Part 9
Mutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon kaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa kauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona leivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat kestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet tai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena entisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä maassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä tule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa ritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat ruokahalua.
Tuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille, kohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut syleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä oli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että ympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he joka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine, kyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla. On olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin voimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse tulla kysymykseenkään.
Vihavuoren kosket.
Ne sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta ja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin Kukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas. Reittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta Mallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä alapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan kanava voisi murtaa.
Mikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle, tai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä Valkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia. Samoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä. Mutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti sijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja tuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On käsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman rikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja. Lähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat hevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.
Vihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa ulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui siitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut kalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien onkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta kuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti kosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander on viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut kauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten ja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat kalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura ynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja Hjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat varmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja metsästysjuttuihin.
Forellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan arvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä tarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat todellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.
Vihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Eräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma, etten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat tosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää täysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä jauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m. Kaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha, ja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni sitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin selvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi mitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy siitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi sovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja forellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden omistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä hämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän lakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on liiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden koskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta ei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.
Niinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu kalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut oikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää oikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis epätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.
Vihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi. Siitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja opettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa hämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai vuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt nuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen opettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:
— Sano vuoden, älä vuoren!
Siis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan kuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei mulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi olla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira» haudattuna?
Kukkiajärvi.
Kukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata nimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan pari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten kirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja Sappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla, ihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä niistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan kesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet tenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean saaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu on vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka muistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä kaukaisessa Hämeen sopukassa.
Kukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän peittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen vedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi, jolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja Kukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä Lummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille, sekä Hämeenlinnaan saakka.
Tein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni, heti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän sisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta näytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja seutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla — muutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan jumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein meillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät tähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat säät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen arvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan, hänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa. Ja miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme pitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen katseensa!
Tuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta. Ei kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään. Minä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi pimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan seinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä säärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt, olisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?
Kun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini. Ajattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi kuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä merkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen perikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa. Ja sellaista piti Runeberg arvossa.
On ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä alusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin tahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille maille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa monta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja puupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla. Valkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi suuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan lasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se sitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä ole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. — Toista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohiseisi.
Mutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi kyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa.
Jäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen miellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi vähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen suuntaan.
III.
Päijänteellä.
Oli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en koskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun vain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän paikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi vähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta että varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka olivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.
Nyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen, valitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen! oli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen vanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin mukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta vallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti liikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on laajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei ketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä suhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata entisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja laivakulusta Päijänteellä.
Sain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan, nousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen maakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja puhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista. En edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti kävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta yöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi aavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies uneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.
»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee joka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä Jyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä ehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on »Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.
»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki muutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän kuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta ei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan toinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä palata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi» laivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen Korpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon kimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.
Ihmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä sisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi pelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan ihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi hurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä untaan. — Vedenhenki väsyttää.
Korpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin käytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän kaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani tarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja tietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten pani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen» kuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.
»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut kiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko Suomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin »Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen, 12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja silloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko tämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt minua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian sekä lähdekirjoista että kulkupuheista.
En ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut hienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta verta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot Hallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten lymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?
Luin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin poikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla. Koko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen, repäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin, Gustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu, mikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena vyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu, sillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua surua, murhetta ja tuskaa. —
Koetan tässä antaa kuvauksen pohjois-Hämeen asutuksesta ja asukkaista, siellä liikkuvista loiskansoista, mustalaisista ja laukkuryssistä, erämaan oloista ja Jannen surullisesta kohtalosta. Kirjoitus kulkee osaksi mustalaisten merkeissä, mutta mustalaistenhan luvattu maa juuri pohjois-Hämeen saloseutu onkin.
Hallin Jannea ja hänen ruhtinaallisen komeaa sukuansa kohtaan minun tunteeni ovat juuri samat kuin erämaan ja ympäristön asukkaiden, nimittäin ei kauhun ja inhon, vaan suurimman säälin ja — miksi en tunnustaisi sitä — osaaottavimman rakkauden.
Pohjois-Häme.
