Part 7

Henrik: "Onpa tuo kaikki ihmeellistä. Isä Bernhardkaan ei tiennyt mitään Suomesta ja kuitenkin tunsi hän nämät pohjoismaat niin hyvin. Luulenpa, että meidän täytyy ulottaa vaikutuksemme Suomeenkin, tuonne laulujen ihmeelliseen maahan. Paljon työtä meille tulee."

"Mutta olemmehan nuoria", hymyili Johannes.

* * * * *

Viikko oli vierähtänyt. Oli yö, ja myrsky vonkui nurkissa. Henrik istui valvoen majansa nurkassa. Ihmeellinen tunnelma täytti hänet, sillä hän tunsi taas olevansa elämän merkkipylvään edessä. Sen toiselle puolelle jäi menneisyys, toiselle puolelle aukeni tulevaisuus. Huomenna aikoi kardinaali vihkiä hänet Upsalan piispaksi. Näin oli hän ennen valvonut jo kahdesti. Oi, mitä tiesi hän elämästä silloin, kun hän valvoi kultaisten kannusten tähden! Vasta kun hän valvoi papiksi tullakseen, oli suru jo paljastanut hänelle elämän syvät sammiot. Ja Henrikin sydän vavahti. "Oi, äiti, äiti", huokasi hän. "Minä tahdon antaa kaikkeni, koko olentoni Kristukselle." Hän vaipui polvilleen ja hänen sydämensä yhtyi sanoitta Häneen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi. Miten kauan hän oli ollut vaipuneena Kristuksen haavoihin, ei hän tiennyt. Hän havahtui vasta, kun tunsi jotain lämmintä kädessään. Äkkiä hän nousi ja aukaisi kätensä. Ja katso! Molemmissa oli punaisia hikipisaroita. Henrik vaipui melkein tiedotonna maahan. Oi, hän oli saanut suurimman lahjan, mitä kuolevaisen osaksi koskaan voi tulla. Hän oli saanut Kristuksen pyhät merkit käsiinsä. Sanoin sanomaton riemu vavistutti hänen olentoaan. Hän tahtoi tehdä työtä Herran viinimäessä. Kunpa hän voisi nostaa sadat ja tuhannet ylös maan tomusta sinne, missä puhaltavat Jumalan tuulet, sinne missä Kristuksen pyhä rakkaus täyttää koko ilman, ja sielu lepää Hänen haavoissaan. — Oi, hänelle oli tänä yönä tapahtunut salaisuuksien salaisuus, jonka hän kätki sydämensä syvyyteen.

* * * * *

Oli vielä varhainen aamu. Vakavana astui Henrik Pyhän Laurin kirkon pääalttarille, jonka yläpuolelle oli kohotettu purppurainen baldakiini. Tuohukset ja kynttilät antoivat kirkolle lämpimän, salaperäisen valaistuksen. Henrik näki edessään kirkossa kuningas Sverkerin ja Eerikin seurueineen ja paljon muita. Kardinaali Nikolaus toimitti vihkimisen arkkipiispa Eskilin ja kymmenien pappien avustamana. Henrik tunsi koko ajan olevansa ihmeellisten taivaan voimien kannattamana. Paastosta ja yövalvonnasta huolimatta, jaksoi hän tyyneenä seurata juhlaa. Vasta toimituksen lopulla, kun papit panivat siunaten kätensä hänen päälleen, saattoi pyhyyden ylenmääräinen läsnäolo hänet melkein tiedottomaksi, horjuvin askelin kulki hän kardinaali Nikolauksen tukemana kirkosta. Hän ei kuullut enään piispa Eskilin ylevähenkistä lähtösaarnaa kokouksen jäsenille, eikä pappien laulamaa ihanaa hymniä: "Jesu dulcis memoria."

