Part 10

Ja nimi Jämsä, eli niinkuin kaikki jämsäläiset vielä tänäkin hetkenä sanovat, moni vielä säännöllisesti kirjoittaakin, Jämpsä, lienee hämärän muinaisuuden nimiä, minun luullakseni muinaisgermaanilaista perua. Jämpsä lienee ollut vain pysäkki näiden pitkillä kalastusmatkoilla Kymin joelta Saarijärven salomaille jo ylempänä mainituille paikoille. Toisia olivat sellaiset paikat kuin Perolahti = karhulahti, Mankalan kosket — kapeat, käyrät kosket, Anianpelto y.m. Vanhoissa kirkonkirjoissa kirjoitetaan Jämsän nimi Jembsiö, Jämbsiö. Siis p ääni on nimeen alkuperäisittäin kuulunut. Tämä p tavataan myöskin »jämpti» sanassa, joka merkitsee tasaista, aivan niinkuin Saarijärven Ramsi sanasta vielä kansan kesken kuulee muodon Rampsi = muinaisruotsalainen Rafn = korppi.

Varmaa vain on, että viljelys tässä hedelmällisessä laaksossa on ikivanhaa. Nykyään asutus on uhkeinta, mitä missään paikassa Suomea tavataan. Suuria ja tilavia ovat talot Hämeen rintamaissa, Hauholla, Sääksmäellä, Hattulassa j.n.e., korean punaisia, kaksikerroksisia Ilmajoen laaksossa, vanhojen herraskartanoitten mallisia Kokemäenjoen rantamilla, mutta Jämsän jokivarren talot ovat uudenaikaisia, palatsimaisia huvilarakennuksia.

Omituisen vaikutuksen tekee, kun Päijänteeltä, jossa jylhät, komeat, korkeat rannat ovat kerrassaan asumattomat, pistäytyy »Jämsä» laivassa tälle joelle. Tuossa tuokiossa maisemat muuttuvat. Suuria, komeita huvilarakennuksia ja loppumattomia vainioita. Joen suussa komeilee Kaipolan valkea rakennus näkötorneineen, joen mutkassa leventeleiksen Niemen pitkä, viime vuosisadan keskipalkoilla vallinneeseen tyyliin rakennettu talo, seuraa sitten palatsimainen Karhala, jossa on yli 20 huonetta ja mahtava näkötorni. »Saaren» uudessa päärakennuksessa kuuluu olevan vesijohto ja kylpyhuoneet, Kähön suuri talo näkyy vähän loitompana. Kirkonkylä on laaja ja hyvin rakennettu, onpa vielä kylällä muhkea tori keskellä asutuksia.

Seppolan sillan takana päilyvät vielä Vitikkalan ja Kottilan valkeaksi maalatut katot.

Siinä sarja muhkeita taloja, jotka valaistaan kirkkaiksi pimeinä aikoina hehkuvilla sähkölampuilla. Suuret ovat vainiot ja metsät näillä taloilla, suurimmilla maata 5,000 tynnyrinalaa, pienemmillä 2,000.

Talot ovat rakennetut erilleen toisistaan, niinkuin Itä-Suomessa. Mitään ahdasta, ikävää kylää ei tavata niinkuin Länsi-Suomessa.

Tätä viljelyksen ja asutuksen ihanuutta luulisi kestävän loppumattomiin, sillä hyvästi silmänkantomatka sitä kyllä on. Mutta kun lähdet ajamaan hevosella länteen päin sisämaata kohti, loppuu tämä vehmas seutu kuin miekan iskulla. Seuraa yhtä synkkä, loppumaton salo, kuin jokilaakso oli ollut valoisaa ja aukeaa. Kollin murheellinen kangas vaanii siellä kaikkea tätä ihanuutta ja tuijottaa mustilla silmillään kuten satujen louhikäärme jokilaakson suruttomaan iloon ja sähkövalojen väikkeeseen. Salo käärii vaippaansa jokivarren viljelykset kuin suruharso kauniin lesken kasvot.

