Part 11

Eivät salonkaan naiset tyytyneet pelkkään rakkauteen. He vaativat, ei rahaa, mutta helyjä, pukuja, makeisia. Tuo ikuisesti naisellinen piirre saada lemmityltään rakkauden näkyviä osoituksia tavataan heissäkin yhtä elävänä kuin konsanaan kulttuurinaisissa. Janne oli tosin varakkaan tilallisen poika, mutta eivät sittenkään varat riittäneet tähän laveaan lempielämään. Hänellä ei ollut Salomonin aarteita mistä ammentaa.

Janne koetti kyllä muka rehellisillä keinoilla hankkia varoja. Ei ollut niitä markkinoita, missä hän ei olisi ollut mukana. Hän kävi Jyväskylän, Tampereen, Hämeenlinnan ja Anianpellon markkinoilla, vaihtoi hevosia, pelasi uhkapeliä, puijasi ja petkutti, mutta eivät sittenkään voitot riittäneet korvaamaan hänen elämänsä suuria vaatimuksia.

Tapahtui sitten huhtikuun 9 päivänä 1867 seuraava Jannen-elämälle turmiollinen tapaus. Mäntän tehtaan postinkuljettaja, vaimo Kvast, toi laukun tupaan, missä Janne ja Santeri Marianpoika loikoilivat sängyssään iltayöstä. Kvast laski laukun jakkaralle ja meni emäntää herättämään saadakseen postiljoonille maitoa, jota tämä oli pyytänyt. Mennessään mutisi vaimo: »Taitaapa olla rahoja, koska laukku on niin visusti suljettu.» Vaimon mentyä tuvasta hypähti Janne vuoteeltaan, viilsi laukun auki pohjasta, pisti kätensä pienestä reiästä sisälle ja veti kirjeet ulos. Hän sai hyvän saaliin, 1,000 markkaa. Muijaparka ei nähnyt tätä kämmenen suuruista reikää, vei laukun määräpaikkaan, jossa se vasta huomattiin. Vaimo Kvast joutui tietysti epäluulon alaiseksi, mutta itki ja vannoi olevansa syytön. — Rikollisia ei saatu ilmi.

Nyt alkoivat Jannelle loiston päivät, ja Santeri Marianpoikakin sai osansa kauhasta. Satamarkkaset rikottiin — laukkuryssillä, joita aina vieraili Hallinpenkillä. Laukkuryssien suut tukittiin viismarkkasilla. Mattilan Sandra oli salaa kihlattu maaliskuussa, ja nyt hän sai kihlajaiset upeat kuin Saban kuningattaren lahjat. — Kihlajaisten hankkiminen lie houkutellut Jannen tähän ensimmäiseen rikokseen. — Aleksandra Erling sai kultasormuksen ja kultaiset korvarenkaat pääsiäispyhiksi, ja myöhemmin vähin erin 12 markkaa rahaa, hopeakellon, karttuunia hameeksi ja kaksi silkkihuivia kirkkomatkoja varten, hienoa mustaa verkaa röijyksi. Kysymyksiinsä, niistä Janne rahat oli saanut, tämä vastasi: »Uhkapelillä, kyyditsemisellä ja hevoshuijauksilla.»

Ei Santeri Marianpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tuo onneton mies, kahta vuotta vanhempi Jannea, kulki nuoremman, mutta henkisesti voimakkaamman ja käytökseltään kiehtovan toverinsa talutusnuorassa, kuten kahlekoira. Normaalisen hämäläisen tavoin hänkin harjoitteli yöjalkaurheilua, mutta vain kotitarpeeksi. Ei noin itämaalaisissa mitoissa kuin Janne. Hänelläkin oli pieni Edlansa, jonka kihlasi samoihin aikoihin kuin Janne Sandran. Ja pikku Edla sai suuren kantasormuksen ja kultaiset korvarenkaat.