Pohjois-Häme on nykyään enää vain nimeksi hämäläistä. Kansa, mikä siellä asuu, on sekakansaa. Mutta muinoin koko tämä suuri erämaa Päijänteen pohjois-, luoteis- ja koillispuolella oli Hämeen rintamaitten, Hollolan, Hauhon ja Sääksmäen yhteinen takametsä, missä metsästys ja kalastus oli suunnattomasti tuottavaa. Mutta hämäläiset liikkuivat näillä seuduin etupäässä vain kesällä. Nämä seudut olivat heidän kesänviettopaikkojani, ja matkat heidän kesäisiä turistimatkojaan Rautalammin lohikoskille, jopa Karttulan kuuluisille lahna-apajapaikoille. Paikannimet näissä erämaissa viittaavat etelä-Hämeeseen. Karttulassa esim. on Kuttajärvi, Kutaan kanava, Hollolassa Kutaan joki, joka alkuaan lienee muinaisgermaanilaista perua = »Gudar».
Mutta savolaiset ryntäsivät maahan Mikkelistä ja Kuopiosta käsin. Missäpä olikaan sopivampia kaskimaita kuin pohjois-Hämeen aurinkoisilla rinteillä, missä rikkaampia muikunpyyntipaikkoja kuin Viitasaaren muikkujärvien muikkujärvessä, Keiteleessä. Savolaiset eivät vain käväisseet täällä, he rakensivat saunansa jonkun niemen kainaloon, hakkasivat kasken ja jäivät asumaan sekä talveksi että kesäksi näille herkullisille pyyntipaikoille. Kun sitten hämäläiset kesällä soutaa jynkyttivät entisille esi-isiensä tutuille huvilapaikoille, iskivät savolaiset heiltä suonta. Tappelu ja rytinä kävi, mutta savolaiset olivat lukuisammat ja voitto kallistui vähitellen heille.
Taru kertoo, että eräs joukkue savolaisia saapui Saarijärven ihanille järville. He kolusivat kaikki nuo muinaisgermaanilaisilta kajahtavat paikat, Kalmarit, Muittarit, Ähtävät, Rampsit ja tapasivat Rampsin alla ryhmän hiljaisia hauholaisia. Savolaiset röyhkeästi kysyä tokaisivat:
— Hei, hiljaset hämäläiset, missä teillä on parraat kaskimoat?
‒ Ei tänne mahlu enää teittiä! vastasivat hauholaiset.
‒ Vai ei »mahlu», vai ei »mahlu», jämäsivät savolaiset. »Mahluuhan» kun »teitit» tapetaan.
Ja he antoivat järvelle nimen Mahlanjärvi, joka sillä vieläkin on.
Tämä tapahtui keski- ja uudenajan taitteessa. Mutta vielä paljon myöhemmin hämäläiset tekivät rakkaaksi tulleita kalastusretkiään. näille entisille erämailleen.
Piennä poikana ollessani kuulin seuraavan jutun eräältä ikäloppu karttulaiselta.
— Kun minä olin kymmenvuotias, kuljin isäni kanssa talvella Kärkölän pitäjässä, Uudenmaan rajalla. Tultiin taloon, jossa vanha isäntä käppyrään köyristyneenä makasi kätkyessä; liekkö ollut tuossa sadan vuoden korvilla. Kun meiltä kysyttiin, mistä kaukaa vieraat on, ja me vastattiin että Karttulasta, niin se vanha ukko rupesi pirisemään kätkyessään.
— Mitäs ukkovaari tahtoo? kysyttiin.
— Vieläkö sieltä Karttulan Rasvangista saa niitä keltamahasia lahnoja? sähisi ukko.
Ukko oli nuorena käynyt isänsä kanssa kalalla aina Karttulassa asti, viiden peninkuorman päässä Kuopion kaupungista, vaikka asui Kärkölässä, melkein Helsingin naapuruudessa.
Milloinka ukko kävi Karttulassa kalalla? Ehkä 1700-luvun keskivaiheilla. Kyllä silloinkin vielä oli lääniä Hämeen erämaissa kalastella kenen tahansa, kun tiedetään, että silloisessa, laajassa Viitasaaren pitäjässä ei ollut kuin 3,000 asukasta. Nykyään ehkä samalla alueella 30,000 asukasta.
