Part 14

Lihava, rikas Leppävirran pomo, Pekka Kansanen, oli Savonlinnassa kylpemässä. Hän liikuskeli kylpyjensä perästä puiston käytävillä ja kohtasi joka päivä yhtä lihavan ja tanakan herran samoilla käytävillä. Vihdoin hän ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seisautti herrasmiehen ja kysäisi:

Suapko luvan kysyä, että mistee herra on kotosin.

— Ilmajoelta.

— Kettee sieltä?

— Minä olen Ilmajoen rovasti, Heikel.

— No, mitäs minä tässä toissapäivänä sanoin toverillenj: kyllä se vuan on rovasti, sillä kun on niin iso maha.

Rovasti Heikel, itse kuuluisa leikinlaskija, närkästyi tästä savolaisesta tungettelevaisuudesta ja kysyi happaman näköisenä:

— No, mitenkä teidän laitanne on? Oletteko tekin rovasti, teillä kun on niin iso maha?

— Enhän minä mikä rovasti ou! Muuten oun vuan laiska mies!

* * * * *

Kauniina kesäaamuna lähestyi »Karjalankoski» laiva erästä laiturin tapaista. Mäeltä mökistä laittautui mies ulos. Hän oli autuaallisimmalla päällä. Hän oli mökissä upottanut pari »plörökuppia» vatsaansa kirkkaan kesäaamun kunniaksi. Hänen pieksunsa olivat niin ihmeesti irti maasta, hänen rinnassaan soittivat tuhannet taivaalliset harput, hän hihkaisi ja lauleskeli kilvan kuhankeittäjän kanssa rannan lepikössä. Laulaen laskeutui hän vaappuvalle sillalle. Mutta kippari kumartui kaiteen yli ja lausui puhtaimmalla kirjakielellään (laivassa oli hienoja matkustavaisia):

— Me emme voi ottaa teitä laivaan. Te olette nauttinna.

— Minäkö nauttinna! Haistak! (Hieno sana Savossa, aina ilman objektia ja aina k lopussa.) Enhän minä tok' ennee nauti mittään! Häthättään kansalaisluottamusta.

Shakespeare kääntyi haudassaan ja hymähti.

Mutta mies otettiin laivaan. Tuollaiselle on annettava anteeksi, olkoonpa hänellä vaikka veres, nuhteeton humala klo 5 aamulla heinäkuun 5 päivänä.

III

Pohjois-Savossa.

Kerran maailmassa ajelin pyörällä maantietä Oulusta Iisalmelle. Mikä tuskastuttavan tasainen tie! Ei yhtään mäkeä, ei minkäänlaista näköalaa. Autio tyhjyys mulkoili minuun edestä ja kummaltakin kupeelta. Ja tämä ikävä tyhjyys ulottui aina taivaanrantaan saakka. Minä torkuin satulassa, vajosin ajatuksiini, sekosin mietteisiini niin, etten herätessäni heti päässyt selville siitä, missä maailman ääressä liikuskelinkaan.

Mutta olinhan Pohjanmaan soilla! Suopursun väkevä hajuhan pisti nenääni. Tosin kyllä oli talojakin toisella puolellani, toisinaan Siikajoki toisella, toisinaan oli koiria ja kanoja maantiellä, toisinaan kirkon porstuoiden edustalla kammoksuttavan näköisiä vaivaistukkeja. Mutta useimmiten ei nähnyt muuta kuin maantien eikä tuntenut muuta olevan ympärillään kuin ilmaa.

Jos täällä pitäisi pitempiä aikoja oleilla, niin varmaankin kävisi samalla tavalla kuin kaikille muillekin paikkakuntalaisille. Ei auttaisi muu kuin heretä pietistiksi eli »heränneeksi», niin heränneeksi, ettei yölläkään saisi unta.

Silmäilin joskus talojen ikkunoihin. Näin siellä täällä ikkunoissa valkoisen kyltin roikkumassa, ja siinä olin lukevinani »valitusvirsiä».

