Part 13

Mutta kaikista estelyistä huolimatta päätti Henrik lähteä, Herran taimet oli istutettava sinne, missä maa oli odottamassa. Seuraavana aamuna astui piispa turkkeihinsa kääriytyneenä korjaan, jonka eteen oli valjastettu Toposten nuori hevonen. Ajajakseen otti piispa vain paimenpojan, jotta ei tulisi liiaksi kuormaa nuorelle hevoselle, sillä tiedettiin, että Kokemäen kuningas kulki tuulen nopeudella. Isä Pietari hääri reen ympärillä, kietoen karhuntaljoja piispan suojaksi. Pyhä risti, jota piispa aina kuljetti mukanaan matkoilla, pantiin nytkin rekeen. Alakuloisina hyvästelivät kaikki piispaa. Tuolla jo karautti kuningas alas joen äyräältä ja muut lähtivät perässä, Henrik viimeisenä. Mutta tuskin oli vallaton varsa ottanut kahta askelta, kun se astui liukkaalle jääpalaselle ja kompastui polvilleen. Silmänräpäyksessä oli se kuitenkin taas pystyssä ja riensi vauhdikkaasti toisten jälkeen. Mutta isä Pietari katsoi tuskaisena poikaansa ja sanoi: "Ma-matkamiehiä oli ko-kolmetoista."

Hitaanlaisesti kului matka, vaikka Kokemäen kuningas pitikin kiirettä. Tiet olivat tukossa ja lisäksi sattui ensimäisenä päivänä sakea lumipyry, niin että täytyi aikaisin yöpyä. Toinen matkapäivä valkeni kuitenkin kauniina, ja sitä seuraava yö oli niin kuulakka ja kaunis, että päätettiin matkata halki yön, jotta päästäisiin jo aamulla Kokemäelle.

Oli sydänyön aika. Varjot lankesivat kuunhohtoiselle hangelle. Henrik nojasi taaksepäin reessään ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hänen silmänsä pysähtyivät ensin valoisaan Linnunrataan, siitä Otavaan ja vihdoin Neitsyttähteen. Sitten hän jakoi silmillään taivaankannen koteihin saadakseen selville tämännöisen horoskoopin. Ihmeellinen horoskooppi, ajatteli hän, täynnä lempeyttä ja hyvyyttä. Ainoastaan punanhohtoinen Mars tuolla muistuttaa elämän myrskyjä ja taisteluita. Ihmeelliseksi muodostuu sen kohtalo, joka tänä yönä syntyy. — — — Mutta minkätähden luetaan Jumalan kirjoittamaa kohtalonkirjaa taivaankannelta ainoastaan syntymähetkellä! Miksi ei sitä lueta myöskin kuolinhetkellä? Vai eikö Jumalan tähtikirja tiedäkään mitään ijäisyydestä, jonne kuoleva on lähdössä? Totta kai. Onhan Jumalan kädessä aika ja ijäisyys. Ja mitä on aika verrattuna ijäisyyteen! Mitä syntymähetki verrattuna kuolinhetkeen! Tähtien kirja kyllä tietää kuolinhetkenkin salaisuudet, kunhan sitä vain katsottaisiin. Ihana varmaan on sen kuolema, joka sulkee tänä yönä silmänsä ikuiseen lepoon, sillä taivaan tähtikirja on nyt täynnä lempeyttä, hyvyyttä ja onnea.

Henrikin silmät väsyivät öistä taivasta katsellessa. Hän painoi päänsä alas ja etsi rukousnauhaansa. Mutta sitä ei löytynyt. Olihan hänellä ollut se tällä matkalla, sen hän muisti, sillä monasti oli hän sen helmiä sormiellut. Vuosia oli hän sitä kantanut aina kaulassaan, vaikkei hän rukoustensa lukua sillä mitannutkaan. Isä Bernhard oli kieltänyt sellaisesta, sillä — sanoi hän — Jumala katsoo rukoilevan sydäntä, ei rukousten lukumäärää. — — — Tuo nauha olisi nyt kuitenkin saanut olla tallella, ainoa muisto lapsuuden mailta. Se jäi varmaan yöpymispaikkaan. No, saanpahan sen sieltä palatessani. — — —

