Part 8

Henrik: "Pyhä isä ja piispa Nikolaus kehoittavat taistelemaan kirkon vihollisia vastaan. Se, joka ei tiedä pyhästä kirkosta mitään, ei vielä voi olla kirkon vihollinen. Ensin on kylvettävä kristinopin siemen, ja jos ilmestyy vihollinen, joka kitkee pois taimet, silloin on lupa tarttua miekkaan ja kukistaa tuo vihollinen. Yksin lähden meren äärelle. Jos ilmestyy ristinvihollinen, silloin saat vetää miekkasi huotrastasi, kuningas."

Eerik: "Aivan yksin et lähde. Kymmenen parasta miestäni tulee mukanasi Ahvenanmaalle, sillä olen päättänyt, ettei ainakaan Odinin tietäjä lähetä sinua tuonelaan."

Henrik: "Kiitoksia huolenpidostasi. Miehet voivat valmistaa Lemböten keskeneräisen kirkon. Odinin tietäjää en pelkää, sillä kohtaloni on Jumalan kädessä."

Kuninkaan kasvot värähtelivät, kun Henrik sanoi hyvästi. Papit vuodattivat kyyneleitä, ja yksin lujaluontoinen Coppmannuskin, jolle nyt jäi hiippakunnan hoito, oli liikutettu.

"Hoitakaa rakkaudella Herran viinimäkeä", sanoi Henrik vielä purrestaan rannalla seisoville papeille.

* * * * *

Monta päivää oli soudettu. Vihdoinkin avautui Itämeri aivan rannattomana laivamiesten eteen. Henrik vaipui omituiseen surunvoittoiseen tunnelmaan. Hän muisti matkojaan yli Kanaalin, yli Välimeren. Siitä siirtyivät ajatukset Claivaux'n kauniiseen laaksoon. Ja viimein oli edessä lapsuuden vihreä vuoristo. Hänen sydäntään värisytti. — Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa Kristukselle. Hänen täytyi viedä ristinsanoma yli maan äärien. Sveeassa tiet olivat liian tasaisia. Mutta täällä! Mikä odottikaan häntä tämän meren takana? Ensin Ahvenanmaa ja puolivalmis kirkko Lembötessä ja Odinin tietäjä. Mutta sitten! Hän lähtee Suomeen, tuonne laulujen lumottuun maahan, jonne onnen kannelkin kerran vietiin tuntureitten maasta. Laulu-Björn siitä ensin kertoi, ja sitten oli hän tutustunut Corveyn luostarin vuosikirjan kuvauksiin tuosta kaukaisesta maasta. Mutta vasta Upsalassa sai hän oikeat tiedot Suomesta, olipa hän tavannut monta suomalaistakin siellä. Nyt hän tiesi, että Suomessakin on jo paljon kastettuja, oli ennen vielä enemmänkin, mutta kaatunut on sieltä ristinvalta. Oi, kuinka hän halusikaan mennä pystyttämään sen uudestaan. Siitä asti, kun hän ensimäisen kerran kuuli tuosta maasta, ovat hänen ajatuksensa vastustamattomasti rientäneet sinne — ihmeellistä.

Tasaisesti soutivat miehet. Hiljaa, hyvin hiljaa huokaili meri. Kaukana taivaanrannalla häämötti saaren sininen ranta. Yksinäinen mies veneen keulassa tunsi tuulen vienossa hyminässä Jumalan äänen. — — —