Niinpä niin, ajattelin, niinhän se olla pitääkin. Kukapa täällä ilkeäisi huudella: hei henttuni sinisillä silmillä j.n.e. Täytyy pysytellä suokuirin ja kurppien äänilajissa, ja silloinpa siitä syntyykin valitusvirsi. — Olin sivuuttanut koko joukon tällaisia murheellisia kylttejä, kun huomasin samanlaisen eräässä majatalossa, johon olin poikennut. Käänsin kyltin ja luin äänekkäällä riemulla: »Virvoitusvesiä».

Niin perinpohjaisesti nuo happamet suot voivat myrkyttää mielen, että lukee valitusvirsiä siinä, missä seisoo virvoitusvesiä. Mutta kuljinhan pietistien luvatussa maassa. Historia ja luonto yhdessä painoivat alas mielen, niin että silmä näki ainoastaan sitä, mistä sydän oli täysi.

Toistakymmentä peninkulmaa olin polkemistani polkenut ja päässäni pyöritellyt hajanaisia ajatuksia, kun äkkiä olin näkevinäni suon reunassa tumman petäjikön laidassa kaksi ylioppilasta seisomassa molemmin puolin maantietä. Säpsähdin. Kaksi rajapatsasta. Toisessa seisoi Oulun lääni, toisessa Kuopion lääni.

Niin on kuin olla pitää! Missä suo loppuu ja mäntykangas alkaa, siinä on raja oleva näitten kahden läänin välillä. Vanha rajankävijä on ollut tarkkasilmäinen maantieteilijä.

On hetkiä elämässä, jolloin ihminen katkerasti kaipaa pitkää, tupsuniekkahäntää. Minä vain olisin sellaista huiskuttanut, jos olisi ollut, nyt kun hyppäsin satulaan ja ajaa huhkin kerrankin taas kunnollisessa, pihkaisessa petäjikössä. Sielläkös vasta oli tyyntä, sielläkös vasta oli lämmintä, ja pyöräni ärisi iloissaan kuin leikkivä koira. Se nautti niinkuin minäkin.

Nyt alkoi mäkien sarja. Nyt sain nousta ja laskeutua satulasta, veri pääsi vapaasti kiertämään istuinlihaksissa. Sielu ja ruumis virkistyivät virkistymistään.

Kahlaajien valitushuudot olivat vaienneet. Kangas tarjosi tynnyrilinnun vikinätä, laulurastaan hoilauksia ja lehtokertun aivan ylen ihanaa liverrystä. Pikku järvissä kuului joutsen joskus pesivän; en nähnyt yhtään sellaista, mutta kuikka parkaisi niin kammoksuttavan lapsen äänen, että vaistomaisesti heittäysin satulastani.

Illan tullen saavuin Nissilän majataloon. Miten toisin täällä kuin Pohjanmaalla! Jokimaisema mataline rantoineen ei ketään naurata. Yksitoikkoisuus painaa mieltä. Mutta vesistöjemme rantamilla vallitsee salmien, järvenselkien, saarien ja luotojen aina uusiutuva vaihtelu. Toinen näköala on aina toisestaan poikkeava. Ja rannat ovat milloin matalat, milloin korkeat.

Lehmillä oli kaikilla valkoiset selät ja kirjavat kupeet ja niitä lypsivät sujakat iisalmettaret. Lehmisavut kohosivat kuin Abelin uhri suoraa päätä taivasta kohti ja lemusivat aivan hurmaavasta — Tytöt olivat arvatenkin Jumalan lapsia. — Pienet lehmänappulat märehtivät meheviä heinä tukkojaan ja pyyhkäisivät häntätupsuillaan tyttöjen poskia, suita ja huulia.

— Vait siihen, pahanhiien kanttura, sanoi tyttö.

