Part 4

Henrikin kävi sääli tuota raihnaista miestä, joka sielunsa tuskissa vaikeroi hänen edessään. Hän aivan unohti, että hänen edessään oli aikakauden suurin mies, ja niin virkkoi hän lohduttaen: "Ei Pyhässä maassa ole vikaa. Se maa kuuluu meille kristityille, sillä se on täynnä pyhiä muistoja. Se aivan huokuu ylevyyttä ja jumalallista pyhyyttä. Vika on ihmisissä. Siellä tarvitaan kristikunnan apua, sillä ei Pyhän haudan kuningaskunta voi yksin seisoa idän uskottomia vastaan. Mutta sinne ei pitäisi lähettää kurittomia joukkoja kaikista kansoista, vaan hyvin harjoitettu ritariarmeija lujan päällikön johtamana."

Apotti ponnahti pystyyn kuin uuden voiman nostamana: "Siinäpä se on, poikani! Siellä tarvitaan ritarijoukkoa, jossa on luja kuri. Minä panen vielä kerran voimani liikkeelle, ja uusi ristijoukko pesee puhtaaksi tämän retken tahrat. — — — Mutta oi, sinne jäi sittenkin liian paljon väkeä! Minua kiroilevat varmaan muutkin kuin keisari Konrad."

Henrik koetti lohduttaa: "Tapasin Karmelin vuoristossa luolaerakon, joka sanoi tämän onnettomuuden johtuvan siitä, että meillä on liian vähän uskoa. Emme rukoile kylliksi, ja rukous yksin karkoittaa pahat henget luotamme."

Ja isä Bernhard päätti murtuneena: "Niin, niin, meillä on liian vähän uskoa ja rakkautta."

Kun Henrik myöhään illalla läksi, kysyi hän: "Saako matkamies lyhentää aikaansa luostarin kirjastossa, koska sadeilmat voivat jatkua."

Apotti: "Myönnän sinulle, poikani, aivan täydellisen vapauden oleskella kirjastossa. Ilmoitan siitä heti veljille. Vahinko vain, että meillä on yksin latinankielisiä kirjoja."

Henrik: "Luen kyllä niitäkin."

Apotti: "Oivallista! Osaat siis muutakin kuin ritaritapoja."

Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta, vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."

Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan, näytät ritarilta."

Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa suurimman miehen kanssa. — — —

Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä. Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt, niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja, ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä, ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.

Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita, kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa, jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman miehen kanssa. — — —

Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat. Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.

Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.

Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä. Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä, vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk. Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.

Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä. Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.

X. TAASEN KOTONA.

Henrik kiirehti ratsuaan. Laivassa oli hän kuullut yhä oudompia uutisia Englannista, siksi tahtoi hän päästä mitä pikemmin kotiin äitinsä luo. Siellä vasta hän saisi oikeat tiedot kaikesta, siellä vasta tyyntyisi rinnan levottomuus. Äiti on sentään äiti — oi jospa hän jo olisi kotona. Miten iloiseksi tulisikaan äiti — ja ehkäpä joku toinenkin. Henrik kannusti ratsuaan. Loppumatkan hän kulki melkein yöt päivät, vaihtoi vain hevosta välillä.

Vihdoinkin hän karautti kotilaaksoon. Mutta mitä! — Mitä nyt! Hevonen pysähtyi kuin naulaan, ja Henrik tuijotti kauhistuneena eteensä. Siinä oli kotilinna vuoren rinteellä, mutta — — mutta sen akkuna-aukot ovat mustuneet, seinät lohkeilleet ja yksi torneista kaatunut. Onko linnassa riehunut tulipalo — onko? Ratsu laukkasi, Henrik yhä kannusti, ja muutamassa hetkessä oli hän linnan luona. Täällä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Vain tuuli vonkui kaameasti torneissa ja akkuna-aukoissa. Tulipalo oli jättänyt selvät jäljet. Mutta Henrik ei ennättänyt tuntea sen tuottamaa kauhua, sillä hänen sieluaan ahdisti vain yksi ainoa hirvittävä tuska: missä on äiti! — Kiireesti käänsi hän kylään, ja hevosen kavioitten kapse huusi koko matkan: missä on äiti, missä on äiti! — Henrik pysähdytti papin portaitten eteen, hypähti alas ja seisoi samassa jo papin luona kysyen: "Missä on äitini."