Piispa heräsi mietteistään, kun etummaiset hevoset pysähtyivät. Kohta kuului kuninkaan ääni: "Hevoset huohottavat niin kovasti, että meidän täytyy varmaan poiketa Polsuun levähtämään, vaikka onkin yön-aika". Samaa mieltä olivat muutkin. Mutta kun päästiin Polsun kohdalle huomasivat he, että Saaren räppänästä nousi sakea savu kohti tähtikirkasta taivasta. Silloin sanoi kuningas: "Mitä me tässä suotta rupeamme Polsun väkeä herättämään, ajetaan Saareen, koska Lallin väki näkyy jo olevan liikkeellä. Tunnen Lallin lapsuudestani, kun hän isänsä kanssa meillä vieraili. Tekee Lallille oikein hyvää, kun saa katsella piispaa silmästä silmään."

Joku miehistä sanoi: "Mutta jos Lalli tekee pahaa rakkaalle piispallemme, hän on kuulemma vannonut kostoa uuden uskon levittäjille?"

Kuningas vastasi hymyillen: "Eikä tee. Meitähän on kymmenen miestä ja Lallilla on vain neljä. Sitä paitsi, vanha tapahan kieltää tekemästä toiselle pahaa omassa kodissaan." — Ja kuningas käänsi hevosensa salmen yli Saareen.

Sydän vavahtaen kuuli Saaren emäntä Kerttu, kuinka useita hevosia ajoi pihaan. Kokemäen kuningas kolkutti heti ovelle ja huusi: "Avatkaahan! Täällä on vain väsyneitä matkamiehiä, jotka pyrkivät pirtin lämpimään."

"Ketä olette?"

"Minä, Kokemäen kuningas, täällä olen miehineni. Palaan kosiomatkalta. Avaahan toki, Kerttu!"

Heti aukeni ovi ja Kerttu otti iloiten vastaan kuninkaan ja hänen nuoren puolisonsa. Kertun molemmat pojatkin heräsivät kolinaan, nousivat istumaan lavitsalle ja hieroivat unisia silmiään.

Kerttu: "Pian mä teille ruokaa haen, ja paimenpojat menevät hoivaamaan hevosia."

Kuningas: "Kuinka kummassa teillä valvotaan tähän aikaan?"

Kerttu: "Lalli miehineen on hirven-ajossa. Illalla oli hirvilauma jo saarroksissa, niin että odotamme miehiä kotiin joka hetki. Väsyneitä ovat pitkästä ajosta, siksi mä tässä pirttiä lämmitän, ruokaa varustelen."

Henrik astui sisään ja heitti turkin päältään. Kun Kerttu näki piispan puvun, pudotti hän kädestään karhunliikkiön ja kävi kalman kalpeaksi. — "Mitä", sammalsi hän, "uskallatko sinä, Kokemäen kuningas, tuoda Lallin kurkihirren alle Valkean Jumalan tietäjän, Saaren ikivanhan suuruuden hävittäjän! — Olisipa Lallini kotona!"

Kuningas: "Parempi, että Lallikin alkaisi palvella Valkeata Kristusta. Uutena aikana puhaltavat uudet tuulet. Ei Lalli vihallaan mitään voita."

Kerttu: "Vai ei voita! Sen sanot sinä luopio, haltijoitten häpäisijä, Kokemäen tervasuu! — Lalli on sentään Lalli. Hyh, sinä Kiesuksen tietäjä, luuletko saavasi ruokaa Lallin talosta? Et ikinä! Muille toki annan ruokaa sukujemme vanhan ystävyyden vuoksi. Mutta sinulle, tietäjä, en anna palaakaan! Sanonpa mä paimenpojalle, ettei hän anna sinun hevosellesikaan ruuan hiventä."