Salo alkaa Kollinmäeltä, 5 km kirkolta. Sitten sitä jatkuu Hallinpenkille saakka, joka on 19 km:n päässä kirkolta, ja vielä yhä edemmäksi aina Längelmäen ja Kuoreveden rintamaille saakka. Tässä sijaitsee vedenjakaja Päijänteen ja Längelmäveden sekä Päijänteen ja Keuruun vesistöjen välillä. Se on sitä muinoin Hämeenseläksi nimitettyä harjannetta.

Jo 6 km:n päässä kirkolta neuvottiin minulle ensimmäinen murhapaikka, jossa Lenkku-Opa (Obadja), kahlittu vanki, upotti puukon vanginkuljettajan kupeeseen. Kaksi km ennen Hallinpenkkiä oli toinen, Mustalaismäki (lyhennetty »Hallin Jannen» laulussa Mustamäeksi), jossa Janne postiljoonin murhasi. Nämä molemmat ovat miesmuistin aikana tapahtuneita murhia. Kuinka monta samanlaista on tapahtunut ennen muinoin, kun ensimmäiset asukkaat samoilivat näitä korpia, siitä ei enää taru kerro. Liekkö ihmisrikosta, jota tällä taipaleella ei olisi harjoitettu! Kollinkangas kätkee rikokset; se ei kieli näkemiään.

Tällaiset asumattomat rajamaat viljeltyjen seutujen välillä ovat ikimuistoisista ajoista tarjonneet oivallisen piilopaikan kaikille sellaisille henkilöille, jotka ovat olleet pakotetut pakenemaan joko yleistä järjestystä tahi pahoja töitään. Rikolliset ja rauhattomat ne meidän maamme erämaat ovat ensin kansoittaneet.

Mutta ei ainoastaan rikolliset, vaan myöskin kaikenlaiset kulkurit tällaisia seutuja hakivat ja rakastivat. Laukkuryssät, joita nimismiehet muinoin hätyyttivät, pitivät tätä erämaata erinomaisena lymypaikkana. Jannen jutussa niitä esiintyy sekä todistajina että vierastenmiesten lausunnoissa. Ne harjoittivat uhkapeliä, joivat ja petkuttivat salon hölmöläisiä; joskus ne itse hävisivät teille tietymättömille kontteineen päivineen. Kollinkankaalla hongan juurella on heille salainen hauta luotu. Janne kaupitteli eräälle jämsäläiselle naisten kenkiä, piippuja, kelloja. Mistä hän ne oli saanut? Todistamaton huhu kertoi laukkuryssän häviämisestä tämän kaupittelun yhteydessä. Näiltä miehiltä

»Hallin Janne se pienestä pojasta korttia pelaamaan oppi, Mustalaismäen rintehessä se postilta hengen otti.»

Ei ole vain sattuma, että se mäki, missä Hallin Janne pahan työnsä teki, oli nimeltä Mustalaismäki. Ei, vielä enemmän kuin laukkuryssät rakastivat mustalaiset näitä Hämeen laajoja erämaita. Liekkö koko Suomessa ollut seutuja, joissa mustalaisia olisi niin tihein parvin liikuskellut kuin juuri täällä. Sellaisissa pitäjissä kuin Keuruulla, Multialla, Kuraisilla tavataan vielä tänäkin päivänä selviä mustalaisten jälkiä kansan ulkomuodossa, ehkäpä luonteessakin. Sillä vuosisatojen kulussa ovat mustalaiset pirskoittaneet vertansa varsinkin juuri hämäläisten ja eteläpohjalaisten sekaan. Suurin kiitos heille siitä! Kiitos sen takia, että kansan ulkomuoto täten niin suunnattomasti on kaunistunut. Ihmeellistä nimittäin on, että mustalais-suomalainen sekoitus melkein säännöllisesti onnistuu, ainakin ulkomuodon puolesta. Tällaisille jälkeläisille tulee nimittäin musta, usein kähärä tukka, naisilla tavattoman pitkä, ja — mikä täysrotumustalaiselta puuttuu -— helakan punakat posket. Jos suomalainen puoli tässä yhtymässä vielä on jaksanut niin paljon puoliaan pitää, että silmät ovat tulleet siniset, on häikäisevän ihana ilmiö edessä.