Iloinen oli kevät ja riemukas kesä oli kumppaneilla, ja yhdessä he juhannuksena, nälkävuoden ensimmäisenä kesäpäivänä, kävivät Herran pyhällä ehtoollisella, kuitaten tällä keväisen rikoksensa ja monet syntinsä.

Tuli syksy. Janne saapui syyskuun 30 p:nä Hämeenlinnan markkinoilta kotiaan Hallinpenkkiin. Hurja rikostuuma oli nyt kypsynyt hänessä. Tuttava postiljooni Matti Mäkeläinen oli saapuva seuraavana iltana Halliin, mukanaan suuri rahalähetys. Janne oli päättänyt murhata postiljoonin, ryöstää laukut ja hankkia uusia rahoja, sillä vanhat oli kulutettu loppuun. Santeri Marianpoika pakotettiin pyynnöillä ja uhkauksilla rupeamaan auttajaksi.

Tuuma oli seuraava: Santeri menee kyytiin ja ajaa käyden kahden kilometrin päässä sijaitsevassa Mustalaismäessä. Janne lymyy suuren kiven takana ja lyö takaa postiljoonia kivimoukarilla ohimoon. Sitten ryöstetään laukut ja Santeri juoksee takaisin Halliin huutamaan, että posti on murhattu ja häntä itseään lyöty.

Lokakuun 1 päivän iltana Janne tapansa mukaan lähti yöjalkaan, tällä kertaa vain maantien yli Heikkilän talon kauniin palvelijattaren viereen. Kaikessa rauhassa he syödä napertelivat rusinoita, joita Janne aina suurissa tötteröissä kuljetti markkinoilta morsiamiensa mielen lumeeksi. Silloin kolahti aisakello jyrkän ahteen alla. Janne kimposi vuoteeltaan ja sanoi lähtevänsä auttamaan postiljoonia matkalle. Mutta hän karkasikin Mustalaismäelle, jonne jo samana päivänä oli kätkenyt kivimoukarin.

Santeri Marianpoika lähti postia kyytiin. Mutta tuo säälittävä poika parka ei ollut kypsynyt tällaiseen hurjaan tekoon. Hän oli vain kiltti, hiljainen maalaispoika ilman mitään rikollisen taipumuksia. Noustuaan kuoleman kärryyn ja lähtiessään kalman taipaleelle häntä alkoi huimata. Tuskaisena hänessä heräsi sanomaton sääli kuolemaan tuomittua vierustoveriaan kohtaan, joka pahaa aavistamatta istui ajatuksissaan hänen kupeellaan. Viimein hän ei malttanut enää hillitä itseään, vaan kysyi hätäisenä:

— Oletteko te naimisissa?

— En, vastasi postiljooni lyhyesti.

Tuo poika, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea perhe-elämän suloa, joka ei koskaan ollut kuullut ketään isäkseen mainittavan eikä tiennyt elikö hän ja niissä oleili, joka 12:n ikäisenä ajettiin äidin luota maailmalle ja siitä lähtien kulki renkipoikana talosta taloon, kunnes keyrin aikaan 1868 tuli rengiksi Hallin Mattilaan, häntä rupesi hirvittämään se ajatus, että postiljoonilta jäisi leski ja lapset orvoiksi maailmaan — samaan surkeaan tilaan, missä hän oli elänyt.

Saavuttiin Mustalaismäelle. Hevonen hiljensi kulkuaan. Janne hiipi suuren kiven takaa esille, moukari kädessä. Kivimoukari suhahti ilmassa ja kärki murskasi postiljooni Matti Mäkeläisen ohimon. Siihen loppui postiljoonin tajunta. Postiljooni nostettiin rattailta maahan, niinikään laukut, jotka heti avattiin. Rahakirjeet käärittiin Santerin paitaan ja kätkettiin metsään. Moukari heitettiin kauas metsään. Rahakirjeissä oli 10,000 markkaa.

