Part 6

Kevät saapui pitkin askelin. Linnut laittelivat pesiään, ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä. Henrik oli toimessaan kuten ennenkin, hoiti apotin kirjeenvaihtoa, saarnasi kansalle ja syventyi yhä enemmän pyhien kirkko-isien teoksiin. — Mutta tuo alakuloisuus ei jättänyt häntä. Yhä uudestaan tuli hänelle ajatus: "Minä tahtoisin antaa kaikkeni Kristukselle, ja Hän ei vaadi minulta mitään. Itse Hän vaelsi täällä ristiään kantaen — minua kuljettaa Hän läpi ruusulehtojen."

Kevät-ilta oli ihana. Pika-viesti karautti ylös luostariin. Kohta astui muuan munkki apotin huoneeseen ilmoittamaan, että oli saapunut sanantuoja itse paavin luota. — "Niinpä käske hänet tänne", virkkoi isä Bernhard.

Lähetti ojensi apotille paavin sinetillä suljetun kirjeen ja poistui odottamaan vastausta. Apotti mursi sinetin ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän näytti ihmettelevän. Vihdoin hän pani kirjeen syrjään ja soitti hopeatiukua. Heti astui Henrik huoneeseen, ja isä Bernhard sanoi: "Tiedätkö, ystävälläni, paavi Eugeniuksella on minulle ihmeellistä asiaa. Tuolla pohjoisella maan äärellä ovat kirkon asiat vähän noin ja näin. Siksi on paavi päättänyt lähettää sinne parhaan kardinaalinsa, piispa Nikolauksen. Ja tälle on hän antanut rajattoman valtuuden järjestää pohjolan kirkon olot mielensä mukaan. — — Usein olen kertonut sinulle noista pohjan maista. Siellähän vanha ystäväni, kuningas Sverker hallitsee Göötanmaata, jonka yllä jo loistaa evankeliumin valo. Muistathan, kuinka monta luostaria sinne on viime vuosina perustettu Sverkerin ja hänen jalon puolisonsa, kuningatar Ulfhildin toimesta. Minähän noihin luostareihin lähetin ensimäiset asukkaat täältä etelästä. Niin niin, hyvin ovat asiat Göötanmaassa. Mutta sen takana siellä pohjan äärimmällä äärellä on Sveeanmaa, joka vielä on hämärän peitossa. Kauan on sielläkin kyllä evankeliumia saarnattu — olethan itse lukenut siitä Pyhän Ansgariuksen elämäkerrasta — ja kirkkoja ja pappeja on sielläkin. Mutta siitä huolimatta seisoo siellä yhä kullanhohtoinen epäjumalan temppeli, ja syrjäisillä seuduilla uhrataan yhä Odinille, Torille ja Frejlle. Nyt tuo pohjan äärimmäinen ääri on aivan ilman piispaa. Mutta siellä, jos missään, tarvittaisiin työmiestä Herran viinimäessä. Ystäväni Eugenius kirjoittaa, että piispa Nikolaus veisi niin mielellään muassaan sinne piispan, mutta ei ole löydetty siihen sopivaa miestä. Miehiä kyllä on, mutta kukaan ei ole halukas lähtemään tuonne jäitten pohjolaan, jossa kansakaan ei ole vielä kokonaan antautunut kirkon johtoon. Siksi kysyy pyhä isä nyt minulta neuvoa. Hän pyytää, että lähettäisin vaikkapa jonkun munkeistani piispaksi Sveeanmaahan. Pikalähetti on rientänyt kardinaali Nikolauksen edellä, jotta minun valitsemani piispa ennättäisi vielä yhtyä kardinaalin seurueeseen ja pääsisi siten helpommin yli suuren meren."

Apotti vaikeni, painoi päänsä käden varaan ja mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi kuin itsekseen: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajanani?"