Olen tähän kirjoitukseen kerännyt tummaveristen hämäläisten muotokuvia, etupäässä juuri näiltä seuduilta, voimatta ja tahtomatta todistaa heidän mustalaisalkujuurtaan. Sitä onkin usein mahdotonta todistaa. Sekoitus on useimmiten tapahtunut erehdyksessä, ja tällaisista ei huhuta koko maailmalle, kaikkein vähimmin papille kirjoihin vietäviksi. — Mustalainenhan on muka hirvittävän ruma ylkä maalaiskansan mielestä, jonka esteettinen maku ihmiskasvoilta vaatii voipytyn pyöreyttä, liinakkotukan ja pystynenän.

En vetoa ainoastaan kuviini, kun kehun tämän sekarodun ihanuutta. Katselkaa ympärillenne, niitä on joka taholla tavattavissa. Jos luettelen muutamia mustalaissukuja, niin kaikki voivat sen todeta. Suuri on Franzénin mustalaissuku, niitä on sekä Savossa ja Pohjanmaalla että myöskin Ruotsissa, Kalmarin seuduilla. Suuren runoilijamme Frans Mikael Franzénin jälkeläiset ovat kuulut tummasta, itämaalaisesta, ylen kauniista ulkomuodostaan. Vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa, kaikista valkoisista sekoituksista huolimatta, voi tässä suvussa äkkiä ilmestyä lumoavan kaunis mustalainen, sinisilmäinen, punakkaposkinen. Muita mustalaissukuja ovat Lindemannit, Palmrothit, Stenrothit, savolaiset Hagertit y.m. Katselkaa heitä, tahi heidän jälkeläisiään naislinjalla, — nämä suvut eivät enää kuljeskele saloilla kattiloita paikkaamassa, heillä on monellakin edesvastuunalaiset toimet hallussaan — ja te huomaatte, mistä kauneus on kotoisin, »Sillä voiko musta kansa muuttaa nahkansa eli pantteri pilkkunsa», sanoo Paavali.

Oliko piispa Franzén mustalainen? kysynee moni. En voi sitä todistaa, mutta nimi on mustalaisen, ja jälkeläisen olen nähnyt, joka on — mustalainen, kauneimpia mitä olen nähnyt. Mikä onni jos niin olisi! Mustalaiset olisivat lahjoittaneet meille suuren runoilijan, niinkuin juutalaisetkin ovat tehneet Sakari Topeliuksessa. — Loiskansojen asuntovuokra on täten meille maksettu, joka kiitollisuudella kuitataan. —

Keskellä tätä suunnatonta kulkurien saloa sijaitsee ikivanha majatalon paikka.

Hallinpenkki.

Hallinpenkki on Hämeenselän korkeimmalla harjulla. Nousua on kulku Jämsästä Hallinpenkkiin saakka, loivempaa ja jyrkempää. Majatalon nurkasta maa alenee kohti Kolhin ja Längelmäveden altaita, kohti Kuoreveden pitkulaista järveä. Ihana on näköala Hallinpenkin pihalta Kolhia ja Länkipohjaa kohti. Siinä kaunis Kolhin järvi päilyy alangossa; sen läntistä rantaa reunustavat lukemattomat, siintävät vuorennyppylät, pienoiskoossa kuin Bernin alpit Rigiltä katsottuina. Ei kimaltelevat jäät hohda huipuilla, mutta sen sijaan kaikki vihreän ja sinisen värivivahdukset. Muuten näet saloa ja vain saloa. Ihmisasuntoja lienee siellä täällä sen verran, että maantienritari työnsä tehtyään löytää katoksen, minkä alla levätä ja kätkeä työnsä hedelmät.