Työnsä tehtyään lähtivät kumppanit takaisin Halliin. Janne pujahti uudelleen tyttönsä aittaan. Tyttö oli jo ehtinyt nukkua. Janne riisui takkinsa päältään, istuutui sängyn laidalle, herätti armaansa ja rupesi napertelemaan kuivia rusinoitaan. Tyttö kysyi:

— Missä olet viipynyt ja mitenkä olet noin hikinen.

— Päiväkirjahuoneessa oli niin kuuma!

Santeri taas nosti suuren melun Hallin pihalla ja huusi:

— Hei apuun! Postiljooni on murhattu Mustalaismäellä, laukut ovat ryöstetyt ja minua lyöty hartioihin ja pohkeisiin!

Syntyi hirveä hämminki Hallin Mattilassa ja Heikkilässä. Kaikki ihmiset jalkeille. Janne hätyytettiin ulos luhdista. Isä ja Janne lähtivät murhapaikalle ja toivat sieltä postiljoonin, joka tupaan kannettua heitti henkensä. Janne lähetettiin noutamaan herastuomaria ja lautamiestä Kuorevedeltä. Yöllä klo 3 pidettiin poliisitutkinto Mustalaismäellä ja aamulla vietiin laukut ja kirjeet Jämsän postikonttoriin.

Koko yön oli Janne ollut touhussa, hermot äärimmilleen pingotettuina. Ainoastaan kerran hän tunsi lamautumista, silloin kun murhapaikalla haettiin kirjeitä. Hän pyrki silloin kotia, mutta herastuomarin terävä kysymys, mikä häntä vaivaa, saattoi Jannen taas terhakaksi.

Mutta Santeri parka! Hän oli täysin murtuneena. Hän oli hölmistynyt melkein tajuttomaksi. Muutamat kekseliäät miehet riisuivat Santerin alasti ja ryhtyivät tutkimaan hänen vammojaan. Selkä huomattiin vallan eheäksi ja pohkeet terveiksi. Miehet painelivat peukaloillaan hänen lihaksiaan ja kyselivät:

— Koskeeko, koskeeko, koskeeko?

— Ei, ei, ei, vastasi tajuton Santeri.

— Valehtelet, ei sinua ole lyöty.

Koko erämaa joutui kuohuksiin, koko maakunta niinikään, ja muutamien päivien kuluttua koko Suomi. Niin järkyttävän vaikutuksen teki tämä öinen rikosnäytelmä Mustalaismäellä!

Epäluulot lankesivat jo murhayönä Santeriin ja Janneen, ensin korvasupatuksina, sitten yhä äänekkäämpinä. Jo lokakuun 3 p:nä vangittiin Janne ja Santeri, 4:ntenä piti Kuoreveden nimismies J.F. Fagerlund poliisitutkinnon, 5:ntenä saapui Hämeenlinnan kuvernöörinvirastosta varalääninsihteeri H.N. Schlüter ja Lopen vallesmanni K.A. Frey paikalle, ja 6:ntena Santeri parka tunnusti kaikki. Jannen hypnoosi oli lauennut. Hänen houkutuksensa ja uhkauksensa olivat kadottaneet ehkäisevän vaikutuksensa, niin pian kuin itse hypnotisoija oli raudoissa. Santeri ei osannut näytellä murhaajan osaa.

Toisin oli Jannen laita. Poliisitutkinnossa sanotaan hänen vain ivahymy huulilla vastailleen tutkijoille. Tuo 20-vuotias nuorukainen, solakka, komea, väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole tietoa koko murhajutusta, vaikka hänelle sanottiin, että Santeri oli tunnustanut kaikki. — Oliko tämä paatumusta? Ei niin nuoressa miehessä vielä paatumusta voi olettaa. Se oli veren ääntä. Sattuma teki, että hänestä tuli suuri rikoksentekijä. Sattuma, että hän oli kasvanut erämaan komerossa suuren valtatien varrella, missä kaikenlaiset kulkurit ja rauhattomat ihmiset pitivät tyyssijaa ja opettelivat temppujaan vilkasluontoiselle nuorukaiselle. — Ei tiedä, kuinka kauan Janne olisi jatkanut kieltelemisiään, jollei sattumalta olisi tapahtunut jotakin, joka masensi hänen mielensä.

