Part 17

— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät säntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin jaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä kaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois leipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä vehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja, professoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi suorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista vähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.

— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut porttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien tasalle.

— Aivan varmasti ei. Pääsee sitä profeetaksi käymättä Simsonin koulua.

— Onko Natsaret vielä paikoillaan?

— Ei Natsaretia ole koskaan ollut olemassakaan. Se löytyy vain taruissa.

— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli kaupunki.

— No niin.

On ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole kouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa kierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja, jonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset maaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis Kiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen kiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin, hämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä totisuudella.

Päästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin johtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen säästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli ankara nälkä niihin seutuihin.

— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi lämmittämään?

Juakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä laikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu suuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa korahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin, jotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:

Jos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena iäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.

Voiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma tunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos. Mistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi, että tyhjä tila huutaa ilmaa.

Polvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän oli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain pilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten loihditaan tehottomaksi sukkeluudella.

Pyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu. Ihminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin hilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään maailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle asialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.

Saarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta näkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan hänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun toivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella tallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki uskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä, että ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa on sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät kuolevat aina hymy huulilla.

On kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja uskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla puolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa. Sahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä. Sahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin omistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.

Jatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran alkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.

— Terve, Iikka! Mitäs Pöytäahoon kuuluu? sanoi Jaapok.

— Eipä erityistä.

Iikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei yhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 % kaikista pohjalaisista on Iikkoja.

— Oletteko pohjalainen?

— En, iisalmelainen.

— Eihän savolainen milloinkaan ole Iisakki.

— Minä olen Iikka, vikisi mies.

— Hyvästi, Iikka, sanoi Jaapok, ja niin jätimme hänet.

Hän ei kaikesta päättäen ollut tarinan mies.

— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä Iisalmessa kuin Kain tahi Juutas.

— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi Jaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.

Oli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten tunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa. Syntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen. Mutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään. Ihmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta äiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä kurikkana hautaan.

Iikka virkosi. Kysyttiin häneltä, mistä oli kotoisin. Ei aavistustakaan.

»Mikä oli äitisi nimi?»

»Äiti.»

»Mikä sinun nimesi?»

»Iikka.»

Muuta mitään hän ei tiennyt.

Iikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan tullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa eikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon mökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole partaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja naurahti.

Tässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut eivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi nälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.

— Iikka parka ja hänen hellä äitirukkansa, sanoin liikutettuna.

— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja, ei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee piippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että ne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta, nauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa poroksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.

— Mutta hänen tunteensa lasta kohtaan ennen kuolemataan!

— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä maailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi. Nainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman lystiä juttuja.

— Eikö mitä! Onhan niitä lystiä savottaria.

— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia. Tupakarhuja!

Tulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin Juakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä harvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti keräytynyt.

Hoi laarilaari laa, huuteli Juakko.

Tämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen ensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon ruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen omiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät hänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän oma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli lähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan ja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin tunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.

Juakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei kukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.

Ja niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva »Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä muita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.

Seuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala talon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi paljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.

Astuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä lakit päässä.

Terveeks — terveeks, vaihdettiin.

Jaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme eväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin paljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä Heinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen sukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä ei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka arki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen ehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:

— Ei minnekään! Annetaan huilata vaan, kun näin raiteella ollaan.

Metsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta teillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen huhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä raiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.

Taas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu seuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia sukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin juhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun hyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä Heinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin vanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset kokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne Savoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja sukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja käsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa täällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.

Taivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta suurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.

— Jokohan tästä pouta paneiksen? sanoi joku.

Mutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan viisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja juhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:

— Ei tiiä taata taivasta, Enemmän kuin pienen pallukan p ‒ ‒ ‒, Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.

Onkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin parasta savolaista kotitekoa.

Mutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon tauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät sulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan maailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä, madonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa hohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä kesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa pitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.

Kaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja madonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen ulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat jokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla. Sehän on juuri parasta taidetta.

Iltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta päättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät tupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.

Paluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti vieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen laiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta hallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä koko talven.

Mies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa sitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä. Tyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen minua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa oli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni talousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.

Tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni.

— Terveeks, Aapel Itkonen. Kuinka teillä huristaa? kysyi Juakko.

— Hiljalleen männöö! Yksin päivin.

‒ Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas Juakko.

— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on poikinut, vastasi isä.

— Onko teillä hevosta? kysyin minä.

— Ei oo!

— Mutta teidän pellothan ovat kynnetyt.

‒ Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja hymyili.

Vaimo käänsi myöskin kasvonsa minuun ja naurahti sitruunankeltaista hymyä.

Minua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä kevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.

— Te naureskelette? sanoin minä.

— Mikäs auttaa! Ei suurus paina mieltä, sanoi mies yhä hymyillen.

Mutta onneton tyttö ei hymyillyt.

— Tyttö ei naura.

‒ Ei tyttö vielä tajua. Ei tässä hättee oo. Kyll' kesä korjaa.

Mutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme asianomaisten hymyillä.

Onko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat Sen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja synkäksi, väitti mies.

‒ Edellistä en ole kokenut, jälkimmäistä kyllä, sanoin minä.

— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta paljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.

— Sen luulen.

‒ Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha pullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon hiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.

Kesältä, auringolta ja lämpimältä hän kasvun toivoi, mansikoista ja mustikoista lääkettä mahdollisille vatsahaavoille. Hän oli tehnyt itselleen Jumalan yhtä hyvän kuin mikä muukin tahansa. Kun kasvullisuudesta on kysymys, on aurinko ja lämmin paras jumala, jonka puoleen turvautua.

Vihdoin alkoi tämä kevyt filosofia tarttua meihinkin, Juakkoon ja minuun. Kun kerran uhrit itse ottivat asiat kevyeltä kannalta, miksipä me olisimme murjottaneet. Me siirryimme myöskin leikkiin ja toivotimme vihdoin perheelle parempaa onnea täksi kesäksi.

Mutta sinä kesänä piili aurinko yhtä mittaa pilviverhojen takana. Kuinka perheen kävi, sitä en tiedä. Ehkä se pinnistihe läpi senkin talven yhtä keltaisilla kasvoilla, mutta yhtä tyynellä hymyllä kuin läpi edellisenkin. Taistelihan Saarijärven Paavokin kaksi talvea nälkää vastaan Herraansa luottaen. Mutta jakoiko Aapel Itkonen kolmantena hyvänä vuonna hätääntyneelle naapurille viljojaan, sitä en myöskään tiedä! Ehkä, ehkä ei! Pyhä kevytmielisyys voi mahdollisesti suorittaa sellaisenkin urotyön. Mutta jollei hän sitä tehnyt, en sittenkään heitä kiveä hänen päällensä. Siveellisiä jättiläisiä harvoin tapaa elämässä, saduissa ja tarinoissa kyllä, meille hyviksi esikuviksi.

Jatkoimme matkaamme kotia päin, Juakko ja minä vaipuneina ajatuksiimme. Juakko ajatteli ehkä, kuinka hänen on käypä korvessa, eikö ehkä ollut kevytmielistä jättää jauhoista pölyttynyt mylly ja muuttaa huuhkaimeksi Huhulan salolle petäjälimppu kourassa. Minä taas ajattelin sitä ikuista ihmettä, että onni ja tyytyväisyys eivät edes johdu täydestä vatsasta, vaan jostakin muusta, ehkä pyhästä kevytmielisyydestä, joka pyyhkii pois kyyneleet ja parantaa sydämen ja vatsan haavat. Minun paras ystäväni, helleeniläinen Lukianos, on neuvonut minulle sen viisauden, ja nyt sain uuden läksyn Heinämäen korven petunsyöjiltä.

Yht'äkkiä Juakko taas kysäisi:

— Onko Kapernaum vielä olemassa?

Hän oli saavuttanut tasapainonsa. Niin myöskin minä.

