Part 12

Halusin saada kuulla lisää Hailin Jannen vaiheista, ja Mattila, joka oli tuntenut Jannen, kertoi seuraavaa: Jannelle oli kaikki onnistunut hyvin ja hän ansaitsi paljon rahaa Duluthin kaupungissa. Mutta Janne tahtoi tulla rikkaaksi ja teki pöyristyttävän suunnitelman saavuttaakseen tämän epävakaisen onnen. Naapurissa asui rikas leski, jonka Janne valitsi uhrikseen. Eräänä yönä murtautui Janne lesken luo, surmasi hänet nuijalla ja poltti talon, anastettuaan ensin rahat ja kalleudet. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Janne oli syyllinen, ja hänet tuomittiin hirtettäväksi. Yöllä vasten teloituspäivää oli Janne itse hirttäytymällä lopettanut kohtalokkaan elämänsä.

Ph. H.

Matka kirkkoveneessä.

Kuka ei ole lukenut Juhani Ahon liikuttavaa lastua »Vanha venevalkama». Kirjailija on tässä lastussaan luonut herkän kuvan vanhasta venerannasta, jossa muinoin kirkkoveneet paistattivat päivää hienolla hiekalla aret pitkät ja jossa sunnuntaina oli hyörinää ja pyörinää, kun salon kansa keräytyi lähteäkseen iloiselle kirkkomatkalleen. Mutta nykyään rumentaa paikkaa laivalaituri ja veden pinnalla uiskentelee öljypisaroita, höyrykoneen mustaa, likaista hikeä.

Ihmeellistä on, että ihminen ainoastaan henkisellä alalla on vanhoillinen, mutta teknillisillä ja koneellisilla aloilla taas huiman radikaali. Meidän maailmankatsomuksemme on laskettu tuhansia vuosia vanhoille perustuksille ja pysymme itsepäisesti niissä kiinni, vaikka tunnemme ne mahdottomiksi, niin, me uskomme niihin juuri sen tähden, että ne ovat mielettömiä. Credo qvia absurdum, sanoi jo eräs vanha kirkkoisä. Mutta teknillisellä alalla otamme jokaisen uutuuden, jokaisen parannuksen ja keksinnön iloisella riemulla vastaan.

Mitä suunnattomia mullistuksia onkaan höyryn kesytetty voima aikaansaanut meidän aikanamme. Höyry ja räjähtävät öljykaasut. Voipi todellakin nykyään laulaa runollista kesälaulua: »airot pois, ei tarvis soutaa» enemmän kuvaamaan soudun vähittäistä mutta varmaa häviämistä kuin ylistämään soutajan muka runollista ammattia. Höyrylaivat ja moottoriveneet viheltelevät, toitottavat ja sytkyttävät jokaisella järven selällä pilkaten: »airot pois, ei tarvis soutaa». Ja hyvä, kiltti soutaja tottelee niin perin kernaasti, jos hänellä vain on tilaisuutta päästä ikävästä ammatistaan.

Soutu ammattina on orjan työtä, kaleerivankien hirvittävä kohtalo muinoin, mutta urheiluna se on korkeassa arvossa pidettävä. Muutamat asettavat soudun kesäurheiluista ensimmäiseksi.

Mutta soutu voi myöskin olla huvittavaa, jos sitä saa harjoittaa iloisten ihmisten seurassa ja jos vaiva saadaan supistumaan vähimpään määräänsä. Nämä ominaisuudet yhdistyivät niissä soutumatkoissa, joita vielä pari kymmentä vuotta sitten jokseenkin yleisesti tehtiin suurten järviemme perukoilta kirkonkylään. Kuvamme näyttävät selvästi, mitenkä tällaisilla matkoilla liikuttiin.

Minulla taas olisi aikomuksena kuvata ainoata kirkkovenematkaani, missä olen ollut mukana.

Minulla on aina ollut onni asua lähellä kirkkoa, missä ikinä olen majaillut. Sentähden olen mukavasti suoriutunut kirkkomatkoistani käyttämällä n.s. »apostolin hevosia», joka lieneekin otollisin kulkuneuvo kristittyyn kirkkoon. Mutta kerran asuin kaukana salomailla, jonne ei yhtään kärrytietä johtanut ja jossa kokonaisessa suuressa kylässä ei yhtään ajokärryä vielä oltu nähty. Mutta ihana vesitie kulki salmien ja pienempien järvien kautta kirkolle, jonne oli 2 peninkulman matka.

