Part 13

Tältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan kirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja mitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle talonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla Euroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten ei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla sukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat eilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.

Jo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden asujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta on vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja Suomen muista asukkaista.

Asumistapa.

Savolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen muut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina sinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin vain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään auringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on hakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut, niin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja, ahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se onkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim. rantaseuduilla Turun läänissä.

Ravinto.

Savolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen ravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä leipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat hänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti milloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta. Ylinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista, jotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka vieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään, juuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken, mitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus tarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin eväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta. Olisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä näkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja, lehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että nämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni liitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka valmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren tammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen suurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu uhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän Aasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti »köyrpässiksi».

Nämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut ulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle kuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50 km ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia rauhallista yölepoa.

Hämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki kakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy tyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi maahan.

Hämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä, savolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat kotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli runsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla Suomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä tänäkin päivänä.

* * * * *

Savolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on todellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.

Savolaisten partioretket.

Kun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille tienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa sanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323 Ruotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta Savo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen itää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä vesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se haipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui Pohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset itse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan. Suurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin kaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta paljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin muun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa ja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen pimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin »väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä omavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323 juhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 vahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.

Näillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin huomiota herättäneet matkailupaikat:

Imatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon ja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne ulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä puhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että tämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime vuosisadan kuluessa.

Vähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta kohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla että sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas soutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat Pohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain kuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset kaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää. Että he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre todistaa, joka on mehevää savolaista.

1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan keskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta se kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen rangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja muuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen ruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan suomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä ja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet jättiläiskaupungin jalkoihin.

Näin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina Venäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen alueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä Ruskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi oikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta. Ainoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten karjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs käsittää.

Lyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme savolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda esille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin kysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.

II.

Kansa ja kansanluonne.

On väitetty, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten sekarotua. Minun tutkimukseni asiakirjoissa vievät siihen tulokseen, että sekoitus on ylen vähäistä. Jos kerran savolaiset 1500-luvulla miehissä kulkevat puhtaasti karjalaisilla nimillä, jos ainoastaan nimismiehiltä ja kirjureilta puuttuu sukunimet ja nämä henkilöt ovat helposti luetut, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että savolaiset ovat yksinomattaan karjalaista perua.

Tietysti on 16:nnella, 17:nnellä ja 18:nnella sataluvulla vierastakin verta pirahtanut heidän suoniinsa muuttojen kautta vierailta seuduilta, mutta ei mikään anna aihetta otaksumaan, että seudulle muuttaneiden talollisten lukumäärä olisi ollut suuri, arvattavasti pienempi kuin nykyaikainen siirto paikasta toiseen. Yhtä paljon lienevät aatelismiehen virkamiehet ja ruotsalaiset upseerit tehneet parastaan somistaakseen kasvavan kansan ulkomuotoa. On kosolta savolaisia talollissukuja, joilla on helskävät ulkomaalaiset, komeat sukunimet. On Baggeja, on Ambrusineja, on Orbinskeja — nämä viimeksimainitut Savossa muuten lyhykäisesti vain »Piiskoiksi» nimitetyt — sitäpaitsi Ehrnrootheja ja Järnefeltejä. Vielä lukuisammat ovat sellaiset jälkeläiset, jotka kulkevat ei isän, vaan äidin sukunimillä.

Jos jätetään siveysoppi syrjään — joka muuten tietysti on hyvin väärin tehty — ja pysytään vain kiinni kauneuden vaatimuksissa, niinkuin taiteilijain on tapana tehdä, ei voi kylliksi valittaa, etteivät aatelismiehemme ja upseerimme vielä tarmokkaammin huolehtineet rodun ulkomuodon kaunistamisesta.