Ennen rautateitä ja laivakulkua kävi vilkas liike Hallinpenkin kautta, liike Hämeenlinnasta ja Tampereelta Jyväskylään ja pohjois-Hämeeseen. Nyt ei päiväkirja Hallissa ole nimillä raskautettu.

Synkkää on notko Hallin alla Kuorevedelle käsin, kangasta niinkuin Halliin tullessa. Ihmisasuntoja et tapaa ennen kuin Kuoreveden rannoilla.

Kaksi on taloa Hallinpenkillä, Mattila ja Heikkilä. Maantie kulki talonrakennusten väliltä kuin katu kaupungissa. — Näin salolla tällaisella asutuksella voi olla puolensa. Mutta tänä kesänä on Heikkilän rakennukset muutettu sata metriä Jämsään käsin. Vanhan Heikkilän rauniot törröttävät vielä paikoillaan. Mattilassa oli muinoin kuulu majatalo, nyt Heikkilässä. Vanha Mattilan majatalo on vielä paikoillaan, kummallisilla, vanhanaikuisilla puuleikkauksilla koristettu. Paikoillaan on vielä Hallin Jannen ja Santeri Marianpojan yhteinen pikku tupanenkin.

Heikkilästä sain kyytipojan, niin rotupuhtaan salolaisen, etten malta olla häntä esittelemättä lukijalle.

Korpelainen.

Lähdin Hallinpenkin majatalosta kyydillä ajamaan Kuorevedelle. Ajettiin varovasti alas Hallin jyrkkää alamäkeä, minä ajatuksissani vaipuneena Hallin poikien synkkään tarinaan. En kiinnittänyt huomiotani kyytimieheen, joka istui vieressäni, enkä aikonut jutella hänen kanssaan. Olin Jämsän majatalossa, Könkkölässä, naureskellut ja pitänyt lystiä hauskojen könkköläisten kanssa muka viimeistä kertaa, hyvin tietäen, että nyt kun Hämettä kohti kuljen, nauru hyytyy asukasten huulilta ja puhe sujuu väkinäisesti. Hämeessä en koskaan puhu muuta kuin asiata jo senkin takia, että asukkaat puhuvat niin hiljaa. Hämäläiset, Suomen ahkerimmat yöjalkaiset, ovat näillä matkoillaan tottuneet niin supattelevaan puhetapaan, että he keskipäivälläkin ääntelevät kuin luhtien nurkissa. Monisatavuotinen kosimistapa on vähitellen himmentänyt heidän äänensä kaiun.

Mutta yhtäkkiä kyytipoika itse avasi suunsa ja rupesi kummallisella äänennuotilla naukumaan:

— Eipäs isäntä pannut poikasia kyytiin; minunpas piti lähteä. Kun oikeen iso ja suuri herra on kyyvittävä, niin eihän ne silloin poikaset kelepaa. Jos niinkun tämäkin Vappu sattuisi kompastelemaan mäkilöissä, niin mihinkäpä niistä poikasista oisi.

— Niin, jos minäkin sattuisin vierähtämään ojaan, niin eihän ne poikaset saisi minua ojasta ylöskään.

— Eihän ne mitä! Aikamiehen voimat siihen tarvitaan.

— Minkä ikäinen te olette?

— Kuuentoista vuojen vanha!

— Oletteko savolainen?

— En ole. Pakinan kylältä, Keuruun kulmalta.

Murre ja sanatulva olivat savolaista ja äänen voima ja nuotti niinikään. Siis pojassa oli yli viisikymmentä prosenttia savolaista verta. Ja tuo kehuskeleminen! Aito itäsuomalaista. — Asianlaita on muuten aina niin, että erämaalainen kehuskelee. Kuta vähemmin ihminen seurustelee lähimmäistensä kanssa, sitä itserakkaammaksi hän käy. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla! Vanhapiika ja vanhapoika, jotka eivät saa rakastaa toista ihmistä, rakastavat vain itseään. Tämä minun kyytipoikani kehui silmittömästi kaikkea omaansa, yksin kylän tietä Palsinaan, josta kumminkin lyhyen tutkimukseni perästä kävi selville, ettei sitä ollenkaan voi juosten ajaa, ainoastaan kävellen kuormahevosella. Siis mahdoton erämaan polku.