Kohta tämän jälkeen täytyi Henrikin erota ystävästään Nikolauksesta, joka oli ollut kuin tuulahdus Clairvaux'n leppoisesta laaksosta. Kardinaali oli alakuloinen. Hänen työnsä ei ottanut menestyäkseen täällä Ruotsissa. Hän ei ollut voinut järjestää tänne arkkipiispanistuinta, ja kuitenkin oli kirkko ainoa, joka voisi pitää yllä järjestystä täällä pohjan äärellä. Lisäksi oli hän tehnyt kaikkensa säilyttääkseen rauhan Tanskan ja Göötan välillä. Mutta turhaan oli mennyt sekin puuha, sillä Tanskan kuningas Sven Grade oli taipumaton, hän tahtoi välttämättä kostaa sen loukkauksen, minkä kuningas Sverkerin poika oli tuottanut kahdelle ylhäiselle Tanskan naiselle. Ei muistanut Sven Grade enään Fotevigin kamalaa taistelua, jossa tanskalaisilta kaatui muitten lisäksi viisi piispaa ja kuusikymmentä pappia. Silloin alkoi tämä pohjolan pappispula, mutta sitä ei muista kuningas Sven sotainnossaan. — Näin valitteli kardinaali Nikolaus. Mutta sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja entinen valoisa hymy leikki taas hänen kasvoillaan. "Kaikki on Jumalan kädessä", virkkoi hän, "sinunkin työsi tuolla pohjan äärimmällä äärellä. Luota vain Jumalaan ja kylvä, Kristus kyllä pitää huolen kasvusta."

Kardinaali siunasi Henrikin, ja sitten he erosivat, toinen lähteäkseen pohjoiseen, toinen etelään.

XVII. KOHTI UPSALAA.

Pakkanen jysähteli metsässä ja lumi narisi kavioitten alla. Henrik kietoutui lujemmin turkkeihinsa. Tämä oli sitä pohjan kovuutta, jota hän oli pelännyt Clairvaux'n lämpimässä laaksossa. Kuinka hän kestäisi täällä! Minkälainen maa ja kansa häntä odottikaan tämän loppumattoman Kolmårdin metsän takana. Savusiko siellä vielä epäjumalan alttari ihmisuhreineen, ja kuljetettiinko siellä vielä epäjumalien kuvia juhlasaatossa yli peltojen siemenen aikana? — Näin ajatteli Henrik ratsastaessaan suunnattoman Kolmårdin halki. Matkaseurue oli suuri, sillä kaikki Sveean miehet palasivat nyt kuninkaansa mukana kokouksesta. Kun ilta alkoi pimetä ja susien ulvonta rupesi säestämään pakkasen pauketta, kiirehdittiin hevosia ja niin päästiin erämaan matalaan yömajaan "sivuhuoneeseen". Sen oli joku uskova sielu rakentanut tänne keskelle mittaamatonta metsää levähdyspaikaksi matkamiehille. Ihmeissään astui Henrik majan korkean kynnyksen yli. Tässäkö piti heidän olla yötä — tähdet kiiluivat katon läpi ja nurkissa oli lunta. Mutta pian loimusi nuotio tuvan keskellä kivialustalla, ja sen suloisessa loisteessa syötiin illallinen. Ihmeeksi luisti keskustelukin tässä nuotion ääressä. Kuningas Eerikkin, joka alussa oli ollut kovin jäykkä, laski nyt leikkiä loppumattomiin ja oli hyvin ystävällinen Henrikille. Kardinaali Nikolaus oli kertonut Henrikille, että kun Eerik kuuli Sveean uuden piispan tulevan Clairvaux'sta, oli hän tehnyt aika tenän. — "Göötit pitäkööt clairvauxlaisensa ja heidän uudistuksensa, minä tahdon piispan oikein vanhaa tekoa", oli kuningas Eerik sanonut. Mutta kun Nikolaus oli sanonut, että Henrik on englantilainen, oli Eerik heti taipunut. Ja tässä he nyt yhdessä olivat. Miten hyvältä tuo Eerikin ystävällisyys tuntuikaan! — — —