Henrik säpsähti. Hän muisti Yorkin lumiset lakeudet ja purevat pakkaset. Häntä puistatti. Ei kai apotti tarkoittanut, että hänen pitäisi lähteä tuonne kinosten maahan! — Mutta jos se on Jumalan tie ja — ristintie, jota hän juuri on kaivannut! Niin jos? Mutta tuo jäitten pohjola! Oi, sinne hän ei tahtoisi, ei, ei. Hän ei kestä sen purevia pakkasia, ei kestä! — — Apotti sanoi hiljaa uudestaan: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajani?"

Henrik painoi päänsä alas ja vastasi Esaian sanoilla: "Tässä minä olen, lähetä minut!"

Apotti nousi ja laski siunaten kätensä Henrikin päälle ja rukoili kauan. Kun hän taas istui tuolilleen, sanoi hän: "Poikani, tämä on Herran tahto. Sinä olet erinomaisen sopiva piispaksi tuonne pohjan äärimmäiselle rajalle. Olet nuori ja voimakas. Omistat lisäksi ihmeellisen saarnalahjan. — Tässä nyt aukeaa eteesi Jumalan tie." — — —

Seuraavana päivänä oli melkein koko luostari liikkeellä valmistamassa Henrikin lähtöä. Suuri apotti ymmärsi niin hyvin, mitä parhaiten tarvittiin tuolla uudella työmaalla. Henrikin piti saada mukaansa kaikki jumalanpalveluksessa käytetyt messut ja hymnit, kokoelman saarnoja, kanoonisen lain, paavien säädökset ja ennen kaikkea pyhän raamatun. Mitä ei ollut valmiina, se kopioitiin. Siksipä kaikki kirjoitustaitoiset munkit olivat nyt ahkerassa työssä. Jo parin päivän päästä oli näet Henrikin lähdettävä ehtiäkseen ajoissa määräpaikkaan, jossa hänen piti tavata kardinaali Nikolaus.

Henrik itse oli kummallisessa mielentilassa. Mitä toisi tuo kaukainen pohjola tullessaan? Minkälaista oli elämä siellä? Mitkä tehtävät häntä siellä odottivat? Minkälaista oli siellä kansa ja luonto? Miksi Jumalan tie kuljetti hänet lumiseen pohjolaan, hänet, vihreän vuoriston ja lempeän lounaistuulen lapsen? Oliko hän tehtäväänsä kelvollinen? Kestäisikö hän tällä Jumalan tiellä — ristintiellä? Mikä kohtalo odotti häntä? Niin, mikä, mikä?

Varhain oli luostarissa noustu tänä aamuna. Henrik oli ripittänyt itsensä apotille ja saanut tältä synninpäästön. Nyt juuri pidettiin luostarin kirkossa messu matkallelähtijän varjelukseksi.

Henrik oli jo sanonut hyvästinsä kaikille ja astui vakavana apotin luo. Hänestä tuntui sanomattoman vaikealta erota tuosta ihmeellisestä miehestä, joka oli ollut hänelle kuin isä, hänen kaikkensa. Liikutettuna syleili apotti Henrikkiä ja siunasi hänet melkein nyyhkyttäen. — Kohta tämän jälkeen nousi Henrik hevosen selkään. Pari maallikkoveljeä lähti saattamaan häntä sinne asti, missä hän kohtaisi kardinaali Nikolauksen.

Jasmiinin tuoksu lehahti Henrikkiä vastaan, kun hän ajoi luostarin portista alas laaksoon. Hän katsahti taaksensa. Siinä selänteellä olivat yhä luostarin matalat muurit, rakkaan luostarin. Ja portilla seisoi sauvaansa nojaten pitkä, hintelä apotti. Henrik käänsi äkkiä päänsä pois. Oi, sydän ei tahtonut kestää ajatusta, että hän nyt viimeisen kerran näki tuon rakkaan apotin, tuon ihmeellisen jumalan-miehen. — Mutta yhä seisoi isä Bernhard sauvansa varassa luostarin portilla. Kun matkamiehet viimein peittyivät metsän varjoon, alkoivat suuret kyyneleet vieriä apotin silmistä punertavalle parralle ja hänen leukansa värisi. — "Mikä tulleekin tuon rakkaan poikani Henrikin osaksi, risti vaiko kruunu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että hän nyt lähti Jumalan tielle." Näin huokasi sauvansa varassa tuo aikakautensa suurin mies, keskiajan ihmeellinen uskonpuhdistaja Bernhard Clairvauxlainen.

