Part 2

Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille. Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi. Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."

Henrik: "Mitä! Samaako sukua kuin suuri Alfred?"

Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri. Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana. Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen, ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin, vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän isoisältäni.

"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa. Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa. Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti. Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta. Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni — mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen, sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta, kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle, miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles, tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä, että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."

Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."

Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana Yorkista."

Henrik: "Sen lupaan, äiti."

Äiti: "Sitten vielä, poikani, kerron sinulle jotakin. Meillä on äärettömät rikkaudet salakammiossa, jonka olemassaolosta nyt vasta kuulet. Tule, niin näytän sen sinulle!"

Äiti otti nurkasta pois pienen kiven. Sen alla oli monta nappulaa ja hihnaa. Kun äiti niitä hetken pyöritti, soljui kiviseinän paasi hitaasti syrjään, ja siinä oli heidän edessään pieni kammio. Iki-ihmeissään astui Henrik äitinsä jälessä sinne. Perällä ammotti musta aukko, ja äiti kertoi, että se oli salakäytävän suu, joka kulki maan alta vuoren juurelle. Sitten hän näytteli pojalleen kammion suunnattomat aarteet. Eniten ihmetteli Henrik niitä kalliita helmiä, joita eräs suvun piispa oli tuonut Intianmatkaltaan. Kun kaikki oli katseltu, sanoi äiti. "Ymmärrätkö nyt, että suvullamme on pyhät, vuossataiset salaisuudet ja lisäksi äärettömät aarteet?"

Henrik: "Kyllä, äiti."

Äiti: "Mutta muista tarkoin, että nämä pysyvät meillä vain niin kauan, kun seuraamme sukumme suurta sääntöä: Puhua aina totta, tehdä oikein ja pysyä angleina. — Poikani, puhutko aina totta ja teetkö aina oikein?"

Henrik suoristui äkkiä: "Varmasti, äiti."

Äiti: "Muuta en sinulta nyt pyydä. Polvistu, niin saat sukumme vanhan siunauksen!"

Henrik polvistui. Äiti pani kätensä hänen päälleen ja sanoi: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalanmies! Puhu totta! Tee oikein! Silloin Pyhä Cuthbert rukoilee sinulle siunausta, Pyhä Wilfred vie huokauksesi Kaikkivaltiaan eteen, Pyhä Pietari aukaisee sinulle kerran taivaan oven, Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle voitonpalmun, ja Kristus itse siunaa sinut tästä hetkestä iankaikkisuuksiin asti."

IV. YORKISSA.

Henrik kulki kuin unessa. Tämä oli ihmeellistä, ylen ihmeellistä. Kirjoja, kirjoja ja taas kirjoja. Vaikka lukisi sata vuotta, ei konsana lopu kirjat Yorkin tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Kun Henrik lausui ihastuksensa opettajalleen, vanhalle munkille, sanoi tämä: "Niin katsos, tämän kirjaston ja koulun perusti piispa Egbert jo neljä vuosisataa sitten. Hän hankki elinaikanaan tähän kirjastoon kaiken, mitä Roomalla oli, kaiken ihanan, mitä Kreikanmaa oli latinalaisille antanut ja kaiken, mitä hebrealaiskansa oli korkeudesta saanut. Ja vuosien vieriessä on kirjastomme yhä kasvanut. Olen itse opiskellut Canterburyssä, Parisissa ja Bolognassa, mutta en missään ole nähnyt tällaista kirjastoa. — Poikani, älä yritäkään ahmia kaikkia. Parempi, että luet vähän, mutta hyvin. Olen ajatellut, että nyt ensin lukisit tämän Orosiuksen maailman historian ja sitten Bedan kirkkohistorian."

Henrik: "Minä olen ne molemmat lukenut jo aikoja sitten."

Isä Samuel: "Jo lukenut nämä suuret teokset? Mitä sanot, poika?"

Henrik: "Niinpä niin, lukenut."