Heti ensimmäisestä puheesta huomasin, että tästäpä pojasta yhytin puhetoverin.

— Oletteko käynyt rippikoulun?

Jo kävin keväällä. ‒ ‒ ‒ Se on taas meiän rovasti niin tiukka mies, että et sitä rippikoulusta niinkään läpäise, jollet osaa katkismuksesi ja historiasi kannesta kanteen. Mutta täytyyhän sen päästää, kun sujuvasti taitaa.

Olin tuomiokunnan pöytäkirjoista ihmeekseni nähnyt, miten suunnattomasti, sekä asianomaisten että todistajien joukossa, vilisi Marianpoikien, Sandranpoikien, Magdalenantyttärien ja Ullantyttärien nimiä näiltä seuduilta. Tiedän entuudelta, että Hämeessä ennenmuinoin rippikoulusta pääsy merkitsi luvallisen kuhertelemisen oikeutta. Rippikouluhan niin läheisesti on kytketty sukupuolielämän yhteyteen. Sentähden kysäisin:

— Joko te olette käynyt yöjalassa?

— Mikä sitä! Kun sitä toisen työssä koko viikon hiessä ruataa, niin lepopäivä menee huoatessa. Ja sekin päiväsydän, sen niin mielellään torkkuu sängyssään.

— Mutta eihän sitä päiväsydännä yöjalassa käydäkään.

— Yöjalassako?

— Niin.

— Minä kuulin teiän kysyneen, että oletko käynyt kirkossa.

Poika oli vainunnut minussa pappia; sentähden hän heti rupesi vielä enemmän laulavalla nuotilla jatkamaan kuin taviokuurna kuusen oksalla:

— Enhän minä mitä yöjalassa ole käynyt. En tiiä, tuskin käynen milloinkaan. Eikä siellä niin lysti ole käyäkkään. Siellä kuuluu tapaavan pahoja miehiä, lyövät kintut poikki, toiset kuuluvat ampuvankin.

Aine oli arkaluontoista laatua, ja aito savolaisen notkeudella hän livahti rauhallisemmille aloille.

— Tämäkin Vappu, se on niin minuun suostunut, minä kun olen sitä leivänkannikoilla syötellyt, että kun minä veräjällä huutelen: Vappu, Vappu, Vappu, se heti karkaa kohti, että kello kalajaa. Mutta isäntä kun menee huutamaan, niin ei Vappu ole tietävinäänkään.

— Vai niin!

Hetken kuluttua:

— Paljonko se on herran kello?

— Puolj yheksän.

Poika veti heti hopeanauriinsa taskustaan ja lauloi:

— Minun on kymmentä minuuttia eillä. — Vaan, saapi se ollakin eillä. Isäntäkin se ensiksi minut herättää aamulla, minun kun näet pitää johtaa niitä muita miehiä muan töissä.

— Eikö ne muut miehet ole teitä vanhempia?

— Akallisia miehiä. — Mutta kyllä se minun kellonikin ajan tajuaa, vaikka se ei olekaan hinnalla pilattu.

Seurasi pitkä juttelu hyvistä ja huonoista kelloista.

Viimein hän herkesi kehumasta, silmäili minua kotvan kiireestä kantapäähän, ylös-alas, alas-ylös, avasi suunsa ja sanoi:

— Taijatta työ ensi sunnuntaina meiän kirkossa »komennon» pittää?

Minä hellyin. Helsingissä ja monessa muussa paikassa minua pidetään ratki pakanana ja pilkkaajana, minua nolataan syyttä suotta, pahat ihmiset kirjoittelevat nimettömiä herjauskirjeitä. — Jämsästäkin kaksi nuorta, nimetöntä naista kerran kirjeessä haukkuivat minua, niinkuin ainoastaan kristillismieliset nuoret voivat sen tehdä — mutta kun minä ilmestyn oikein maaseudulle, niin kaikki hyvät ihmiset heti äkkäävät pyhän sädekimpun, »glorian», prameilevan ohimoillani. — Niinkuin näkyy, kerskuminen tarttuu salolla.

