Part 3
Henrik oli neljän muun ritari-uusikon kanssa viettänyt yönsä Yorkin tuomiokirkossa. Aamun sarastaessa tuli itse arkkipiispa pappien ja muutamien ritareitten kanssa alottamaan päivän juhlallisuudet. Kukin uusikko — Henrik ensimäisenä — polvistui piispan rippituolin eteen, joka sijaitsi alttarin takaisessa komerossa, ja tunnusti syntinsä. Piispa julisti kullekin synninpäästön. Sitten vietettiin pyhä ehtoollinen. Nyt pukivat kummiritarit ja papit kunkin uusikon valkeaan pukuun puhtauden merkiksi. Vain kengät olivat mustat muistuttamassa hautaa. Harteille heitettiin punainen viitta merkiksi, että ritarin oli vuodatettava verensä kristinuskon puolesta.
Vasta nyt aukaistiin tuomiokirkon ovet. Ja mikä komea joukko siellä odottikaan. Kohta oli kirkko täynnä loistavasti puettuja miehiä ja naisia. Näkyi, että koko pohjoisen Englannin korkein ylimystö oli liikkeellä.
Juhlallisen hitaasti saattoivat vanhemmat ritarit uusikot alttarin eteen. Arkkipiispa astui nyt alttarille ja toimitti messun. Sitten hän siunasi ritariksi aikovien miekat. Nyt pukivat ritarit uusikkojen päälle kypärin, haarniskan, säärystimet, kintaat, vyön miekkoineen ja viimeiseksi kultaiset kannukset. Henrik polvistui nyt vanhan sukulinnan omistajan eteen. Tämä löi häntä kädellään harteisiin ja sanoi: "Lyön sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Ole ylevämielinen, ankara ja rohkea ritari!" Henrik nousi ja teki ritarilupauksen: Hän lupasi puolustaa kristinuskoa, taistella vääryyttä vastaan, suojella leskiä ja orpoja, kunnioittaa naista ja olla uskollinen, oikeamielinen ja hurskas.
Kun muut oli samanlaisin menoin lyöty ritareiksi, lähtivät kaikki ylistyshymnin kaikuessa kirkosta. Ja loistavampaa joukkoa ei oltu koskaan nähty kulkevan Northumberlandin lakeuksilla kohti vanhaa sukulinnaa. Hattujen töyhdöt ja hevospeitteiden kultatupsut liehuivat tuulessa. Naisten pukujen väriloisto aivan häikäisi silmiä. Itse arkkipiispa seurueineen oli yhtynyt joukkoon, ja tuomiokirkon pyhä lippu liehui kulkueen etunenässä. Tien varrella oli koristeltuja salkoja, ja keskeymättä soivat airueitten torvet.