Ihmeissään rupesi vanha isä Samuel nyt tiedustelemaan, mitä kaikkea Henrik oli lukenut. Pian hän joutui aivan ymmälle. Kun hän sitten vielä huomasi, että Henrik hallitsi täydellisesti paitsi äidinkieltään, myöskin latinaa ja ranskaa, ei hän sanonut enään mitään, työnsi vain Henrikille anglosaksien kroniikan ja läksi kiireesti itse Yorkin arkkipiispan luo. — Tälle hän kertoi: "Kouluumme on saapunut ihmenuorukainen, ihmeellisempi kuin koskaan ennen. Hän on 18-vuotias, osaa latinaa ja ranskaa kuin äidinkieltään ja on lukenut enemmän kuin kukaan tuomiokirkkomme papeista. Hän on kaukaa, tuolta lounaisesta vuoristosta, ihme, että hän on lähtenyt tänne opiskelemaan, Canterbury ja Oxford kun ovat paljon lähempänä."

Arkkipiispa hymyili kuunnellessaan. Ei ollut ensi kertaa, kun isä Samuel tuli kertomaan hänelle oppilaistaan, jotka kaikki olivat vähin ihmelapsia isä Samuelin mielestä. Mutta nyt heräsi arkkipiispankin mielenkiinto niin paljon, että hän päätti tutustua tuohon ihmekreiviin, joka oli tullut lounaisesta vuorimaasta. Ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli, että Henrik oli suuren jaarlin, tuon laulujen ylistämän "maan isän" jälkeläisiä, oikea Northumbrian poika.

Pian tiesi koko kaupunki kertoa Henrikistä. Ja kaikki tahtoivat tutustua häneen. Arkkipiispan asunnossa liikkui hän kuin kotonaan, ja moniin lähiseudun linnoihin häntä kutsuttiin. Kun seudun kansa sitten kuuli, että Henrik oli "maan isän" jälkeläinen, alkoi se katsella häntä kuin ilmestystä yläilmoilta.

Useimmin kävi Henrik sukunsa vanhassa linnassa, vaikka se sijaitsikin verrattain kaukana Yorkista. Mutta pianhan sinne ratsasti. Olihan äiti pyytänyt, että hän kävisi usein siellä, ja olivathan linnan rouva ja herra hänelle ystävällisiä kuin vanhemmat ikään. Sinisilmäinen Maria tuli lisäksi joka kerran kovin iloiseksi, kun Henrik ratsasti linnaan. Sillä näes, ei kukaan osannut kertoa niin hyvin tarinoita kuin Henrik — ei kukaan!

Aika riensi kuin siivin. Syksy meni, tuli talvi. Henrikistä kaikki tuntui melkein liian suloiselta. Hän sai kerrankin kyllikseen lukea, kerrankin riitti kirjoja. Ja kyllä hän lukikin, luki niin paljon, että isä Samuel alkoi jo rajoittaa aikaa, jonka Henrik vietti kirjastossa. Sillä hän pelkäsi, että ihmekreivin terveys aivan menee. Mutta useimmin sentään hykerteli isä Samuel tyytyväisenä kämmeniään, sillä katsos, ei kellään ollut sellaisia ihmeoppilaita kuin isä Samuelilla. Hän se on kasvattanut maan suuret miehet. Tästä etelän kreivistä tulee varmaan uusi Dunstan, joka kerran ylevällä opillaan täyttää koko Englannin. Silloin loppuu tuo alituinen kalpojen kalske, joka on karkoittanut täältä kaikki runottaret. Silloin hengenvoimat pääsevät taas oikeuksiinsa, ja runottaret heräävät huilun soittoon. Näin haaveili isä Samuel.

Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä, jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut, lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot, kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen. Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.

Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin kotiseudulleen. — — —

Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua pihaan.

"Mitä ihmettä! Meidän väkeä etelästä! Sinäkin Egbert", huudahti Henrik.

Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."

Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:

"Rakas poikani!

Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta. Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä, jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika. Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.

Omakätisesti Äitisi."

Henrik istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän nousi ja suoristui. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä tullut täyskasvuiseksi mieheksi. Hän meni miesten luo ja sanoi näille: "Minä tulen nyt kotiin. Rouva äitini kehottaa meitä palaamaan meritietä, mutta maata myöten pääsisimme pikemmin. Jos palkkaisin täältä pari ratsumiestä lisää, luuletteko, että silloin uskaltaisimme lähteä taipaleelle?"