Ihmeellistä on nähdä tavallisessa talonpoikaistalossa lehmikarjaa, joka on aivan samaa rotua. Se tuntuu vanhalta kulttuurilta. Aivan niinkuin Hollannissa, jossa kaikki lehmät ovat joko suuria ja mustia tahi keskikokoisia ja harmaita. Mutta nämä pienet Iisalmen lehmät, »kyytöt», ovat kallisarvoisia kappaleita. Ne lypsävät yli 3,000 litran vuodessa hyvin rasvapitoista maitoa. Ne ovat kaikkiruokaisia kuin köyhän lapset. Ruohon puutteessa ne syödä napertelevat mustikan varpuja, heinän puutteessa talvella uppoaa olki iloisesti heihin, mutta kaikki ruoantörky muuttuu heidän sisuksissaan herkullisimmaksi, rasvaiseksi maidoksi. Enimmän pidetään sarvettomia lehmiä, sillä nämä pienet elukat ovat perin mustasukkaisia, niinkuin luomakunnan muukin naaras-sukupuoli, ja puskevat kilpailijansa lypsämättömiksi, jos heillä vaan on sarvet. Mutta sarvettomat ovat yhtä vaarattomia kuin kielettömät vaimot, joita Luoja ei sentään koskaan ole luonut, jottei murheenlaakson tunne häviäisi aviomiehiltä. Sarvettomat kyytöt ovat hyvin suosituita täällä etelässäkin, ja tavataan niitä useissa etelän herraskartanoissa.

* * * * *

Maantie noudattaa vesistön vartta Nissilästä Iisalmelle. Vieremän järven rannalla sijaitsee Iisalmen kappalaistalo. Siellä on Juhani Aho nuoruutensa ajat viettänyt, siellä on hän metsästellyt ja kalastellut. Meidän parhaimmat kirjailijamme ovat aina olleet metsästäjiä ja kalastajia, mikä muuten on luonnollista tällaisessa korpimaassa, jossa on tuhansia järviä, ja kansan kesken, joka on aina kalastellut, ei vain huvikseen, vaan hyötyäkseen.

Kaikille on tunnettua, mikä intohimoinen metsästäjä ja kalastaja Runeberg oli. Topeliuksesta ei tiedetä, ampuiko hän eläissään ainoatakaan laukausta, mutta kaikki hänen romaanisankarinsa olivat ruudinsavusta suorastaan kekäleiksi mustuneet. He ampuivat silmänräpäyksessä kymmeniä vihollisia juuri keskelle sydäntä. Mutta vaikka Topelius ei ampunutkaan, niin hän kalasteli sitä innokkaammin. — Aleksis Kivi paralla ei koskaan ollut varoja hankkia itselleen kunnollisia pyyntivehkeitä.

Juhani Aho oli nuorena toinen Wilhelm Tell. Hän ampui sorsia rihlapyssyllä ja murhasi laumoittain tavia ja haapanoita. Näillä kapeilla vesillä on hän vapa kädessä istuskellut illat ja aamut ja nykäissyt ylös korean vihreitä ahvenia ja potkivia säyneitä.

Tämän vesistön rauhaisa tunnelma on syöpynyt koko hänen olentoonsa, vieläpä hänen kirjalliseen tuotantoonsakin. Keskikesän tyyneys näillä seuduin on ainoalaatuista. Sisämaan ilmastoa täydellisimmässä ilmestysmuodossaan! Jo klo 5:n aikaan illalla tuuli tyyntyy. Sitä kestää sitten koko illan, koko yön, koko seuraavan aamun. Keskipäivällä herää tuulen henki unestaan ja puhaltelee noin vain ylenkahteen pienoisia aaltoloita kapeissa vesiväylissä. Laineet häviävät keikkuen ruohikkoon tai kohti pehmeänpyöreää rantaäyrästä; jota viheriä kasvullisuus peittää ei ainoastaan vedenpintaan saakka, vaan vielä jonkun matkaa sen alle. Kaikki on niin leppoisan pehmeää, niin muuttumattoman tyyntä. Jospa joskus myrskykin käypi, ei aalto silloinkaan kohoa korkealle; se ikäänkuin hieman tukistelee ruohikkoa ja huuhtoo rannan puhtoiseksi, mutta ei konsanaan se räiskyttele eikä roiskuttele.