XV. MATKAN VARRELLA.

Vihdoinkin taivalten takaa oli päästy ensimäiseen matkan määrään: Nidarosiin [nykyinen Trondhjem]. Ihmeellinen oli ollut matka, ihmeellistä oli täällä perilläkin. Henrik ei osannut sanoiksi sommitella, miltä tuntui, kun hän tapasi kardinaali Nikolauksen, ja he tervehtivät toisiaan anglien kielellä, sillä kardinaali oli kotoisin Englannista, kuten Henrikkin. Ja koko tuolla määrättömällä matkalla, kuinka hän olikaan ruvennut kunnioittamaan ja ihailemaan tuota heimonsa miestä, jonka kanssa keskustelu luisti kuin leikkien. Koko matkaseurue ihaili suurta kardinaalia. Ja kun sitten vihdoin päästiin tänne Nidarosiin, näytti koko ikuisten tuntureitten Norja joutuneen kardinaali Nikolauksen lumoihin, niin lempeä ja hyvä hän oli. Kansa rakasti häntä, papit aivan jumaloivat ja ylimyksetkin taivuttivat syvästi kunnioittaen päätään hänen edessään. Aivan kuin luonnollisena asiana suostuttiin Norjassa kaikkeen, mitä kardinaali ehdotti. Nuo riitaiset kuninkaat, Harald Gillen kolme poikaa, eivät aina olleet edes selvillä, mistä oli kysymys. Mutta kun kardinaali julisti, että Norja oli saava oman arkkipiispan, silloin iloitsi koko tuntureitten maa. Ja ilo suureni yhä, kun kuultiin, että kardinaali oli määrännyt arkkipiispan olinpaikaksi Nidarosin, jossa säilytettiin Pyhän Olavin luut. Mutta huippuunsa kohosi riemu vasta silloin, kun Nikolaus vihki arkkipiispaksi Stavangerin piispan Jon Birgerinpojan.

Henrik seurasi vain sivultakatsojana suuren kardinaalin töitä. Jo matkalla oli kardinaali antanut Henrikille monta hyvää neuvoa. Hänen piti koko ajan Norjassa viivyttäessä ahkerasti seurustella kansan kanssa, jotta hän oppisi käyttämään näitten pohjoisten maitten kieltä ja tutustuisi itse kansaan. Henrikin on paljon helpompi ryhtyä tehtäviinsä, jos osaa maan kieltä. Näin selitti kardinaali. Ja Henrik noudatti neuvoa. Kohta oli koko Nidaros hänelle tuttua ja pian hän alkoi kulkea kauemmas ympäristöön. Kielen oppimisessa ei hänellä ollut paljoakaan vaivaa, sillä se muistutti suuresti hänen kotoista kieltään, anglien kieltä. —

Aamu oli mitä ihanin. Henrik seisoi Nidarnesin pohjoisella rannalla, jota vuonon leppoiset laineet huuhtelivat. Meren voimakas, suolainen tuoksu täytti ilman, ja Henrik hengitti syvään. Hän tunsi nuoruuden, elämän ja voiman virtailevan suonissaan. Oi, kuinka hän ikävöikään jo uutta työmaataan! Millä tarmolla hän tarttuisikaan kaikkeen. Ensin alussa oli luminen pohjola häntä pelottanut. Mutta päästyään tänne oli hän joutunut kokonaan tuntureitten lumoihin. Tämä ihana vuono tässä, humisevat metsät tuolla ja pohjan valoisat yöt. Ihan ne suurensivat sielua, ihan ne toivat ennen tuntematonta elämänvoimaa. — — Siellä lapsuuden maillakin oli vuoria, vihreitä vuoria. Murheenmuistot puistattivat sielua. Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa, ihan kaikkensa Herralle. — — —