Janne sai Hämeenlinnan vankilassa ankaran lavantaudin. Kuume kohosi, ja Janne pelkäsi kuolevansa. Silloin hän äkkiä pyysi vieraitamiehiä kuuntelemaan tunnustustaan. Vanginvartija ilmoitti asian linnan vahtimestarille, vahtimestari lääninhallitukseen. Sieltä heti lähetettiin varalääninsihteeri ottamaan vastaan Jannen viimeiset sanat. Janne tunnusti täydellisen syyllisyytensä rikokseen. Tässä tunnustuksessaan hän pysyi kaikissa niissä lukemattomissa käräjissä ja välikäräjissä, joita tuomiokunnan arvokas tuomari Gustaf Svinhufvud syksyllä 1867 ja keväällä 1868 piti tästä asiasta. Ainoa, minkä Janne myöhemmin lisäsi, oli, että murhaan myöskin kolmas henkilö otti osaa. Tämä elää vielä vanhana miehenä Jämsässä, mutta on vapautettu kaikesta syytteestä.

Niistä kymmenestä tuhannesta markasta, mitkä Janne ryösti, löydettiin 7,000 markkaa kohta, 3,000 jäi löytämättä ikipäiviksi. Mutta nämä kolmetuhatta kätkettyä markkaa eivät antaneet salon asukkaille yön lepoa, päivän rauhaa. Keuruulla saakka niistä puhuttiin ja uneksittiin. Kaksi miestä Keuruun kirkolla näki eräänä yönä unta, näkivät selvästi, missä ne 3,000 markkaa kätkettyinä lepäsivät. Ei muuta kuin ruuna valjaisiin ja lähdettiin painamaan Hallinpenkkiin. Nämä kaksi hurskasta unikekoa kertoivat näkynsä ja rupesivat työhön. Ja ihme tapahtui. Uneksijat löysivätkin kirjemytyn risuläjästä, mutta kun tarkastettiin kirjeet, olivatkin ne vain rakkauskirjeitä pohjois-Hämeen silloisille nuorille impysille. Rahakirjeistä ei ollut jälkeäkään. Janne sanoi oikeussalissa, ettei hän koskaan keuruulaisista ole niin huonoja ajatuksia pitänyt, että ne antaisivat kruununviranomaisille rahakirjeitä, jos ne kerran sellaisia löytävät. Joka myöskin voi olla totta.

Jannen ja Santerin tuomio 22.6.1868 oli sen ajan lain mukaan ankara. Se kuului: »Edelläkäyvän kuolemaan valmistuksen jälkeen ovat molemmat murhaseudun yleisessä mestauspaikassa menettävät oikean kätensä, mestattavat ja teilattavat.» Toisin sanoen, molemmat tuomittiin Siperian pakkotöihin. Meidän perin muodollinen lakimme ei tehnyt mitään erotusta Jannen ja Santerin osallisuuden välillä murhaan.

Olen kertonut tämän kautta maan vielä nytkin, 50 vuoden perästä, yleisesti tunnetun rikosjutun tuomiokunnan pöytäkirjojen tiedonantojen mukaan. Hallin Jannen aivan tavattoman runsas paikallinen tarusto tietää niin paljon lisää, että siitä kasvaisi kokonainen romaani.

Mutta Hallin Janne oli myöskin runoilija. Hämeenlinnan vankilassa hän lauloi kautta maan tunnetun »Hallin Jannen laulun». Painatan tähän jonkun värsyn. Olen niille ennen nauranut, nyt en naura, kun sain tietää, että ne ovat onnettoman 20-vuotiaan, kuolemaan tuomitun, kauniin miehen hyvästijättösanat vapaalle, iloiselle elämälle noitten erämaan impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Mikä miehekäs mutta katkera näkemys vankilankopissa, kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden jäätä, Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»

Jannella oli ennen seudun korskuvin orhi, ja reessä istui komein morsian, Aleksandra Erling, tukka laitteella, joka ei ollut tavallinen maalaistyttöjen, jakaus keskellä kalloa, vaan keimailevasti toisella korvallisella.