Pappi nousi hitaasti, viittasi vakavana kohti kirkkoa ja vastasi: "Tuolla kirkossa, isäsi vieressä hautakammiossa."

Henrik lyyhistyi rahille melkein tiedotonna. Pappi toi hänelle kiireesti viiniä. Hetken päästä toipui Henrik hiukan ja pyysi nyt pappia kertomaan, mitä täällä oikein oli tapahtunut.

Yksikantaan kertoi pappi: "Onnettomuus tapahtui jo viime kesänä. Te olitte jo vuoden ollut poissa silloin. Heti lähdettyänne tuli näet elämä täällä taas levottomaksi. Tartuimme uudelleen aseisiin ja pidimme vartiota yöt-päivät. Näin meni onnellisesti kesä ja talvi. Viime kesänä ei enään rosvoja nähty, mutta pidettiin sentään vartiota. Kerran sitten kesällä tulee teidän linnaanne kiertelevä trubaduuri. Soittelee, laulelee, pitää iloa kaikenlaista. Mutta mies olikin trubaduuriksi pukeutunut rosvo. Eräänä iltana tarjoilee hän kaikille linnan miehille viiniä työtuvassa — oli muka hänen syntymäpäivänsä. Mutta viiniin oli sekotettu unijuomaa. Miehet nukkuivat toinen toisensa jälkeen. Sitten otti rosvo voudilta portinavaimen ja päästi linnaan kaikki ryöväritoverinsa, jotka yön suojassa olivat hiipineet tänne. Miehissä alettiin nyt murtaa kreivilliseen asuntoon vieviä ovia. Rouva äitinne heräsi ryskeeseen ja lähti heti linnan naisten kanssa pakenemaan salakäytävää myöten. Mutta sattuikin niin onnettomasti, että rosvojen jättämä vartija seisoi juuri sillä kohdalla vuoren juurella, mistä salakäytävä tulee maan pinnalle. Kun rouva äitinne työnsi kivet käytävän suusta ja astui esiin, niin rosvo surmasi hänet paikalla. Muut naiset jäivät käytävään ja pakenivat vasta, kun rosvo siirtyi vartioimaan toiselle paikalle."

Henrik oli käynyt kuolonkalpeaksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta pappi jatkoi: "Rosvot ryöstivät äkkiä linnan putipuhtaaksi ja sytyttivät sen sitten palamaan, jotta heidän tihutyönsä olisi peittynyt tuhkaan ja soraan. Mutta unijuoma olikin ollut niin mietoa, että osa miehistä heräsi ennen, kun joutuivat liekkien saaliiksi. He ennättivät vielä hyvin nähdä rosvojen ryöstön jäljet ja pelastaa tovereitaan. Vain neljä miestä jäi liekkien saaliiksi. En voi kuvailla aamun kaameutta, kun löydettiin kreivittären ruumis ja etsittiin hiiltyneitä ruumiita raunioista. Ah, elämä ei merkitse meille enään mitään, kun rouva äitinne on poissa." — — —

Henrikin joka jäsen vapisi ja hampaat kalisivat suussa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan, tuskan hiki vain helmeili otsalla. Vihdoin hän nousi ja lähti horjuvin askelin kirkkoon. Täällä hän aukaisi natisevan hautakuorin oven ja vaipui melkein tiedotonna äitinsä kivisen kirstun ääreen. — "Oi, äiti, äiti, äiti", tuli vasta pitkän ajan kuluttua hänen huuliltaan. Ja taas hetken mentyä: "Minä, minä olen syypää tähän kaikkeen." — Tuska puistatti hänen ruumistaan ja hampaat yhä kalisivat.