Pohjois-Hämeessä puhutaan Savon murretta. Tavallisesti mainitaan murteitten rajan kulkevan Kalkkisista pitkin Päijännettä Korpilahdelle ja sieltä suorana viivana Kokkolaan. Länsipuolella sanotaan »meilän» ja »meirän», itäpuolella »meiän». Mutta etelämpänäkin tätä rajaa sanotaan vielä savolaisiksi meiän, esim. Jämsän ja osaksi Kuoreveden pitäjissä. Vakinainen Hämeen murre kaikuu puhtaana vasta Padasjoen ja Längelmäen seuduilla.
Ainoa, mikä vielä on hämäläistä, on sukunimien puute näillä seuduin. Ihmiset kulkevat täällä joko paikan tahi isän nimillä ja mikä inhoittavinta on — äidin nimellä. Eikö todellakin ole liikuttavaa äidin muka häpeän vaikuttamista, kun eräs Hallin Jannen jutussa esiintyvä todistaja, rehellinen, kristillisessä avioliitossa oleva vanha muija, miehensä sukunimestä huolimatta, aina vain sanotaan »Helena Mariantytär Kvast». Vanha Maria oli jo aikoja sitten haudassa, mutta hänen nuoruutensa muka hairahdus kummitteli vielä maailmassa, niin kauan kuin hänen tyttärensä Helena jaksoi elää. Kansan suussa hän oli yhtä hyvä »Liena» kuin kuka tahansa muu, mutta papinkirjoissa ja pöytäkirjoissa aina vain Mariantytär. Ja vanha Maija, joka suuren rakkautensa ja suurten kärsimystensä takia varmaankin eli taivaassa, sai kuulla kuinka häntä häväistiin maailmassa, vaikka hän istui itse Abrahamin helmassa. — »Mailma laahaa», sanoo hämäläinen. — Suuret olivat Konkolan, Könkkölän ja Kaipolan suvut, kaunis Hallin Mattilan suku, mutta kaikki nämä kirjoissa kulkevat vain isän nimillä. Nyt saavat hämäläisetkin pitää sukunimiä eli, niinkuin niitä siellä sanotaan, »liikanimiä». Melkein kaikki savolaiset sukunimet ovat 500 vuotta vanhat, monet pakanuuden aikuisia, kuten Pelkonen, Ronkainen ja Ikäheimo, mutta mikä arvo näillä uusilla hämäläisillä »liikanimillä» on? Niitä vaihdetaan kuin rukkasia. Vanhin veli on Järvi, toinen Niemi ja kolmas Jokinen, mutta nuorin, joka on käynyt seminaaria, on Iltarusko. Vanhin sisar on taas Pohjanleimu, toinen Hurmerinta ja kolmas, joka on herännyt, neiti Siviäheimo. Mikä kirjava suku! Jos nämä lapset, hajaantuneina maailmalle, kohtaavat toisensa vuosien perästä, niin ei mikään voi varjella heitä menemästä toistensa kanssa naimisiin. — Ne savolaiset, jotka parin viimeisen vuosisadan kuluessa ovat muuttaneet tänne, ovat itsepäisesti pitäneet nimensä, kuten Hänniset, Nuutiset ja Tiihoset y.m.
Niinkuin joka paikassa maatamme, niin täälläkin vesistöjen rantamaat ensin asuttiin ja viljeltiin. Vesistöjen väliset seudut jäivät pitkiksi ajoiksi rantalaisten erämaiksi. Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että meidän kulttuurimme kehdossa, Auran rannoilla, vielä tänäkin hetkenä synkät metsämaat, koskemattomat, asumattomat, erottavat tiheästi asuttuja ja hyvin viljeltyjä jokilaaksoja. Osaksi tämä johtuu länsisuomalaisten ja hämäläisten omituisista asumustavoista. He asuvat nimittäin mieluimmin yhteensullottuina suurissa kylissä. Itäsuomalaiset taas asuvat hajallaan yltympäri suurissa metsämaissakin. Suomen »Atlaksessa» on tätä asutusseikkaa valaistu, rinnastamalla kaksi karttaa, toinen Turun, toinen Mikkelin ympäristöistä, joissa asutustäplät ovat niin perin eri tavalla sirotetut. Turun kartassa kaikki jokien rannoilla, Mikkelin tasan koko alueella.
Tällainen tiheään asuttu ja hyvin viljelty jokialue tavataan myöskin Päijänteen länsirannalla.
Jämsässä.
Ikivanhaa lienee asutus tässä erittäin hedelmällisessä tienoossa, joka kulkee nimellä »Jämsän jokivarsi».