XXI. ODININ TIETÄJÄ.

Kesäilta oli lämmin, sanomattoman lämmin. Henrik istahti kivelle Lemböten kirkon seinämälle. Käki kukkui jossakin kauempana, ja lokit leijailivat meren yllä. Henrikin katse solui verkkaan mäen metsäistä rinnettä alas merelle, josta nousi suolan voimakas tuoksu. Tuossa hänen edessään kummulla oli mahtava merimerkki, joka näkyi kauas ulapalle. Tuolla oli pakanoitten pyhä lähde ja sen ympärillä pyhä lehto, jossa Odinin tietäjät vuosisatoja olivat asustaneet. Tässä hänen vierellään oli Lemböten kivinen kirkko valmiina, ihan valmiina. Ja sunnuntaitunnelma täytti Henrikin sielun. Kirkko oli hänen saapuessaan ollut vain päätykohokkeja ja kattoa vailla. Mutta kokonainen kuukausi heiltä sentään meni, ennenkuin kirkko oli valmiina, vaikka ponnisteltiinkin yötäpäivää. Odinin tietäjää ei oltu kuultu, eikä nähty, vaikka seudun asukkaat varmoina vakuuttivatkin:

"Ken kirkkoa korjaa, Sen tietäjä surmaa. Ken kirkkoa kattaa, Sen tietäjä kaataa."

Ja niin oli kansa peloissaan, ettei kukaan uskaltanut tulla heitä auttamaan, vaikka monen mieli teki. Yksin teki Henrik miehineen työtä, ja valmiina on nyt kirkko. Sitä ihmiset vain suuresti ihmettelivät, ettei Odinin tietäjä ollut heidän työtään keskeyttänyt. Ja eilen, kun ensi kerran pidettiin jumalanpalvelus uudessa kirkossa, oli se ääriään myöten täynnä kansaa, jo aikaisemmin kastettua kansaa. Monta kauempaa tullutta oli hän kastanut ja jatkanut opettamista vielä tänään koko aamupäivän. Oi, täällä oli muokattu maa Herran kylvölle. — Johannes, Johannes ja te muut, teidän kylvöänne saan minä niittää! Miksi pitääkin minun aina astua tasoitettuja teitä. Miksi Herra minua säästää, vaikka olen näin nuori ja voimakas? Ehk'ei sieluni ole vielä niin kirkas, että Herra voisi minua käyttää vaikeisiin tehtäviin! Herran miesten on aina täytynyt paljon kärsiä. Mutta minä! — Oi, Jumalani, sinä tiedät, että sieluni aina värisee, kun muistan lapsuuteni vihreitä vuoria. — — —

Askeleita kuului metsästä, ja Henrik heräsi mietteistään. Siinä astui hänen luokseen pitkä, rohdinpaitainen mies, jonka harmaa tukka valui alas harteille ja parta ulottui polviin. Mies pysähtyi ja katseli tutkien Henrikkiä. Vihdoin hän virkkoi suorasukaisesti: "Olen Odinin tietäjä. Tahdotko kastaa minutkin?"

Henrik vavahti. Välähdyksenä lensi häneen ajatus huutaa luoksensa miehet, jotka häärivät verkkojensa ääressä rannalla. Mutta samassa hän muisti, että Jumala on toki suurempi kuin Odinin tietäjä. Tyyneesti hän sentähden vastasi: "Sinua on mainittu ristin suurimmaksi viholliseksi. Viime vuonna surmasit Kristuksen uskollisen palvelijan, Johanneksen. Kuinka tulet nyt pyytämään kastetta?"

Tietäjä: "Olen saanut kokea, että Kristus on suurempi kuin Odin."

Henrik: "Kuinka sen olet kokenut?"

Tietäjä: "Keväällä, kun tulit tänne, kävin monena yönä tuon kivirakennuksen luona särkeäkseni, mitä te olitte päivällä rakentaneet. Mutta kivet tuntuivat liikkumattomilta, ja jos jonkun irti sain, putosi se aina päälleni, loukaten minua. Silloin päätin surmata sinut. Lähestyin yöllä majaasi, mutta silloin tarttuivat jalkani maahan. En voinut ottaa askeltakaan eteenpäin, takaisin kyllä pääsin. — Tästä minä tiedän, että Kristus on suurempi kuin Odin."

Henrikin sydän tulvehti ilosta, kuullessaan miten ihmeellistä huolta Jumala oli pitänyt hänestä. Kuinka tuli hänen osakseen tämä armo! Jumala, Jumala, kaikkivaltias Jumala!