Sama tyyni keskikesän tunnelma tuntuu kaikessa mitä Juhani Aho kirjoittaa. Ei räiskettä, ei roisketta, vaan loppumaton tyyneys kuten kesällä Iisalmen kapeilla vesistöillä. »Tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu», kirjoittaa Runeberg Pilven Veikosta. Sellaista on Juhani Ahon runouskin. Se on syvyys, sielun syvyys, joka kuohuu, kärsii, ilakoi ja hymyilee. Pinta pysyy tyynenä, mahdollisesti pienten virien liikuttamana. Aivan kuin Pikku-Iin ja Iso-Iin ahtailla ulapoilla. Näitten vesistöjen luonnosta Iisalmen pohjois-, itä- ja länsipuolella hän on runoillut kokoon ihmeen ihanat lastunsa: »Kosteikko, kukkula, saari», »Metsäpolku» ja »Korven kosto», jotka ovat niin pakahtuakseen täynnä sielullista luonnonrunoutta, etten moista ole lukenut millään kielellä. Ne eivät ole väreiltään loisteliaita nämä kuvaukset, mutta hartaita ja syviä, pohjaten luonnon syvimpään, niin sanoakseni mystilliseen elämään.

Että Juhani Ahon kirjailijaluonnekin kallistuu sielullisia pulmia selvittelemään, sen luulen huomanneeni, ettei se rakasta liikkeitä eikä helakoita värityksiä, sen olen myös ollut huomaavinani, mutta että idyllinen Iisalmen vesistöjen luonne myöskin väkevästi on vaikuttanut hänen tapaansa hakea kaikesta mitä hän kuvaa, sekä luonnosta että ihmiskohtaloista, ainoastaan sisäisiä sielullisia liikkeitä ja vaikuttimia, sen uskallan myöskin väittää. Niin totta kuin ympäröivä luonto aina on voimakkaasti vaikuttanut kaikkien aikojen kirjailijoihin ja runoilijoihin.

* * * * *

Näemme Sandelsin patsaan Partalassa. Ihana näköala »Isolle-Iille», joka siinä niin leppoisana, tyynenä ja tuuheana hymyilee. Täällä Partalassa Sandels syödä ahmi herkkujaan ja huuhtoi hanhi-hyytelöt alas parhaimmalla margoolla, puhumattakaan tuikean väkevästä geneveristä. Nyt sijaitsee patsaan naapuruudessa Iisalmen köyhäinhuone. Siellä ei tarjoilla hanhenpaisteja eikä geneveriä virkistykseksi läpikiusatuille vanhoille ruotiukoille, vaan sen sijaan pelkkää hapantaleipää ja kaljaa arkioloissa, piimänsintua pyhinä. Uutta ehkäpä voi joku vanha mummo tai ukko, siitä huolimatta että mieli on myrtynyt matoisessa maailmassa, tästä kauniista näköalasta saada kesällä lievennyksen kulauksen harmistuneeseen sydämeensä. Savolaisella on taiteilijan verta suonissaan; eiköpä se lähtene kiivaammin sykkimään, kun kaunis luonto pääsee lumoamaan hermoja.

Näillä valleilla Sandels teki ensimmäisen tuttavuutensa liinakkotukka Sven Duvan kanssa. Sandels ratsasti Bijoullaan ja näki, miten Duva eräänä syysaamuna painiskeli tovereineen ja miten hän heitteli heitä nurmikolle, toisen toisensa perästä.

— Bravo Duva! huusi Sandels, ja Bijou huiskutteli lyhyttä valkoista häntäänsä.

Duva teki kunniaa ja huudahti:

— Lit ä' nöje (Flit är nöje = ahkeruus on iloni).

— Pölhö! Tiedä huutia! Onko sinusta vähän iloa (lite nöje vähän iloa), kun Sandels sinua kehuu.

Mutta Duva, joka ei ymmärtänyt halaistua ruotsin sanaa, korotti vain ääntään ja karjaisi:

— Lit ä' nöje!

Sandels kannusti Bijouta ja ratsasti Partalaan, sillä hyytelöt ja geneveri odottivat.

Sentähden osas' Sandels, nähtyään hänet taistelemassa Virran sillalla, sellaisella asiantuntemuksella puhua Duvan otsasta, joka oli köyhä ja heikko, mutta sydämestä, joka oli parasta lajia.

Sandelsin jälkeläiset ovat myöskin kautta vuosisadan olleet taitavampia strategiassa ja taktiikassa kuin suomenkielessä, samalla kuin savolaisten ruotsinkielen taito ei ole rahtuakaan kostunut sitten Duvan aikojen.