Professori Grot vainaja, joka oli erittäin tarkkasilmäinen, kun joko kielioppi tahi tytöt olivat kysymyksessä, huomauttaa täydellä syyllä, että savolainen ylimalkaan on ruma, mutta että kuopiolaiset ovat heistä kauneimmat. Sen sijaan hän säännöllisesti pihkaantui jokaiseen tapaamaansa herrasneitiin eikä hevillä herennyt heidän ihanuuttaan ylistämästä. Tämä suuri juopa erisäätyisten tyttöjen välillä on umpeen menemäisillään, niin että savotar tähän maailman aikaan jo yleensä alkaa olla »immeisen näköinen». Kuopiossa ja Iisalmessa ovat tyttöset jo kauttaaltaan sen näköisiä, että niiden seuroissa liikkuu ihan samoilla tunteilla kuin manalle menneet akateemikko Grot ja hänen ystävänsä, Pietarin yliopiston rehtori Pletnev, Savon herrastyttölöiden parissa.

Mitä taas sielunominaisuuksiin tulee, ei savolainen milloinkaan olisi kostunut mistään sekoituksesta minkään muun heimon kanssa. Tämä tuntuu liioittelulta, mutta on sittenkin totta.

Mikä kansa, mikä rotu, mikä heimo maailmassa on jättänyt jälkeensä niin suunnattoman rikkaan runoaarteen kuin juuri tämä savokarjalainen heimo. Sananlaskujen lukumäärähän jo on yli 10 tuhannen. Mikä syvä elämänviisaus on näihin elämän ohjeisiin kätkettynä, mitä oppia niistä saakaan melkein mihin tahansa elämän sattumaan tässä maailmassa. Ei yhtään teeskenneltyä paradoksia niiden joukosta tavata, vaan kaikki on lausuttu vilpoisen kirkkaasti ja läpikuultavan selvästi ja useimmin puettu sellaiseen koreaan muotoon, että sitä ihastuksella ja ihmetyksellä kuuntelee.

Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Tämän latinalainen lausui: per aspera ad astra. Suomen runotar on nähnyt tämän aatteen veistokuvailijan silmällä. Hän on nähnyt ihmisen kurkottavan korkealle, mutta nähnyt myöskin, kuinka usein hän kompastuu vähäpätöisiin esteisiin; mutta runotar auttaa neuvoillaan miestä taipaleelle. Hän kuiskaa: _Tyvestähän sitä puun latvaan noustaan_.

Kaikki siveyssäännöt, joissa vallitsee toruva, uhkaava tahi hentomielinen sävy, käyvät ajan pitkään perin väsyttäviksi. Mutta näistä ikävyyksistä savolainen suoriutuu ehtymättömällä leikillisyydellään. Sananlaskut ovat usein tehdyt herättämään hyväntahtoista hymyä maailman menon »turhuudesta». Tuhlaajapojan surullinen satu, niin itämaisen loisteliaasti kerrottu raamatussa, sisältyy savolaisen hauskaan sananlaskuun:

_Kyllä routa porsaan kotiin ajaa_.

Tuhannet isät ja äidit ovat lohduttaneet itseään tällä sananlaskulla, kun rakas poikanen on uhmaten lähtenyt kodista tuhlaamaan perintöjään kaupungin kevyen kaartin seurassa. Sananlasku voittaa siinä itämaalaisen sadun, että vanhempi veli, tuo kodin kunniankukko, ei tunne itseään loukatuksi.

Kun suuri lurjus vetoaa samankaltaisen aatetoverin todistukseen, sanoo savolainen vain lyhyesti:

_Tuppurainen Tuppuraisella takausmiehen_.

Muut kansat sanovat saman asian monilla ja kankeilla sanoilla: »Sano kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen olet.»

Melkein sama seikka lausutaan julki seuraavassakin sananlaskussa:

Pata kattilata soimaa. Musta on kylki kummallai.

Miten syvälle se leikillisyys on savolaiseen syöpynyt, siitä olkoon seuraavakin kertomus todistuksena.