Kauan puheli sitten Henrik Odinin vanhan tietäjän kanssa. Ja kun suvinen yö levitti hämärhuntunsa yli aukean meren ja vihreän maan, kastoi Henrik Odinin tietäjän vanhan uhrilähteen reunalla.

Kulona kulki sanoma tästä yli seudun, ja iki-ihmeissään tulivat ihmiset omin silmin katsomaan, kuinka Odinin vanha tietäjä päivät päästään kuunteli Henrikin opetusta.

Lemböten tuulensuojaiseen satamaan poikkesi usein kauppalaivoja, milloin tuuli oli epäsuotuisa tai milloin purjehtijat kaipasivat lepoa. Juuri näitä merenkulkijoita varten olikin tänne ensin saapunut pappi. Sattui taaskin tulemaan kokonainen laivue. Ja nämä matkamiehet kertoivat samaa, jota niin monet muutkin olivat kertoneet, että tuolla kaukana idässä oli saari, jonne poikkesi vielä paljon enemmän merenmatkaajia kuin tänne Lemböteen. Siellä on aina kaivattu pappia. Siellä, jos missään, on Jumalalle otollinen työmaa.

Henrik vietti koko yön valvoen. Uusi, ihmeellinen ajatus täytti hänen sielunsa. Kun aamu sarasti, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän lähetti kuningas Eerikin miehet kauppalaivueen mukana takaisin Sveeaan. Sitten hän vihki Odinin tietäjän ja kaksi nuorukaista, joita hän oli opettanut, papeiksi. Odinin vanha tietäjä jäi Lemböteen merenkulkijoille sielunpaimeneksi. Mutta nuorukaiset lähtivät kauemmas Ahvenanmaalle herranpalvelijoiksi.

Henrik aherti aamusta iltaan. Oli saapunut laiva, joka oli matkalla itään, ja Henrik oli päättänyt nousta siihen. Mutta sitä ennen piti hänen saada valmiiksi tärkeä työnsä. Lemböten kirkon seinämällä oli suuri kivilaatta. Henrik kalkutteli siihen viimeistä kirjainta. No, nyt se oli vihdoinkin valmiina. Hän astui pari askelta taaksepäin tarkastellen kiven latinankielistä kirjoitusta. Hitaasti hän luki rivi riviltä:

"Minä Liudolf laskin Jumalan avulla kirkon perustuksen. Minä Hiltin-Johannes rakensin perustukselle meidän Herramme avulla. Minä Johannes jatkoin... Minä Henrik valmistin kirkon Kristuksen erikoisen rakkauden suojelemana."

Henrik nyökkäsi päätään ja virkkoi: "Hyvä on. Tuosta saavat tulevat polvet lukea, kenen kautta Jumala on rakentanut tälle saarimaalle ensimäisen kirkon." — Sitten hän astui odottavaan laivaan. Odinin tietäjä — Lemböten uusi pappi — jäi rannalle kyynelsilmin katselemaan laivan loittonemista. Mutta Henrikin silmät lepäsivät itäisen ulapan autereessa. Mitä auennee hänelle tuon taivaanrannan takana. Yhäkö vain tasoitettuja teitä, vai joko vihdoinkin orjantappurapolku?

XXII. LAULU MERELLE.

Rannattomana avautui meri Utön edustalla. Jo toista vuorokautta raivosi hirvittävä myrsky. Henrik pysähtyi mäen töyräälle ja katseli kuohahtelevaa merta. Vuoren korkuisina nousivat vaahtoiset laineet meren synkästä sylistä ja syöksyivät vihasta pärskyen vasten kallioita. Ulvonta, pauke ja kaamea kumina täytti ilman, aivan kuin kaikki maailmanlopun raivottaret olisivat päässeet irralleen.