Linnassa oli juhla-ateria odottamassa. Kun paistettu härkä kannettiin pöytään, nousi arkkipiispa puhumaan. Ensin hän puhui muutamia sanoja uusille ritareille. Sitten hän kohdisti sanansa heidän pohjoisen isänmaansa, ihanan Northumbrian ylistykseksi. Tämä maa ja sen anglinen kansa oli aina kokoontunut vapauden lipun ympärille, viimeiseksi yhdeksän vuotta sitten. Säilykööt täällä esi-isien ihanteet! — Arkkipiispa oli hetken ääneti. Sitten hän rupesi hiljaisemmalla äänellä kuvailemaan, mihin onnettomaan tilaan Pyhä maa taaskin oli joutunut. Milloin hyvänsä voivat kristittyjen pyhät paikat joutua uskottomien käsiin. — Piispa aukaisi käärön ja luki bullan, jossa paavi kehoittaa kaikkien maitten ritareita ja talonpoikia lähtemään uudelle ristiretkelle Pyhään maahan. Sitten hän aukaisi toisen käärön. Se oli Benhard Clairvauxlaisen tulinen kirje saman asian hyväksi. Miten elävästi siinä kuvattiin Pyhän maan hätää ja vedottiin Englannin kansan lämpimään sydämeen! Kun piispa oli lopettanut, kysyi hän, tahtoiko kukaan läsnäolevista tulla ottamaan pyhää ristinmerkkiä olkapäähänsä.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki olivat liikutettuja, mutta kukaan ei sentään noussut. Henrik oli koko päivän ollut ihmeellisessä hurmiotilassa. Nyt hän sulki silmänsä, ja siinä oli hänen edessään koko itäinen maa ruusunhohteisena. Hän muisti kuinka hän jo kauan oli tuntenut, että hänen rinnalleen aijottiin asettaa vaalea Maria. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, olihan se luonnollistakin. Mutta joka kerta kun hän ajatteli itseään Marian rinnalla, ilmestyi siihen välille mustakiharainen tytön pää ja poskea silittävä lapsen käsi. Henrik sulki uudestaan silmänsä, ja kangastuksena aukenivat hänen eteensä itäiset maat aina satuiseen Intiaan asti. — Piispa uudisti vakavana kysymyksensä. Henrik nousi, astui piispan luo, ja kohta loisti hänen rinnassaan punainen ristinmerkki. — — —
Naiset saattoivat Henrikin äidin huomaamatta pois salista, sillä hän oli pyörtymäisillään. Linnanherra tuijotti kalpeana eteensä, ja Marian silmäluomia poltti. Mutta muut eivät tätä huomanneet. Hilpeänä jatkui juhla, ja maljoja kohotettiin vuoroin naisten, ritareitten ja Northumbrian kunniaksi. Trubaduurit, laulajat ja soittajat tekivät parastaan.
Suuret turnajaiset olivat vasta ylihuomenna, mutta Henrik ja hänen äitinsä läksivät paluumatkalle jo seuraavana päivänä, sillä arkkipiispa oli sanonut, että hänen piti kiirehtiä ennättääkseen kuningas Ludvigin joukkoihin Ranskassa. Äiti ei sanonut Henrikille moitteen sanaa, mutta hänen murtunut olentonsa puhui liian selvää kieltä. Ah, ihana pilvilinna oli pirstoutunut yhdellä iskulla! Henrikkiin tuo äidin suru koski sanomattomasti, ja lohduttaen hän sanoi yhä uudelleen: "Minä palaan, äiti, pian, ehkä jo vuoden kuluttua."
Mutta äiti vastasi aina: "Paljon sinne on menneitä, vähän takaisin tulleita."
Silloin tuntui Henrikistä kuin olisi keskelle ruusunhohteista itää langennut tumma varjo ja kerran välähti hänelle: Teenköhän oikein, kun lähden. — Mutta heti karisti hän päältään tämän tunnelman, ja itäiset maat loistivat taas purppuraisina.
Pian päästiin kotiin. Alkoi lähtötouhu. Oli ilta, kevään ihana ilta. Linnut lauloivat, ja ilma oli täynnä kukkien raikasta tuoksua. Henrik palasi kylästä hyvästiltä. Höllin ohjaksin kulki hevonen laitumien ja tammisalon kautta metsään. Melkein huomaamattaan käänsi Henrik hevosen naapurilinnaan vievälle tielle. Kun hän pääsi perille, ei hän tavannut muita kuin palvelijoita. Vihdoin tuli Eedit puutarhasta ja kertoi, että pojat olivat metsällä ja isä ja äiti laidunmaalla uusrotuisia lampaita katsomassa. Seurasi sitten pitkä äänettömyys. Vihdoin sanoi Eedit: "Milloin lähdet pitkälle matkallesi?"
Henrik: "Huomen aamulla."
Eedit: "Jo huomenna!"
Henrik: "Niin. Tulinkin tänne vain hyvästille."
Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko milloinkaan!"
Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini vanhemmillesi ja veljillesi!"
Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin. "Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty, jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän huulensa.
Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään. Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.
VII. "MAA ON NIIN KAUNIS."
Viimeisessä hetkessä ennätti Henrik laivaan, joka kuljetti ristiretkeilijöitä Kanaalin yli Ranskaan. Korkealla laivan kokassa oli ristiinnaulitunkuva, ja ylhäällä isossa mastossa liehui ristinlippu. Läheisestä luostarista tuli joukko nuoria munkkeja, jotka olivat kiinnittäneet kaapuunsa ristinmerkin. Koko muu luostari ja suuri ihmisjoukko oli tullut rannalle saattamaan lähteviä. Laiva irroitettiin laiturista. Apotti antoi lähteville siunauksensa, ja munkit laivassa alkoivat laulaa:
"Maa on niin kaunis, Kirkas Luojan taivas, Ihana sielujen toiviotie. Maailman kautta Kuljemme laulain, Taivasta kohden matka vie."
Tyynenä ja ihanana avautui meri heidän eteensä. Pyhä tunnelma liikutti Henrikin mieltä, kun munkkien laulu verkkaisena jatkui:
"Vuossadat vaihtuu, Vuossadat haihtuu, Miespolvet vaipat unholaan. Kirkasna aina Sielujen laulun Taivainen sointu säilyy vaan."
Juuri tällaista suurta ja pyhää oli hän kuvitellutkin tapaavansa tällä retkellä. Matka yli Kanaalin oli ihanaakin ihanampi. Nuoret munkit olivat täynnä uskonintoa ja täynnä lumousta oli se kuva, jonka he yhdessä loivat Pyhästä maasta ja matkastaan sinne. Uskottomien valta on pian murrettu, ja Kristus itse johdattaa ristijoukkonsa voittoon. Nuo äärettömän pyhät paikat jäävät silloin ikuisiksi ajoiksi kristityille.
* * * * *
Oli sovittu niin, että laiva kuljetti ristijoukon Seinevirtaa myöten aina Pariisiin asti. Kun vihdoinkin lähestyttiin kaupunkia, alkoivat munkit uudelleen laulaa:
"Maa on niin kaunis, Kirkas Luojan taivas, Ihana sielujen toiviotie."
Rannalla oli ristilaivaa vastassa joukko munkkeja ja pappeja. Näiltä sai Henrik kuulla, että Ranskan kuningas Ludvig VII oli jo lähtenyt Metziin, jonne ristijoukkoja oli kerätty kaiken kevättä. Hyvin piti kiirehtiä, jos tahtoi vielä ajoissa ennättää, sanottiin. Henrik lähti sentähden heti kiertelemään Pariisin mutkikkaita ja likaisia kujia ostaakseen itselleen oivan ratsun. Kun hän vihdoin löysi mieleisensä, alkoivat kirkonkellot kumista iltamessuun. Henrik meni Pyhän Genovevan luostarin vierasmajaan yöksi. Aamulla varhain hän lähti Englannista tulleitten ritareitten ja munkkien kanssa kohti Metziä.
Ylevä, suloinen tunnelma täytti Henrikin mielen, sillä olihan hän menossa täyttämään ritarin korkeinta velvollisuutta: taistelemaan ristinvihollista vastaan. Ilma oli kaunis, jasminien tuoksu ihana, ja hänen povensa hersyi ennenaavistamatonta lämpöä. Ah, yhäkö arka lintu värisi hänen sylissään! Henrik koetti, oliko rukousnauha tallella. Olihan se, ja Henrik sormieli sen solmuja. Hänen olisi pitänyt ehkä lukea rukouksensa. Mutta eihän hän voinut, koko sielu kun tuntui sulaavan keväänsointuihin ja liitävän lintujen kanssa korkeuteen. Oi, hän tahtoi kuitenkin olla jalo ritari ja Kristuksen pyhä soturi! Vain silloin tällöin heräsi Henrik unelmistaan, kun kuuli kansan kiroovan Ludvig VII:ttä, sen raskaan veron takia, minkä kuningas oli kiskonut kansalta retkeään varten.