Savolaiset tekevät mielellään kauppoja, hurjimmat »jobbaavat» ja muutamat tekevät rahoja. Kaksi nuorukaista tätä viimemainittua sakkia tekaisi kerran minun nuoruudessani rahaseteleitä. Sillä paikalla seteliä, missä nyt näemme niinen Clas von Collan (Joroisista), oli komeasti kirjoitettuna »Dalviainen». Missä taas silmämme nyt äkkäävät nimen Jalo Järnefelt (Kontiolahdelta), seisoi »Durbeinen». Miesten arkipäiväiset nimet olivat tietysti Talviainen ja Turpeinen. Tämä kirjoitustapa oli arvatenkin nöyrin kunnianosoitus korkealle ruotsalaiselle sivistykselle, joka muun hyvän ohella on hankkinut meille seteleitä, millä rikkaan pätii rehennellä. Seteleissä luettiin sitäpaitsi, että Suomen Pankki ei missään tapauksessa lunasta näitä seteleitä.

Vääränrahan tekijöitä ja samalla hassuttelijoita! Sellaisia ilmiöitä ei tapaa muualla maailmassa, paitsi Savossa.

Ruotsin Valtakunnan Laki vuodelta 1734 ei suo leikille pienintäkään sijaa; tirehtööri Dalviainen ja Durbeinen vietiin kuuluisaan palatsiin Rautavaaralle, »Lutikkalinnaksi» sanottuun, joka nykyään on tyhjennetty mahdottomana olinpaikkana sellaisillekin vekkuleille kuin edellämainitut.

Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki koskaan voi kohota juhlalliseen paatokseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että tuskin millään kansalla tavataan niin pursuvaa paatosta, kuin mikä loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:

Tänne ellös tulkokkana, Juoksevi jokea kaksi, Vettä kaksi virtoavi Ympäri minun kotini. Hyiset sorsat soutelevi Hyisen virran viertehellä, Jäiset joutsenet joluvat Jäisen lammen laitehella, Hyiset hyppivät jänikset, Jäiset karhut karkelevat.

Kun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun taas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.

Jos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen runouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä, suurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa. Suomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa helleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi rikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.

Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkäpä suurin, minkä se kykenee luomaan.

Kuinka monet aivot ovatkaan olleet työssä tätä kokonaista miljoonan säettä käsittävää kokoelmaa sepittämässä, jota kokoelmaa nykyään parastaikaa painosta julkaistaan. Teos tulee valmiina noin 40 kertaa Kalevalaa laajemmaksi. Mikä joukko taiteellisesti lahjakkaita henkilöitä noitten talonpoikain joukossa on ottanutkaan osaa muodon lopulliseen viimeistelyyn. Se on ollut hiljaista työtä, mutta jättiläismäistä laajuudessaan. Rakkaus tällaiseen toimintaan ja taiteellinen vaisto ovat aikaansaaneet tuon kirkkaan ja sointuvan muodon, joka niin edullisesti poikkeaa romantiikan hämärästä sanahelinästä.

Matkoillasi Savossa ja Karjalassa tapaat kaikkialla näitten tuntemattomien ja nimettömäin mestarien jälkeläisiä. Puhuttele heitä, niin huomannet heti, että vanhemmat ovat olleet armoitettuja taiteilijoita. Typerinkin heistä tuntuu henkevältä, jos hän yltyy sinkauttelemaan isiltä perittyjä sananlaskuja suustaan.

Heiltä syntyy juttu ja tarina kuin leikitellen vain. Kelle on suotu onni joutua vanhan suulaan karjalattaren hoidokkaaksi lapsena ollessaan, ei sitä hevillä unohda. Vanha Reetta Karppinen Kaavilta on minusta yhä edelleen ihanneilmiö lapsenhoitajien joukossa, niin rikas oli hänellä mielikuvitus, niin hauska ja lystikäs lasten lumooja hän oli. Hänen yksinpuhelunsa lehmien karjassa savun ääressä olisi pitänyt saada fonografin levylle tahi paperille painetuksi. Näissä keskusteluissa — hän jutteli pitkät ramsut siivatoilleen ja itse niihin vastaili — piilivät monien sukupolvien esityöt, joihin hän sitten lisäili parasta ja herttaisinta, mitä keksiä taisi kantturoittensa mairittelemiseksi ja tyynnyttämiseksi.

