisen rannikon yhteinen pyhäkkö. Sitten hän lepäsi hetken Nousiaisissa ja lähti taas matkalle, tällä kertaa pohjoiseen. Mynämäelle hän vei papin ja laski kirkon peruskivet. Täältä hän kulki Kaalantiin. Siellä oli Männäisten markkinapaikalle kohonnut pieni puukirkko. Sen nyt piispa Henrik vihki pyhän Olavin nimikoksi, sillä koko Kaalanti uskoi varmasti, että tuo marttyyrina kuollut Olavi, heidän oma pappinsa, nyt lakkaamatta rukoilee korkeudessa Kaalannin kansan puolesta. Olavihan ei ollut mikään tavallinen ihminen, enkelin kielellä hän oli saarnannut, siksi he tahtoivat kirkonkin pyhittää hänelle. Ja Henrik ei vastustanut heidän pyyntöään.

Kaalannista kulki piispa Pyhämaan kautta Unajaan. Viikkoja hän saarnasi ja kastoi täällä. Kun hän vihdoin oli lähdössä takaisin etelään, tuli Kokeamäeltä miehiä, jotka kyynelsilmin pyysivät häntä mukaansa. Ja Henrik tietysti lähti opettaen monta syksyistä päivää Kokemäen kansaa, milloin ranta-aitassa, milloin nokisessa pirtissä, milloin taivas-alla.

Palauttuaan Kokemäeltä ei Henrik vieläkään jäänyt Nousiaisiin pitemmäksi aikaa. Käymättä oli Luotola, kulkematta monet kansaiset saaret. Kun vihdoin tuli rekikeli kulki piispa pohjoisessa aina Laitilaa myöten, Kaalannin läntiset maat ja etelän herttaiset seudut.

Tuli vihdoin joulu. Silloin sai toki piispakin olla kotona. Suurin joukoin saapui kansaa juhlapäiviksi Nousiaisiin, ja aamusta iltaan kaikui messu pienestä puukirkosta. — Viimeinen juhlapäivä oli mennyt. Henrik kopisteli lunta jaloistaan ja astui korkean kynnyksen yli Toposten pirttiin. Jo ennen häntä olivat molemmat Pietarit, piispa Rodulfus, Helkky ja kaksitoista oppilasta tulleet. Henrik heitti turkit päältään ja istahti jykevän pöydän ääreen. Päre pihdissään kiertyi somasti karrelle. Suuressa visakupissa höyrysi lihakeitto, tuokkosissa oli vastalypsettyä vuohenmaitoa ja naurispaistikkaitten kyljet olivat mustan kuoren peitossa. Isä Pietari luki ruokarukouksen ja niin alettiin yksinkertainen ateria, jonka aikana juteltiin tämän joulun tapahtumista. Ja kaikista tuntui kuin olisi piispa Henrik herttaisempi kuin koskaan. Jospa hän olisi aina kotona, miten hauskaksi silloin muodostuisikaan tämä kylmä talvi! Lämmön lähdettä piispa kantoi olennossaan. Ei ihme, jos kansa uskoi hänen käyneen taivaassa. — — — Niin, suuri oli tuo piispa, heidän piispansa, Suomen piispa. — — —

Aterian jälkeen heitti Henrik turkit harteilleen ja lähti pihan poikki omaan tupaansa, joka kuninkaitten toimesta oli niin äkkiä syksyllä rakennettu. Herttainen lämmin lehahti häntä vastaan, mutta savun hiventäkään ei ilmassa tuntunut. Henrik puhalteli hiiloksesta valkeata ja sytytti kaksi vahakynttilää, toisen krusifiksin eteen, toisen pöydälleen. Niitten valossa näkyi koko tuvan yksinkertainen sisustus: tamminen kaappi seinällä, pari arkkua lattialla, yksinkertainen vuode, pitkä penkki ja suuri, pergamenttien peittämä pöytä. Oviseinällä riippui vaatteita ja perällä oli rukousjakkara krusifiksin edessä. Henrik istahti pöytänsä ääreen ja tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Niin, ihmeellinen Jumalan siunaus oli taaskin kaikissa hänen toimissaan ollut mukana. Luja perustus oli laskettu Suomen kirkolle, joka jo levitti siipensä Sarven mailta Kokemäkeen saakka. Kaksi vuotta on siitä kulunut, kun hän toivorikkaana vietti jouluaan täällä Toposissa ensimäisten oppilaittensa kanssa. Pirstaksi särkyivät silloin unelmat. Vielä nytkin värisytti häntä, kun hän muisteli tuota kyynelten polkua. Kuka olisi uskonut, että tuhkasta ja raunioista nousisi näin pian uudelleen Herran viinimäki. Taas on meillä kirkkoja, pappeja ja kaksitoista innostunutta oppilasta aivan kuin Jeesuksella. Vankkoja poikia kaikki. Kun heidät keväällä vihitään papeiksi, niin silloinpa ulotetaan toiminta Hämeeseen asti. Ristitään tuo pakanallinen maa, viedään sinnekin rakkauden evankeliumi. Sanoihan Herra itse: Menkäät kaikkeen maailmaan! — Joutuisipa kesä, miten paljon silloin olisikaan työtä, Herran työtä! — Mutta onhan sitä nytkin! Ja Henrik muisti rakkaan työnsä, jota hän viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa oli tehnyt. Hän otti pöydältä pergamenttikäärön. Kynttilän keltaisessa valossa aukaisi hän sen hitaasti. Viime talvena, kun hän Upsalassa oli ajatellut Suomea ja evankeliumin kylvöä täällä, oli hänelle tullut kummallinen halu. Hän tahtoi kirjoittaa kronikan Suomen kirkon vaiheista, aivan samoin kuin mestari Aadam oli kirjoittanut Hampurin kirkosta ja Rimbert valkeasta Ansgariuksesta. Siinä nyt oli hänen kronikkansa ensimäinen osa pergamentilla, monen vaivannäön tuloksena. Kuin hyväillen levitti hän käärön ja kumartui lähemmäksi kynttilän lepattavaa valoa. Hitaasti hän luki:

"Anno Domini M lähti Corveyn luostarista munkki Liudolf lähetysmatkalle Suomeen. Hän saarnasi ja kastoi saaristossa. Hän saapui Kultarantaan ja tapasi Helkyn, joka nuoruudessaan oli Corveyssa majaillut. Yhdessä he rakensivat kirkon, ensimäisen Suomeen. Kastoi Liudolf Luonnonsaaren ja Sampsan maan ja lähti sitten etelään. Tähän loppui ensimäinen käännytystyö.

Anno Domini MIIX tuli Olavi Pyhä etsimään Suomesta onnen kannelta. Mutta suomalaiset voittivat hänet ja taistelussa särkyi onnen kannel. Lähti Olavi Suomesta, mutta meren myrskyt uhkasivat häntä, koska hän väärin tehnyt oli. Pelastui Olavi Ahvalantiin, jonka hän syntiensä sovitukseksi kastoi. Verot otti, saarelta lähti.

Anno Domini MLVI lähti kuninkaanpoika Anund Emundinpoika Suomeen. Monta oli laivaa lähtiessä, ei ainoatakaan takaisin palannut. Kuoli Anund, kuoli pappi, kuoli sotajoukko. Näin rankaisi meidän Herramme Sveeaa, koska se oli piispansa karkoittanut.

Anno domini MLXIII lähti Suomeen pappismunkki Hiltin-Johannes. Ja silloin hallitsi Stenkil Sveeaa. Hiltin-Johannes vaelsi täällä, saarnasi ja kastoi ja hänen työnsä onnistui, koska hän rakkaudesta Kristukseen teki käännytystyötä, eikä tahtonut Suomea veromaaksi alistaa, kuten kuninkaanpoika Anund. Ensin hän majaili Lembötessä, sitten Luotolassa ja Kaalannissa. Mutta Nousiaisissa hän oli kauemmin. Puukirkkoja oli rakennettu Nousiaisiin ja Kaalantiin. Tuli Köyliön kuningas, surmasi Johanneksen ja poltti kirkot Kaalannista. Mutta Nousiaisiin jäi kirkko.

Anno Domini MLXXVI tuli Suomeen etelästä pappi, joka koko ijäkseen jäi Nousiaisiin. Kun hän kuoli oli vuosi MC. Ja kymmeneen ajastaikaan ei Suomessa pappia ollut.

Anno Domini MCXII tuli isä Pietari Voionmaalta Nousiaisiin. Niin kauan kuin hänen puolisonsa Ingegärd eli, oli isä Pietari koko Suomen lohdutus ja auttaja."

Henrik laski pergamentin pöydälle ja mietti: Tämä on ensimäinen luku, jatkoksi tulee toinen. Siinä kerron Johannes-ystävästäni, siinä Harskasta ja Olavista. Herran viinimäkeä on täälläkin todentotta kasteltu marttyyrien verellä. Näkevät sitten tulevatkin polvet, kuinka raskasta on ollut raivaajan työ. — — — Niin, niin, jos en olisi Herran viinimäen vartija, kirjoittaisin päivät päästään. Kirjoittaisin nuo ihmeelliset laulut tämän Suomen heimon muinaisista sankareista ja kuninkaista, joitten urhotöitten maine kerran täytti koko pohjolan. Ihmeellinen laulun ja soiton maa on tämä Suomi, tarinat eivät milloinkaan lopu, soitto ei milloinkaan vaikene nokisten kurkihirsien alla. Laulettiinhan Sveeassakin kuuluisista Ynglingakuninkaista, mutta mitä ovat Sveean laulut Suomeen verrattuina! Oi, tuota ihmeellistä samporetkeä, Pohjolan häitä ja maankuulua laulukilpailua! — — — Mutta hyvä Jumala, armahda minua! Olenhan taas ajatuksineni joutunut laulujen maihin, jonne en saisi joutua. Joulujuhlan viimeisenä iltana minä istun ja ajattelen tämän heimon sankarilauluja, vaikka minun pitäisi kiittää sinua, Jumala, siitä, että lähetit tänne niin paljon etsiviä sieluja. Armahda minua, Ristin-Herra!