Henrikin pieni matkue pääsi Metziin parahiksi, kun suunnaton ristiarmeija teki lähtöä. Ihmeekseen näki Henrik, että myöskin Ludvigin puoliso, ihana Eleonora, ylhäisten naisten kanssa lähti ristiretkelle. Raskaat kuormavankkurit rämisivät, hevoset korskuivat ja kuninkaalliset airueet puhalsivat torviaan. Kuului huutoja ja melua. Vihdoin kaikki suli yhdeksi pauhinaksi, joka muistutti myrskyävää merta. Henrikille tämä oli pettymystä, sillä hän oli odottanut juhlallista hartautta, pyhiä lippuja ja pyhää soittoa.
Vihdoinkin oli kuninkaallinen seurue, kuormasto ja sotajoukko suoriutunut matkalle. Henrik ystävineen odotteli sopivaa paikkaa yhtyäkseen tuohon loppumattomaan jonoon. Jopa tuli tilaa heillekin. Ja särkynyt tunnelma tuli taas eheäksi; kun jonoon yhtyi suuri joukko munkkeja, jotka kantoivat edellään ihmeitä tekevää Pyhän Neitsyeen kuvaa ja lauloivat hartaina:
"Maa on niin kaunis, Kirkas Luojan taivas, Ihana sielujen toiviotie."
Ah, aavistiko heistä kukaan, että tuleva aika sai kerran laulaa heidän haudoillaan tuolla auringonnousun maassa:
"Vuossadat vaihtuu, Vuossadat haihtuu, Miespolvet vaipuvat unholaan."
VIII. PYHÄSSÄ MAASSA.
Ilta hämärti, kun Henrik ratsasti Jerusalemin pohjoisesta portista kaupunkiin. Hän tunsi aivan kuolemanväsymystä ruumiissaan. Hän ei jaksanut edes ajatella, hän halusi vain paikkaa, jossa saisi nukkua, nukkua loppumattomiin. Kujaa pitkin laahusti vanha munkki, ja tältä tiedusteli Henrik, missä oli Johanniittain hospitaali. Munkki neuvoi, ja kohta oli Henrik perillä. Hän heitti ohjat palvelevalle veljelle, astui osotettuun huoneeseen ja nukkui paikalla täysissä tamineissaan.
Palvelevat veljet häärivät Henrikin ympärillä irroitellen hänen rautavarusteitaan. Ei ollut ensi kertaa, kun veljet näin hoivasivat uupuneita matkamiehiä.
"Ritari tämä on miehiään, koska on kultaiset kannukset ja ritariketju", virkkoi muuan veljistä. Ja toinen jatkoi: "Mutta onpa sillä rukousnauhakin, äidin lähteissä lahjoittama tietysti. Ne mammat siellä kotona lännessä luulevat, että heidän kelpo ritarinsa täällä vain rukoilevat ja taistelevat. Mutta kaikkea muuta! Parempi jos pysyisivät pojat kotonaan. — Merkillistä, ettei tällä ritarilla ole mitään saalistamiaan aarteita! Satulan kolossa oli kyllä paljon kultarahoja, mutta ne olivat kaikki englantilaisia."
Ensimäinen veli: "Onhan tämän vyöllä suuri kukkaro. Katsokaas! — Kas, taaskin englantilaisia kultakolikolta! Mies on englantilainen. Nukkukoon nyt siinä. Väsynyt hän onkin, häntä saa kääntää ja nostaa kuin pölkkyä."
Toinen veli: "Meidän on vietävä rahat talteen, siksi kun mies herää. Muuten voi joku 'Kristuksen köyhä ritari' luulla niitä omikseen."