Henrik hengitti syvään. Tuo meri oli mahtava, sanomattoman mahtava. Ja uusi tunne täytti hänen sielunsa. Monet yksinäiset illat oli hän tällä aavojen ulapoiden saarella katsellut rannatonta merta, ja omituinen surumielisyys oli täyttänyt hänen olentonsa. Asuttu maailma tuntui häipyneen olemattomiin — hän oli kuin hyljätty lastu elämän aavalla merellä. Mutta nyt, tuo mahtava meri sai hänen rintansa uhkumaan nuoruutta ja elämää. Oi, hän oli nuori ja voimakas. Uljaana kuin merien kotka tahtoi hän nousta aina pilviin asti ja siellä laulaa laulun merelle, mahtavalle merelle. — Kerran lauloi hän lauluja nuoruutensa vihreille vuorille. Mutta nyt! Tuo mahtava meri ja valkeat kuohupäät herättivät uusia säveleitä hänen sielussaan. Oi, hän tahtoi laulaa laulun tuolle merelle, laulun niin suuren ja syvän, että vain meri sitä ymmärtää! — Henrik vavahti: "Sielunvihollinen", sanoi hän ja lähti kiireesti kohti ristiharjaista puukappelia, joka vastikään oli valmistunut. Hän astui pyöreäpuisen kynnyksen yli pihkantuoksuiseen kirkkoon ja polvistui alttarille. "Sielunvihollinen", läähätti hän tuskaisena. Vasta pitkän ajan kuluttua muodostui hänen rukouksensa sanoiksi: "Kristus, ristinmies, sielunvihollinen on käynyt minua kiusaamassa. Katso, minä seisoin myrskyisen meren äärellä ja näin siinä vain voimaa ja nuoruutta, ja tahdoin laulaa laulun vaahtoiselle merelle, jonka usva tuntui kantavan minut aina pilviin asti. Mutta se oli sielunvihollinen, joka minulle tuon kaiken kuiskasi. Armahda minua Kristus! Minä tiedän, että ken tuossa myrskyssä on jäänyt ulapalle, se on jäänyt sinne ijäksi. Minun olisi pitänyt rukoilla noitten onnettomien puolesta, mutta minäpä tahdoinkin vain laulaa laulun mahtavalle merelle ja nuoruuden voimalle, mikä tulvehti rinnassani. Kristus, ristinmies, anna minulle anteeksi! Toisten olen varuillani, ettei vihollinen saa vietellyksi sieluani. Tahdon pitää ylimääräisen paastopäivän ja muistella silloin Sinun sanomatonta kärsimystäsi. Ja myrskyn tauottua tahdon lähteä sinne, minne sinä olet viitoittanut tieni. Lähden Suomeen, laulun ikuiseen maahan. Tule tällekin matkalle turvakseni! Ihmeellisesti olet sinä, Ylimmäinen, siunannut työtäni. Lembötessä itse Odinin tietäjä taipui ristin edessä. Ja täällä! Valmis on tämä merenkulkijoitten kappeli, ja eilen sai papiksivihkimyksen nuori kalastaja, jota koko ajan olen opettanut. Kuinka vastaanottavaisia ovatkaan olleet näitten kaukaisten saarien yksinäiset asukkaat. Yhdellä kertaa kastoin koko Uhrimaan [Juuremaa, Jurma, Jurmo.]. Sinun armoasi se oli, Kristus. Kristus, sinun tiesi oli orjantappurainen, minua sinä kuljetat kukkaispolkua. Saan niittää, mitä muut ovat kylväneet. — Ole, Herra, minun turvani nyt ja ijankaikkisesti!"