Armon vuonna 1892 seisoi iisalmenpoika reservikomppanian rivissä, juhlallisen pönäkkänä ja suorana kuin kirkontorni. Paroni piti tarkastusta. Hän kiintyi komeaan poikaan ja kysyi häneltä tavallisella upseerinsuomella:

— Mike nimi?

— N:o 25, Puustinen, herra paruonj!

— Mike kristi nimi?

Puustinen ajatteli ja mulkoili, mutta piti visusti suunsa kiinni. Silmät vain paloivat kuin ihmissyöjällä.

— Mike kristi nimi? toisti paroni hoputtaen ja napsutteli Puustista rintalastalle.

Tuli mikä tuli, tuumi Puustinen, mutta vastauksen savolainen aina antaa. Eihän tuo paroni rovastikaan ole, vaikka on lihava, eikä nämä tarkastukset juuri kinkereitäkään ole, mutta täytyyhän Jumalan sanan ja ristinopin kelvata missä tilaisuudessa tahansa. Hän särpi ilmaa keuhkonsa täyteen ja räjähti:

— Je-eesus, herra paruonj.

Paroni jätti kiireen kaupalla tämän kirjanoppineen nuorukaisen.

Kuvaava on myöskin tarkastuksen loppukohtaus, kuvaava upseerien suomenkielen taidolle aina Sandelsin ajoilta meidän päiviimme saakka.

Paronia halutti lausua jäähyväissanat komppanialle, mutta hän ei tahtonut esiintyä suomenkielellä kielellisesti niin kärttysäin savolaisten rintamalla.

Hän pyysi kapteenia kääntämään:

— Tack gossar! Ni har skjutit som englar och jag hoppas, att ni alltid gör så.

Kapteeni käänsi:

— Kiitos pojat. Te ollette ammuneet kuin enkkelit, — ja — ‒ ‒ Kapteeni ei päässyt ilveellä millään perille »hoppas» sanan suomalaisesta vastineesta. Mutta silloin pistäytyi paholainen leikkiin ja kuiskutti hätäytyneen kapteenin korvaan: Sano vain hyppää, se nyt ainakin on sama kuin ruotsalainen sana »hoppar», eikä paroni huomaa fuskua.

— Ja paroni hyppää...

— Ei, ei, kapteeni! Nyt menee hullusti. Paroni inte hyppä mera, paroni olla för vanha.

* * * * *

Iisalmen rovastit olivat viime vuosisadalla suorastaan kirkkoruhtinaita. Heillä oli ruhtinaalliset tulot ja suuret pappilan maat. Pappilan alueella asui 60 mökkiläistä, joista moni omisti kymmenkunta lehmää. Se oli kerrassaan Kaanaan maata, jossa rieska ja hunaja vuotivat, etenkin rieska, sillä lehmät olivat parasta »kyyttö»-rotua ja maito siitä syystä perin rasvapitoista, niin että rovastin lapset kasvoivat pitkiksi ja roteviksi, pitemmäksi kuin muut papinpojat.

Senpä tähden Iisalmelle pyrkikin papiston etevimmät, oppineita yliopiston miehiä, jotka mielellään vaihtoivat ahtaan lukukammion pappilan avaroihin saleihin. Jo 17-sataluvulla Laguksen suku varttui mahtavaksi Iisalmen pappilassa; sitten seurasivat rovastit Collan, Frosterus, uudelleen eräs Lagus ja viimeisenä rovasti Brofeldt.

Kolme ensimmäistä oli vanhan ajan rovastirotua. He olivat kasvatetut valistusajan kirkkaassa hengessä ja olivat aikansa korkeimman sivistyksen tasalla. He olivat laajakatseisia miehiä, jotka eivät ahertaneet perehdyttääkseen iisalmelaisia helvettiopin kaikkiin kauhuihin; heidän saarnoistaan puuttui täydelleen tulikiven katku. Mutta yhtä he koettivat teroittaa ihmisiin, oppia ja siivoa käytöstä. Sentähden iisalmelainen on aina edukseen eronnut yleisessä sivistyksessä muun muassa paljon etelämmässä asuvista leppävirtalaisista.