Olin vuokrannut huoneen talonpoikaistalosta kosken partaalta. Joka sunnuntai heräsin 5:n aikaan aamulla siihen, että huoneeni tuli täyteen kirkkoväkeä, lihavia, punakoita, terveitä emäntiä ja heidän laihoja, hoikkia aviomiehiään. Pelkkää ylhäisöä salojen sopista. Venyin sängyssäni, ja väki ryyppäsi suuhunsa aamukahvinsa teevadilta viiden näppinsä varassa. Ensimmäisenä ja toisena sunnuntaina olin vielä liian ujo kiivetäkseni sängystä, mutta kolmanneksi sunnuntaiksi päätin karaista luontoni ja hypätä pesästäni kerääntyneen salokermaston läsnäollessa. Kun sitten kolmas sunnuntai valkeni ja huoneeni täyttyi pyylevistä emännistä, heilautin äkisti peittoni syrjään, kimposin ketterästi vuoteeltani ja seisoin samassa tuokiossa valkoisessa palttinassani, kuten aamunjuro arkkienkeli, keskellä juhlapukuisia emäntiä. Luulin hämmästyttäväni läsnäolijat, mutta vielä vähät! Lähinnä istuva emäntä nousi pystyyn, niiasi hieman, pisti esille pienen, pehmeän kätensä ja sanoi: terveeks. Terveeks, terveeks sitte pitkin linjaa. Emännät toruivat minun laimeata kirkossakäyntiäni, jonka tähden minun piti lupautua lähtemään heidän matkaansa suureen kirkkoveneeseen.

Yhdyttiin rannalla, jossa jo useita venekuntia oli kirkkomatkatouhussa. Kylän ikämies (oltermanni), vanha harmaahapsi ukko, liikkeiltään arvokas kuin eläkettä nauttiva esittelijäsihteeri, mutta maailmankatsomukseltaan rajatonta persoonallista vapautta vaativa, istuutui veneen perään korkealle tuhdolle. Minä sain mukavan paikan ukon jalkojen juurella vapaamatkustajana. Emännät sijoittuivat eteeni, myöskin, vapaapiletillä suuren lihavuutensa takia. Airoihin kävi kylän nuoriso molempaa sukupuolta käsiksi, tytöt helakoissa röijyissään ja valkoisissa huiveissaan, pojat paitahihasillaan. Kokkatuhdolla souti kaksi nuorta äitiä, toinen aviollinen, toinen avioton, jotka veivät pienet lapsensa kastettaviksi, itsensä kirkotettaviksi. Molemmat olivat yhtä nolon näköisiä, sillä ennen kirkottamista olivat he meidän virallisen kristityn maailmankatsomuksen mukaan riettaan hengen saastuttamia. — Paluumatkalla ilakoivat he ääneen, sillä sakaristossa tapahtuneen toimituksen perästä pitivät he itseään yhtä suhteellisen synnittöminä kuin me muutkin kirkkomiehet.

Juttu pääsi heti hyvään vauhtiin. Nuorilla oli omat asiansa, me, arvon ihmiset perässä, puhuimme puolet matkasta vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin siitä, miten voitaisiin saada eräs kivikko-koski peratuksi niin hyvin, että pienehkö höyrylaiva pääsisi siitä ylös. Silloin päästäisiin tästä iankaikkisesta soutamisesta edestakaisin kirkon ja kodin välillä. Minä koetin lämpimästi puhua kirkkoveneiden puolesta, mutta sanat lankesivat kuuroihin korviin. Kaikki kääntyivät minun puoleeni, soutajat erityisen kiihkeästi, pyytäen, että minä laatisin kirjelmän hallitukselle, jossa seutukunnan haikea halu saada mukavampia kulkuneuvoja selvästi kävisi ilmi. Yksinpä pyylevät emännätkin kävivät minun kimppuuni seuraavalla perin painavalla perustelulla: »Sittenhän sitä oltais kuin muutkin immeiset, eikä voan korpikylän moukkia.» Emännistä koko asia lopultakin oli vain kunnian ja kerskumisen aihe. Mutta voihan sen ymmärtää, miltä tuntui kirkkomäellä, kun muut emännät höyrylaivoistaan nousivat kiittelemään ja sanoivat: »Näytäppä kämmeniäs, niin luen montako rakkoa niissä on.» Kylän ikämies, muutoin kysymykseen erittäin kiintynyt, ei ollut mielissään siitä, että nuoret sekaantuivat vanhempien puheisiin, jonka tähden hän juhlallisesti mutta moittivasti pisteli kaunista Alinaa seuraavilla sanoilla: »Laivassa sinäkin Alina saisit vapaammin leikkiä laskea poikain kanssa.» Samalla nuoret pistivät suunsa tuppeen. Oltermanni oli rajaton sekä ajatusten että sanojen ja töiden ohjaaja veneessä.