Hetken vielä tarinoi miesjoukko iloisen valkean ääressä. Mutta sitten kellistyivät he yksi toisensa jälkeen tuoreelle havuvuoteelle nukkumaan. Viimeiseksi jäivät siihen kuningas Eerik, Henrik, Johannes ja Coppmannus. Vartijan askeleet kuuluivat ulkoa, ja Eerik kertoi, miten näissä suurissa metsissä joskus piileili rosvoja, jotka hätyyttivät matkamiehiä. Siksi piti olla varuillaan, ja siksi miehet nukahtivat keihäs kourassa. — Henrik olisi mielellään tahtonut kysyä, vieläkö Upsalan kullanhohtoisessa temppelissä uhrattiin epäjumalille, mutta ei hän sentään sitä tehnyt — sittenpähän näkee, kun sinne tulee. Viimein nukahti kuningas Eerikkin. Mutta kauan istuivat valveilla nuo kolme muukalaista jumalanmiestä puhellen niistä tehtävistä, jotka odottivat heitä tuolla suurien metsien takana.

Vielä havuvuoteeltaankin katseli Henrik kauan katon läpi loistavia tähtiä. Hevoset rouskuttivat jyviään, vartijain askeleet narisivat, ja silloin tällöin kuului suden ulvahdus. Hiilos hiipui. Henrik nukahti.

* * * * *

Aamun valjetessa lähdettiin taas matkalle. Yöt vietettiin nuotion ääressä paljaan taivaan alla. Vihdoinkin päästiin asutuille maille. Ja Mälarin rannalla sai Henrik istua kuninkaan viereen rekeen. Lähdettiin kirkasta jäätä myöten matkalle. Kuninkaan hird ratsasti, mutta useat suurmiehet ajoivat reellä. Vasta Sigtunassa levähdettiin kunnollisesti. Kuninkaalla tuntui olevan kiire kotiin. Siinä jo tultiin Ekoln-lahteen ja ajettiin Fyrisjoen jäätä ylös Itä-Årosiin eli Uuteen Upsalaan.

XVIII. UPSALASSA.

Hevonen pysähtyi kuninkaan talon eteen, ja reippaana nousivat Eerik ja Henrik reestä. Hirnahtelevien hevosten ohi astuivat he jykevistä hongista rakennettuun tupaan. Henrik katseli ihmetellen ympärilleen. Tupa oli tavattoman suuri, ja avonainen takka oli nurkassa — ei keskellä lattiaa, kuten joka paikassa muualla oli ollut. Ja savukin meni kiviuomaa myöten ulos, niin ettei sitä hiventäkään ollut tuvassa, vaikka iloinen tervasvalkea paloi takassa. — Katto-ikkuna oli peitetty ohuella nahalla, jonka läpi valo himmeänä virtaili tupaan. Kaappeja seinillä, arkkuja tässä ja juhlallisen jykevä tammipöytä tuossa. Siihen keskeytyi Henrikin katseleminen, kun kuningatar Kristiina miehensä seurassa ryhdikkäänä tuli tervehtimään Henrikkiä, Johannesta ja Coppmannusta. Kristiina loi läpitunkevan katseensa Henrikkiin, kuin yhdellä silmäyksellä nähdäkseen, mikä hän oli miehiään. Sitten hän viittasi palvelijoille, jotka heti täyttivät simalla hopeahelaiset sarvet. Vanha, isiltä peritty tapa oli näet sellainen, että tervetulijaismalja juotiin aina matkaturkit päällä. Kuningas Eerik nousi nyt kunniaistuimen korokkeelle, nosti sarvensa korkealle ja puhui: "Terve valtakuntani, voimakas Sveea! Terve heimoni maa, Uplanti! Terve kotoiset pirtit ja polut! Teidän ylistykseksenne tyhjennän sarveni." Ja kuningas tyhjensi ensimäisen simasarven, samoin muut. Heti täyttivät palvelijat ne uudestaan. Kuningas kohotti taas sarvensa ja sanoi: "Terve sinulle Henrik, Sveean uusi piispa! Terve teille hengen miehet Coppmannus ja Johannes! Teidän kunniaksenne tyhjennän sarveni!" Vielä kolmannen kerran täyttivät palvelijat sarvet, ja Eerik sanoi: "Kohotan kuohuvan simasarveni rakkaan puolisoni Kristiinan ja poikani Knuutin terveydeksi!" — Vasta nyt riisuivat tulijat turkkinsa ja istuivat tammisen pöydän ääreen aterioimaan.