Enpä tiedä kansaa toista niin liukaskielistä kuin savolainen ja karjalainen kansa. Varmaankaan ei ole olemassa kansaa, joka panisi niin suurta arvoa siihen, miten mikin asia lausutaan. Baijerin maaseudulla olen tavannut eukkoja, joilla oli samanlainen siunattu suuhavi kuin savottarilla. En tunne venäläisiä enkä ymmärrä heidän kieltään, ehkä he ovat vieläkin puheliaampia. Olen kumminkin kohta kolme vuotta ahkerasti lukenut duuman jäsenten puheita ja ihailen heitä. Kun kerran luin, että eräs kuuluisa duuman jäsen juhlallisesti pauhasi: »hallituksella on _hemorroidaalinen maailmankatsomus_», silloin kiepsahdin pystyyn ja tuumailin: »noin voisi savolainenkin herjata». En varmasti voi sanoa, minkä näköinen sellainen maailmankatsomus oikeastaan on, mutta epäterveellinen tuo lienee. Juuri siihen malliin savolainen herjaa. Sellainen on raikkaan mielikuvituksen todistus.

Kaikki on suvaittua savolaisen suulle, kunhan se vain on sukkelaa. Lupa leikkiä laskea pyhistäkin asioista, kunhan sen vain tekee näppärästi. Sukkeluus laimentaa pilkan terävyyttä. Heidän rakastetut ja kunnioitetut pappinsakin, heidän peljätyt tuomarinsa ovat usein liikkeessä sekä sananlaskuissa että arvoituksissa. Sittapörriäisen arvoitus kuuluu:

Musta kuin pappi, ei oo pappi, Kiiltää kuin nappi, ei oo nappi, Lentää kuin lintu, ei oo lintu, Tonkii kuin sika, ei oo sika.

Ajatelkaa vanhan ajan pappia kantapäihin ulottuvassa, poimuisessa kauhtanassaan, jonka takataskusta keltaisenruskea nenäliina pilkoittaa esille, ajatelkaa samalla sittapörriäistä poimuisine kuorineen, joitten syrjien välistä kellertävä siipi pistää ulos. Vertaus on niin sattuva, että epäkunnioitus tykkönään häviää.

Harakasta ja siasta taas arvoitus kuuluu:

Enkeli keikkuu keskellä peltoo, Tuomari kyntää tuoretta multoo.

Tulee ajatelleeksi Bellmania ja hänen kuuluisaa Telgen ratsumiestänsä.

Puolustaakseni edelleen arvostelujani savolaisista, heidän hyvästä tuulestaan, heidän sukkeluuksistaan ja kauniista kielestään, kerron tässä muutamia juttuja etupäässä matkailun alalta.

* * * * *

Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa ennen armon välikappaleiden jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa toisistaan.

— Kristiveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.

— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, _ka, silloin lohi luki ja lahna lauloi_.

Samassa hevosmies heitti henkensä.

Lohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.

Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla: lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.

Nämä sanathan jo tuottanevat autuuden.

* * * * *

Äitini ja hänen monet lapsensa matkustivat kerran kaikenlaisilla kyytihevospeleillä Joroisista Rantasalmelle. Äidilläni on perintöä sekä hengellisiltä että sotilaallisilta isiltä hamasta 30-vuotisesta sodasta, missä he taistelivat ja vuodattivat vertansa ainoan oikean uskon puolesta. Hänen maailmankatsomuksensa on siis korkeakirkollinen, hieman taipuen evankeliseen harhaoppiin, jommoisena edesmennyt pastori Bäck Helsingissä sitä selitteli. Mutta arkioloissa ja varsinkin matkoilla äitini kernaasti leikkii armeijan sadanpäämiestä Lennart Torstensonia.