Painoin 50 penniä tämän selvänäköisen ja ihmisistä parasta ajattelevan nuorukaisen käteen.

Hänen suonissaan pulppusi savolaisen verta, hänen kielensä vieterit olivat Savossa taotut, hänen nerokkuutensa jätän lukijan arvosteltavaksi.

Hallin suku.

Tarkoitan Hallin Mattilan vanhaa kestikievarin sukua.

Muinoin eleli Kolhin kulmalla vanha sotilaslääkäri eli välskäri, jolla oli kuvaava sotilasnimikin, Rumor (lue Rumoor), ranskalais-ruotsalainen sana, joka merkitsee »melskettä», »jyryä». Hänellä oli tyttönen, pitkä, musta, josta kansa kertoo, että hän oli hyvin vapaasanainen, suoranuottinen ihminen. Huhu kertoo, että isä Rumor olisi ollut ulkomaalaista sukua, ehkä saksalaista. Nuori neiti Rumor meni naimisiin sotilasrumpalin kanssa, mutta avioliitto oli lapseton. Äitiydenkaipuu rumpalin vaimossa ei tahtonut tyyntyä, hän kääntyi erään mustan miehen puoleen, jonka kanssa sai lapsen, Hallin Jannen isän, Hallin Mattilan omistajan. Rumpalin vaimo, rouva Suorastin, oli tästä seikasta avomielisestä jutellut lapsenlapsilleen.

Hallin isäntä oli pitkä tumma mies, joka hoiti ammattiaan täsmällisesti, oli ankara isä, mutta oikeutta rakastava mies. Hän nai talontyttären Elisabet Joonaantyttären, joka oli ylen lempeä, helläsydäminen nainen, uskonnollisuuteen taipuva, liittyen heränneitten lahkoon. Heille synty! kolme poikaa ja neljä tytärtä, tummaverisiä, kauniita lapsia.

Ihmeelliseltä tuntuu, millä suurella kunnioituksella ja rakkaudella koko lavea seutukunta, Jämsän, Kuoreveden ja Längelmäen asukkaat, vielä tänäkin päivänä puhuvat tästä suvusta. He ylistävät pilviin saakka sen kauneutta, sen ylevää ryhtiä, sen iloista, rattoisaa mieltä sekä sen hengenlahjoja, varsinkin laulunlahjaa. Luulisi tätä liioitteluksi, jolleivät asiakirjat samaa todistaisi. He ylistävät sukua siitä huolimatta, että kaikki kolme Hallin poikaa, Janne, Aaro ja Otto, olivat sairaalloisia rikoksentekijöitä. Ei mikään voinut tämän suvun mainetta pilata, sääli ja rakkaus kultasi poikienkin tihutyöt.

Heikkilän vanha emäntävainaja kertoi minulle, että Hallin Janne oli kuin »herra», kauniimpi, notkeampi ja ylhäisempi kuin kukaan koko oikeussalissa. Eräs toinen vanha jämsäläisnainen sanoi nähneensä Aaron vanginkuljettajan luona »Saaren» talossa Jämsässä. Kun hän nousi sängystä, 12 leiviskää (?) rautoja päällänsä ja helskytteli niitä lattialla, oli hän kuin »keisari». Oton surullinen kuolema sai vieläkin erään vanhan emännän leuan tutisemaan, kun hän sanoi, että se isäntä, jonka tallissa Otto paleltui, olisi ollut pantava syytteeseen ja istutettava linnassa.

