Part 15

Kortteerissani 3 kilometrin päässä Ruunilta pidettiin laulukokouksia, joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea sopraano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen korkeassa b- ja c-äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen, tenori velj Ville, kaikki sisaruksia, basso mestar Pesonen ja minä. Nämä osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman puhtaasti niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille, ja Anna. Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessä heilui vehnäsnyytti. Anna Sohv' Ryynänen oli mukavasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.

Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein yksinomattain rakkaudesta. On ylimalkaan niin, että heränneillä on hyvin herkkä lemmen tunne. He rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin yhtä suoraan kuin Luther ja muut renesanssin suurmiehet. Monet jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin seikkailuja. Renesanssin tapa mainita esineet ja lausua julki ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syänmuassa.

Anna Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa muiskun, on velvollinen niiaamaan ja kiittämään, eikä hän suinkaan saa syleksi à eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.

Kerran kääntyi hän puoleeni ja kysäisi:

— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu?

— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt laskettelloo. Teillä se vasta näkkyy olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok' oo Helsingissä kuultukaan.

— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.

— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.

— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.

»Marokki» on sana, jonka eukko itse tekaisi, tuntematon Lönnrotin sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.

Minun täytyy ikävällä tunnustaa, etten ollut ymmärtävinäni tätä Anna Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi! Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha. Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.

Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäisevän sukkelasta ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäisi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle kirjeen Helsingistä.

— Vallan kernaasti! — Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin osoitteen:

Anna Sohv' Ryhänen. Iisalmi. Kuarakkalan syänmua. Pekka Tikkasen mökissä.

‒ Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäisin minä.

— Miehenj! No tokk'!

— Miehennekö?

— Niin.

Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä, vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä. Nais-emansipatsionin itsetiedoton esitaistelija!

Toivon tapaavani Anna Sohv' Ryynänen taivaassa, niin voimme siellä aina joskus pujahtaa vähän syrjään, kun menot alkavat käydä liian yksitoikkoisiksi, juttelemaan toisillemme, miten ihmeen iloista siellä murheenlaaksossa sentään joskus oli — yksinpä Kuarakkalankin syänmuassa — kesällä.

* * * * *

Ylen oppinut Kalevalan sankari Joukahainen laulaa:

Tiiän puut Pisan mäellä, Hongat Hornan kalliolla, Pitkät on puut Pisan mäellä, Hongat Hornan kalliolla.

Eipä ne ole enää niinkään pitkiä, hongat Hornan kalliolla. Juvan tehdas on kohta 200 vuotta polttanut hiiliä Pisan vuoren hongista, ja viimeisinä vuosina ovat hongat paksuina lankkuina purjehtineet merien ylitse Englantiin.

Mutta kerran maailmassa ne olivat pitkiä ja paksuja, kelopuut Hornan kalliolla. Se oli siihen aikaan, kun Pisan mäki oli varmimpia rajapyykkejä Ruotsin vallan ja Venäjän välillä. Raja horjui monesta kohdin, mutta Pisaan se aina osui. Voipi otaksua, että Pisa jo ammoisista ajoista on pidetty rajavuorena. Näissä erämaissa liikkuvat kalamiehet ja metsästäjät ovat Pisan mukaan jakaneet kullekin eräalueensa. Ihmeellisellä yksimielisyydellä vedetään raja aina 14:nnellä, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Pisaan. Pisan tuolla puolen, pohjoiseen päin, ei enää rajasta ole tietoa. Maat olivat siellä liian tuntemattomia, villejä ja vaikeakulkuisia.

Mitä Pisa merkinnee? On luultu, että se olisi lapinkieltä, mutta nykyään kallistutaan siihen mielipiteeseen, että se olisi venättä ja merkitseisi paholaista, jättiläistä, ehkä Hornaa. Pisan korkeimmalla huipulla on sen valkoiseen, kaljuun kalloon hakattu ihmeellisiä kirjaimia, mahdollisesti venäläisiä lystikkäitä puustaveja, ishe-skratt-skoi y.m. Otaksutaan, että nämä koukerot ovat peräisin Täyssinän rauhanteon ajoilta, vuodelta 1595. — Sanalla sanoen, Pisa on ollut kuulu ammoisista ajoista sekä taruissa että historiallisissa asiakirjoissa.

Siellä pohjoisessa Savossa ja Karjalassa pöllöttää kolme korkeata näköalavuorta melkein suorassa linjassa lännestä itään. Läntisin on Puijo Kuopion luona; kuuden peninkulman päässä tästä on Pisa ja edelleen kuuden peninkulman päässä Koli Pielisjärven rannalla. On makuasia, mikä näistä tarjoaa parasta katsottavaa. Ken hymyileviä vesistöjä ihailee kukkeine saarilleen, se ihannoi Puijoa; ken jylhiä metsämaisemia rakastaa kapeine, kimaltelevine vesistöineen, se valitsee Pisan; ken taas on kiintynyt vuoriretkeilyihin, se matkustakoon Kolille.

