Part 8
Helsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset maanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden lukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä kesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden puutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään näissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa luo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin seuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja huonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo talonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille sadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.
Ei mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä erinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista rikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä koskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn heidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he nauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa. Nyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.
Kun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien rantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista yksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon ympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.
Vanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko kauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on Matkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut itselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme olivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti sijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten neitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka ruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista verta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen luki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että naisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan kirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja tuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli silmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta kanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar, joka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen kuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa, sillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen teurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään. Ehkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.
Mutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat lähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun nähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin nähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa oloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut. Eräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät sukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön talvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä, sillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun sitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn vielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti ainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja harmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja jotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan. Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania sukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla enemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.
Rautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä enemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä sen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee noista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski on vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen Topeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.
»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan oleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen häpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!
Se oli oikeaa sisävesien laivakulkua.
Sitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin pyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven vastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin rakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen ja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko tuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen vesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi vaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi. Roineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko olennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot näiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8 tahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut nautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä, jotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen ja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin. Se tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on syvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä emme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi pilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.
Kun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten parissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän vertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi aalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni nuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja »Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes voinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan laita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia, milloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät. Ja jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella Setää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin nähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä Uudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta, pysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu suuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja Sulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne olivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».
Kaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti, juutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen, joka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta pikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin hänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja ja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».
Topeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen värikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen ääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken viisastelevan arvostelun.
No niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Kapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti viheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran. Se oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». — Kostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen laiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen kautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla kuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin kaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni kaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on nykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta Mataralahden laiturista.
Matka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12 tuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio pitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi halveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.
Toistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta ja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua rannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes sananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin hyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren koskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille ja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset matkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme, menivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.
Kokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa olimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10 m. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka antoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen vielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina illallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen hurmaavassa majatalossa.
Ihmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee kenties 15 tai 20 vuoden perästä.
II.
Hämeen sydämessä 1916.
Edellisessä kirjoituksessani olen kuvannut matkaa höyrylaiva »Luopioisessa» Hämeenlinnasta Mataralahteen saakka Luopioisiin. Siellä loppui vesimatka ja laivan oli pysähdyttävä. Otimme hevoskyydin ja painuimme vielä kauemmaksi maan sydämeen. Matkan päämääränä oli Sappeen kylä, Hauhon pitäjän koilliskulmalla.
Neljä kilom. ennen Sappeeta tulimme suureen kylään nimeltä
Puutikkala,
jonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä hevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut sellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin kuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti sikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea kaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun paljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti aikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita. Mutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä. Puutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka tekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo Aasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.
— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään tässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä kyytimieheltäni.
— Ei, ei, ei! Ei enään. Niistä on tullut niin sivistyneitä, ettäh.
— Tappelivatkos ennen?
— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa, jotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.
— No mutta! Eihän suinkaan tyttöjä voitu vasten mieltään viedä?
— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että pitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin sivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.
Jos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita, syntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien naisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu naaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät voimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista. Onko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa? Kysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä eläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?
Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta sivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja ajatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti kuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia» sydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti, niinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin sivistyneiksi, ettäh.
Minkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan pienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven laineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän ei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on, vahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja miekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan kunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.
Puutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13 m, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin kirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi 150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin uskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona, ja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin mieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella, sillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.
Entisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat kirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis saanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet lepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli tietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä, ja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin kirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.
40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten. Ettei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on ihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa, sillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi, kun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset rakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista asunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta tapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä, roistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla tavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun tekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää onkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan talojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan kuuluisaa kaupunkia.
Ainoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo. Totisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat kyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi poroksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa useampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta ruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa kylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija salli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee lampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika vielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi tapahtua.
Sappee.
Sappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka vain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa, mutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito talonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää vuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon isäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi poika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon. Koko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin Schildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa historiassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai ei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy erinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80 vuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.
Seuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä talonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat yleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.
Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. Ho olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki sukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati. Kaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia. Nuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä, sillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli edestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli arkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen aikuiset matkailijat maaseudulla.
Ukko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo. Hän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun jälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta Ruotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä »hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman mukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia kuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän mahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua takaisin kotia päin.
Hän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla kapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat, että ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä päällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti »hiilen», »hiilestä», »hiilessä».
Tämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa maalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen jäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt, sittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla haaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi kauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että suomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.
— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien ja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.
Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen »Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut nimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut nimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy tuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla kuvitellakaan.
Mutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut voimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan on lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin sivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä tänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs heistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies, mutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi senaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen, kauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta huomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän tuoksahtaa Sappeen riihelle. —
Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.
Sappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen oli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää nykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m pinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa sitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja. Mutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa. Tosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka ympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties sata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa pesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla kaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit vierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita, ja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata palvelijain talousaskareita.