Samassa alkoivat pienet rullasyltyt, kokassa uinuvat pienet lapset, saada tuta järvimatkan ruokahalua-kiihottavaa vaikutusta. Ne rupesivat kilisemään niin kohti kurkkuaan, että äitien täytyi heretä soutamasta ja ottaa lapset luoksensa. Lapset olivat majoitetut eväitten väliin, rinnan melkein yhtä pitkien ja pullakoiden kalakukkojen joukkoon, jotka ovat, välttämättömiä kaikilla kirkkomatkoilla. — Rafael Santi olisi varmaankin maalannut yhden madonnan lapsineen lisää, jos olisi nähnyt aviottoman äidin aamiaistarjoilua. — Perusteellisen murkinan, perästä pistettiin kääryt taas kalakukkojen kupeeseen, jossa kestitys ja järvi-ilma kohta uuvuttivat pienokaiset sikeään uneen.

Kerrotaan, että muutamissa Suomen osissa, niinkuin Ruotsinpyhtäällä, kirkkomatka aloitettiin virren veisuulla. Meidän matkamme oli kauttaaltaan maallinen, puhelu oli maallista, nuorten puvut olivat kirkkaan koreita, ja kuherrusta harjoitettiin koko ajan soutajien kesken kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta kun kirkkorantaan oli päästy, muuttui mieliala muuksi. Kaiken aluksi jokainen ryhtyi pesuhommiin järvenrannalla. He seisoivat rantakivillä, köyristivät murakat selkärankansa siinä määrin, että kasvot melkein koskettivat vedenpintaa, ja sitten alkoi hankaaminen. Molemmin kämmenin holvattiin vettä kasvoille, ja kämmenet höyläsivät kasvoja ja otsaa raivoisalla nopeudella. Pelkäsin jo, että joku nenä olisi irtautunut liitoksistaan, mutta ei mitään onnettomuutta sentään tottuneille sattunut. Savottaret ovat, samoinkuin ruotsikot, hyvin pesupulskia kasvojen rakenteelta. Alina ja Villina ja Johanna kiipesivät kylvystään punakoina poskiltaan kuin Krimin omenat ja otsaltaan ja kaulaltaan maidonvalkoisina.

Sen jälkeen piilotettiin kaikki helakat puvut pois näkyvistä ja kaikkien päälle ripustettiin mustia pukuja, sillä kristitty kirkko on surunviljelyslaitos ja vaatii surun väriä. Ne, jotka eivät aikoneet ehtoolliselle (H.p. ehtoollinen), söivät hartaasti kalakukkojen sisuksia, rippivieraat taas seisoivat selin ja nieleskelivät ilmaa. Sitten marssittiin kirkkoon kahdessa ryhmässä, vaimot omassaan ja me miehet omassamme, oltermannin ja minun ohjauksessa. Kirkon ovella tuoksahti vastaan lemu, ei narduksen eikä balsamin, vaan vanhojen sarkavaatteiden, jotka kymmeniä kertoja olivat kastuneet sekä hiestä että sateesta. Se oli nukuttavaa lemua, kuten unikukan haju, juhannusauringon kuumentamassa kirkossa. Me miespuolet täytimme kokonaisen penkin kirkossa, naisista emme tienneet mitään koko jumalanpalveluksen aikana. Laki oli nimittäin sellainen, että miesten tuli yksinomattani vaipua mietiskelemisiin, häiriintymättä synnintuojan, naisen, läsnäolosta.