Hallin tyttäret olivat kauniita, solakoita ja ryhdikkäitä impiä, joiden ei kauan tarvinnut odottaa miestä. Kolmen vuoden kuluttua Jannen murhatyön perästä naitiin vanhin Kuoreveden arvokkaimpaan taloon. Kuoreveden kirkkoherra sanoi aina tätä mustaa, solakkaa kaunotarta »ruhtinattareksi». Hän oli ainoastaan 18 v. vanha murhenäytelmän tapahtuessa. Muut olivat kaikki nuorempia, nuorin yhden vuoden vanha. Tyttäret olivat kaikki normaali-ihmisiä, arvossa pidettäviä ja arvossa pidettyjä, niinkuin koko sukukin.

Tyttären poika on pappi, nuori pastori, siis äidinäidin henkinen perijä. Hätien ylistystään lauloi niinikään koko naapurikunta. Ei niin siivoa, lempeää ja suloista miestä missään! Sen kyllä itsekin olin tilaisuudessa toteamaan. Pastori on vaalea kuin germaani, innokas laulaja kuin enonsakin.

Kummallista kansan psykologiaa! Olipa Hallin suvun jäsen pappi tahi vanki, yhtä suurella rakkaudella molempia mainitaan. Suku on kuin Davidin suku raamatussa; sille huudetaan hosiannah, vaikka kantaisä oli rikollinen jos joku.

Hallin suku oli ryhdiltään, ulkomuodoltaan ja laulunlahjoiltaan ympäristöään etevämpi. Kansa katsoi ylös tähän sukuun, kaikista sen muutamien jäsenien hurjista teoista huolimatta.

On perää Hallin Jannen itsetietoisessa huudahduksessa:

»Hallin Janne se lauloi, että linnan muurit roikaa. Tuskin vaan jos Kuorevedellä on toista tällaista poikaa.»

Jannen äidin kuoltua suureen suruunsa nai Hallin isäntä nuoren jämsäläisen talontyttären. Heille syntyi lapsia, ryhdikkäitä tyttäriä ja poikia. Kaikki ovat hoitaneet itseään kelpo ihmisten tavoin. Ei mikään muu muistuta Jannea ja hänen veljiään kuin tumma tukka, tummat silmät ja, mahdollisesti muutamilla, taiteelliset lahjat.

Hallin Janne.

Vanhimpana sisarusparvessa kasvoi Janne Hallinpenkin Mattilassa. Hänestä yleni komea, pulska nuorukainen, ketterin, ryhdikkäin, mitä seutukunnalla oli. Poliisitutkinnon ja tuomarin pöytäkirjoissa sanotaan, että tämä onneton nuorukainen 20:n ikäisenä oli kolmen kyynärän pituinen, mustatukkainen; solakka, kaunis vartaloinen ja erittäin miellyttävän näköinen (av ett behagligt utseende). Siis sitä kauneinta tyyppiä, minkä mustalaissekoitus suomalaisessa rodussa voi aikaansaada. Hänen yhtä onnettomat veljensä Aaro, joka Jannen rikoksen tapahtuessa vasta oli 14 v. vanha, ja Otto, 8 v., olivat yhtä komeita miehen alkuja. Aaro oli täyskasvaneena yli kolmen kyynärän pituinen, punakkaposkinen, väkevä ja reipas, ja Otto taas Jannen kokoinen ja yhtä notkea kuin hän.

Älyltään ja hengenlahjoiltaan olivat veljekset myöskin ympäristöään etevämpiä. Heillä oli mustalaisten taipumus musiikkiin. Janne laulaja ja Otto erittäin lahjakas musiikkimies, joka muun muassa kävi lukkarikoulua. Levoton mustalaisveri ajoi hänet kohta ulos koulun hiljaisuudesta maailman vapaaseen humuun.

Jannesta tuli jo 18—19 vuoden vanhana täydellisin Don Juan, mitä milloinkaan niillä seuduilla on elänyt. Kuin kotkan poikanen hän korkealta Hallinpenkiltä tähysteli, missä milloinkin kyyhkynen oli nypittävissä. Hänen toiminta-alueensa käsitti kolme pitäjää, Kuoreveden, Längelmäen ja Jämsän. Kyytiä tehdessään hänellä joka päivä oli tilaisuus pistäytyä peninkulmien päähän ja iskeä, missä otuksen tapasi. Hän oli vastustamaton naisten lumooja. Hän oli niin paljon uljaampi, iloisempi, ketterämpi ja laulavampi kuin seutukunnan kaikki muut nuoret miehet. Missä Jannen etusormi naputti luhdin ovea, siellä se avattiin selkiselälleen tuossa tuokiossa.