* * * * *
Henrik nukkui koko yön ja vielä seuraavana päivänä aina iltapuolelle asti. Kun hän vihdoinkin heräsi, toi palveleva veli hänelle ruokaa sekä talteenotetut tavarat. Henrik söi hyvällä halulla. Sitten hän peseytyi ja tunsi olonsa kohta sangen miellyttäväksi. Hän kyseli veljiltä yhtä ja toista, samoin nämä häneltä. Vihdoin hän lähti puutarhaan. Siellä hän asteli sinne — tänne, kunnes viimein istahti öljypuun alle. Ja yhtäkkiä oli elämä taaskin koko kurjuudessaan hänen edessään. Oi, hän ei enään jaksanut kestää sen painoa. — Oliko sekin ristijoukon retkeä, kun kuljettiin Metzistä Konstantinopoliin! Koko matkan nuo kurittomat joukot ryöstelivät. Miksei hän kääntynyt jo Konstantinopolista takaisin. Kuinka paljolta hän olisikaan silloin säästynyt! Ja vähässä Aasiassa sitten! Vain verta ja kauhua ja ihmisten luita. Seldšukit hakkasivat maahan tuhansia yhdellä ainoalla kerralla. Ihme, että hän on vielä elävänä tässä. Semmoisissa kauhuissa meni syksy ja vuoden alku. Maaliskuussa vihdoin oltiin Attaliassa ja purjehdittiin sieltä Antiokheiaan. Vihdoinkin päästään käsiksi todelliseen taisteluun, ajattelivat kaikki. Lähdetään vapauttamaan Edessaa ja silloin saa Zenkin poika maksaa isänsä pahat teot. Mutta mitä vielä! Antiokheian ruhtinas Raimund ihastuu kuningatar Eleonoraan ja unohtaa kaiken muun. Silloin sydämistyy kuningas Ludvig Raimundiin ja jättää joukkoineen koko Antiokheian. Hän lähtee nyt yhdessä keisari Konradin kanssa Damaskosta piirittämään. Ja se se oli oikeata piiritystä. Kun vihdoinkin syntyi tuo tulinen taistelu kaupungin edustalla, saivat ritarit näyttää, mihin he kelpasivat. Hän, Henrik, taisteli siinä kuin mies. Ja ristiretkeläiset saivat loistavan voiton. Mutta sitten! Oi, taivaitten taivaat! Sen sijaan, että olisi jatkettu taistelua uskottomien viimeisenkin voiman murtamiseksi, hajaantui koko suuri ristiarmeija ryöstämään — niin ryöstämään ympäristöä, ja Jerusalemin hengelliset ritaritkin häärivät saaliinhimoisina ryöstäjien joukossa. Hän oli silloin kauhuissaan noussut hevosensa selkään ja ratsastanut levähtämättä aina Jerusalemiin asti. — Henrik nousi öljypuun alta ja alkoi astua puutarhan kauniita polkuja. Ah, hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, kauhua, halpamaisuutta ja jos jotakin, ettei hän kestänyt enään. Puoliääneen hän virkkoi: "Jos ei minulla olisi sielussani kunniantuntoa, jos ei minulla olisi jaloa äitiä ja jos ei maailman viattomin ja suloisin olento olisi kerran värissyt sylissäni, olisin minä nyt huono mies." — Hetken päästä hän lisäsi: "Nyt minä tiedän, etten tehnyt oikein, kun läksin tälle retkelle." — — Yhä hän astui mietteissään. "Puhu totta, tee oikein, niin Kristus suo sinulle siunauksen." Olikohan Kristus ottanut nyt häneltä siunauksensa. Kuka tietää. Oi, hänen täytyi sovittaa kaikki, hänen täytyi lähteä suorinta tietä kotiin! Ja kohta alkoi koko puutarha laulaa: kotiin! kotiin! Tuntui kuin tuohon sanaan olisi kätketty kaikki lohdutus ja vapahdus.