Äitini johti pitkää hevosroikkaa. Tuota pikaa oli hän jättänyt meidät jälkeen. Mutta kun maantie eräässä kohden kulki pitkät matkat ihan suorana, nähtiin äitimme yksin istumassa kärryissään, ja kyytimies keltaisenpunaiset pieksut jalassaan, valkoiset housut ja pitkä takki yllään seisoi tutisevin jaloin ojanreunalla. Hän piteli likaisia nuoraohjaksiaan käsissään ja huusi ehtimiseen hyvin liikutettuna seuraavat lennokkaat sanat:

Eihän minussa nyt lentäviä täitä ou, eihän minussa nyt lentäviä ou!

Ei mikään auttanut. Yksi pojista komennettiin äidin viereen ja minä sain »Löyhkä-Puavon» rattailleni. Minä kiinnyin heti Puavo-parkaan. Kellä sellainen mielikuvitus on, että hän tilille loihtii siivet, sillä on tietysti hieno, runollinen luonne. Hänen kertomuksensa Vappu-tammastaan, jonka ohjaksissa äitini nyt rehki, — muuten paras hevospekuna koko suuressa Joroisten pittäässä — oli taideluoma aivan ensiluokkaista lajia. — Tammassa oli vain yksi vika. Pieninkin nykäisy ohjaksista tahi hellä valoisinkin läiskäys piiskasta saa hänet tosinaiselliseen tapaan närkästymään. Hän kostaa heti pienellä lemuannoksella, korvin kuulumattomalla. Ja Paavo itse joutuu aina syntipukiksi.

— Tuokaan rouva ei näy ossoovan erottoo, mikä se on mitäkin lemua, sanoi mies hieman tyyntyneenä, vaikka vielä pahoillaan.

* * * * *

Apteekkari Pulliainen ja maisteri Hornborg (Sarvela) matkustivat Pielavedeltä Kuopioon. Molemmat olivat hyvin pyyleviä herrasmiehiä. Viimeisen majatalon kyytipoika kääntyi apteekkariin päin ja kysäisi:

— Suapko luvan kysyä, kettee työ ootte?

— Apteekkari Pulliainen, Pielavedeltä.

— Niin vuan, niin vuan.

Hän odotti, että maisteri Hornborgilla ilman lisäkyselyjä olisi älyä esitellä itseänsä. Mutta Hornborg vaikeni kuin muuri ja punoitti siinä reessä kuin laskiaispulla, kiiltävänä ja pönäkkänä. Poika ajoi parisen kilometriä. Vihdoin kääntyi hän Hornborgia kohti ja sanoi:

— Taijatte olla yksiä Pulliaisia!

* * * * *

Iisalmen rovasti vainaja, Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, oli täydelleen omaksunut savolaisen kielen ja lausumistyylin. Hän puhui totisia asioita ainoastaan saarnastuolista, mutta nekin savolaiseen malliin. Kun hän sai kuulla, että poikansa Juhani oli otettu kielensiivoojaksi iät kaiket istuvaan raamatunsuomennos-komiteaan, lausui hän ystävilleen:

— Niinpä niin! Kun se Hannes oli kasvavana nuorukaisena, ei sitä hevillä suatu raamattua sellailemmaan. Mutta Herralla, sillä on keinosa. Nyt Se niät on pannu Jussin lukemaan raamattua oikein — päiväpalkoilla.

* * * * *

Pienimmätkin poika-pahaset yrkäilevät sukkeluuksia syytämään.

Iinalammin pikku paimenpoika pantiin kyyditsemään rouva Nykoppia Savonlinnaan päin. Ori keikkui, hirnui, nousi kahdelle jalalle ja korskui. Rouva Nykoppin täytyi kauhuissaan panna parasta Porvoon suomeaan:

— Onko tema hevone eksy? (äksy).

Poika heti tekaisi sukkeluuden rouvan huonosta lausumisesta, läimäytti hevostaan piiskallaan ja nauroi:

— Eihän tuo nyt h—tti vie eksyne keskeltä muantietä!

Metsässä sitä eksytään, jos eksytään, sen tiesi poika, mutta maantiellä — sula mahdottomuus.

* * * * *

Vanhat, arvokkaat rusthollarit säilyttävät leikillisen luonteensa viimeiseen hengenvetoonsa.