Jannen hypnotisoitua rikostoveri, perin onneton renkipoika Santeri Marianpoika, todistaa oikeudessa, että hän kohta vuoden ajan on Jannen kanssa jakanut huoneen ja vuoteen, mutta ei Janne vielä yhtään kokonaista yötä ole maannut tilallaan. Tämä meno ei enää ole hämäläistä, se on jo jotakin enempää, se on kotoisin kuumemmilta auringonaloilta, se on aasialaisen sulttaanin töitä. Niin, itämaalainen Janne oli ulkomuodoltaan, ja itämaalaisen kuumana sykkivät hänen valtimonsa. Jos hänellä olisi ollut viisaan Salomonin mahdollisuudet ja tilaisuus valitsemiseen, niin varmaan hänkin olisi ollut tuhannen immen ylkä. Nyt hän oli vain salolainen, mutta salon tyttäristä ei yksikään jäänyt osattomaksi, yhtä vähän kuin Lemminkäiseltä Saaren nuoret immet.

Itämaalainen Salomon oli niin vaatetettu, ettei totisesti muut kuin Saronin liljat ja ketojen hyasintit häntä pukujen koreudessa voittaneet. Jannen itämaalaisuus ilmenee myöskin hänen hurjassa keikarimaisuudessaan. Hän rakasti loistoa kaikessa esiintymisessään. Hän astui ja liikkui kuin arabialainen kalifi; hänen raudikko-oriinsa oli seudun kaikkein komein pekuna; ohjakset täytyi pujottaa rahkeitten alta, sillä muutoin oriin pää oli pystyssä kuin lipputanko. Jannen vaatteet eivät olleet salon räätälin ompelemat. Hän osti ne lukemattomilla markkinamatkoillaan kaupungeista. Palttoo oli ostettu Hämeenlinnasta ja housut Jyväskylästä. Housut maksoivat 20 markkaa — huimaava hinta siihen aikaan —ja vanha emäntä Hallinpenkin toisesta talosta, Heikkilästä, kertoi minulle, että niissä housuissa toinen raita oli silkkiä, toinen verkaa, ja ettei tuomarillakaan ollut niin kauniita housuja. Nämä housut oli postiljooni Matti Mäkeläinen lunastanut Jannelle, ja hän karhusi Jannelta rahoja silläkin kertaa, kun hän ennen hengenlähtöään muutti hevosta Hallinpenkillä.

Talvisaikaan Janne karautti raudikko-oriillaan tytön luota tytön luokse. Kulkuset kumisivat ja tiuut kilkattivat, kun Janne sunnuntaisin Kuoreveden jäätä ajaa huhki kirkolle tapaamaan lemmittyjensä lemmittyä, Aleksandra Erlingiä (Mattilan Sandraa). Aleksandra Erling ei pöytäkirjoissa kulje isän tahi äidin nimellä, niinkuin lukemattomat muut todistajat, vaan hänellä on Hämeessä harvoin tavattava sukunimi, ja päälle päätteeksi vielä ruotsalainen. Aleksandra Erling oli Jannen haaremin kirkkain tähtönen, numero 1 morsiamien joukossa. Hän oli emännöitsijänä Mattilan tilalla Kuoreveden ja Längelmäen rajalla.

Olen Jannen lemmenelämästä laajemmin puhunut, sillä sekä sen kiihkoinen luonne todistaa ei-suomalaista verenkiertoa että juuri tämä lemmenjano vei hänet turmioon. Ranskalainen kysyy aina rikoksen tapahtuessa: »missä nainen?» Jannen, tämän mustalaisrotuisen, solakan nuorukaisen, kohdalla se kuuluu: »missä naiset?»