Henrik nosti päätään. Siinä leikkivät aavan vuonon laineet auringon säteitten väreillä. Henrik suoristautui. Ah, hänen mielensä teki ratsastamaan. Metsä täällä pohjolassa oli niin kumman juhlallista. Kun siellä kulki, tunsi tulleensa kuin Jumalan temppeliin, jonka kupu oli korkealla ja seinät vihreitten köynnösten peitossa. Ja Jumala oli siellä lähellä, niin lähellä, että aivan voi vaipua Häneen ja unohtaa kaikki maiset murheet. Oi, hän oli viettänyt monen monta autuasta hetkeä tuolla Jumalan temppelissä. Sinne nytkin hänen mielensä kaipasi. Henrik kulki reippain askelin Nidarnesin eteläpuolelle kuninkaan kartanoon, jossa koko kirkollisella seurueella oli asuntonsa. Hetken päästä tömistivät ratsun kaviot palkkisiltaa, joka vei yli Nidelvenin. Ja ratsu vei yksinäisen vaeltajan Jumalan temppelin vihreään saliin. — — —

Henrik oli ratsastanut kauan. Vihdoin hän laski hevosensa tunturinurmikolle syömään. Itse hän kulki jalan vielä ylemmäksi. Kuinka kevyttä ja raikasta olikaan ilma täällä korkeudessa. Varmaankin täällä oli taivasta lähempänä. Ei ihme, jos Jeesus aina nousi ylös vuorelle rukoilemaan. Oi, täällä sai olla yksin Kristuksen kanssa, katsella hänen kasvojaan ja vaipua kokonaan, kaikkineen Häneen. Silloin loppui rukouskin, ja Kristus täytti koko olennon.

Henrik heräsi kuin unesta. Läheiseltä tunturilta kuului paimenpojan laulua ja karjan kellojen kalkatusta. Henrik tarkisti kuuloaan. Hän kuuli ensin vain joitakin sanoja, mutta sitten kokonaisen säesarjan:

"Ah jumalat kutsuu, Mua kuolema vartoo, Pois kiiruhtakaamme, Jo valkyrjat kotihin viittoo. Ja salissa Odinin Kilvet kultaiset välkkyy, Ja juhlassa aasain Juon olutta kohta. Elonretkeni loppu on tullut, Hymyhuulin mä kuolen."

Henrik läksi paimenpojan luo. Ensin katseli poika ihmetellen vierasta. Mutta pian hän rupesi iloisesti juttelemaan.

"Etkö pelkää susia ja ilveksiä? Näin aamulla ilveksen puussa", puheli Henrik.

Poika: "Enkä pelkää. Minulla on hyvä jousi ja keihäs."

Henrik: "Ovatko ne sinua ahdistelleet milloinkaan?"

Poika: "Ovat kylläkin. Kerrankin ne ryöstivät multa vuohen. Mutta tavallisesti ne pakenevat, kun lähetän nuolen. En lähde kovin kauas, sillä siellä on petoja enemmän. Olen tässä lähempänä ja laulelen, niin ne pysyvät kauempana karjastani."

Henrik: "Mitä sinä äsken lauloit?"

Paimen: "Bjarkamalin."

Henrik: "Mikä se on?"

Paimen: "Laulu Ragnarin kuolemasta."

Henrik: "Laulapa se minulle!"

Ja paimen alotti:

"Iskimme miekoin, Ei viipynyt kauan, Kun göötien maalla Lohikäärme sai surman."

Kun poika vihdoin lauloi viimeiset säkeet: "Elonretkeni loppu on tullut, hymyhuulin mä kuolen", istui Henrik kauan vaieten. Vihdoin hän virkkoi: "Uskotko sinä vielä Odiniin ja noihin toisiin aasajumaliin?"