Vihdoin tuli pappi ja veti hänet väkisin pois kylmän kirstun äärestä. Papin pyynnöstä välittämättä läksi Henrik uudelleen linnaan. Hän sitoi hevosensa ja lähti tarkastusretkelle. Mustat seinät ja savutorvet törröttivät pystyssä, ja kaameana vonkui tuuli. Henrik astui ritarisaliin ja siitä kappeliin. Ei mitään jälellä, ei mitään, vain tuhkaa ja soraa. Hän astui kirjastoon. Pergamentin karsta kahisi jaloissa. Tuolla kulmassa näytti olevan suuri käärö aivan eheänä. Henrik koski siihen, ja se hajosi olemattomiin. Siinä hänen nuoruutensa laulut tuhkana! Hänen nuoren, ylitse hersyvän sielunsa laulut! Mutta mitäpä siitä! Koko nuoruushan oli tuhkana! — Henrik katsoi salakammioon ja maanalaisen käytävän suuta. Tuosta on äiti viimeiseksi kulkenut. Taas alkoivat hänen hampaansa kalista, ja tuuli vonkui savupiipuissa: "Sinun syysi, sinun syysi." — Ja Henrik vaikeroi: "Jos olisin ollut kotona, ei portin avain koskaan olisi rosvolle joutunut. Minun syyni, minun syyni. Oi, äiti, mitä saitkaan kestää"! — Ja tuuli vastasi: "Niinpä niin, sinun syysi."

Henrik juoksi kuin mieletön pois linnasta, sillä hän ei kestänyt enään. Hän hypähti hevosensa selkään ja ajoi metsään. Yhä vain eteenpäin. Ja tuossa hän oli kalliolla meren rannalla. Aallot alhaalta humisivat hänelle: "Tule tänne, täältä löydät ikuisen unohduksen, sillä ethän jaksa elää!"

"Tulen, tulen", huudahti Henrik ja kannusti hevostaan. Mutta hevonen hypähti syrjään, se kieltäytyi syöksymästä jyrkänteeltä syvyyteen. — Henrik pelästyi. Mitä hän olikaan aikonut tehdä! Voi, Ristin-Herra, voi Ristin-Herra! Ja samassa oli hän kuulevinaan äidin lempeän äänen: "Henrik poikani, älä vain mene liian lähelle jyrkännettä, kun siellä metsässä kuljet." — — —

Henrik käänsi hevosensa ja antoi sen kulkea ohjat höllinä. Se meni naapurilinnaan vievälle polulle. Henrik nosti melkein ihmetellen päätään. Vasta nyt hän muisti kotiin palattuaan ensi kerran Eeditin. Jotain oli siis vielä jälellä. Ja yht'äkkiä hänet valtasi rajaton halu painaa polttavan päänsä Eeditin syliin. Hän kiirehti hevostaan. Tuossa tuli naapurilinnan vouti vastaan. Henrik pysähdytti ja alkoi tiedustella kuulumisia. Ja vouti kertoi, että yhtä ja toista oli heillä tapahtunut Henrik-kreivin poissaollessa. Linnanherra oli halpauksesta vuoteenomana, ja viime kesänä oli täällä vietetty Eedit-neidin komeat häät. Eedit on nyt Oxfordissa kuninkaan virkamiehen puolisona. Vasta häissään näki Eedit ensi kerran sulhasensa, isä oli tehnyt kaupat matkalla ollessaan. — Henrik ei kysellyt enempää. Hän sanoi voudille hyvästi ja käänsi hevosensa kotiin päin. Tyhjin katsein hän tuijotti eteensä. Hevonen asteli hävitetyn linnan ohi kylään. Ihmiset katselivat joka taholta nuorta kreiviä, mutta Henrik ei huomannut mitään. Hän meni papin luo ja sanoi tälle: "Sano kyläläisille ja linnan entiselle väelle, että he viljelisivät kartanon maita kuin omiaan, siksi kunnes palaan. Metsästää saavat myöskin vapaasti." — Täältä hän läksi hautakuoriin, polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Minun syyni, minun syyni", vaikeroi hän. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta kansa kertoi, että tämän jälkeen nähtiin linnan harmaan haltijan usein auringon laskiessa istuvan linnan sortuneella muurilla ja valittavan. Ja öisin liikkui siellä valkea haamu.