* * * * *

Vastavihitty pappi, tuo nuori kalastaja, aikoi astua kirkkoon, mutta kun hän näki siellä piispan polvistuneena, vetäytyi hän hiljaa takaisin ajatellen: "Tuo jumalanmies ennätti ennen minua rukoilemaan myrskyyn joutuneitten puolesta. Ihmeellinen mies, kuukaudessa tekee hän enemmän kuin muut vuodessa. Kaikki saaret on hän kastanut, mutta isoäitini näkikin yöllä unissaan pyhien kruunun hänen päässään. Jumala itse on valinnut hänet aseenkantajakseen, kuten ennen Paavalin. Saa nähdä, kastaako hän Suomenkin yhtä pian kuin nämä kaukaiset saaret. — Jumalanmies hän on, sen me kaikki tiedämme." — — —

Seuraavana päivänä vaimeni myrsky. Henrik nousi silloin odottavaan uiskoon ja lähti Uhrimaan ja Korpoon kautta Suomeen.

XXIII. ENSIMÄINEN SAARNA SUOMESSA.

Koroisten markkinat olivat loppumassa. Hiljaisena kerääntyi kansa taivasalle pystytetyn alttarin ympärille. Odotus kuvastui kaikkien kasvoilta. Oli kyllä markkinoilla usein ennenkin ollut pappi, joka oli lukenut messun markkinaväelle ja siunannut ulapalle lähtevät laivat. Mutta nyt! Kerrottiin, että täällä oli vallan piispa, etelästä tullut, itse paavin tai Jumalan vihkimä. Se oli jo jotain tavatonta. Ja odotus muuttui jännitykseksi, kun Henrik piispallisessa puvussaan astui alttarille. Juhlallisen vakavana toimitti hän jumalanpalveluksen kaikkine messuineen ja rukouksineen. Mutta mitä ihmettä! Piispa ei poistunutkaan alttarilta messun päätyttyä, vaan katseli vakavana kuulijoitaan. Syntyi haudanhiljaisuus. Monen polvet vavahtivat, kun Henrik saaristolaisten kielellä, jota useimmat ymmärsivät, alotti:

"Rakkaat ystäväni! Mistä lienettekin kotoisin, läheltä tai kaukaa, suuri Jumala rakastaa teitä kaikkia, ihan kaikkia." — — Ihmiset tunkeutuivat lähemmäksi. Mitä, mitä ihmettä! He olivat tottuneet kuulemaan vain käsittämättömiä sanoja — Valkean Jumalan lukuja — mutta nyt he ymmärsivät joka ikisen sanan! Ja tuo kumma mies puhui heille, juuri heille, merienmatkaajille! Hämmästyneinä kuuntelivat miehet tuota voimakasta ääntä, joka aivan värisytti heidän sydäntään: "Moni teistä on palvellut kotoisia jumalia, uhrannut vainajille, merenhaltijoille, myrskynhengelle tai pyhille puille ja lähteille. Mutta, ystäväni, ei ole olemassa muuta kuin yksi Jumala, suuri ja mahtava. Hän on tehnyt taivaan ja maan, veden ja ilman, kasvit ja eläimet. Ja myöskin meidät ihmiset, sinut ja minutkin. Me olemme saaneet henkemme ja elämämme tuolta suurelta Jumalalta. Siksi me olemme Hänen sukuaan, olemme Hänen lapsiaan ja siksi hän rakastaa meitä ja tahtoo varjella meitä vaaroista. Katsos, suuri Jumala hallitsee koko maailmaa. Hänen kädessään ovat myrskyt ja päivänpaisteet, sateet ja tuulet, kesät ja talvet. Hänen kädessään on myöskin meidän kohtalomme. Hän rankaisee meitä, jos teemme pahoin. Mutta hän antaa meille siunauksensa, jos teemme oikein. Hän, suuri Jumala, merten ja myrskyjen herra, rakastaa meitä, rakastaa sanomattomasti. Oi, kuulepa nyt, kuinka äärettömän suuri on tuon Jumalan rakkaus: Näes, pahan valta maailmassa oli sanomattoman suuri. Kaikkien ihmisten olisi pitänyt sentähden syöksyä tuohon kauheaan kiirastuleen. Mutta suuri Jumala tunsi ääretöntä sääliä ihmisiä kohtaan. Siksi Hän päätti lähettää oman ainoan poikansa Kristuksen tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä pahan vallasta. Ja Hän, Kristus — olethan kuullut Valkeasta Kristuksesta — tuli maan päälle, eli täällä ihmisen kaltaisena, siksi kunnes hän uhrasi oman henkensä pahan voittamiseksi. Niin suuri oli Jumalan rakkaus, että hän antoi uhriksi oman poikansa, uhriksi, joka sovittaa meidän pahuutemme. Niin rakasti Jumala meitä ja niin rakasti Kristus meitä, että hän iloiten meni kuolemaan, kun pahat ihmiset ripustivat Hänet ristille." — — —