* * * * *
Henrik oli käynyt Öljymäellä, Golgatalla, temppelissä ja kaikissa pyhissä paikoissa. Nyt hän ratsasti Hinnomin laaksoon ja siitä vuoritietä kohti Betlehemiä. Pyhien paikkojen näkeminen ja seurustelu hurskasten veljien kanssa oli paljon tyynnyttänyt hänen sielunsa tuskaa. Siinä yksin matkatessaan, ajatteli hän: Tämä maa on sanomattoman ihana, kuinka hyvin tämä sopiikaan Vapahtajan kotimaaksi. Oi, tämä on todella Pyhä maa, jota Herra itse on astellut! Tätäkin tietä ovat hän ja hänen vanhempansa, Joosef ja Maria, vaeltaneet. Pitkästä aikaa täytti lämmin tunne Henrikin sydämen, ja silmät kostuivat kyynelistä. Hän nousi satulasta ja silitti hyväillen polun pintaa, saman polun, jota Joosef ja Maria ja Jeesus-lapsi olivat kerran kulkeneet.
Tuuhea metsä peitti Betlehemin vuoren. Henrik pysähdytti hevosensa. Miten ihanana avautuivatkaan hänen eteensä pellot ja laitumet vuoren juurella, nuo Betlehemin vanhat kedot. Pian astui Henrik pyhään kirkkoon ja polvistui paikalle, jossa Jeesus oli syntynyt. Oi, tämä oli liian ihmeellistä! Oliko hän todella paikalla, jossa itse pyhä Vapahtaja oli syntynyt! Sydän aivan suli, ja ulkomaailma tuntui häipyvän olemattomiin. Hän havahtui, kun joku laski kätensä hänen päälleen. Ihmeissään hän katsahti ylös ja näki valkopartaisen munkin, joka hiljaisella äänellä alkoi siunata häntä: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses jumalanmies! Silloin Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle marttyyrikruunun ja Kristus siunaa sinut tästä hetkestä ijankaikkisuuksiin asti." —
Laahustavin askelin lähti vanhus. Henrik nousi ja katseli ympärilleen kuin unesta heräten. Tuo siunaus oli osa vanhasta sukusiunauksesta! Mistä vanhus tiesi sen! Henkikö sille ilmoitti! Mutta se puhui marttyyrikruunusta, eikä voitonpalmusta, niinkuin tuossa vanhassa siunauksessa. Mitähän sekin merkinnee. No, vanhus kai harhaili. Marttyyrikruunu annetaan vain valittujen valituille. — Mutta nyt hän kuitenkin tiesi, että Kristus ei ole ottanut häneltä siunaustaan. — —
Henrik oli taas ratsunsa selässä. Koko Betlehemin kaunis ympäristö uinui nyt ruusunhohteisena, ja pilvissä tuntui leijailevan enkelparvi, joka lauloi: "Gloria sit Deo in excelsis, pax in terra."
* * * * *
Johannittain veljien neuvon mukaan kulki Henrik Jerusalemista sivuteitä kohti Tyrosta, jotta ei joutuisi tekemisiin Damaskoksesta palaavan ristiarmeijan kanssa. Pyhän tunteen vallassa katseli hän Samarian vuoria ja Galilean kauniita seutuja. Näitä teitä oli Jeesus jo 12-vuotiaana kulkenut. — — —
Kun hän vihdoin pääsi Tyrokseen, etsi hän heti Venetsian kauppiaitten liikehuoneet. Ja aivan oikein hän oli arvannut, täältä oli laiva lähdössä Venetsiaan. Henrik myi hevosensa ja osti yhtä ja toista matkaa varten. Kun hän astui laivaan, puheli hän hiljaa itsekseen: "Keveämmällä mielellä ei kai kukaan ole pyyhkinyt Pyhän maan tomuja jaloistaan kuin minä. — Oi, maa on kyllä sanomattoman kaunis ja äärettömän pyhä, Herra itse on sen askeleillaan pyhittänyt, mutta ihmiset — niin ihmiset!"
