Part 5

Henrik käytti aina valkeata pukua luostarin sisäpuolella, kuten muutkin. Nyt kun hän lähti ulkopuolelle, heitti hän harteilleen mustan viitan. — Henrik jäi ihmeissään seisomaan. Oi, kuka uskoisikaan tätä samaksi laaksoksi. Mutta nythän olikin kevät, ihana kevät. Kaikkialla oli heräävää elämää. Tuossa rakensi pääsky pesäänsä, tuolla lauloi satakieli. Henrik kulki hiljalleen vuoren selännettä. Metsän tuoksu oli raikasta ja voimakasta. Hetken päästä hän pysähtyi ja istahti kukkivan sireenipuun alle. Hän sulki silmänsä ja istui siinä hiljaa ja kauan mietteissään. Koko kulunut elämä oli yhtenä tauluna hänen edessään. Siinä lapsuus, siinä nuoruuden vihreät vuoret, siinä Pyhä maa, siinä kaamea kauhunkuva, siinä viimeaikaiset kokemukset. Ajatukset tulivat ja menivät ja palasivat uudelleen. Vihdoin alkaa jostakin syvyyksien syvyyksistä pyrkiä ilmoille uusi ihmeellinen tunne. Ensin se hapuilee arkana ja ujona. Sitten se tulee voimakkaammaksi. Yht'äkkiä valtaa se koko Henrikin olennon. Ja ääni hänen sisimmässään sanoo päättävänä ja varmana: "Jos sinä vielä aijot elää, on sinun antauduttava kokonaan, sieluinesi, ruumiinesi, Jumalalle, elettävä tästä lähin yksin Hänelle." — Henrik kuunteli tuota ääntä kuin lumoavaa soittoa. Hänelläkö olisi vielä elämän mahdollisuuksia! Hän aukaisi silmänsä. Koko luonto kylpi auringonlaskun kullassa. Ja Henrikistä tuntui kuin olisivat suomukset pudonneet hänen silmistään. Aina hän oli tuntenut elävästi, ettei hän kuulunut tuohon tavalliseen maailmaan, joka söi ja joi, metsästi ja taisteli, puhui hevosista ja rikkauksista. Hänellä oli aina ollut oma maailmansa: runouden, säveleitten ja kirjojen ruusuinen maa. Mutta nyt avautui hänen eteensä vielä kirkkaammat näköalat. Se oli Jumalan ihana valtakunta. Kaikki mainen tuntui tuon uuden valtakunnan rinnalla niin sanomattoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Ja hänen sielussaan alkoi soida taaskin uusi sävel: Antaudu kokonaan ja astu sisälle tuohon ihmeelliseen jumalvaltakuntaan. — Henrik nousi vaistomaisesti ylös ja huudahti. "Minä tulen. Minä alan koko elämäni uudestaan." Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän lyyhistyi maahan. Oi, hän oli ollut juuri astumaisillaan Jumalan valtakunnan kynnyksen yli, mutta samassa rupesikin maa ja metsä ja ilma laulamaan: Sinun syysi, sinun syysi! Et lähtenyt puhtaista vaikutteista Pyhään maahan. Sinun syysi! Tahdoit paeta jotakin, tahdoit nähdä ruusunhohteiset idän maat. Sinun syysi. Muista kauhun kaameutta kotonasi! Sinun syysi, sinun syysi! — — Henrik kavahti kauhuissaan pystyyn ja lähti melkein juoksujalkaa kohti luostaria. Syyntaakka hänen harteillaan tuntui kohoavan aina pilviin asti, mahdotonta oli sen kanssa koskaan mahtua Jumalan valtakunnan ovesta sisään. — Oi, hän oli vain kaukaa nähnyt luvatun maan. — — —