Poika: "En oikein tiedä. Hauska niistä ainakin on laulaa. — On minut kastettu."

Henrik: "Luuletko, että ihminen todella kuoltuaan joutuu Valhallaan jumalten pitoihin?"

Poika: "En, sitä en luule, sillä osaan laulun sielun matkasta manalaan."

Henrik: "Minkälainen on se laulu?"

Poika lauloi ihmeellisen laulun sielun matkasta. Ensin vajoaa sielu suuren pimeyden syliin, ja naristen aukeaa Helheimin portti. Nyt kulkee sielu Gjallar-sillan yli, ja molemmin puolin nostavat hirviöt uhmaillen päätään. Sitten tullaan Kvalheimiin, tuskien kotiin. Siellä ne, jotka ovat riistäneet köyhiltä, kantavat lyijyvaippaa. Myrkylliset käärmeet pistävät varkaita, ja tuonelan korpit ahdistelevat valehtelijoita. Mutta jos sielu on ollut hyvä, saa hän jättää tämän tuskien kodin ja kiiruhtaa edelleen valon valtakuntaan, jossa pyhät neidot pesevät hänet synneistä puhtaaksi.

"Sinun laulusi on ihmeellinen", sanoi Henrik. "Mistä olet sen oppinut?"

Poika: "Laulu-Björniltä."

Henrik: "Kuka on Laulu-Björn?"

Poika: "Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä. Laulu-Björn on Laulu-Björn."

Henrik: "Missä hän asuu?"

Poika: "Tuolla laaksossa on hänen pajansa."

Henrik: "Löydänkö minä sinne?"

Poika: "Minä tulen sinua saattamaan, koska näytät olevan vähän tyhmänlainen."

Käsikädessä kulkivat he laaksoa kohti. Kun he pääsivät niin kauas, että Laulu-Björnin maja näkyi naavakuusen alta, palasi paimen takaisin, ja Henrik jatkoi yksin matkaansa. Mutta tunturilta kuului kohta paimen laulu:

"Ja vastasi tyttö: En uskalla ottaa Kirjokangasta tuota, Mi Toora-Hirveää Kaunisti kerran. Mun nimein on Kraaka Ja pukunain sarka, Kun paimennan vuohia Kivillä rantain."

* * * * *

Tunnin toisensa jälkeen istui Henrik Laulu-Björnin kynnyspuulla ja kuunteli lauluja tämän maan ihmeellisestä muinaisuudesta. Ah, se oli aikaa, jolloin lohikäärmelaivat palasivat myrskyisiltä matkoiltaan äärettömien aarteitten kera. Silloin kaikuivat laulut sankaripirtin loimuavan tulen ääressä, silloin soivat harput, silloin kuohuivat maljat, ja ilo nousi yli pilvien. Itse Odin ja Tor tuntuivat astelevan ihmisten iloissa. Mutta sitten muuttui kaikki. Jumalten hovit poltettiin, pyhät puut kaadettiin, ja sankarilaulajat saivat surmansa. Kuitenkin viihtyi ilo täällä tuntureitten maassa niin kauan, kun täällä oli onnen kultainen kannel. Mutta sitten sekin meni meiltä. Tunsbergin suurissa soittojuhlissa siitä kilpailtiin. Suomalaiset sen silloin voittivat ja veivät koko kanteleen Suomeen. Ja sen mukana meni meiltä laulu ja ilo ja onni. — — —

Henrik keskeytti ihmetellen: "Suomeen. Missä on sellainen maa? En muista koskaan kuulleeni Suomen nimeä."