Jannen äiti, hurskas pietisti, varakkaan naapuritalon tyttäriä, lausuu tuomarille sanoja niin liikuttavia, että silmät kostuvat. Kullervon äiti laulaa: »et arvaa emon sydäntä», ja samaa virttä itkee Jannen äitikin. Hän sanoi tietäneensä Jannen kevytmielisen, irstaan elämän, mutta äidin sydän on hellä, se on hellä varsinkin esikoispoikaansa kohtaan; hän salaa antoi isän hylkäämälle ja häätämälle pojalle kahvia ja ruokaa sekä vähän rahojakin. Kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen äiti se suri ja hienolla äänellä itki, Kun hänen ainoall' Janne pojall' oli raudasta hinkselitki»,

niin tämä vertaus ei enää saa hymyä huulilleni, sillä Jannen äiti ei ainoastaan surrut ja itkenyt, hän pakahtui suruunsa ja kuoli ennen Jannen Siperianmatkaa. Parhaimman ystävättärensä, Kolhin emännän kanssa, hänen oli tapana Mustalaismäen kivellä itkeä pakahtuakseen, kunnes kuolema korjasi, jota hän sydämestään halusi ja toivoi.

Mikä ilmetty Lemminkäinen se Janne olikaan! Kaikki muu oli pientä murhetta, mutta Mattilan Sandra, hänen kihlattu ja kullattu morsiamensa, se hänen sydäntään jäyti:

»En minä sure Siperiaan mennessä Suomen ihanuutta, vaan minä suren Mattilan Sandran suurta surkeutta.»

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden yli Voi jos saisin kerran vielä istua Santrani syliin.»

Orhi ja Sandra, siinä kaksi olentoa, jotka herättivät katkerata kaipuuta ikuisen vangin mielessä. Hevonen ja morsian, mustalaisen palvomisen esineet!

Mutta kotkan pojalta oli siivet leikattu!

Janne ja Santeri Marian poika vietiin Siperiaan. Santeri oli ottanut päällensä raskaamman taakan kuin hän kantaa mahtoi. Hän sortui sen alle. Tuskin jaksoi loppuun saakka taivaltaa karkoituspaikkaansa. Hän kuoli matkallaan.

Jannen elämän loppuvaiheista on monta tarua.

Oikea lienee tämä. Jannen sukulaiset saivat kerran kirjeen Amerikasta, Jannen kirjoittaman, jossa hän kertoo karkumatkansa vaiheista Siperiasta kotimaahan. — Omituista, että niin monelle Siperiaan tuomitulle onnistuu päästä kotimaahansa. Kotia tuli »Lenkku-Opa», kotia Matti Haapaoja. — Kotia tuli Janne, ei Kuorevedelle, mutta Leppävirroille, jossa piili mustalaisten parissa. Täältä hän samosi Vesisaareen, Jäämeren rannoille, nai ruijattaren ja muutti Amerikkaan. Elääkö vai on kuollut, siitä ei ole varmaa tietoa. Jos elää, on hän nyt 70 vuoden ikäinen, syntynyt 31.12.1846.

Joitakin vuosia sitten ilmestyi muka Janne Kuorevedelle. Hän kävi Hallit, Kolhit, Jämsät ja Kuorevedet katselemassa, puhutteli ihmisiä, puhui Jannesta ja hänen töistään. Ihmiset kihisivät ympärillä ja kysyivät: oletko Janne? Mies vastasi salaperäisesti: »Tulkaa Leppävirroille, siellä näette Jannen!» Vanhat ihmiset tunnustelivat häntä arvista ja muista merkeistä Janneksi. Kaikki luulevat nyt varmasti Jannen käyneen nuoruutensa kotiseudulla.