Ja tuiskuna lensi Saaren kiivas emäntä pihalle. Mutta samalla kun hän käski toisen paimenen ottaa heinät piispan hevosen edestä pois, kuiskasi hän jotakin toisen paimenen korvaan. Ja Kertun astuessa pirttiin katosi paimen suksineen metsään. Äkäisenä asetti emäntä nyt ruuat pöydälle. Kun vihdoinkin kaikki oli kohdallaan, käski hän muut syömään, vaan ei piispaa. Henrik nousi kuitenkin muitten mukana ja sanoi ajopojalleen: "Pilttiseni, tule sinäkin syömään, vaikka ei tämä Saaren emäntä soisikaan meille virkistystä. Mutta olethan uupunut sinäkin, ja lämmin ruoka tekee hyvää. Maksamme sitten kaksinkerroin. Nuori hevosemmekin tarvitsee kauroja. Vie niitä sille, maksan nekin moninkerroin!"

Sitten siunasi piispa hartaana ruuan, ja kaikki söivät Saaren hyviä antimia. Syötyään he vielä jäivät tarinoimaan, sillä hevoset tarvitsivat kunnollisesti levätä, niin uupuneita ne olivat. — Vihdoinkin päätettiin lähteä matkan viimeiselle taipaleelle. Kun miehet valjastivat hevosia, puhelivat kuningas ja piispa emännän kanssa kestityksen maksamisesta. Kiivaana sanoi Kerttu: "Sinulta kuningas, en ota mitään, sillä matkamiehen kestitseminen kuuluu sukumme vanhoihin perintätapoihin. Ja sinun kestitsemisesi, kurja tietäjä, ei ole rahalla maksettavissa. Korjaa luusi Saaren pirtistä! Se on paras maksu, mitä voit antaa. Rahoillasi en likaa käsiäni."

Henrik pani pöydälle kaksinkertaisen maksun kaikesta ja sanoi sitten tyyneenä: "Jumala armahtakoon sinun sieluasi, Kerttu, ja antakoon rakkautensa vuotaa yli kovan sydämesi. Jumalan haltuun jätän sinut ja koko Saaren."

Siinä jo ajoivat matkamiehet jäälle ja päättivät oikaista hankien läpi pohjoiseen vievälle tielle. Kaukon saaren kohdalla pääsi piispan hevosen rinnushihna helähtäen auki, ja ajopoika hyppäsi reestä sitä korjaamaan toisten jatkaessa yhä matkaa, sillä piispa ajoi taaskin viimeisenä. Pian oli rinnus korjattu. Piltti nousi rekeen. Kiidettiin juosten toisten jälkeen. Mutta hetken päästä, juuri kun kuljettiin yli matalan karin, tarttui reen jalas pahasti kahden kiven väliin, josta se ei lähtenyt irti. Pilttipoika hypähti taas lumeen nostaakseen hiukan rekeä. Mutta samassa hän kirkaisi kauhistuneena: "Lalli!" — Henrik katsahti taaksensa ja näki Lallin jo laskevan alas Kaukon rinnettä. Edellä kulkevat hevoset painuivat juuri jäältä metsään. Henrik huusi heidän jälkeensä, mutta vastatuulessa ei kukaan häntä kuullut: "Juokse pian hevosten jälkeen", sanoi hän piltille, "ja huuda, minkä jaksat! Minä juoksen metsään." — Samassa sukset sohahtivat reen viereen, ja Lallin kirves välkähti kamalasti ilmassa. Henrik aikoi juuri nousta reestä, mutta hän istuutuikin hämmästyneenä takaisin. Mitä, mitä ihmettä! Metsän reunasta, tuosta hänen edestään, avautui ihana, kesäinen tie ylöspäin, ja tien päässä siintävät hänen lapsuutensa vihreät vuoret. Oi, vuoren rinteellä oli harmaja linna jykevine torneineen ja porttiholvin luona seisoi äiti odottaen. "Minä tulen, äiti", huudahti Henrik ja aikoi nousta. Mutta taas hän painui hämmästyen takaisin, sillä kesäinen tie muuttui äkkiä lumivalkeaksi. Tien päässä näkyi Clairvaux'n lempeä laakso kevätkukkien peitossa. Ja luostarin portilla seisoi isä Bernhard lempeästi hymyillen ja viitaten hänelle. "Minä tulen, isä", sanoi Henrik ja yritti nousta. Mutta kolmannen kerran vaipui hän takaisin. Ihmeitten ihme! Tie tuossa hänen edessään muuttui äkkiä kultaiseksi. Tien päässä seisoo äiti ja hänen rinnallaan isä Bernhard. Heidän takanaan näkyy pyhien ääretön joukko. Tuossa tulee itse Pyhä Neitsyt, toisessa kädessä voitonpalmu, toisessa marttyyrikruunu. "Tule, tule!" huminoi taivas. Henrik nousi ja läksi kevyin askelin kultaista tietä ylöspäin. Ja pyhien ihmeellinen laulu kuljetti häntä enkeltensiivin. — Kauas taakse jäi kyynelten maa.