"Olisinpa minä ollut siellä, olisin totisesti kostanut noille, jotka naulasivat hyvän miehen ristinpuuhun", huudahti muuan nuori mies. Mutta Henrik vastasi:

"Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra. — Se oli Jumalan tahto, että Kristus noin kärsi meidän pahuutemme sovittamiseksi. Kristus tahtoo, että me tulisimme yhtä hyviksi kuin Hän itse on. Kristus toi jumalanvaltakunnan, korkeuksien ajatukset, tänne maan päälle. Kristus osotti, kuinka pientä ja turhaa on tämä maallinen elämä verrattuna siihen elämään, joka odottaa sielua kuoleman jälkeen tuolla korkeuksissa suuren Jumalan luona. Tuota ihanaa paikkaa me nimitämme taivaaksi. Mutta sinne pääsevät vain ne, jotka uskovat suureen Jumalaan, rakastavat Valkeata Kristusta ja toisiaan. Ei riitä, että rakastamme ystäviämme, meidän tulee rakastaa myöskin vihollisiamme."

"Mutta minä vihaan Pitkäselkä-Eerikkiä, joka surmasi mun parhaan koirani", kuului taaskin ääni kuulijoitten joukosta. Ja Henrik vastasi:

"Silloin et ole vielä kelvollinen pääsemään tuonne kirkkauden maahan. Koeta antaa anteeksi vihamiehellesi."

"Vai anteeksi vihamiehelle! Hulluko tuo piispa on! Kostamaan minua on aina neuvottu", mumisi taaskin joku. Henrik aivan kuin arvasi kuulijoittensa ajatukset ja jatkoi: "Sinun on vaikea antaa anteeksi, näen sen kasvoistasi. Kuule siis, mitä sinulle kerron: Kun pahat miehet olivat naulanneet Kristuksen puuhun, kärsi hän sanomattomia tuskia. Ja kuitenkin Hän rukoili ensi sanoikseen ristillä: 'Isäni, anna noille pahoille ihmisille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he ovat tehneet.' Niin rakasti Kristus vihamiehiään ja niin rakastaa Hän meitä kaikkia. Suurempaa iloa emme voi Kristukselle tuottaa, kuin että luovumme kaikesta pahasta ja tulemme Hänen palvelijoikseen. Silloin Hän antaa meille lahjaksi rakkautensa. Hän tekee meidät hyviksi. Hän ottaa meidät lapsikseen. — Ystäväni, kuka lienetkin, älä vastusta Kristuksen rakkauden kutsua! Tule Hänen omaksensa, tule vielä tänä iltana! Tuossa virtailee ohitsemme kirkas joki. Kuka uskoo Kristukseen ja luopuu pahoista hengistä, hänet minä kastan suuren Jumalan palvelijaksi. Oi, tulkaa ystäväni! Oi, tulkaa, kun Kristus itse teitä kutsuu!"

Illan hiljaisuudessa kastettiin monta. Ja Jumalan rakkaus leijaili laaksojen yllä.

XXIV. POLJETTUJA POLKUJA.

Markkinoitten päätyttyä laski Henrik, että hän voi vielä hyvin viipyä kuunkierron Suomessa ja sitten syksyn viimeisten laivojen kera palata talveksi Sveeaan. Mutta minne hän nyt ensiksi lähtisi, häntä kun monelle taholle pyydettiin? Ah, Nousiaisiin tietysti, siellähän isä Pietari oli jo kauan odottanut. Ei sopisi Kultarantaakaan unohtaa, sillä sieltähän oli tullut uisko Utöhön häntä noutamaan. Kumpaanko hän nyt lähtisi?