Herännäisyys sai jalansijaa ja leväsi mahtavana liikkeenä yli koko lavean pitäjän näiden rovastien aikana. Minkäänlaisia kovempia riitoja ei silti syntynyt. Rovastit tosin eivät itse liittyneet tähän liikkeeseen, mutta eivät myöskään pyrkineet sitä tukahduttamaan ylimielisillä mahtisanoilla.

Voimme tavallaan sanoa, että viime vuosisadan henkisen elämän päävirtaukset, näin myöhäisinä ja ominaisissa muodoissa, tulvailivat vanhan pappilan kynnyksillä. Vanhat rovastit korottivat korkealle valistusajan lippua, kun taas heränneet edustivat romanttista suuntaa, missä tunne-elämä on voitolla, järki ja valistus alakynnessä. Heränneet olivat keksineet uuden suuren nautinnon, synnintunnon huumaavan hekkuman. Ja se nautinto oli niin valtava, että se vei voiton itse synnistäkin. He halveksivat kaikkia, jotka eivät tunteneet itseänsä saastaisiksi syntisiksi, ja sanoivat heitä »suruttomiksi». Kummallinen psykologinen ilmiö! Synninteko, s.o. ihmiselämä, oli jo suuri ja iloinen nautinto, mutta synnin suru, se oli nautintoa, joka oli monin verroin kiihkeämpää.

Kävi Iisalmessa niinkuin kävi Euroopassa. Romantiikka voitti ja rovasti Brofeldtin kanssa se vihdoin viimein valloitti itse vanhan sivistyksen sitadellin, Iisalmen suuren pappilan.

Rovastien Collanin, Frosteruksen ja Laguksen aikoina vallitsi pappilassa hienosteleva seurustelutapa ja upea esiintyminen, jälkikajahdusta kustavilaiselta ajalta. Tällä kulttuurilla oli erinomaisen loistavat edustajansa pappilan ylen kauniissa kasvavassa polvessa. Rovastien Collanin ja Frosteruksen pojat olivat kuulut kauneudestaan ja komeasta ulkomuodostaan. Erityisesti huomattakoon salaneuvos Alexander von Collan, komeimpia gentlemanneja, mitä Suomi-äitimme milloinkaan on synnyttänyt. Hän kuoli 1910, täytettyään 91 vuotta. Presidentti Ch.E. af Frosterus oli myöskin henkilö, joka ulkomuotonsa kauneudella herätti huomiota, missä ikinä liikkui. Jos otetaan huomioon näitten miesten oma luoma korkea yhteiskunnallinen asema sekä tähän lisäksi Fabian Collanin vaikutus senaikuiseen kirjalliseen kehitykseen ja Carl Collanin musikaaliset lahjat, niin saamme käsityksen Iisalmen rovastilan henkisen elämän laadusta. Rovasti Laguksen vanhin poika, maanviljelysneuvos Johannes Lagus, on pyhittänyt elämänsä pääelinkeinomme kohottamiseksi seutukunnalla ja on ollut tällä alalla eittämätön johtaja.

Nämä rovastit eivät olleet ainoastaan ensimmäisiä puhtaasti hengellisellä alalla, vaan he johtivat myöskin ympäristöään kaikissa henkisissä ja aineellisissa pyrkimyksissä. Senpä takia heille osoitettuakin mitä suurinta kunnioitusta. — Kerrotaan Ranskan loistavasta kuninkaasta, Ludvig XIV:stä, että mairitteleva hovipiiri korotti taivaisiin saakka hänen sekä hyvät että huonot tekonsa. Kun loistokuningas »suvaitsi» laskeutua alas valtaistuimeltaan ja istuutua »yötuoliinsa», seisoi markiisien ja markiisittarien sankka parvi kaarena »Letacemoan» ympärillä ja hymyili mielistelevästi jokaiselle kuninkaalliselle »vapöörille». Samansuuntainen kertomus on rovasti Collanista. Kun kutsumus hänet valtasi, kohosi hän pystyyn pitkin pituuttaan kinkerituvassa, viittasi oikealla kädellään lautamiehelle ja vasemmallaan oltermannille. Näitten kahden arvonmiehen saattamana hän sitten astui tuvasta paukkuvaan talvipakkaseen ja haki sopivan paikan. Lautamies tuki häntä oikeasta kainalosta ja oltermanni vasemmasta, molemmat pieksunvarsiaan myöten vajonneina syvään kinokseen. Luottamustoimestaan mielissään koettivat nämät kylänvanhimmat kilpailla keskenään sukkelain ja sopivain sutkauksien keksimisessä, honkien paukahdellessa metsässä. Tähdet hymyilivät taivaalla ja kuu irvisteli tuvan nurkan takaa. — Rovasti Collanin vaikutuksesta rupesivat ensimmäiset mukavuuslaitokset ilmestymään Iisalmeen.