XXXX. AAMU.

Kauhistuen, tuskasta väristen kuultiin kaikkialla Köyliön kaameasta murhenäytelmästä. Tuntui melkein mahdottomalta uskoa, että rakas piispa nyt oli poissa. Totta se kuitenkin oli, ja koko Suomi kylpi kyynelissä. Vavisten pakeni Lalli erämaan syvyyteen. Mutta piispa muuttui kansansa mielessä jumalalliseksi olennoksi, joka oli saapunut Suomen heimon luo suoraan korkeammasta maailmasta, valon Jumalan asunnoilta. — Kuinka hän olikaan puhunut tälle heimolle! Ah, niin ei kukaan ollut vielä koskaan puhunut. Ja kuinka hän oli rakastanut tätä heimoa! Niin ei ollut vielä kukaan koskaan rakastanut. Valo-olento, rakkauden opin lempeä julistaja oli tullut tänne Kristuksen ihmeellisestä valtakunnasta. Ja nyt hän oli poissa! Kyyneleitä ei ollut kyllin kaipauksen kertojiksi. Pian tiedettiin kertoa muutakin. Tiedettiin, että ihmeitä oli tapahtunut pitkin matkaa, kun piispan ruumista kuljetettiin Köyliöstä Nousiaisiin. Tuo tie muuttui ihmisten mielissä pyhäksi tieksi. Ja kaikki ne pirtit, ladot ja mäet, joissa Henrik oli saarnannut, muuttuivat pyhiksi paikoiksi, joihin ei ihmiskäsi enään koskea saanut. Yhä kirkkaammaksi muuttui se sädekehä, joka jo ennestäänkin ympäröi suurta piispaa. Ja nekin, jotka tähän asti olivat vastustaneet uutta uskoa, alkoivat nyt sydämessään kunnioittaa sitä Jumalaa, joka oli valon asunnoista lähettänyt Suomen heimolle niin ihmeellisen opettajan. Koko Köyliö kastettiin yhdellä kertaa, ja muuallekin pyydettiin pappeja. — — —

Valkeni vihdoin aamu, rakkaan piispan hautajaisaamu. Koko Suomi, Sarven valtakunnasta Kokemäkeen ja meren lumisilta lakeuksilta erämaan metsiin asti, oli saapunut tähän suureen surujuhlaan.

Käräjäkentälle oli vartavasten rakennettu korkea alttari. Sen ympärillä oli kuusia ja yläpuolella baldakiini. Alttarilla oli piispan mustiin verhottu arkku kaiken kansan nähtävänä, kansan, joka täytti ääriään myöten koko käräjäkentän. Syvästi murheellisena toimitti piispa Rodulfus hautausmessun. Koko toimituksen ajan seisoi isä Pietari arkun edessä maassa pidellen pyhää ristiä. Mutta alttarilla arkun kummallakin puolella seisoi kuusi pappisoppilasta palavat tulisoihdut käsissä. Nuori Pietari, Helkky, Kirves, Aasla ja nuo viisi Sveean pappia avustivat piispa Rodulfusta hautajaismessun suorituksessa. — Kaikui viimeinen siunaus. Kansa painui polvilleen talviseen hankeen ja papit vaipuivat itkien alttarille. Oi, tämä päivä oli liian raskas Suomelle. Tulevaisuus näytti pimeältä kuin suruvaippaan verhotulta — olihan nyt lohdutus poissa, Suomen lohdutus.