Ensin kumarruttiin penkkiimme, sitten istuimme selkä kenossa odottaen menoa. Alttaripalveluksen aikana hoidimme, oltermanni, minä ja soutajat, säntillisestä kaikki musikaaliset vastaukset papin laulaviin tervehdyksiin. Mutta sitten tuli pitkä saarna, jossa käsiteltiin kaikkia niitä syntejä, mitkä meitä poloisia, Jumalan kuvia, vaivaavat. Naiset kuuntelivat tarkkaavaisesti — ne rakastavat aina enemmän kuulla puhuttavan synnistä kuin itse ehkä panna toimeen sellaista — mutta ikämies, joka itse aikoinaan oli ollut suuri hulivili, ei jaksanut ylläpitää tarkkaavaisuutta syntirekisteriä luettaessa. Hän oli ollut varhain jalkeilla, kulkenut koko aamun järvellä polttavassa auringonpaahteessa, nyt häntä nukutti lamauttavasti. Hän kumartui penkin kaidetta vastaan, uskotellakseen meille, että hän rukoili, mutta aivan kohta hän täydellisesti paljasti itsensä. Hänen sieraimensa alkoivat hieman aluksi vihellellä kimakoita ääniä. Sitten ääni laskeutui alemmalle asteikolle, mutta sillä tavalla ukko vain pääsi täyteläisemmille puhalluksille. Ikämiehen nuorin poika yritti minun selkäni takana herätellä vanhusta, mutta minä pusersin hänen käsivartensa vasten penkin selkää ja käskin hänen antaa ukon tehdä niinkuin parhaaksi näki. Ukko kyllä tunsi kaikki synnit ennestään ulkoa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Hänen harmaat hapsensa riippuivat molemmin puolin sieraimia, ja ne löyhyivät edestakaisin ukon voimakkaista henkäyksistä. Ukko loihti esille mitä erilaisimpia tunnelmia soittimellaan, milloin hivelevän helliä, milloin surullisesti vaikeroivia, milloin taas vihaisesti jyriseviä, kuten pitkäisen jylinä. Ukon suurimmillaan soitellessa kumartuivat kaikki nuoret kyläläiset penkkien kaidetta vasten, ei rukoillakseen. Ainoat, jotka penkissä suorina pysyivät, olivat nuorin poika, helottavan punaisena, ja minä, joka en ihmetellyt tällaista luonnonvoimain temmellystä. Mitään ikävämpää huomiota ukko ei herättänyt, sillä hän sai kannatusta joka taholta. Samanlaisia ääniä kuului läheltä ja kaukaa juuri niiltä penkeiltä, joilla kirkkoveneitten miehistö istui. Ehtoollisen aikana oli ukko taas perin pirteä ja reipas ja otti osaa täysillä palkeilla virren veisuuseen: »Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit.»

Jumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan. Naiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut ruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon häiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että synnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille paikoillemme.

Nyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään. Meidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret äidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy oli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti perälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei vauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme juttelemaan totisista asioista.

Hakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty kirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani kannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi heti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki pärähtivät röhkänauruun.

— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu! huudahtivat emännät yhteen ääneen.

— Siinä sen näette, sanoin minä, naiset itse panevat vastaan.

Mutta tyttö jatkoi:

‒ Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin veneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme uskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui? Kaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat niin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja käskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.

— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia oikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä asui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla runomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten. Tämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain oli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän hullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen piispan ennakkoluulottomuutta.

Vihdoin tultiin kotirantaan ja kukin painui kotiansa.

— Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani kirkkoveneessä.

Nyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean höyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on muuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama kaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään, vihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta kirkkoveneillä ei enää soudeta.

Kirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien suurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa, joka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin. Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu. Kaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21 m, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen nähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta paljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.

Toiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin niiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin sunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla ei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa talaansa alla kuten ihminen kirstussaan.

Toisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen. Mitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole pöyristävää Jumalan pilkkaa!

Kuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita kirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin poronajolle j.n.e.

Savo.

1.

Hämäläiset ja savolaiset.

Edellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen hiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin kalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta ja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä puolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata aivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota sanotaan savolaisiksi.

Tavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan mainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen suomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä ja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet vähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan hillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen maatamme.

He lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen korpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja ottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, pahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen taas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja pyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.

Tukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien esi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille syöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta alla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava: aitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei huoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli aivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan esi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.

Mutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla kansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he komeilivat.

Sukunimillä.

En voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja karjalaisille ominaiseen tapaan.

Heittäkäämme lyhyt yleissilmäys muiden kansojen tapoihin tässä suhteessa.

Ensin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa Eeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job, David, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes isän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina omaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses Goldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat sukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus vaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he sinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa, jota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —

Germaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan saakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin ottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat von Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis edestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole mitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä aatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost. — Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla omilla täyteläisillä muodoillani. —

Meidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja isän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel Eerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu oli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa, Vaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka pakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan aikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen asti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti Martinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina 1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata vuotta vanhoja.

Samaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa. Länsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun alkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia, Antinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle, että p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.

Sitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit rapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat Lindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei yksikään ole sukua toiselleen.

Mutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. _Savolaisilla oli todellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka_.

Kun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta 1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen, että joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin on laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että talonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä pitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset talonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan vähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa mainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi, Ihalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla ole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan yksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina on itseään nimittänyt.

Kun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541, silloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika, esiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli käytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on varmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta 1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä. Mutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä Pelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä ovat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim. Tiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola mainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli »Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on ollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.

Kysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää sitä seuraavasti:

Vanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi taikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta Jumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut kuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä, ihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve käytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_, _El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään lapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä vaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa puoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen ihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.

Savolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja sanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada aikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta tuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka metsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan mielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella, että sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja kertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä turvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan pyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja vastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen edesmenneitten esi-isien henkien palvelus.