Iltapuolella lähti kuningas Eerik vieraineen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Niin somalta tuntui Henrikistä astella mutkaista kujaa ja katsella, kuinka savu sakeana kohosi matalien pirttien räppänäreiästä tai seinäaukosta kapealle kujalle.

Ihmeissään jäi Henrik katselemaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoa. Ja tyytyväisenä Eerik virkkoi: "Osataan täällä Sveeassakin jotakin tehdä."

Henrik: "Mutta piispan talo ja kirkko ovat Vanhassa Upsalassa, miksi on tuo komea kirkko rakennettu tänne?"

Eerik: "Se on nyt niin, että siellä Vanhassa Upsalassa — siellä nyt on — — — sinne ei nyt tahdottu rakentaa näin komeata kirkkoa. Tähän satamapaikkaan kaupunki kuitenkin kerran siirtyy. Ja sitten — siellä on vielä tuo vanha lehto, jossa ihmiset joskus salaa uhraavat vanhoille jumalille. On siellä vielä tuo vanha temppelikin 'Korkeat salit', vaikkakin rappeutuneena. Ja taikakummutkin siellä ovat — minne ne siirtäisi kummut ja lehdot. Siksi rakennettiin tuo kirkko tänne, vaikka minunkin suuri kartanoni on Upsalassa."

Henrik: "Vai on siellä vielä tuo kuuluisa epäjumalien temppeli. Sen me pian maahan sorramme."

Eerik: "Varovaisuutta ystäväni! Ei siellä enään uhrata. Mutta kansa katselee hartaudella tuota vanhaa pyhäkköä, jossa esi-isämme ovat vuossatoja jumaliaan palvoneet. — Minä en ole tahtonut sentähden ärsyttää kansaa. Mahdollisesti sinä voit sortaa temppelin maahan. Mutta ole varovainen. Pystyyn sen jätti kuningas Stenkilkin aikoinaan."

Henrik aikoi sanoa jotakin, mutta Eerik aukaisi kirkon oven ja he astuivat komeaan pyhäkköön. Heitä vastaan tulivat Pyhän Kolminaisuuden kirkon molemmat papit, Upsalan kaikki kolme pappia ja muutamia lähiseudun hengenmiehiä ja munkkeja. Kunnioittaen tervehtivät he uutta päämiestään. Kauan he sitten yhdessä neuvottelivat kirkon oloista. Päätettiin, että Coppmannus ja Johannes saivat mennä Henrikin kanssa Upsalaan ja muodostaa siellä entisten pappien kanssa tuomiokapitulin, niinkuin pyhä isä Roomassa oli määrännyt. Mutta nämä Pyhän Kolminaisuuden kirkon papit saivat edelleen jäädä tänne Itä-Årosiin.

Iltamessuun saapui kansaa tavallista enemmän, sillä kulovalkeana oli kaikkialle levinnyt tieto uuden piispan saapumisesta. Ja sanomaton oli hämmästys, kun Henrik messun jälkeen nousi puhumaan kansalle. Vähän oudosti hän äänsi kansan kieltä, mutta joka sanan he kuitenkin ymmärsivät. Saarnan sisältö oli heistä hyvin kummallista. Paljon eivät he siitä ymmärtäneet, mutta sen he ymmärsivät, että jotain uutta ja ihmeellistä oli tullut tuon miehen mukana vanhaan Sveeaan.