— On kyllä, mutta hyvin viheliäisessä tilassa. Nälkäiset, raihnaiset koirat juoksentelevat kieli pitkällä tunkiolta toiselle. Syöpäläiset raivoavat joka kortteerissa, niin että Aapel Itkosen mökki on paratiisi verrattuna Kapernaumin pormestarin asuntoon.

— Uskovatko he raamattuun?

— Ei sitte rahtuakaan, paitsi Salomonin »Korkeaan veisuun», jota he yhäti lauleskelevat hääjuhlissaan.

Mutta tuollahan jo näkyykin Salakkakoski ja Marjoniemi.

Juakko pantiin kokkatuhdolle istumaan ja sousi Hernejärven yli Pitkäkoskelle vastatuuleen, niin ettei hän enää kyennyt tenttimään minua.

Vesi valui virtanaan, ennenkuin saavuttiin rantaan.

— Ei tiiä taata taivasta, sanoi Sahan-Juakko ja naureskeli.

— Ei tiiä, ei elämässä eikä tulevaisuudessa. Hyvää yötä.

Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.

Vellamossa.

Minua on aina suuresti viehättänyt Vellamo ja sen sisar Oihonna. Miksi? Luulenpa melkein sen johtuvan siitä, että ne ovat niin vahvasti rakennetut ja että niillä on niin voimakkaat piirteet. Vellamon etukannella olen nauttien tarkastellut, miten leikkivän kevyesti se jääkenttiä Itämeren ulapoilla halkoo. Minusta on tuntunut lämpimältä sen salongeissa myrskyn ja talviviiman vallitessa ulkona merellä. Ja olen nukkunut hyvin sen hyttien leveillä lavitsoilla. Sanotaan sen keinuvan enemmän kuin olisi säädyllistä. Ehkäpä! Mutta sanokaa minulle, missä olette nähneet aluksen, joka ei keinuisi, kun merenjumala niin tahtoo. Väitetäänpä valtamerien jättiläislaivainkin vallan huimaavasti keinuvan Atlantin myrskyaalloissa. Eihän tuo paljoa merkitse, jos vaipuukin metriä syvemmälle aallon pohjaan ja taas kohoo saman verran korkeammalle aallon harjalle — merisairaaksi sitä kumminkin tulee laivan keinuessa.

Vellamon kapteeni Lindfors on kapteeni, jota kannattaa miehen katsella ja jonka tähden naisen sopii haaveilla. Hän pitää matkustajistaan kuin lapsistaan, väittää hän. Siinä ei ole liikoja kehuttu. Hän rakastaa musiikkia ja toimeenpanee kannella konsertteja kauniin ilman vallitessa. Monen ulkomaalaisen olen kuullut kehuvan häntä Suomen laivaston kaunistukseksi, ja moni ulkomaalaisnainen on valokuvannut hänen kasvonsa, jotka muistuttavat merikotkaa, joka tähystelee yksinäistä naarashaahkaa.

Kassassa tapaa vanhan tuttavan, naisen, joka yli kymmenen vuotta on pitänyt paikkansa uskollisesti ja rehellisesti ja joka Tukholman rannassa vaihtaa matkustajalle Ruotsin kruunuja, Stettinissä Saksan markkoja, Räävelissä Venäjän ruplia. Ruokapöydässä palvelee matkustajaa samoin uskollisella ja kohteliaalla tavalla nainen, joka melkein yhtä monta vuotta on meidän, matkustavien suomalaisten, tarpeista pitänyt huolta. Ne ovat meren jumalatar Vellamon kunnioitetuimpia ja kunniakkaimpia hovineitosia. Väitetään heidän ulkonäöltä tuntevan kaikki suomalaiset, jotka Itämeritse ovat liikkuneet maan rajojen ulkopuolella.

Tuntuu niin kodikkaalta tässä laivassa, ja vanhat uskotut palvelijat vain lisäävät tätä tunnelmaa.