Minä puolestani pidän paljon Pisasta. Silmiäni hivelevät nuo loppumattomat vihreät ja siniset matot, jotka leviävät silmieni eteen niin kauas, kuin ne kantaa jaksavat. Ja näihin mattoihin on kaposia, pitkiä vesiuomia kudottu, niinkuin silkkibrokadia vihreään samettiin. Ja miten vaihtelevat ovat kaikki nuo vihreän ja sinen vivahdukset! Saa nähdä koko väriasteikon tummimmasta tummasta helakimpaan helakkaan. Enin minua hykäyttää taivaanrannan ihmeellinen sini. Pisalta näkee loitolla pohjoisessa vuoria niin kuulakkaan sinisiä, että niitä luulisi pilviksi. Tuntuu siltä kuin ne melkein olisivat läpinäkyviä.

Kun alppeja lähestyy Tonavan laaksosta, näkee ikäänkuin poutapilven hattaroita taivaanrannalta. Mahdotonta on päättää, ovatko ne pilviä vai kimmeltäviä alppihuippuja. Täytyy turvautua maantieteeseen arvatakseen, että ne ovat jäätiköltä. Kun on kiivennyt jollekin Sveitsin alpille, esim. Rigille, näkee edessään koko Bernin alppijonon tuikkavan kuin timantit auringon säteissä. Mutta siinä on vain valkoista. Ei näe sitä huikaisevan heleätä sineä, kuten meidän näköalavuorilta. Värit ovat tummempia ylt'ympäri. Rigiltä näkee niin paljon ruskeanharmaata. Mutta Pisalta näkee pelkkää vihreää ja pelkkää sinistä, niin koreaa sineä, että se pyrkii muistuttamaan taivaallisia esikartanoita. Minun ruskeat silmäni hekkumoivat kaikessa tässä telakassa sinessä; vastakohtien ihmeellinen vetovoima mahdollisesti.

Itään Pisasta ovat kaikki vuoret »vaaroja», länteen taas kaikki »mäkiä». Pisa muodostaa rajan myöskin näille nimitystavoille. — Yhä edelleen siis todistus Pisan suuresta merkityksestä rajavuorena jo niihin vanhoihin aikoihin, jolloin paikat saivat nimensä. Savon puolella, länteen käsin, näemme Kinahmin pitkän harjun, pohjoisessa kohoaa Tahkomäki ja lukemattomat Iisalmen vuorennyppylät kaukana etäisyydessä. Karjalassa taas nousee Kypärävaara läheltä Pisaa, loitompana Sivakkavaara, Maarianvaara ja mahdollisesti Koli. Ihmiset väittävät, että Koli näkyy; en voi todeta sitä omasta puolestani. Puijo ei näy. Kinahmi ja Uuhimäki rajoittavat näköalaa.

Vielä tänäkin päivänä tuntuu vanha raja. Se oli olemassa niin kauan aikaa, ettei muisto ole ehtinyt vielä täysin hävitä. Karjalainen kokee vielä joskus savolaisen kalanpyydyksiä ja savolainen tekee myöskin aivan samalla tavalla. Pisan mökissä, joka kuuluu Nilsiän pitäjään ja siis Savoon, lausui emäntä kerran minulle teeskennellyllä halveksivalla kasvonilmeellä lähimmistä naapureistaan, karjalaisista: »nuo Karjalan torkkelot», vaikka hänellä ei muita naapureja ollutkaan ja vaikka hän arvatenkin kuului samaan sukuun kuin he. — Mutta Kullervon isä ja setä, ne eivät ainoastaan herjanneet toisiaan, ne tappelivat henkensä kaupalla. Ja Kullervo kosti verisesti sedälleen, niinkuin rajan täkäläinen aina on tehnyt toiselleen, olipa tämä toinen heimolainen tai ventovieras. — Vanha barbaarinen ja eläimellinen piirre, joka toivottavasti vähitellen hioutuu pois sivistyneitten kansojen tavoista. Pisan vanha Hornatäti kristalliluolassaan ei ole koskaan voinut uneksiakaan, minkälaisia verivirtoja meidän ajan rajariidoissa vuotaa. Hän on vain hiljainen, sävyisä pakanallinen henkiolento, kohtalaisella verenhimolla varustettu, meidän kristittyjen jumalat taas — anteeksi!

Pisalla ei ole näköalatornia eikä majaa kaljulla, valkoisella kallollaan. Matkamies joutuu ilmasto-oikkujen alaiseksi. Korea luola ei enää suo suojaa sateelta. Joku raakalainen on hakenut kalkkia sen seinämistä ja murtanut sen rikki, aivan niinkuin kristilliset paavit aikoinaan polttivat kalkkia roomalaisajan marmoripatsaista.

Mutta Pisa on nyt joutunut hyviin käsiin. Juvantehdas on omistanut Pisan, ja nyt kuuluu tehdas taas Kymin suureen osakeyhtiöön.