Seuraavana päivänä lähti Henrik puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Upsalaan ja asettui Johanneksen ja Coppmannuksen kanssa asumaan tilavaan piispantaloon. Heti alkoi hän tutkia uuden hiippakuntansa asioita. Upsalan vanhat papit kertoivat, että koko maa oli jo kastettu ja että kaikkialla oli jo kirkkoja ja pappeja. Jossakin syrjäseuduilla tietenkin uhrattiin vielä vanhoille jumalille, sillä hidas on kansa luopumaan tavoistaan. Pian sai Henrik kuitenkin huomata, ettei kaikki ollut niin valoisaa, kuin nuo herttaiset vanhukset kuvailivat. Vain kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun viimeiset ihmisuhrit toimitettiin "Korkeissa saleissa", ja pappien tietämättömyys oli suuri. Laajana avautui sentähden Herran viinimäki hänen eteensä. Työtä oli äärettömästi, mutta työmiehiä vähän. Kuinka kiitollinen hän olikaan isä Bernhardille siitä, että tämä oli lähettänyt hänen avukseen miehet sellaiset kuin Johannes ja Coppmannus.

Ja kuningas Eerik sitten! Kuka olisi luullut Linköpingissä, että tuo jäykkä ja jörö mies oli niin lämmin kristitty. Ahkerasti hän rukoili, paastosi ja toimitti kaikki hartauden harjoitukset, ja Henrikille hän oli mitä uskollisin auttaja ja ystävä. Yhdessä he suunnittelivat monet illat, kuinka ulottaa Sveean valta yli koko vanhan Svitjodin ja samalla luoda järjestynyt ja voimakas kirkko, joka voi seistä lujana ajan kaikissa myrskyissä. Ja yhdessä he laativat monta hyvää lakia, jotka hyväksyttiin ilman muuta maakuntien käräjillä kuninkaan esityksestä. Niinpä tuli nyt naisen asema ja perintöoikeus järjestetyksi uuden lain mukaan. Vaikka ei kansa täällä pitänyt uudistuksista, otettiin kuitenkin kaikki Eerikin ja Henrikin säädökset mielihyvin vastaan, sillä niin viisaita ne aina olivat. Ja se rakkaus, jolla kuningas otettiin kaikissa maakunnissa vastaan, kohdistui aivan huomaamatta myöskin hänen seuralaiseensa Henrikkiin, jonka ihmeellisiä saarnoja kuunneltiin sydämen halulla. Jo ensimäisenä talvena tutustui Henrik lähes koko hiippakuntaansa kierrellessään kuninkaan kanssa talvikäräjillä. Ja milloin asiat vaativat, teki hän matkoja yksikseenkin. Pohjan pakkaset eivät häntä enään pelottaneet, niihin oli hän jo tottunut.

Henrikin ollessa melkein aina matkoilla hoiti Coppmannus tuomiokapitulin ja kirkon juoksevat asiat. Hän olikin kuin luotu siihen toimeen. Levollisena ja tyynenä harkitsi hän kaikki asiat perinpohjin. Siksipä Henrik kotonakin ollessaan jätti kirkon käytännöllisen puolen Coppmannuksen hoitoon. Itse oli hän suuren innoituksen mies, joten nuo kirkon arkiset huolet tuntuivat rasitukselta. —

Heti Upsalaan saavuttuaan oli Henrik perustanut sinne koulun, ensimäisen Sveean-maassa. Johannes oli tuon koulun opettajana, mutta aina, kun vain aikaa riitti, antoi Henrik itsekin opetusta noille nuorille kansanmiehille, jotka aikoivat papeiksi heimonsa keskuuteen.