Tämä salaperäinen mies oli mustalainen Hagert Leppävirroilta. Hän lienee tutustunut Janneen, eikä saanut rauhaa, ennenkuin omin silmin näki ja tutki tämän murhajutun sivuhenkilöt ja tapahtumapaikat. Hänelle oli käynyt juuri kuin minulle. Suuren maantiesissin tarina oli kiehauttanut minunkin mahdolliset mustalaisveriainekseni, niinkuin Hagertinkin. Minua ei kukaan luullut Janneksi, minun ohimoillani liekehti rovastin-gloria. Mutta Hagert meni täydestä: olihan hän täysmustalainen.

Mutta murhenäytelmä ei lopu Jannen poistuttua näyttämöltä. Veljekset jatkavat sitä.

Olen kummeksunut sitä, että nuoremmat veljet lähtevät astumaan vanhemman veljen jälkiä, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, minne se ura johtaa — Siperian synkkiin kaivoksiin. Luulisi, että vanhemman veljen kova kohtalo ja äidin surukuolema aina olisi varoittavana pelättimenä ohjannut heidän askeleensa toisille taipaleille.

Mutta ei niin. Joko veri huusi ja vaati tyydytystä tahi Jannen suuri maine ei jättänyt veljiä rauhaan. Lapsesta pitäen he kuulivat »Hallin Jannen» laulua laulettavan joka nurkassa, kuulivat kansan ihmetellen kertovan, kuinka hän oli komea ja ketterä, kuinka hän tasakäpälässä hyppäsi täysissä raudoissa alas rattailta, kuinka hän iloisesti helisteli rautojaan käräjäpaikan tuvassa. Käsitteet menivät vähitellen sekaisin, Jannen työ ei ollutkaan rikosta, se oli mainetyö. Hekö olisivat huonommat kuin Janne? Olivathan hekin yhtä pitkät ja komeat, eivätkö hekin voisi tehdä töitä, joita lauluissa ikuistettaisiin. Eivät he tahtoneet kansan suussa kulkea nahjuksista. Muuta keinoa kilpailla Jannen kanssa ei ollut kuin rikostyö. Siis siihen käsiksi! »Inhimillistä, ylen inhimillistä.» Samanlaiset tunteet kannustivat Themistoklesta hänen muistellessaan Miltiadesta, samat Herostratosta, samat viikinkien ja kaikkien aikojen sotasankarien jälkeläisiä. Maineen laatu ei aina ole samaa, mutta maineen halu on sama.

Hallin Aaro.

Pisin ja väkevin kaikista veljeksistä, punakkaposkinen, leveämpimuotoinen kuin veljekset, oikea maalaiskaunokainen. Varasteli hevosia oikein mustalaisen malliin, mutta ei tehnyt väkivallantöitä eikä ollut kuulu lemmenseikkailuistaan. Hänessä ei ollut sitä verta, että hän yöllä kivimoukari kädessä olisi hiipinyt uhrinsa niskaan ja murskannut häneltä pään. Hän oli vain kalpea Jannen matkija.

Mutta raudoissa hänkin vietti aikansa.

Kerran häntä kuljetettiin kahleissa Heinolan puoleen vastaamaan varkauksistaan. Oli pimeä talvinen ilta, ajettiin mäkeä alas. Aaro sai potkaistuksi ajomiehen istuimeltaan hankeen, tarttui ohjaksiin ja lähti täyttä karkua ajamaan pakoon. Tuli jäälle ja ajoi vimmatusti, mutta pimeässä joutui liian lähelle Kalkkisten koskea; jää petti ja sinne katosivat hevonen, reki ja mies.

Seuraavana kesänä löydettiin Aaron mädännyt ruumis raskaissa kahleissaan kosken pohjalta.

Hallin Otto.