Laulu-Björn: "Oi, se on kaukana, hyvin kaukana, vielä Svitjodista paljon itään. Ja ihmeellinen maa se kuuluu olevan. Siellä asuu yhä laulu ja soitto, ja niitten seurassa viihtyy aina onni. Ja mikäs on viihtyä, kun onnen kultainen kannel on siellä, vaikkakin sirpaleina. Oli sekin ihmeellinen tapaus, kun tuo kannel särkyi. Kuningas Olavi Pyhä lähti Suomeen muka ristimään maata. Todellisuudessa hän etsi onnen kannelta. Hän löytääkin sen. Syntyy hirvittävä taistelu kanteleesta. Siinä särkyi koko onnen soitin. Vain pienen pirstan sai Olavi siitä. Sen hän toi iloiten tänne ja pääsi heti koko tuntureitten maan kuninkaaksi. Mutta silloin suuttui Dovren tuhatvuotinen tietäjä. Mitä, uskalsiko Olavi särkeä onnen kanteleen ja tuoda pirstan siitä Vikeniin, vaikka suomalaiset olivat sen voittaneet Tunsbergissä! Ja Dovren tietäjä meni ja vei kanteleen pirstan kalliolinnansa syvyyksiin. Mutta Olavi menetti heti valtakuntansa."

Keskiyö laski hämärvaippansa yli seudun. Henrik ratsasti kiemurtelevaa metsäpolkua kohti Nidarosia. Yökehrääjän ääni kuului tuntureilta, ja lehdossa lauloi rastas. Jostakin kaukaa kuului vuoripuron kumea kohina. Henrik oli kummallisessa mielentilassa. Tuo Laulu-Björn oli loihtinut hänen silmiensä eteen ihmeellisen satumaailman. Se oli kuin tuulahdus lapsuuden vuorilta. — Oi, hän taisi sittenkin vielä rakastaa noita laulun ja sadun maailmoita. Eikö hänen sydämensä ollutkaan puhdas? Eikö hän kuulunutkaan kokonaan Kristukselle? Ja yksinäinen vaeltaja kesäyön tummassa hämärässä risti kätensä ja rukoili hiljaa: "Kristus, ristinmies! Anna minulle anteeksi, jos olen laskenut maailman sydämeeni! Anna minun tuntea armosi ja rakkautesi äärettömyys!" — Vaeltaja nosti päänsä. Kaukana taivaanrannalla välkähti valo. Oi, se oli vastaus hänen rukoukseensa. Ja yön yksinäinen kulkija tunsi taas vaipuvansa Kristuksen rakkauden pohjattomaan mereen. Vasta kun kaviot kumahtivat siltapalkkeihin, havahti vaeltaja ja huomasi kulkevansa yli Nidelvenin. Vartija sillan portilla tunsi hänet heti ja laski tiedustelematta Nidarosiin. Kellot Pyhän Olavin kirkossa soivat yömessuun. Mutta muuten lepäsi öinen rauha matalakattoisten majojen yllä.

XVI. LINKÖPINGISSÄ.

Pitkä ja vaivaloinen oli matka Nidarosista Linköpingiin. Syksyn myrsky riipi jo lehtiä Holaveden suurista metsistä. Vihdoinkin avautui eteen Stångejoen tasanko ja kuljettiin metsien kätkössä olevaan kauppakylään, Linköpingiin.

Kardinaali Nikolaus seurueineen oli kuin mikäkin taivaallinen ilmestys näillä pohjan mailla. Ja hänet otettiin vastaan kuin itse paavi. Kellot Pyhän Laurin kirkossa kumisivat. Papit tien varrella lauloivat juhlallista hymniä. Kardinaalin toisella puolella ratsasti kuningas Sverker, toisella kuningas Eerik. Ja kaiken yllä leijaili pilvi pyhää savua. Mutta Henrik ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, sillä hän tarkasteli kuningas Eerikkiä kiireestä kantapäähän. Siinä nyt oli sen maan kuningas, jonka piispaksi hänet oli määrätty. Ah, mitä tuonnee tuo maa hänelle! Iloako vai surua, onneako vai kärsimystä! — — —