XI. YÖ.

Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi, sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse. "Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.

Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään, söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset, ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.

Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."

Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —

Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.

Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli yö.

XII. SARASTUSTA.

Apotti Bernhard laski kynän kädestään ja katsoi ihmetellen miestä, joka yön aikaan astui hänen huoneeseensa. Hän katsoi vielä toistamiseen ja nousi hämmästyneenä ylös. "Mitä ihmettä, ritari Henrik! Rakas poikani Henrik, sinä täällä ja tuon näköisenä", sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä Henrikille. Sanatonna vaipui Henrik maahan hänen jalkoihinsa. Apotti Bernhard polvistui hänen viereensä, risti kätensä ja rukoili kauan ja palavasti tuon maahan lyyhistyneen miehen puolesta. Hän ei tiennyt, mitä Henrikille oli tapahtunut, mutta hän tunsi välittömästi, että Henrik oli hukkumaisillaan tuskien mereen, että hänen sielunsa oli kuolemanhädässä.

Vihdoin nousi apotti, nosti Henrikin ylös ja asetti hänet istumaan mukavaan nahkatuoliin. Sitten hän toi kalaa ja viiniä ja pakotti hänet syömään. Vasta nyt istui apotti Henrikin viereen ja sanoi: "Rakas poikani, kerro minulle nyt sydämesi tuskat!"

Henrik sulki silmänsä. Hänestä tuntui sanomattoman turvalliselta ja hyvältä istua tässä tuon ihmeellisen miehen rinnalla. Matalalla äänellä hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut kotona hänen poissaollessaan. Sitten hän aivan kuin laski apotin syliin koko murheensa, jolla ei tuntunut olevan rajoja. — Apottia värisytti ajatellessaan tuota kauhun kuvaa. Ah, tuo hevosen kavioitten kapse ei sanonut ainoastaan Henrikille: sinun syysi, se sanoi myöskin Clairvaux'n suurelle apotille: sinun syysi, sinun syysi, sinä tuon ristiretken sait aikaan! Oi, hän oli viime aikoina kärsinyt aivan kuolemaan asti. Hän oli ollut juuri vaipumaisillaan omiin tuskiinsa, mutta kun hän näki Henrikin sielun hädän, unohti hän itsensä, ja hellä sääli täytti hänen sydämensä. Hän laski kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Poikani, sinä sanoit, ettet jaksa elää, ettei sinulla ole enään ketään eikä mitään koko maailmassa. Mutta tiedätkö: Kristus rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin minun köyhä kieleni voi kertoa. Hän on ottanut sinulta kaiken, antaakseen sinulle vielä enemmän: oman itsensä. Kristus rakastaa sinua, ja Hän rakasti sinua jo silloin, kun Hän riippui ristinpuussa. Katso Hänen haavojaan. Näe niissä Hänen rakkautensa ääretön meri, jolla ei ole rantoja. Siihen rakkautensa mereen voi hän sinutkin kätkeä kokonaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle vieläkin enemmän: oman itsensä."

Henrik: "Mutta minähän olen rikkonut niin äärettömän paljon. Minun syykseni tulee tuo onnettomuus kotona. Kuinka Herra voisi rakastaa minua?"

Apotti: "Oi, ystäväni, minä olen rikkonut vielä paljon enemmän. Minun kauttani löysivät tuhannet hautansa tuolla auringonnousun lakeuksilla, ja kuitenkin Kristus rakastaa minua. Minä tunnen Hänen rakkautensa liekin sielussani. Miksei hän siis rakastaisi sinua. Ehkä kaikki tuo onnettomuus onkin Hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle oman rakkautensa ikuisen tulen. Jospa vain ymmärtäisit tämän. Jospa tuntisit, että Hän tuskaisiin kasvoihinsa ristillä kätki sinunkin kärsimyksesi. Silloin sinussa alkaisi uusi elämä, elämä, jonka alku ja loppu on kärsivässä Vapahtajassa."