Vakavana, syvästi liikutettuna kuunteli isä Bernhard, kun Henrik laski hänen syliinsä koko sielunsa hädän, kertoi koko syyntaakkansa äärettömyyden. Kun hän vihdoin oli lopettanut, käski isä Bernhard hänen polvistua. Sitten tuo pyhä mies nousi ja puhui hiljaisella äänellä: "Jeesus on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, niin minä tahdon teidät virvoittaa. — Koska olet lähestynyt Jeesusta, koska olet kantanut syntitaakkasi ristillä riippuvan Vapahtajasi jalkoihin, niin minä Jumalan ja meidän Herramme Kristuksen käskystä julistan sinulle synteinanteeksiantamuksen ja täydellisen synninpäästön. Niin kauaksi kuin itä on lännestä, siirsi Herra sinusta rikoksesi. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin on kärsivä Vapahtaja armahtanut sinua. Hän on kätkenyt sinut kokonaan pyhiin haavoihinsa, ja sinun sielussasi on syntynyt pyhä rakkaus Ristin-Herraan. Siispä astu uudestisyntyneenä Jumalan valtakuntaan, tuohon uuteen maahan, johon et äsken synteinesi sopinut. Ristin-Herra, joka on istuttanut sieluusi uuden elämän, pitää myöskin huolen sen kasvamisesta." — Sitten isä Bernhard pani kätensä Henrikin päälle, luki hartaana synnittömyyden siunauksen ja poistui hiljaa. — — —

Miten kauan Henrik oli ollut polvillaan ristiinnaulitunkuvan edessä, ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän heräsi kuin ihanasta unesta kirkon kellon kutsuessa iltamessuun. Pitikö hänen todella palata takaisin tänne murheitten maahan Jumalan ihmeellisestä valtakunnasta! Ei, eihän toki. Hänen syntinsä oli pyyhitty pois, ja Kristus asui hänessä. Jumalan henki väreili hänen sielussaan, hänen omassa sielussaan, ja hän tunsi olevansa yhtä kärsivän Vapahtajansa kanssa. Ihme oli tapahtunut. Jumalan valtakunta oli laskeutunut maan päälle. Vanha oli kadonnut ja kaikki tullut uudeksi. Oi, hän voi siis vielä elää! Ja hän tahtoikin elää, mutta vain sille Herralle, jonka suuri, kuolemankin voittava rakkaus täytti koko hänen olentonsa.

Henrik havahtui syvästä jumal-elämyksestään vasta, kun näki kansan kiirehtivän kirkkoon kuuntelemaan apotin saarnaa. Hän nousi ja lähti mukaan. Mutta mitä ihmettä! Apottihan saarnasi hänelle, yksin hänelle. Kuule nyt, kuinka hänen sanansa kaikuvat: "Kärsivä, ristinpuussa riippuva Vapahtaja on sielun ihmeellinen ylkä. Meidän tulee antautua kokonaan Hänelle, yhdistyä kokonaan Häneen. Oi ystäväni, rakkaus on lain täyttymys. Me opimme tuntemaan kärsivän Kristuksen vain rakastamalla Häntä, yksin rakastamalla. — Oi, avaa sydämesi hänen rakkaudelleen, tuolle rakkaudelle, joka ei muserra tuulen pieksämää ruokoa, eikä sammuta suitsuavan kynttilän sydäntä. Katso Hänen kasvojansa ja näe niissä Hänen rakkautensa äärettömyys! Vajoa ristiinnaulittuun Kristukseen, ja Hän kantaa sinut rakkautensa siivillä uuteen maahan, jossa jo kaikuvat ijäiset soinnut ja jossa sielu löytää levon kärsivässä Vapahtajassa." — — —

Apotti oli lopettanut, ja loppuvirsi kaikui juhlallisena. Mutta Henrik painoi päänsä alas ja rukoili hiljaa: "Kristus, tässä minä olen. Tee minusta mitä tahdot. Kuljeta minua, kunne haluat."

* * * * *

Viikot vierivät. Henrikillä oli edelleen paljon työtä, sillä apotin kirjeenvaihto oli tavattoman suuri. Hänen neuvoaan ei kysytty ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan kaikissa maallisissakin vaikeuksissa vedottiin häneen, varsinkin ruhtinaat käyttivät häntä neuvonantajana valtioasioissaan. Ja vastauksia antaessaan oli Henrik suurelle apotille hyvänä apuna. Hän laati vastausten sanamuodon ja teki selvällä arvostelukyvyllään monta hyvää huomautusta. Henrik ei ollutkaan enään vain sihteeri, hän oli apotin uskottu ystävä, lähempänä tuota suurta miestä kuin kukaan muu.