Kaleeriorjat soutivat. Syvän sinisenä päilyi Välimeri. Pyhän maan rannikko häipyi usvapilviin.
IX. LEVÄHDYSPAIKASSA.
Syksyn myrskyistä huolimatta saavuttiin onnellisesti Venetsiaan. Täällä sai Henrik jonkun aikaa odotella, ennenkuin voi kauppamatkueen mukana jatkaa matkaansa, sillä yksikseen matkustaminen oli tänä aikana vaarallista. Hän oli päättänyt yhtyä siihen seurueeseen, jonka piti kulkea Po-joen laaksoa Burgundiin. Mutta viimeisessä hetkessä peruuttivatkin kauppiaat koko matkan. Vuoden aika oli heistä liian myöhäinen, niin että talven sateet voivat heidät yllättää keskellä matkaa. Henrik oli hyvin pahoillaan ja aikoi lähteä jo yksin matkalle. Mutta silloin hän sai kuulla, että toinen kauppamatkue oli lähdössä pohjoiseen. Ja heti yhtyi Henrik heihin, vaikka matka sitä tietä tulikin paljon pitemmäksi.
Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.
Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n luostarin portille.
Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia. Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet: "Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin. Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! — Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja kunto antoivat ihmiselle arvon.
Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne menossa?"
Henrik: "Minä palaan sieltä."
Munkki: "Siinä tapauksessa pyytä luostarimme apotti Bernhard teitä heti luoksensa."
Henrik säpsähti. Mitä! Pitikö hänen lähteä näin vain ilman muuta suuren Bernhardin eteen, miehen, jonka edessä paavit ja kuninkaat ovat kumartaneet. — Henrikin sydän löi aivan kuuluvasti, kun hän astui apotin huoneeseen. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun tuossa pöydän ääressä pergamenttien ympäröimänä istuikin hintelä, punapartainen ukko, ja hän oli kuvitellut näkevänsä valtavan voimakkaan olennon. Kun apotti nosti päänsä vastatakseen tulijan tervehdykseen, vavahti Henrik. Sillä apotin silmät hehkuivat kuin tulenliekit, ja hän näytti yhdellä silmäyksellä näkevän sydämen sisimpään asti. Ystävällisesti viittasi apotti Henrikkiä istumaan ja kysyi: "Palaatte Pyhästä maasta. Kenen joukoissa olette taistellut?" 4 — Suomen Apostoli.
Henrik: "Liityin jo täällä Ranskassa kuningas Ludvigin joukkoihin ja siinä sitten taistelin — mikäli siellä taisteltiin."
Apotti nosti viimeisten sanojen aikana päätään ja kysyi terävästi: "Eikö siellä sitten taisteltu, niinkuin taistella pitää?"
Henrik: "Ei. Ei ainakaan ritarin silmällä katsoen."
Apotti loi taas läpitunkevan katseensa Henrikkiin ja sanoi: "Kertokaa minulle kaikki matkanne vaiheet!"
Henrik kertoi koruttomasti koko matkan Metzistä alkaen Damaskokseen asti. Apotti nojasi päätänsä käteen. Vihdoin hän sanoi valittaen: "Minun syytäni on kaikki. Minä tulisilla puheillani sain ihmiset lähtemään. Minä melkein pakotin keisari Konradinkin matkalle. Minun syytäni kaikki. Mutta minä luulin täyttäväni Jumalan tahdon, kun saarnasin tätä ristiretkeä. Pyhä maa ei ole enään mikään pyhä maa. Jeesuksen täytyi kerran sanoa Jerusalemin temppelistä: Minun isäni huonetta on sanottu rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet sen ryöväreitten luolaksi. — Nyt on koko maa ryöväreitten luolana. — Minua onnetonta!"