Apotti pakotti Henrikin laskeutumaan omalle vuoteelleen viereiseen suojaan, mutta itse hän jäi istumaan pergamenttien peittämän työpöytänsä ääreen. Siinä hän istui syviin mietteisiinsä vaipuneena yön yksinäiset hetket. Vihdoin hän nousi, kulki sauvaansa nojaten Henrikin vuoteen luo ja kohotti siunaten kätensä nukkuvan yli. Sitten hän vaipui polvilleen vuoteen viereen. Ja vain yön hiljaisuus tietää, kuinka nöyränä ja maahan masennettuna tuo aikakautensa suuri sielu anoi armoa Ristin-Herralta.

Henrik nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hän heräsi aamulla virkistyneenä ja jäi ihmeissään ajattelemaan yön tapahtumia. Tuntui kuin olisi jotakin tuosta ylivoimaisesta painosta karissut pois. — Aamiaista syötäessä ilmoitti apotti munkeille, että hän oli ottanut Henrikin sihteerikseen, tämä kun osasi useita kieliä. Veljet, jotka tähän asti ovat auttaneet isä Bernhardia, tekevät sen tietysti vieläkin, riittää kirjoitustyötä useammallekin. Ja niin jäi Henrik luostarin asukkaaksi ja apotin tärkeimmäksi sihteeriksi. Veljet kyllä olivat tästä vähän ihmeissään, sillä kaikki tunsivat Henrikin samaksi ritariksi, joka joulun tienoilla oli majaillut heillä. Paljon he aprikoivat keskenään, mikä oli tuonut Henrikin takaisin tänne. Mutta kun he eivät löytäneet mieleistään syytä, virkkoi muuan vanha munkki: "Niinhän se aina ennenkin on ollut, että ken kerran on nähnyt tämän meidän kirkkaan laaksomme, hän ikävöi tänne takaisin."

Monet seuraavat päivät kuluivat kiireisessä työssä. Näytti aivan kuin isä Bernhard olisi unohtanut Henrikin sielun kaikki tuskat ja kokonaan syventynyt työhönsä. Henrikillekin hän antoi niin paljon kirjoitus- ja kopioimistyötä, että tämä oli monasti uupua. Mutta silloin sanoi apotti aina: "Lähde nyt luostarin puutarhaan virkistymään ja ota tuosta tuo uusi testamentti mukaasi. Muistan, kun nuoruudessani ratsastin Genevejärven rantamilla, oli minulla aina raamattu mukanani." Henrik läksi. Ja kun hän aukaisi kirjansa, löysi hän tavallisesti jonkun merkityn kohdan, jota hän pysähtyi miettimään. Illalla sitten apotin puhuessa kansalle kosketti tuo puhe juuri samaa, mitä hän oli yksikseen ajatellut luostarin puutarhassa. Silloin ymmärsi Henrik, että isä Bernhardin ylevä sielu ei voinut koskettaa vuotavaan haavaan.

Päivät vierivät. Apotin työ näytti yhä vähenevän ja Henrikin vapaahetket sen mukaan pitenevän. Kerran sanoi apotti: "Poikani, sinä et ole vielä astunut jalallasi luostarin ulkopuolelle. Etkö tiedä, että nyt on kevät, jolloin luostarimme ympäristö on sanomattoman kaunis. Lähden nyt metsään. — — — Tämän meidän laaksomme nimi oli ennen Koiruoholaakso, minä tälle vasta annoin nimen Kirkaslaakso, Clairvaux, sillä täällä on minun sydämeni koiruoholaakso muuttunut kirkkaaksi laaksoksi. — Lähdehän nyt."