Henrik nousi ja polvistui krusifiksin eteen. Keltaisena lepatti vahakynttilän liekki. Kivinen kiuvas huokui lämpöä. Kaislavuode karhuntaljoineen katseli odottaen ympärilleen. Pakkanen paukutteli nurkkia. — Mutta syvään rukoukseen oli vaipunut yksinäinen mies. — Hän kantoi ristin juurelle oman sielunsa varjot, hän rukoili Kristusta koko Suomen heimon puolesta.

XXXIX. KULTAINEN TIE.

Henrik oli päättänyt olla kotona Nousiaisissa ainakin kuunkierron nyt sydäntalvella, jotta hän saisi valmistaa muutamia tärkeitä töitä. Ensinnäkin hän aikoi kirjoittaa järjestyssäännöt Suomen kirkolle ja laatia ohjeet jumalanpalvelusmenoja varten suurina juhlina. Sitten oli hän päättänyt kirjoittaa muutamia mallisaarnoja. Kaikki muu meni papeilta helposti, mutta saarnaaminen — kas se ei käynyt! Siksi oli hän päättänyt näin menetellä. Varsinkin piti näitten miesten, jotka keväällä valmistuivat papeiksi, oppia hyvin saarnaamaan, sillä heitä odotti suuri tehtävä. Kesällä ulotetaan käännytystyö Hämeeseen, ja silloin nämät suomalaiset papit lähtevät Henrikin mukana lähetysmatkalle jäämien maahan. Näin ajatteli Henrik ja aamusta iltaan hän aherteli pöytänsä ääressä. Syrjään jäi Suomen kronikka, syrjään sankariajan laulut. Sääntö toisensa jälkeen tuli pergamentille, ja ihania saarnoja syntyi kuin itsestään. Ja ihmeellinen onnen tunne täytti kaikkien mielet, vaikka piispa vain harvoin ennätti olla toisten kanssa Toposten suuressa tuvassa. Onnelliseksi, sanomattoman onnelliseksi tunsi Henrikkin itsensä. Tuntui siltä, kuin enkelsiipien havina olisi täyttänyt ilman ja itse Jumala puhellut tuulen vienossa hyminässä.

Mutta jo puolen kuunkierron kuluttua keskeytyi Henrikin hiljainen työ. Joulun tietämin oli Kokemäen nuori kuningas kulkenut ohi Nousiaisten yhdeksän uljaan miehen kanssa. Kuiskailtiin, että hän oli kosiomatkalla Paimioon. Jaakko-kuninkaan kaunista tytärtä hän mieli puolisokseen. Pian tämän jälkeen vietettiinkin kuningas Jaakon luona komeat häät, joihin oli saapunut vieraita kautta Suomen.

Eräänä iltana sitten karautti Toposten pihaan neljä uljasta hevosta. Ensimäisessä reessä istui Kokemäen kuningas kauniin vaimonsa rinnalla ja toisissa kuninkaan miehet, kolme kussakin. Kuningas Jaakko ei ollut vielä lähtenyt mukaan, vaan oli hän luvannut tulla vähän myöhemmin tuomaan tyttärensä tavaroita ja tervehtimään nuorikkoja. "Nopeammin joutuu matka, kun ei ole kuormia mukana", oli Jaakko sanonut hymyillen. — Ja siinä he nyt olivat matkalla pohjoiseen. Taivas oli mennyt pilveen ja hämärä yllättänyt heidät niin äkkiä, että tuskin osasivat kääntyä tänne ensimäiseen yöpymispaikkaan.

Mutta niin ihastunut kuin Kokemäen kuningas olikin nuoreen puolisoonsa, ei hän unohtanut heimonsa antamaa asiaa. Monin kerroin oli häntä varoitettu, ettei hän vain palaisi takaisin ilman piispa Henrikkiä. "Piispa on luvannut tulla vasta kesällä. Mutta sano hänelle, ettemme jaksa odottaa kesään asti. Tuo piispa tullessasi, jos olet esi-isiesi vertainen kuningas!" Näin oli puhuttu uljaalle Kokemäen kuninkaalle. Siksipä kuningas nyt teki kaikkensa taivuttaakseen piispaa lähtemään. Henrik itse olikin heti valmis, sillä pitihän toki kylvää sinne, missä pelto jo oli muokattuna. Mutta Rodulfus ja Helkky panivat vastaan ja isä Pietari koetti touhuta samaan suuntaan. He sanoivat, että piispa oli väsynyt vielä syksyn monista matkoista. Ja sydäntalven säitäkään ei hän oikein kestänyt, etelän lämpimästä kun oli tullut. Voipa hän vielä sairastuakin matkalla. Sitäpaitsi oli heidän niin vaikea luopua taas piispastaan. Kesän lämpimän loi hän talvien kylmään.