Paitsi noita kahta kuningasta oli Linköpingiin saapunut kaikki Sveean ja Göötan suurmiehet, jopa monta mahtajaa Skånestakin, muiden muassa Lundin etevä arkkipiispa Eskil. Munkkeja ja pappeja oli tullut pohjolan kaikilta kolkilta. Kardinaali Nikolaus pani täälläkin kaiken taitonsa liikkeelle, mutta tuo järeä joukko ei ollutkaan täällä taivutettavissa yhtä helposti kuin Nidarosissa. Kardinaali oli päättänyt järjestää Ruotsiinkin oman arkkipiispan istuimen. Mutta tyhjiin raukesi kardinaalin unelma, kun kokous ei päässyt yksimielisyyteen arkkipiispan asuinpaikasta. Göötalaiset tahtoivat sitä Linköpingiin, sveealaiset Upsalaan, ja kummatkaan eivät luopuneet ehdotuksestaan. Muut ehdotuksensa sai Nikolaus toki toteutetuksi: Koko Ruotsi lupasi tästä lähin maksaa veroa Roomaan, hyväksyttiin aseittenkantokielto ja monta muuta kirkollista määräystä. — — —

Oli ilta, pimeä syysilta. Henrik astui nopeasti taitekattoiseen majaansa, heitti kauhtanan harteiltaan ja sytytti talikynttilän. Sen valossa aukaisi hän vapisevin sormin pergamenttikirjeen. Nuo tutut koukerot saattoivat hänet aivan suunniltaan ilosta. Oi, hän oli saanut kirjeen isä Bernhardilta Clairvauxsta. Ja Henrikin silmät aivan juoksivat riviltä riville. Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun ovi äkkiä avautui ja Lundin arkkipiispa Eskil syöksähti sisään. Sanatonna sulki hän Henrikin syliinsä. Henrik joutui aivan ymmälle. Mutta piispa Eskil hymyili, istahti rahille ja sanoi:

"Henrik poikani, älä ihmettele käytöstäni. Sain juuri kirjeen pyhältä Bernhardilta, ja siinä hän kertoi niin paljon sinusta, että läksin heti sinua etsimään. Nyt saan oikein paljon kuulla tuosta ihmeellisestä miehestä, tulethan sinä suoraan sieltä, niin kirjoitti isä. En milloinkaan unohda aikaa, jolloin oleskelin tuossa kauniissa laaksossa. Sinne halajaa sieluni yhä, siellä tahdon kerran päättää eloni retken luostarin rauhallisten muurien suojassa. Kerro nyt, poikani, isä Bernhardista ja tuosta ihmeellisestä luostarista."

Ja Henrik kertoi. Mutta mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän halusi piispa Eskil kuulla. Illan tunnit kuluivat. Taaskin aukeni ovi ja samassa oli koko pieni maja täynnä munkkeja. Heidät oli aikanaan isä Bernhard lähettänyt tänne pohjan perille, siksi hekin tulivat tiedustelemaan Clairvaux'n oloja, kuultuaan Henrikin lähteneen sieltä. Ja taas kertoi Henrik, kertoi suuret ja pienet tapahtumat. Vasta sydänyön aikana lähtivät munkit, mutta piispa Eskil jäi vielä hetkeksi istumaan. Henrik sanoi silloin hänelle: "Isä Bernhard kirjoittaa kahdesta pappismunkista, jotka hän on lähettänyt minulle työkumppaneiksi eräästä Saksan luostarista. Oletko kuullut mitään noista papeista?"

Eskil: "Olen niinkin. Hehän juuri toivat nämä isä Bernhardin kirjeetkin. Jo viikon päivät ovat he täällä Linköpingissä odotelleet sinua. Haluatko, niin lähetän heidät jo aamunkoitossa luoksesi?"

Henrik: "Tietysti. Olen iloinen, kun saan pian nähdä isä Bernhardin miehet. Kyllä tuo suuri apotti on sittenkin ihmeellinen mies."

Eskil: "On totisesti. Hänen suuruutensa käy joskus aivan yli ymmärryksen. Hän se oikeastaan johtaa koko kristikuntaa, sillä paavitkin tottelevat nöyrästi hänen käskyjään. — — Tulen sinun luoksesi, poikani, joka päivä puhelemaan isä Bernhardista." — — —

Henrik lopetti juuri aamuhartautensa, kun kaksi nuorta pappia astui hänen majaansa. Henrik nousi heitä tervehtimään ja kysyi ystävällisesti: "Kumpiko teistä on Johannes, kumpiko Coppmannus?"