"Voit lähteä molempiin yhtaikaa, jos vain astut purteeni", virkkoi Kultarannan isäntä Markku hymyillen. "Vesitie Nousiaisiin kulkee näet ohi Kultarannan."

Ja Henrik astui Kultarannan purteen, joka kohta soljui alas Aurajoen suulahtea. Ihaillen katseli Henrik metsäisiä rantoja. Siellä-täällä näkyi jo syksyn kultaisia lehtiä, ja pihlajan marjat olivat puoleksi punaisia. Ah, tämä oli Suomea, hänen unelmiensa maata. Mikähän odotti häntä täällä? — Mutta miksipä miettiä tällaista. Hänhän on kaikkineen Jumalan kädessä — hän kulkee, kunne kuljetetaan, puhuu, mitä annetaan puhua. Kristus, Herra, ihmeellisiä annoit minun kokea eilen illalla. Kastoin, kastoin myöhäiseen yöhön. Ja keltaisena nousi kuu taivaanrannan takaa. Näinkö on kevyttä kulkuni täälläkin? Tallattuja polkujako yhä saan astua? — Sinun tiesi oli orjantappurainen, mutta minun — —! Oi, Kristus, lähetä minullekin ristini! "Joka tahtoo minun askeleitani seurata, hän ottakoon ristinsä — —." Anna se minulle!

Kultarannassa huomasi Henrik kummia. Hän ei enään ymmärtänytkään ihmisten puhetta, outoa ja ihmeellistä se oli. Vain isäntä Markku ja hänen poikansa Helkky olivat kauppamatkoilla oppineet sveeankieltä ja heidän kanssaan voi Henrik vapaasti jutella. Ja ihmeitä hän saikin kuulla. Jo monen monta miespolvea sitten oli koko Luonnonmaa ja läheinen rannikko kastettu. Etelästä oli tullut pappi Liuto uutta oppia levittämään ja kastamaan kansaa. Heillä oli ollut oma pieni kirkkokin, mutta kahdesti olivat ristinviholliset sen polttaneet, siksi ei sitä oltu enään uudelleen rakennettu. Tuolla salmen toisella rannalla Kuparivuoren juurella oli heillä pieni, pyhä pirtti, jossa kävivät rukoilemassa. Pappeja on täällä käynyt silloin-tällöin, niin että lapset on toki saatu kastetuksi. — — —

Ihmetellen kokoontui Luonnon kansa kuuntelemaan Henrikkiä, jota he katselivat kuin taivaallista olentoa, sillä olihan tämä pappia pyhempi, pappia suurempi, oikea piispa. Henrikistä tuntui vain painostavalta. Tässä oli Herran lauma ilman paimenta, ja hän ei voinut puhua heille yhtä lohdutuksen sanaa. Ja kuitenkin kuuntelivat he niin hartaina latinankielistä messua.

* * * * *

"Luottehia lukee hyvin, kierosilmän kirot pois manaa, mutta puhua hän ei meille osaa", sanoivat ihmiset kotiin mennessään. — Illan tullen läksi Henrik salmen toiselle rannalle kastamaan lapsia. Täällä oli semmoinen vanha tapa, että kastevesi nostettiin lehdon pyhästä lähteestä ja kastaminen toimitettiin pyhässä pirtissä. Syvä hartaus täytti Henrikin mielen, kun hän katseli pirtin perällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. "Tasoitettu tie, poljettu polku — ilman ristiä", tuli taas hänen mieleensä.

Kastaminen oli toimitettu, ja Henrik piti kiitosmessun pienessä uhripirtissä. Taaskin nousi kuu keltaisena metsän takaa, ja hartaana humisi satavuotias metsä.