Jannen nuorin veli, siro ja solakka kuin Janne, laulaja ja saarnamies. Hän oli sävyisä ja hiljainen mies, ystävällinen ja lempeä. Hänen tapanaan oli sanoa: »Mikä minussa hiljaista ja hyvää on, se on äidistä, mikä levotonta ja rajua, se on isästä.» Hänessä viinan voima nosti pinnalle mustan luonnon, niinkuin se aina tekee hämäläisrotuisessa miehessä; viinapäissä mustalainen voitti suomalaisen. Hänen kerrotaan juhlatiloissa nousseen saarnamieheksi, joka pitkissä puheissa selitteli maailman mutkaista menoa. Sanan voimalla hän koetti taltuttaa sielunsa rajuja kohtauksia. Yöt pitkät käveli lattialla ja ääneen manasi pahoja ajatuksiaan ja aivoituksiaan.

Mutta vanhan mummonsa, Rumorin, veri ja nimi vaati melskettä ja jyryä. Hän ryhtyi niihin ja istui linnojen komeroissa aina Helsinkiä myöten.

Kerran tuotiin Hallinpenkkiin vanki — niin kerrotaan — joka ei noussut reestä, vaan istui siinä pakkasessa. Hallin isäntä meni vankia pyytämään sisälle. Vanki peitti silmänsä, isäntä tutki häntä tarkemmin. Siinä istui hänen nuorin poikansa Otto.

Oli juomingit eräässä Kuoreveden talossa. Siinä humaltuivat isäntä ja vieraat. Ottoa kiusattiin tanssimaan. Häntä ei huvittanut tanssi, ja hän suuttui lakkaamattomista, kiusallisista pyynnöistä. Paetakseen suuttumistaan hän poistui ja meni levolle vieraan miehen rekeen. Vieras lähtiessään nosti nukkuneen Oton tallin heinille. Oli kevät, päivällä räystäät tippuivat, yöllä oli kova pakkanen. Sinne Otto jäi yöksi ja paleltui. Aamulla kannettiin tupaan. Apu tuli liian myöhään. Otto tunnusti syntinsä, rukoili Jumalaa ja kuoli.

* * * * *

Murhenäytelmä on lopussa.

Jannen äiti kuoli suruunsa, Santeri Marianpoika sortui omantunnon vaivoihin, Jannen kaksi veljestä kuolivat tapaturmaisesti, maineeltaan mustattuina. Siinä on murhenäytelmä Shakespearen malliin. Kaatuneitten luku suuri. Janneko, päähenkilö, yksin saisi luonnollisen kuoleman? Ei. Kansa kertoo, että Janne Amerikassa on tehnyt itsemurhan! Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.

Seuraajissa kertomuksessa tämä huhu todetaan.

Janne lauloi linnassa:

»Miksis menit Hallin Janne postia kangilla lyömään, Etkös tiennyt pääseväsi ruumin leipää syömään.»

Kaikkia rikoksensa surullisia seurauksia Janne ei kumminkaan voinut silmäillä.

* * * * *

Surullinen salon tarina, ei suinkaan ainoa laatuaan, mutta kuuluisin ja mainittavin Suomessa. Kun Hallin Jannen nimi mainitaan, ovat kaikki hänen kotiseutunsa ihmiset kuulevinaan tuttuja jouluääniä korkeudesta:

»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»

Vieläkin Hallin Jannesta.

Edellä on mieltäkiinnittävä kertomus Halli-suvusta, joka seitsenkymmenluvun loppupuolella tuli kuuluisaksi kautta koko maan siksi, että silloisen suvun päämiehen vanhin poika Janne murhasi kammottavalla tavalla postinkuljettajan ja ryösti postin. Tekijä lopettaa kertomuksensa sanoilla: »Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.» Kuitenkin on allekirjoittanut ottanut vapauden jatkaa kertomusta muutamilla lisäyksillä, jotka olen saanut luotettavilta henkilöiltä, Kuoreveden silloiselta kirkkoherralta ja Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa olevilta Hallin Jannen tuttavilta.