Mitä lämpimämmäksi kevät tuli, sitä suuremmat joukot riensivät kuuntelemaan Henrikin saarnoja. Usein oli väkeä niin paljon, että Henrikin täytyi jättää ahdas kirkko ja puhua kuulijoilleen Jumalan kirkkaan taivaan alla. Kerran sitten sattui kummia. Oli toukokuun ilta ja juuri se aika, jolloin ennen vanhaan kuljetettiin epäjumalien kuvia yli siemennettyjen peltojen. Henrik puhui suurelle kuulijakunnalle kirkon ulkopuolella. Kevään raikas tuoksu täytti ilman. Äkkiä keskeytti Henrik puheensa ja kysyi: "Kuka uskaltaa lähteä minun kanssani hävittämään tuota rappeutunutta pahanhengen temppeliä, sillä tänä iltana se hävitetään! Niin on Valkea Jumala käskenyt." — "Minä ja minä ja minä", kuului loppumattomiin kansan seasta. Eikä aikaakaan niin oli "Korkeat salit" hävitetty ja osa lehdon pyhistä puista kaadettu.

Seuraavana päivänä sanoi kuningas Eerik ihmetellen: "Henrik, sinä teet ihmeitä joka päivä. Vuosi sitten olisi kansa lyönyt kuoliaaksi sen, joka olisi uskaltanut koskea 'Korkeisiin saleihin'. Nyt sinä panit kansan itsensä sen hävittämään. Miksi sinä vielä muutatkaan tämän Sveean heimon!"

Henrik: "Jumalan työtä tuo oli eilen, ei minun. Olin pyytänyt, että näin tapahtuisi, ja Kristus oli kuullut rukoukseni. Paljon on täällä vielä pakanuutta kansan sydämessä, paljon on täällä Herran työtä. Mutta onhan Hän voimakas, vaikka työmiehiä onkin vähän."

Eerik: "Vähänhän niitä on ja eloa on paljon. Mutta sinä, ystäväni, vastaat ainakin sataa. Varmaan ei Jumalan enkeli saarnaisi paremmin kuin sinä. Toisinaan kun kuuntelen sinua, tuntuu minusta, kuin voisit taivuttaa vaikka kivetkin, jos tahtoisit."

Henrik: "Liioittelet, ystäväni. Ei minulla itselläni ole mitään. Jumala vain käyttää minua tarkoituksiinsa, antaa minun julistaa pelastavan rakkauden ihmeellistä sanomaa syntisille."

XIX. KAUKAISIA VIERAITA.

Sigtunan markkinoilla oli paljon väkeä. Kaksi vierasta purtta lähti markkinoitten päätyttyä pohjoiseen. Ja pian astui kolme matkamiestä Upsalan piispantuvan kynnyksen yli. Hämmästyneenä katseli piispa Henrik tulijoita. — Ketä he olivat? Mitä he etsivät? Vihdoin rohkaisi muuan miehistä mielensä ja alkoi: "Olemme tuolta itäisen meren ääriltä, Ahvenanmaaksi kutsutaan syntymäsaartamme. Kerran on heimomme jo kastettu, mutta uusi pakanuus meitä taas uhkaa, jos emme saa saarellemme pappia. Meillä on siellä puolivalmis kivikirkkokin Lembötessä, mutta Odinin tietäjä sen läheisyydessä nyt uhreja toimittaa. Kun kuulimme, että täällä on uusi piispa, tulimme pyytämään pappia saarellemme. Veisimme hänet jo mennessämme, merenkulkijat kun aina kyselevät, miksei ole pappia Lemböten levähdyspaikassa."

Henrik ei ennättänyt sanoa vielä mitään, kun toinen miehistä alkoi puhua. "Sama on meidänkin asiamme. Olemme vielä kauempaa, itäisen meren toiselta rannalta, Suomesta. Kastettuja on meilläkin paljon, mutta pappeja ei ole muita kuin yksi ainoa, valkohapsi vanhus. Nuoren papin mekin ottaisimme purteemme."