XXV. ISÄ PIETARI.

Vene pysähtyi Nousniemen rantaan, ja Henrik hypähti reippaana maalle. Kummulla joen varrella oli pieni puukirkko, jota Henrik hämmästyen katseli. Se oli kuin eksynyt pienokainen keskellä mittaamatonta metsää. Mutta tuossa tuli jo vastaan Nousiaisten vanha, harmaahapsinen pappi. "Vi-vihdoinkin tulet. Ju-Jumala on täyttänyt rukoukseni", sanoi isä Pietari.

Miehet astelivat papin taloon Toposiin. Henrik istahti lavitsalle ja sanoi: "Hämmästyin vallan, kun näin tuossa niemen kärjessä kirkon."

Pietari: "Se onkin Suomen a-ainoa. O-oli täällä muitakin, mutta va-vainonmies on polttanut. Hiltin-Johannes jo sata vuotta sitten kastoi Kaalannin ja sinne ra-rakennettiin monta kirkkoa. Mutta ri-ristinvihollinen poltti kirkot Kaalannissa, poltti täällä etelämpänä. Ne rakennettiin uudelleen, mutta taas ne po-poltettiin."

Henrik: "Kuinka kummassa on sinun kirkkosi säilynyt, sehän näyttää jo vanhalta?"

Pietari: "Sillä onkin o-oma salaisuutensa. Kauan sitten hallitsi täällä ku-kuningas Sampsa. Hänellä oli ihmeen i-ihana tytär, jota Köyliön kuningas mieli puolisokseen. Mutta Sampsa oli ka-kastettu ja hän luovutti tyttärensä vain sillä eh-ehdolla, että Köyliön kuningas ei saa milloinkaan häiritä Valkean Kristuksen palvontaa Nousiaisissa, eikä ka-kajota Hänen asuntoonsa. Sillä Köyliön kuninkaat ovat kaikki olleet ri-ristinvihollisia. Köyliön ku-kuningas se kirkot poltti kahdesti täällä ja Kaalannissa ja piti sitten tihutyönsä kunniaksi mahtavan uhrijuhlan Köyliön Saaressa, jossa u-uhrattiin kastettuja lapsiakin heimon vanhoille jumalille ja ha-haltijoille."

Henrik: "Voi surkeutta! Onko siellä Köyliössä nyt ristinvihollinen kuninkaana?"

Pietari: "No nyt siellä onkin, Lalli hurjimus. Hän on jo uhkaillut niitäkin, jotka Kaa-Kaalannista tulevat tänne Nousiaisiin messua kuuntelemaan. Mutta isiensä lu-lupaukselle on hänkin kuuliainen, Nousiaista ei ahdistele."

Henrik: "Mikä Jumalan johdatus, että on edes yksi turvallinen paikka, jossa ihmiset saavat sielulleen lohdutusta."

Pietari: "Saavat, minkä saavat. O-olen jo vanha ja väsynyt. En jaksa enään, kuten nuorena, ja I-Ingegärdkin on poissa. — Kuinka hyvä, että tulit nyt juuri. Huomenna alkaa täällä kirkon suuri syysjuhla, johon aina saapuu paljon kansaa lä-läheltä ja kaukaa. Nyt saat sinä toimittaa jumalanpalveluksen. Minä olenkin jo neljäkymmentä syksyä peräkkäin toimittanut syysmessut."

Henrik: "Neljäkymmentä! — Mistä olet tullut tänne?"

Pietari: "Voijolasta mä läksin puolisoni I-Ingegärdin kanssa. Sieltä olen. Mutta su-sukuni juuret tuovat tänne Suomeen. Eräs esi-äideistäni oli kotoisin Kultarannasta. Sinne minäkin tulin. Mutta kun ristinvihollinen poltti Kultarannan kirkon, sii-siirryin tänne Nousiaisiin. Täällä olen ollut. Nyt on Ingegärd kuollut. Mutta on minulla poika, Pietari. I-Ingegärd..."

* * * * *