Hallin Janne tuomittiin, niinkuin tiedetään, karkotettavaksi Siperiaan, mutta hänen ei koskaan tarvinnut nähdä Siperian autioita seutuja, sillä Orenburgissa, tai jossakin muussa kaupungissa Aasian rajalla, Janne »sairastui» ja vietiin hospitaaliin. Siellä kävi silloin tällöin eräs ylhäinen ja rikas nainen, joka päätti pelastaa tuon komean nuoren miehen. Tämä laupeudentyö tapahtui siten, että Janne »kuoli» ja eräs luterilainen saksalainen pappi hautasi hänet. Arkussa oli hiekkaa ja sen sellaista, mutta Siperian matkustaja oli vapaa ja terve. Tiedonantajani, K:n kirkkoherra, oli sittemmin saanut kirjeen saksalaiselta virkaveljeltään, jossa tämä ilmoitti Hallin Jannen kuolemasta.

Hallin Janne oleili sitten useampia vuosia hyväntekijättärensä turvissa; mutta kaipaus kotimaahan ja nuoruuden lemmityn, Mattilan Sandran luo sai hänet lähtemään salanimellä, hyvällä matkakassalla ja hienoilla asiakirjoilla varustettuna kotipaikalleen, jossa hän sai tietää, että Sandra morsian oli mennyt naimisiin toisen kanssa. Se oli kova isku Jannelle ja hän päätti jättää paikkakunnan, etenkin kun alkoi kierrellä huhuja, että tämä matkustava herrasmies oli juuri siperialainen vanki.

Janne matkusti sitten poikki maan Vesisaareen, missä hän rakastui kauniiseen ruijattareen, joka myöntyi hänen tuumiinsa. Kuitenkin matkusti Janne ensin yksin Yhdysvaltoihin ja lupasi morsiamelleen palata hakemaan häntä Pohjois-Amerikkaan. Sen Janne tekikin, sillä hän oli huomannut maan hyväksi, ja vei nyt muassaan kihlattunsa Uuteen Maailmaan, ja siellä asettuivat nämä nuoret asumaan Duluth Minn. etukaupunkiin. Jannella oli vielä vähän rahoja jäljellä, hän osti hevosen ja vaunut ja rupesi kuorma-ajuriksi. Ajurin ammatissa onnistui J. niin hyvin, että voi ostaa itselleen oman talon. Siinä elelivät nuoret onnellisina ja perhe lisääntyi pojalla.

* * * * *

Syksyllä 1889 tein ensimmäisen pitkän matkani Pohjois-Amerikassa, ja pääasiallisesti kävin seuduilla, niissä maanmiehiäni eli ja työskenteli. Lähellä Duluthia on pieni kaivoskaupunki nimeltä E'ly Minn., jossa myöskin kävin. Talonisäntäni E’lyssä, kaivostyömies J. Mattila, tuli oppaakseni ja vei minut alas hiilikaivoksiin, jotka olivat minusta erittäin mielenkiintoisia. Eräänä päivänä kuljeskelimme, Mattila ja minä, kaupungissa, ja kun minun piti saada pyykkini pestyksi, vei Mattila minut Jensenin pesulaitokseen. Mattila oli Jensenin perheen tuttavia ja meidät pyydettiin kahville. Mrs Jensen oli komea nainen, jotavastoin mr Jensen oli pieni ruma raukka. Poika John, 14—15 vuoden vanha, oli perheen ainoa lapsi. Nuori John oli erinomaisen kaunis. Hänellä oli suuret ruskeat silmät. Kun olimme lähteneet Jenseniltä, ihmettelin kadulla kävellessämme, mitenkä niin mitättömällä isällä kuin Mr Jensenillä voi olla niin tavattoman kaunis poika. Mattila kysyi, olinko kuullut puhuttavan Hallin Jannesta, ja myöntävään vastaukseeni lisäsi oppaani, että nuori John oli Jannen poika ja mrs Jensen hänen entinen vaimonsa, joka Jannen kuoltua oli mennyt naimisiin Jensenin kanssa.