Syksy teki tuloaan. Henrik oli ollut luostarissa jo lähes puolen vuotta. Tänään olivat veljet veisaten poimineet luostarin puutarhasta pyhät viinirypäleet, joista valmistettiin ehtoollisviini. Henrik oli ollut työssä niin mukana, että isä Bernhard illalla kysyi hiljaa: "Poikani, etkö ole ajatellut tehdä munkkilupausta ja jäädä ainiaaksi luostarin veljeksi?"

Henrik: "En, sitä en ole ajatellut. — — Mutta mitä sanoisit siitä, isä, jos antaisin vihkiä itseni papiksi?"

Apotti liikutettuna: "Jumala sinua siunatkoon! Samahan se, oletko munkki vai pappi, kunhan vain Herran työssä pysyt. — — — Milloin saan sinut vihkiä papiksi?"

Henrik: "Olen ajatellut käydä ennen vihkimistä kotona Englannissa."

Apotti: "Mitä! Vieläkö maailma sinua vetää?"

Henrik: "Ei. Olen kokonaan Kristuksen. Mutta siellä kotona on kartanoa koskevia asioita, joita kukaan muu ei voi järjestää. Siksi minä käyn siellä."

Näkyi, ettei apotti olisi tahtonut laskea Henrikkiä luotaan, mutta hän sanoi kuitenkin: "No, lähdehän sitten. Mutta sinun pitää lähteä jo huomispäivänä, jotta ennätät takaisin ennen syyssateita."

Kun Henrik seuraavana päivänä lähti, sarasti aamu idän taivaalla.

XIII. LAPSUUDEN MAILLA.

Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen, niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista. Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet, jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista. Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne. Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta, että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. — Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"

"Lupaamme kautta Pyhän Cuthbertin", kuului voimakas vastaus.

Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."

Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä sanoin kertomaton riemu.

* * * * *

Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä. Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias." — Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen, mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.

Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin, vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani. — — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän, että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä silloin vastaani."

Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta täältä, huomaamatta koko kylästä.

Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias. Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä. — —

Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi, pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä, jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan. Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä, joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat. Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.

XIV. JUMALAN TIE.

Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa, mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.

Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään, kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja kirkko-isien teosten ääressä.

Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan." Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten ja merien. — — —

Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin ajatellut samaa.

Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta, kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan. Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää. Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä. Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi, hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle, jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa — henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa, henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa, kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.

Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan hän hengessään köyhä ja murheellinen.

Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän." — Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin rukouskammiossa.

Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.

* * * * *

Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui nostavan ihmiset ylös maan tomusta.

Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia. Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —

Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"

Henrik hämmästyi. Ei, ei. Ei hyvä isä siitä tule mitään.

Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi sinun kauttasi!"

Henrik meni. Vähää ennen iltamessua tuli hän apotin luo ja sanoi: "Isä, sinä olet itse nähnyt, millä ihastuksella on kuunneltu sinun uutta hymniäsi: 'Jesu dulcis memoria.' Olen kääntänyt sen kansankielelle. Saavatko papit laulaa sen iltasaarnan jälkeen kansalle?"

"Tietysti, poikani. Jumala usein puhuu ihmissieluille hymninkin kautta."

Sykkivin sydämin astui Henrik iltamessun jälkeen saarnaamaan. Ensin hän oli hämmentynyt ja kompasteli sanoissa. Mutta yhtäkkiä hänen pelkonsa hävisi. Hän katsahti yli suuren kuulijakuntansa, ja vuolaina tulvivat lauseet hänen huuliltaan. Hän oli valinnut saarnansa aiheeksi Kristuksen rakkauden. Kuinka suurena ja ihanana se esiintyikään Hänen syntymisessään, opetuksissaan ja ennen kaikkea Hänen kuolemassaan. Me saamme kaikkine tuskinemme paeta Hänen haavoihinsa, ja Hän nostaa meidät rakkautensa siivillä ylös Jumalan ihmeelliseen valtakuntaan, tuohon valtakuntaan, jossa vallitsee ikuinen rauha ja rakkaus.