Nousi Rodulfus, nousivat alttarille polvistuneet papit, nousi lumeen vaipunut kansa. Kun papit juuri valmistautuivat kantamaan ruumisarkkua tulisoihtujen loimutessa ja suruhymnin kaikuessa piispantuvan holvattuun kellariin, jäivätkin kaikki hämmästyneinä seisomaan alttarille. Kirkas naisääni kansan seasta alotti virren: "Jeesuksen muisto ihana." Siihen yhtyi kohta koko surevien ääretön joukko. Mahtavana kohosi säveltenvuo kohti talvista taivasta. Sanoin kuvaamaton liikutus täytti jokaisen sydämen, ja nyyhkyttäen laulettiin viimeinen säesarja:

"Oi, Jeesus tuntea mun suo Sun rakkautes suuri tuo. Oi, Jeesus anteeks-antaja Ja taivaan kruunun kantaja, Mun sieluani armahda!"

Äänetönnä seisoi piispa Rodulfus, äänettöminä muut papit, ja pyhä risti isä Pietarin kädessä vaipui hiljaa alas. Laulun vaikutus oli valtava. Uuden maan, valon ikuisen valtakunnan, toi se heidän lähelleen.

Helkky nojasi alttarin kulmalla kasvavaan kuuseen ja koko hänen sielunsa värisi tuskasta. Ei kukaan, ei kukaan ollut näinä viikkoina kärsinyt niinkuin hän. Hän oli eniten rakastanut, eniten saanut rakkautta, siksi hän myöskin eniten kärsi. Siinä hän nyt nojasi kuuseen, silmät suljettuina, kalpeana. Kansan nyyhkytys vain kantautui hänen korviinsa. Kuin unesta heräten aukaisi hän silmänsä ja katseli tuota surevaa joukkoa. Siinä oli todella lauma ilman paimenta. Ei kukaan sille lausunut lohdutuksen sanaa nyt, kun rakas paimen oli poissa. Ja Helkystä tuntui samassa kuin olisi hän äkkiä miehistynyt. Hänen hartiansa suoristuivat ja pää nousi painuksista. Vaistomaisesti hän astui arkun ääreen ja puhui kauaskantavalla äänellä:

"Rakkaat, rakkaat ystäväni! Herran viinimäkeä, joka on istutettu heimomme sydämeen, on taaskin kasteltu marttyyrin pyhällä verellä. Rakas piispamme on kuollut. Mutta hän ei ole poissa. Tuolta valon ihmeellisestä valtakunnasta näkee hän lakkaamatta meidät, seuraa meidän toimiamme, rukoilee lakkaamatta Kristusta meidän puolestamme. Pyyhkikäämme sentähden kyyneleemme! Rakas piispamme ei ole kuollut, hän on vain kastellut verellään Herran kylvöä ja elää nyt tuolla kirkkauden ylhäisessä maassa. Sinne hän riensi meidän edellämme, valmistamaan meille sijaa. Elämämme on niin lyhyt. Rakas piispa sanoi usein, että se on kuin uni tai kesken jäänyt ajatus. Oi, eläkäämme tämä lyhyt aika, niinkuin Kristus on käskenyt! Rakastakaamme Häntä, Ristin-Herraa, rakastakaamme toisiamme! Silloin aukeaa meillekin kerran valonvaltakunnan portti ja me pääsemme rakkaan piispamme luo. Sieltä Kristuksen luota tuli hän tänne kyynelten laaksoon. Sinne kirkkauden maahan riensi hän takaisin. Mutta rakkaat ystäväni, minä sanon teille jotakin: Niin kauan kuin Jumalan aurinko kulkee yli talvisen taivaan, elää ijäisyydenkaipuu tämän lounaisen kansan sielussa. Niin kauan kuin Jumalan tuuli puhaltaa yli kesäisten kunnaittemme, säilyy piispa Henrikin muisto Suomen heimon sydämessä."

Hiljaa huminoi huurteinen metsä. Kauempaa kuului kosken kumea kohina. Ja Suru soitteli ihmissydämen pyhimmissä kätköissä ijäisyyden ihania kieliä.