Henrik tunsi sydämensä sykähtelevän ilosta. Miten suureksi tuleekaan Herran viinimäki. Hän käski miesten levähtää ja riensi neuvottelemaan ystäviensä kanssa. Johannes ja Coppmannus innostuivat äärettömästi. Mutta kun ruotsalaiset papit ja kuningas Eerik saapuivat, laimeni innostus. — "Ei ole ensi kertaa, kun sinne pappia pyydetään", sanoi Eerik. "Mutta sen sanon, että henkensä kaupalla sinne lähteä saa. Ah, paljon on sinne mennehiä, mutta vähän palanehia. Meillä ei ole liikoja pappeja, ei." — — —

Samaa mieltä olivat muut, paitsi Henrik, Johannes ja Coppmannus. Mutta Henrik ei voinut lähteä, sillä tänä ensimäisenä kesänä piti hänen tehdä paljon matkoja niille seuduille, jonne talvella oli vaikeampi päästä kuin kesällä. Coppmannus ei myöskään voinut jättää työtänsä. Mutta Johannes! Osa hänen oppilaistaan oli jo vihitty papeiksi ja muut olivat lähteneet kotiseudulleen palatakseen talven tullen. Niin hyvin voisi Johannes mennä kesäajaksi Lemböteen ja palata talveksi Upsalaan. Ja Johannes oli valmis lähtemään. Kuningas Eerik kyllä yritti estää hänen lähtöään. Mutta Johannes vain hymyili, nousi vieraitten purteen ja lähti. Suomen miehet saivat kuitenkin ilman pappia palata, vaikka Henrikin into olikin ollut suuri. "Vielä minä teillekin papin lähetän", sanoi hän lohdutellen Suomen miehille, joita hän koko ajan oli mielenkiinnolla katsellut. Vihdoinkin oli hän omin silmin nähnyt tuon laulun ja sadun maan asukkaita.

Kesä kului. Henrik teki työtä melkein yöt päivät. Kun syksy alkoi sirotella kultalehtiään paimenten poluille, tunsi hän hiippakuntansa jokaisen kolkan, ja kansa tunsi hänet.

Suurta iloa Henrikille tuotti isä Bernhardin kirje, joka saapui syksyn tullen matkamiesten mukana. Syvästi liikutettuna luki Henrik noita koukeroita, joita vanhus vapisevalla kädellään oli piirtänyt. Henrikin ei pitäisi peljätä, ei murehtia, Jumala on voimakas, Jumala on rakkaus. Hän — isä Bernhard — tunsi itsensä hyvin väsyneeksi, tunsi loppunsa lähenevän, siksi tahtoi hän vielä kerran siunata rakasta poikaansa Henrikkiä ja rukoilla siunausta hänen työlleen. Niin kirjoitti tuo suuri apotti.

Syksyn kuluessa luki Henrik uudestaan ja uudestaan tuon rakkaan kirjeen, ja aina se täytti hänen sielunsa pyhällä ilolla. Mutta tuli sitten päivä, jolloin ilo pakeni Henrikin sydämestä. Se oli päivä, jolloin Upsalan piispantaloon tuli taas kaukaisia vieraita, ei pappia pyytämään kuten keväällä, vaan ilmoittamaan, että Johannes ei palaa milloinkaan — hän oli jo lähtenyt ijäisyyden matkalle. Odinin tietäjä oli hänet salaa surmannut.

Henrik sulkeutui huoneeseensa. Isku tuli liian äkkiä, ja se oli kova. Ensin oli hän murtua murheeseen. Mutta sitten hiipi hänen sieluunsa epäilyksen kyy. Mitä, eikö Jumala tahtonutkaan suojella omiaan. Herran viinimäessä on muutenkin liian vähän työmiehiä, miksi Hän antaa pahan voittaa! — Yhtäkkiä nousi hänen sieluunsa sitten koko syytösten sarja. Miksi ei hän estänyt Johanneksen lähtöä? Miksei hän kuunnellut Eerikin varoitusta? Ja syystuuli alkoi heti vonkua nurkissa: Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies! Kauhistuneena pakeni Henrik rukouskammioonsa. Koko elämän syysarja painoi hänen olentoaan. Koko yön oli hän polvillaan Ristiinnaulitun edessä, ja hänen sielunsa kamppaili kuoleman hädässä. Mutta kun aamu vaikeni, nousi hän tyyneenä ja vakavana. Hän oli saanut voiton. Varmoin askelin hän astui sanantuojien luo ja sanoi totisena: "Yhden papin te vielä saatte saarellenne." — Ja koko hänen olentonsa huokui lujuutta ja päättäväisyyttä.