Rovasti Brofeldtin mukana voitti toisenlainen henki vallan pappilassa, kieltäymyksen henki. Kaikki loisto julistettiin pannaan. Rovasti pukeutui arkioloissa paksuun villapaitaan, ruustinnan tummansinisen huivin alta pilkistihe herännyt letinnipukka esille. Rovasti Brofeldt oli kumminkin vanhaa kulttuurisukua, »Mechelinin ihmeellisen Lotan» poikia, tuon papinrouvan, joka oli kirjallisissa toimissa ylen perehtynyt, joka muun muassa puhui sujuvasti latinaa. Rovasti Brofeldt oli etevä piirustaja, mainio seppä ja nikkari. Ja luonteeltaan oli hän herttaisimpia ihmisiä, mitkä milloinkaan Iisalmessa ilmaa ovat hengittäneet. Samalla rattoisampi ja sukkelampi kuin ihmiset yleensä. Villapaita oli vain afishi, Diogeneksen kyltti. Hänen saarnansa olivat mestarinäytteitä savolaista — olin sanoa huumoria — sanataitoa ja realistista kuvakieltä. Niitä ei ikävä kyllä ole muistiin kirjoitettu, mutta osa tavataan Juhani Ahon romaaneista. Kuopion markkinoilla kaikki miehet, sekä selvät että juopuneet, sinuttelivat vapaasti häntä, ja kun hän markkinoilta oli ostanut itselleen uuden reen, potki hän sen itse kaupuukikortteeriinsa. »Ken itsensä alentaa, se ylennetään», arveli hän mahdollisesti itse. Niin ajattelin ainakin minä, pieni naskali, joka ihmetellen katselin tätä ylenpalttista papillista alentuvaisuutta.

* * * * *

Iisalmesta johtaa vanha tie Ouluun päin luodetta kohti, toinen, uudempi, koillista kohti Kajaaniin. Näitten teitten väliin jää komea korpi- ja erämaa, jota sanotaan Kuarakkalan syänmuaksi. Nimi jo kuvailee seudun luonnetta. Tällä syänmualla on oikea univormunsa, sillä on vielä kuivuneita keloja törröttämässä siellä täällä lyhyempien honkien keskellä. En tahtoisi suurillekaan metsämaille antaa »syänmuan» arvonimeä, jolleivät voi näyttää kävijälle tällaisia harmaita kelopuita. Kuarakkalassa niitä on vielä paljon. Voi niitä tästäkin pienestä kuvasta joitakin huomata.

Luulisipa, ettei tällaisessa metsässä asuvilla olisi halua leikinlaskuun ja ilon pitoon. Mahdollisesti ehkä vain hetkeksi. Luulisi, että yleinen luonteenominaisuus olisi synkkää synkempi, oikein niinkuin Kalevala sanoo: »mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi». Mutta niin ei sentään asian laita ole.

Iloisimpia vaimoihmisiä, joita minun tielleni on sattunut, oli muuan juuri tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen Runnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt vartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä ankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10 kertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli juodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».

Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän itkujaan ja jyryjään, valvonut heidän kanssaan, pieksänyt heitä vuoron perään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruuan penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syänmuassa, ilman naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja kumminkin hän on niin sydämestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa, hän on kuluttanut itsensä viimeiseen hikipisaraan saakka.

Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela. Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin, että hän kerrassaan kohosi taiteellisuuden huipulle. — Mahdollisesti on joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.

Mutta eukolla olikin syytä tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30 vuoden raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman. Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla loruamatta.

— Peijuon! Mikä Haakier työ ootte! Helsingistä kuulutte olevan herra, sanoi Anna.

Olin rakastunut Annaan — tietysti niinkuin Plato naisiin.