Egbert: "Ei auta vaikka paikkaisitte kaksikymmentä. Mutta hankkikaa itsellenne niin nopea juoksija kuin voitte, niin silloin uskallamme lähteä kolmisinkin. Jos rouva äitinne ei olisi antanut meille linnan nopeimpia hevosia, olisimme aikoja olleet rosvojen käsissä. Kuljimme kuin tulessa ja ilmassa vaaran uhatessa."

Henrik: "Kiitos neuvostanne. Hankin ratsun. Pelkäättekö matkaa?"

Egbert: "Emme."

"En minäkään", vastasi Henrik ja nosti ylpeästi päätään.

V. KOTONA.

Kuinka sykkikään Henrikin sydän hänen nähdessään kotilinnan jylhät tornit ja niitten takana kukkuloitten kauniit ääriviivat. Tässä kylä ja kirkko, tuolla laitumet ja tammisalot. Ja kohta hän oli hyvän äitinsä luona.

Äiti oli iki-ihmeissään, kun Henrik tuli. Hän ei ollut osannut vielä odottaa. Itse Pyhä Neitsyt oli varmaan tuonut hänen poikansa kuin siivin kotiin. Isä Markus piti heti kiitosmessun linnan kappelissa, ja Pyhän Neitsyen kuvan eteen sytytettiin seitsemän kynttilää.

Vain ensimäisen illan saivat äiti ja poika olla yhdessä. Kuinka paljon heillä olikaan puheltavaa! Äiti tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun sai kuulla sukulaisistaan tuolla rakkaassa pohjolassa. Henrik oli äidin mielestä paljon miehistynyt vuoden aikana, parranhaiveniakin jo näkyi poskilla. Avomielisesti hän kertoi kaikesta, kirjastosta, isä Samuelista, piispasta ja monesta muusta — Mariastakin. Niin, Mariasta — ja äidin sydän sykki ilosta.

Jo seuraavana päivänä täytyi Henrikin nousta ratsunsa selkään ja lähteä miehineen vartioimaan lounaiseen tuovia teitä, sillä taas oli nähty rosvoja liikkeellä. Tällä kertaa eivät ne tosin tulleet. Mutta toisten ne tulivat, jopa niin tiheään, että kerrankin oli Henrik koko viikon yhtä mittaa ratsun selässä, hevosta vain vaihtoi välillä. Monta taisteluakin siinä taisteltiin. Ja kaikki sanoivat, että Henrik osasi käyttää aseita yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Eikä hänen rohkeudelleen löytynyt vertoja. Miehet häntä ihailivat rajattomasti, ja kansa antoi hänelle nimen "hyvä kreivi," koska hän aina oli iloinen ja hyvä.

Taistellen kului koko kesä ja sitä jatkui vielä talvellakin, niin että aseissa piti yhä olla. Mutta kun tuli kesä toinen, ei rosvoja enään liikkunut näillä mailla. Kuitenkin oltiin yhä varuillaan, sillä tiedettiinhän, että prinsessa Maud oli joukkoineen vielä maassa. Nyt voi Henrik sentään usein oleskella kirjastossaan. Se vain tuntui ikävältä, ettei hänellä siellä enään ollut luettavaa, sillä kaikki kirjat oli hän jo käynyt läpi useampaankin kertaan. Ja tuo ainainen aseissaolo vaikutti, ettei hän itsekään tullut tarinainkirjoittamistuulelle. Kun aika alkoi tuntua pitkältä, ratsasti Henrik silloin äitinsä kanssa naapurilinnaan. Siellä oli Eedit jo ylennyt immeksi, mutta yhtä luonnollinen ja lapsekas hän oli kuin ennenkin. Mielellään katseli Henrik hänen tummia kiharoitaan ja kuunteli hänen kaunista ääntään. Eedit pani Henrikin aina kertomaan tarinoita, joita muutkin kuuntelivat halulla ja jännityksellä. Kohta alettiin Henrikkiä kutsua muihinkin linnoihin lyhentämään pitkiä iltoja, eikä aikaakaan niin oli hän saanut "kertojakreivin" kunnianimen. Mutta kukaan ei aavistanut, että Henrik kertoi omia tarinoitaan, vaan kaikki luulivat, että hän oli ne lukenut tai kuullut kuljeksivilta laulajilta. Usein sai Henrik kuulijansa lämpenemään ja silloin hän aina ajatteli: Jos osaisin soittaa, niinkuin osaan kertoa, niin läksisinpä todentotta trubaduurina kiertämään maailmaa.