XX. LÄHTÖ.

Luminen talvi oli mennyt. Uusi kevät kylvi kukkiaan kunnaille, ja kottarainen vihelti rantatammissa. Piispa Henrik kulki Itä-Årosin mutkikkaita kujia Fyrisjoen rannalle, jossa laiva oli lähtövalmiina. Alakuloisena asteli kuningas Eerik hänen rinnallaan ja totisia olivat saattamaan lähteneet papitkin. Kun päästiin rannalle, virkkoi kuningas: "Ystäväni Henrik, ajattele nyt vielä kerran tarkoin aikeitasi ja peruuta tämä mieletön matka! Muista Johanneksen kurjaa kohtaloa! Se sama kohtalo odottaa sinuakin, Odinin tietäjä elää siellä yhä."

Henrik: "Jumala on suurempi kuin Odinin tietäjä. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä luotan Jumalaan koko sydämestäni."

Eerik: "Häneen luotti Johanneskin. Ja sittenkin vei hänet surma."

Henrik: "Uskon senkin tapahtuneen Jumalan tahdosta. Joka paikassa, minne Herran viinimäki on istutettu, on taimia täytynyt alussa kastella marttyyrien verellä. Ilolla ovat Herran miehet antaneet elämänsä evankeliumia saarnatessaan, ilolla tiedän Johanneksenkin kuolleen. Elämänsä uhrasi meidän Herrammekin ristillä toisten hyväksi. Miksi siis me pelkäisimme kuolemaa."

Eerik: "Mutta täällä Sveeassa on sinulla kyllin työtä, täällä sinua tarvitaan, täällä sinua kaivataan. Juuri kun olet saanut kaiken järjestykseen, lähdet. Ah, liian kova on kohtalomme. Emme varmaan ole olleet sinulle kyllin hyviä, sinä jumalanmies."

Henrik: "Oi, olette, olette. Täällä on minulla aivan liian hyvä, täällä on tie tasoitettu, polku tehty helpoksi kulkea. Siksipä tahdonkin lähteä sinne, missä kukkulat ovat alentamatta, Herran viinimäki istuttamatta."

Eerik: "Mutta jos surma yllättää sinut jo ennen, kun pääset tuonne kaipaustesi maahan, Suomeen. Ei päässyt Johanneskaan kuin Ahvenanmaalle."

Henrik: "Kaikki on Jumalan kädessä."

Eerik: "Mutta sanonpa sen, että jos aika olisi toinen, jos ei Tanskan kuningas Sven Grade nyt hätyyttäisi Göötanmaata, niin läksisinpä laivoillani sinun kanssasi Ahvenanmaalle ja verottaisin kaikki saaret, kuten esi-isäni ennen. Ja sitten kastettaisiin kaikki asukkaat yhdellä kertaa, itse Odinin tietäjäkin."

Henrik: "Herran viinimäen istuttaminen ei ole miekan työtä. Tuuleen kylvi aikanaan Olavi Pyhä käydessään ristiretkellä Suomessa. Turhaan levitti Sigurd Jerusaleminkävijä kristinuskoa Smålantiin, miekan kylvö ei itänyt. Turhaa työtä samoilla seuduilla miekkoineen teki Knuut Lavard. Mutta valkean Ansgariuksen kylvö iti täällä Mälarin rannoilla, samoin Pyhän Davidin, Pyhän Eskilin ja monen muun. Ja niin on vieläkin: Herran sanan kylvö ei ole miekan työtä, siksi lähden mieluummin yksin tuon suuren meren yli."

Eerik: "Mutta onhan itse pyhä isä Roomassa kehottanut tarttumaan miekkaan, ja samaan suuntaan puhui kardinaali Nikolaus Linköpingissä."