Part 16

Näen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja, jotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden lippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä unelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat näppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja, miksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain saavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten ja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat iloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri, ihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti kuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.

Ennustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat ennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty. Mutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon sydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.

Kansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut elämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi suvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja saadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.

* * * * *

Olen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta, »kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta lypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän hevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin naiset kyyttöjään.

Se on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita värivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on keltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole erittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla savolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin suihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee karvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.

Jokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista syöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille, ottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja jyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi liikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai kykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.

Niissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä, Pohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat hevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin Pohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän ensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä siinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka piisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa. Matkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee juoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin päästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime vuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä lännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän torjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat vallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan häristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä puhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää tunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt paitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä on kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja vuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu kehittynyt.

Mutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa? Voihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran rahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa vuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista he voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja voi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten 1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa vain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa näytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka kuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä tulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi ympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän verrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen tanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta häneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin silmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt satoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen näitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan pienellä poikasella voi olla.

Mutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita, tulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat hänet siihen.

Aholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin uskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen lahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa asui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja, ja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan sukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas kaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan pääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin synnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.

Pietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla ylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen seuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa. Kilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai hevosen.

Kauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä kevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen ajoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät auringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon viittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori oikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen silmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä tiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen nostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.

— Mikä ihana luontokappale, mikä ihana aamu, ajatteli hän itsekseen.

Olipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai vallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne, kauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka joskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti valtoihinsa.

— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut hiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan Herran huoneen kynnyksen yli.

Sellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa ajaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti taivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti synnintunnon kuumaa liekkumaa.

Kadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta Jumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee nauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen polttavasta liekkumasta.

Yksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä muinoin Egyptissä.

* * * * *

Näin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä juoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän savolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään. Aivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen, edellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin suurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening Mailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli tuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti Wilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli miljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea kansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa. Eikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten juoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen hyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta läähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että Kolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita ylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.

Mutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen esi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä maailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli koko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä siirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina olivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat syöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla epäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää joukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei mokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä petäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain. Ehkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun tekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu päälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus Julius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä, ja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai ovat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan paistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn» kanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea kuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli takkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän livahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven Paavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä kakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton luonne.

Mutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää. Yritän tässä antaa sellaisen.

Aina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä lappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet sukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai he uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset. Lappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli hintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt lappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja maaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja takalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin savolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme kiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi rotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että matalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten elefantintapaiset syöttiläät.

Me suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden. Savolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton raskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta esi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas tanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen niskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei oikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva huippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa Tukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä Länsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa niinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea kuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-, etten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai länsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma, että maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu kaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä ovat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä kerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä todellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa voimaa yksinpä petäjäisen soluihin!

V.

Erämaamatka.

Olen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä, ehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut pöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi Iisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.

Pitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä mittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan pitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon keskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne keskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko ruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko suvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.

Sahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli ollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen ruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut häntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle kiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti Sahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly seisoi.

Sahan-Juakko jutteli ensimmäisestä ja ainoasta koulustaan seuraavaa:

Hän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä ja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:

»Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli. Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy kuin muuri.»

Paraillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on koko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo kolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:

— Minnekkä hiiteen niitä ikämiehiä viedään?

— Rippikouluun!

Samassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä luokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:

— Hei, hulipit! Lähtöökö mukuloilta kymmenet käskyt?

Juakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut tätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien rippilasten seuraan.

Mutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen ei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:

— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja, lue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.

Juakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän oli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen muisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti kuolinpäiväänsä.

Vintturoi sitte rovastin eteen. Kirja avattiin.

— Alahan tästä, sanoi rovasti.

Juakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen perille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause. Rovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko korotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita toistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa. Jonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta turhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin täytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:

— Herkiä, herkiä Herran tähden. Sinähän luet liukkaasti.

Järkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen erottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen tuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän koulunsa normaali-ajassa.

Mutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili, edemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin suurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa härän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan, jonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin numerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä, kun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin raamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi, kun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita kirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla kuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman ja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla ollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään, keksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta, jossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä päättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin sanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta ja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä, on Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi filistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen äännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat »epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme häntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.

Jaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon rantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei yhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven rannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja kaupunkiin mentiin aina soutamalla.

Marjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin Pohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut Marjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti ja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja herännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja synnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella ystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat omituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli pyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin vainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko sitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan, sieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen salomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit, kumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla oli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole koskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen onkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa seudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta lautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan saliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli innokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10 m:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä lautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.

— Minnekkä se Sahan-Juakko livisti? kysyin minä.

— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi isäntä.

Istuuduin harmoonin ääreen ja soitin Hosiannan kahteen kertaan.

— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.— Minusta se muistuttaa polkantahtia.

Niinpä niin. Tähänkin saliin mahtuisi monta paria tanssimaan.

— Niin kanan kuin minä elän, ei tällä lattialla tanssiaskelta oteta.

Puhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen herra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua puheisiin.

Marjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta. Käytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta, virsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin myöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa 1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko enää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole lukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin suukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan. Perin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs Lihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina tuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs! Lihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa Ormuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme sekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa riitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.

‒ Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra Snellman.

— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi. Mutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on verrattain säädylliset ajatukset.

— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri herännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.

Tietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain säädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen tarkasteluun.

Kohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin sivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin oikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä ihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito lappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita maisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä, kankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko puhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti huvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä morsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi lukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan Testamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän yht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle. Hän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista niistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan. Umpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:

— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin kivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit livistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.

‒ Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja kultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?

— On. Katsa on vielä suuri kaupunki.

— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin hyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon vielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja, jotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat olleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan kauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän oli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?