Pitempi papeista vastasi: "Minä olen Johannes. Olen angli niinkuin sinäkin, vaikka olen oleskellut jo jonkun vuoden Saksassa."

Lyhempi ja hartiakkaampi sanoi vain: "Minä olen Coppmannus."

Henrikin sydän vavahti. Siinä mies hänen heimonsa saarelta, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Liikutettuna hän kysyi: "Mikä sai teidät lähtemään tänne kauas pohjoiseen?"

Coppmannus: "Isä Bernhardin kehoituksesta annoimme vihkiä itsemme papeiksi, ja sitten läksimme. Olimme olleet munkkeina samassa luostarissa."

Henrik: "Vai isä Bernhard teidätkin on saanut liikkeelle."

Johannes: "Ei yksin. Kristuksen rakkaus oli toisena käskijänä. Kukaan ei tahtonut lähteä tänne pohjoiseen, jossa niin monet vaarat odottavat, siksi päätimme me lähteä, nuoria ja voimakkaita kun olemme. — Mikä odottanee meitä tuolla Sveeassa?"

Henrik: "Niin, mikä?"

Coppmannus: "Paljon ne meitä peloittelivat siellä kotona luostarissa. Mutta tuo sveealaisten kuningas Eerik tuntuu hyvin hurskaalta mieheltä, ja Sveean miehet ovat ihan samannäköisiä kuin Göötankin, vaikka heitä on kuvailtu aivan hirviöiksi. En minä pelkää lähteä."

Henrik: "Clairvaux'n luostarissa luin Aadam Bremeniläisen kronikan, jossa kerrottiin Upsalan suurista uhrijuhlista. Siellä uhrattiin ihmisiäkin jumalille, ja komeana seisoi kullanhohtoinen epäjumalantemppeli. Mutta siitähän on jo vuoskymmeniä. Aikojen kuluessa kai on kaadettu Odinin, Torin ja Frejn patsaat temppelistä, valkea Ansgariushan siellä jo saarnasi evankeliumia."

Coppmannus: "Ja on siellä käynyt muitakin. Meidän luostarista on lähtenyt monta saarnamiestä Sveeaan asti, jopa joskus kauemmaksikin, aina Suomeen."

Henrik: "Mikä oikeastaan on Suomi. Jo Norjassa kuulin ihmeitä tuosta maasta. En ole kuullut tuota nimeäkään ennen, sillä Aadam Bremeniläinen ei mainitse Suomea. Hän puhuu vain Kainuunmaasta, jossa ihmiset syntyvät hienon, valkean villan peitossa ja kaikilla miehillä on koiran pää. Olisikohan se sama maa?"

Johannes: "Sitä en luule, sillä Suomessa asuu ihan oikeita ihmisiä. Luostarissamme pidetään erikoista kirjaa pohjoisista maista, ja siihen ovat lähetysmatkailijat aina kirjoittaneet kokemuksiaan. Olen tuosta kirjasta lukenut, että Suomi on meren takana, Sveeasta itään. Siellä asuu paljon kansaa, ja se on levähdyspaikkana vielä kauemmas itään matkustettaessa. Kerran — kauan sitten — oli luostarissamme majaillut Helkky-niminen suomalainen, joka oli kastettukin ennen lähtöään. Parikymmentä vuotta myöhemmin läksi luostaristamme pappismunkki Liudolf Suomeen ja kastoi siellä koko Helkyn heimon. Näin kertoo tuo kronikka. Vielä myöhemminkin, siihen aikaan, jolloin kuningas Stenkil hallitsi täällä Ruotsissa, lähti Hiltin-Johannes luostaristamme Suomeen ja saarnasi siellä kauan evankeliumia."