Henrik lopetti. Ihmiset seisoivat ääneti, syvästi liikutettuina. Ja useat puhkesivat kyyneliin, kun papit hitaasti lauloivat:

"Jeesuksen muisto ihana, Sielulle ilon antava. Jeesus, sydänten lohdutus, Elämä, mielten valkeus, Ilonkin yli iloisuus."

Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta. He tunsivat olleensa kosketuksessa toisen maailman kanssa, maailman, jonka kuninkaana on Kristus.

Ihmeellisin tuntein riensi Henrik kammioonsa. Oliko tämä totta! Hänkö omisti ihmeellisen saarnalahjan. Hänkö voi Herran sijasta virvoittaa nääntyneitä ja janoisia sieluja! Oi armon äärettömyyttä! Nyt hänelläkin oli elämäntehtävä. Hän voi johdattaa kadonneita lampaita takaisin Hyvän Paimenen luo. Ja koko hänen olentonsa väreili kiitosta.

Tämän jälkeen saarnasi Henrik aina silloin, kun ei apotti itse jaksanut lähteä kirkkoon. Astuessaan puhujapaikalle tunsi hän taivaan väreilevän sielussaan ja Kristuksen puhuvan hänen kauttaan. Ja ihmiset sanoivat, että Jumala oli lähettänyt apotti Bernhardille seuraajan suoraan taivaasta. Usein haettiin Henrikkiä lähiseuduillekin puhumaan ja aina oli hänellä paljon kuuntelijoita. Oi, nyt hänellä oli vihdoinkin tehtävä elämässä. Hän sai olla kylväjä Jumalan vainiolla. Ja kylväessään hän tunsi itsekin saavansa yhä enemmän lahjoja korkeudesta. Hänen täytyi yhä perinpohjaisemmin syventyä raamattuunsa. Hän eli lakkaamatta Kristuksen yhteydessä, ja tuo syvä jumal-elämä loi ihmeellistä rauhaa ja kauneutta koko hänen olentoonsa. Ken hänen läheisyyteensä tuli, tunsi kohoavansa puhtaampaan ilmapiiriin. Olipa kuin olisi pyhä tunnelma leijaillut koko seudun yllä. Ja usein aasinajaja yksinäisellä vuoristotiellä hyräili itsekseen: "Jeesuksen muisto ihana." — — —

Mutta kun kevät alkoi luoda kirkkautta ilmaan, kävi Henrik yhä totisemmaksi. Kummalliset ajatukset vaivasivat häntä. Ääni hänen sisässään sanoi: Sinulla on täällä liian hyvä olla. Sinulla ei ole mitään ristiä, ei kärsimystä. Herra oli käskenyt kunkin ottamaan ristinsä ja seuraamaan Häntä. Mutta hänellä ei ollut ristiä, ei kärsimystä. — Yhä syvemmissä mietteissä asteli Henrik. Vihdoinkin ajatukset tuntuivat selvenevän. Silloin hän astui apotin luo ja sanoi: "Isä, minulla on täällä luostarissa liian hyvä olla. Minulla ei ole mitään ristiä. Astelen täällä kuin paratiisin puitten alla. Sentähden olen päättänyt lähteä kaukaiseen Hispaniaan saarnaamaan evankeliumia uskottomille maureille."

Isä Bernhard loi Henrikkiin hämmästyneen katseen: "Olet päättänyt lähteä! — Poikani, ken on laskenut kätensä Herran käteen, ei itse päätä mitään. Hän vain kulkee sinne, minne Herra häntä kuljettaa. Sinä olet langennut suureen syntiin ruvetessasi itse päättämään. Anna Herran päättää, anna Herran kuljettaa itseäsi. Mene kammioosi ja nöyrry siellä Herrasi edessä. — Jos täällä ei ole sinun paikkasi, on Herra katsova sinulle uuden."

Henrik ei sanonut mitään, vaan läksi syvästi nöyryytettynä kammioonsa. Kuinka hän olikaan voinut langeta tällä tavalla! — — —