Jos Jumala sallii rauhan syntyä, on päätetty, että maja torneineen rakennetaan Pisalle. Matka Kuopiosta Pisalle tarjoaa paljon katsottavaa. Ensin laivamatka Karjalankoskelle, sitten 4 kilometrin matka kieppuvassa vaunussa kapeaa raidetta myöten itse tehtaalle, Suomen luonnonihanimmalle teollisuuslaitokselle. Tehtaalta taas kuljetaan laivassa joko Pisankoskelle tai Lastukoskelle, joista jalkaisin ylös Pisan huipulle.

Pisaa sanotaan myöskin »Hiiden Pisaksi». Mene »Hiiden Pisaan» sanottiin minun nuoruudessani. Takomataitoiset hiidet siis pitivät vuorella asuntoaan. Aivan oikein! Pisan ympärillä tavataan vieläkin jätteitä vanhoista sulatusuuneista, joissa muinoin arvatenkin sulatettiin rautaa järvimalmista. Kaikissa järvissä näillä seuduin tihkuu pohjasta rauta-ainetta, joka laskeutuu ruskeaksi hölmäksi pohjalle. Näitten hiisien työtä on tehdas Juvankosken äyräällä jatkanut. Se rakennettiin 1740-luvulla. Nykyään omistaa tehdas taloja ja alueita ympäristössä, suunnilleen 50,000 tynnyrinalaa.

IV.

Haminalahti.

Haminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan kärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle. Tällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin korkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana on Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää Vannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa outo helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä laaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt ovat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee Haminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden vanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin 25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä, rasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis luonnonihailijalle.

Täällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v. Wrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän lahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on avoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan vuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla olisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.

Monta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama luonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä olevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet erämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen» kumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja se »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista ja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen. Nuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari — en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi halvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle rauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:

— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä maalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.

Ja Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut muuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen parhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron, sinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut heidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia helähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen täytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.

Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin kynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme nähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta taulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme myöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi ajatella maisemataulua ilman lintuja.

Magnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he eivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä varttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat — lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska Fåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet, että tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen ilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä ajalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien kuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat. Sentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon kyvykäs työ.

Tein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani. En persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle nuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin »Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin sain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin lintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä Puijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut, joita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin veljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He olivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni esi-isiä ja esiäitejä.

Näillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön rikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden vahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli tuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi myöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa syntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot ja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja hyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti. Päreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa. Oven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja kankien musertamana.

Neljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja. Kerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän ohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä lujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti. Taru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista oli rekordin ottaja.

Haminalahden aivan erinomaisen ihana ‒ luontoko, sen jylhät metsätkö, sen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into perintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?

Kun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen komeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle juurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen taipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi edeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto tikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.

Wrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin silmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä Haukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon kyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen, nuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi Helsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka, pitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen alentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.

— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen maantienosan yli?

Haukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka paikoin olivat tulvaveden alla.

— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin vaunuillemme vedessä.

— Vai niin! Luuletko erottavasi haapanan muista sorsista?

— Kiitos kysymästänne! Aivan varmasti.

— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman alalla.

Läksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin maantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja sanoi:

— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä tässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan alas?

— Tuonne heti aidan taakse.

Nyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen lukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty Bumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät vaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa, etteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta suvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren metsämaissa.

Ferd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden kalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana korkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti puristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme koettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä pinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä varovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan alle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta matka sujui kuolettavan hitaasti.

— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin itsekseni, ikävöidessäni veneessä.

Vihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee pyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta. Takalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui aidanraosta.

Jännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt räiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen aidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.

— Näytpä, olleen oikeassa. Se on todellakin haapanasorsa.

Oi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi varmaankin maalannut hauskimman taulunsa.

* * * * *

Setä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä poikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika», joka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä. Kipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen ukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla mielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja. Hän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä maalailemaan.

Hänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin hetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen atelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.

Ihmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän seurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten kanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja ja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut lintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja tietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.

Useimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja. Jollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita puusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän kykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella taiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.

Ottaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla Tuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa ruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi Vaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan nimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme saaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin eräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen puutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa voimistelutelineen ympäriltä.

— Hyvää iltaa, herkullinen Vaapukka! Saanko ehkä sanoa Halonen?

— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun nimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.

— Sitäpä minä luulinkin. Työ ootte kotoisin Savosta.

— Lapinlahelta oon!

— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole paremmat kuin tämä Tuusula?

— Näppiä rupes syyhymään.

— Katso oikia savolainen, jossa ei petosta ole. Ootteko työ piirustaja?

— Käyn Helsingin piirustuskoulua.

Edessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen. Hän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin esineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän ja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.

Hän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja hänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.

Koko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa viulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään tyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän tahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.

Mutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka ovat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita vain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole puutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu lankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä ja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa sanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan ukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui silmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän huomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja kuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä lähti yhtä paljon rahaa.