Vellamon reitti tarjoaa miellyttävimmän merimatkan, minkä toivoa saattaa. Yksistään se jo voi houkutella matkalle. Mutta sitäpaitsi on päätesatamasta parin tunnin matkan päässä Euroopan uudenaikaisin suurkaupunki, Berliini. Sinne voi pistäytyä pariksi vuorokaudeksi ja palata samassa Vellamossa isänmaahansa takaisin saatuaan hengittää nelisen vuorokautta Itämeren suolaista ilmaa, joka vaikuttaa hermoihin yhtä terveellisesti kuin Karlsbadersuola vatsaan. Joka taas pitää saksalaisesta juomasta, esimerkiksi pschorrista, voi viipyä yhden kulkuvuoron ajan Berliinissä ja palata yhdeksän vuorokauden kuluttua, tai myöskin matkustaa Lybeckin kautta Primulassa kotimaahan, kuten minä tein. Silloin saa viipyä Berliinissä matkailutarkoitusta varten kohtalaisen kauan ja silloin on tehnyt Itämerellä kiertomatkan, joka, minun mielestäni, on mieluisin matka, minkä voi tehdä. Moni Euroopan-matkustaja on pyhästi minulle vakuuttanut viimeisen matkataipaleen Stettinistä Helsinkiin sittenkin olleen kaikkein viehättävimmän koko heidän matkallaan.

Mutta jos myrskyää? Niin, silloin tuntuu lievimmin sanoen ikävältä. Moni luulee miehuuden ominaisuuksiin kuuluvan sen, ettei tule merisairaaksi. He kehuvat, etteivät koskaan ole olleet merisairaita, kunnes heidät tavataan itse teosta. Silloin on syy tietysti ruuansulatuksessa. Minä puolestani tunnustan mielelläni, että kun viimeinen naishenkilö kalpeana ja murtuneena on kadonnut kannelta, silloin lopetan sikarinpolton ja alan alistuvana odottaa vuoroani. Mutta nyt olen kolmentoista vuoden aikana monet kerrat matkustellut merillä sattumaltakaan tulematta merisairaaksi. Se ei ole ollut seurauksena mistään onnen potkauksesta, vaan yksinomaan siitä syystä, ettei Itämeri kesällä myrskyä. Nähkääs, Itämerelläkin on kesälomansa, jolloin sen ei tarvitse raataa, vaan saa levätä ja loikoilla, kuten kaikki virkamiehetkin sen rannoilla. Sen kesäloma alkaa jo toukokuun puolivälissä ja päättyy elokuun puolivälissä. Jos varustautuu sen vieraaksi sen kesäloman aikana, on se miellyttävä ja suloinen, mutta meneppä häntä tervehtimään, kun hän on toiminnan sohinassa, silloin et saa ihmetellä, että hän on epäkohtelias ja vieroittava.

Läksin matkalle kesäkumi puolivälissä täysin vakuutettuna, että silloin vallitseva navakka lounaistuuli vähitellen nukahtaisi päästyämme meren ulapoille. Tulimme Rääveliin kenenkään tuntematta muuta pahoinvointia, kuin minkä Räävelin satama vastenmielisyydellään henkisesti sai aikaan. Mutta se vastenmielisyys on aina olemassa. On vastenmielistä nähdä, miten vanhat, harmaapäiset uskotut palvelijat saattaen isäntiänsä laivalle, hattu känsäisessä kourassa, suutelevat nuoria kalparitareita kädelle jäähyväisiksi, on pöyristyttävää nähdä ajureita kuskipukilla, ilettää katsellessa tullikäsittelyä, joka aina suoritetaan kannella. Vastenmielisyys ei lakkaa täydellisesti, vaikkapa näkeekin tullipalvelijan juoksevan suuvesipullot kädessä päällysmiehensä luokse kyselemään, ovatko nekin tullattavat, tai kun laivan miehistö sivumennen töyttää selänpäähän liian innokasta virkailijaa. Sen sataman jätettyään hengittää helpommin. Niinpä mekin matkallamme.

Vasta Räävelistä alkaa oikea Itämeren matka. Tarkastellen ympäristöään, kooten seuraa koettaa kukin hankkia itselleen huvia tuota pitkää taivalta varten Stettiniin. Räävelissä on viimeinen, useimmiten suurin, matkustajajoukkue astunut laivaan. Nyt tietää, kenen kanssa saa kamppailla merellä kahden seuraavan päivän ajan.