Saapui taaskin talvi. Nyt kierteli enään vain joku yksinäinen ratsastaja teitä vartioimassa. Ja kun tuli kevät, riisuttiin aseet kokonaan, sillä kuultiin että prinsessa Maud oli noussut kevään ensimäiseen laivaan ja purjehtinut Kanaalin yli Normandiaan. Hän oli vihdoinkin jättänyt Englannin rauhaan, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Pian nyt palautuvat vanhat hyvät ajat, ajateltiin. Ja Henrikkin kertoi heti äidilleen lempituumansa: Nyt kun rauha oli palautunut, halusi hän käväistä Yorkissa. Hän oli jättänyt kaikki ostamansa kirjat sinne ja pyytänyt munkkien kopioimaan monta kirjaa tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Hän tahtoi mennä noutamaan kirjansa ja samalla käydä tervehtimässä ystäviään. — Mitäpä äidillä olisi ollut tätä vastaan. Mutta silloin sanoi Henrik: "Äiti, lähde sinäkin mukaan Yorkiin! Sinä jaksat kyllä ratsastaa, ja otetaan kymmenkunta vankkaa miestä mukaan, niin ei ole meillä mitään pelättävää matkalla. Ne aina puhuivat sinusta siellä pohjoisessa, kuinka iloiseksi he tulisivatkaan, jos lähtisit mukaan."

Äiti hämmästyi suuresti tätä ehdotusta. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä mieluisammalta se tuntui. Ja kauniina kevät-aamuna ratsasti linnan portista äiti poikineen pienen seurueen kanssa kohti kaukaista Northumberlandia.

VI. KULTAISET KANNUKSET.

Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan. Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset. Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko asian.

"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."

Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."

* * * * *

Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde! Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan. Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."

Äiti: "Kiitos. Sinä pidät liian hyvää huolta pojastani."

Linnanherra: "En yhtään. Toivon, että hän pian on minunkin poikani. Mitä sanot, eiköhän voitasi Henrikin ja Marian kihlausta julkaista juhlan aikana? Oikeastaan juuri sentähden järjestinkin nämä ritarijuhlat ja turnajaiset meille."

Äiti: "Sitähän minäkin tässä juuri ajattelin. Oletko puhunut asiasta jo Marialle ja Henrikille?"

Linnanherra: "Marialle kylläkin, mutta en Henrikille, sillä hänenhän pitää pyytää minulta Mariaa kaikkien sääntöjen mukaan."

Äiti: "Minä kyllä olen aikaisemmin puhunut Henrikille, mutta en nyt. Tekisinkö sen nyt vielä ennen, kun hän lähtee Yorkiin?"

Linnanherra: "Ei, ei. Henrik on paastonnut siitä asti, kun aamulla tuli kylvystä, ja nyt on hänellä yövalvonta edessään. Emme nyt häntä rasita, sillä huominen päivä kysyy paljon voimia pojaltamme. Sitäpaitsi nuoret näyttävät pitävän huolta asiasta. Ennättää siitä vielä sanoa. — Kumpiko meistä antaa Henrikille sukumme siunauksen?"

Äiti: "Sinä tietysti. Se sopii paremmin."

Äiti ja linnanherra astuivat ylös tornihuoneeseen, jossa Henrik oli viettänyt yksin päivänsä, ilmoittamaan, että lähtöhetki oli tullut. Äidin silmät täyttyivät kyyneleillä, kun linnanherra laski kätensä Henrikin päälle ja alkoi vakavana: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva. Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalan-mies." — — —

* * * * *