Part 7

Kaikki nämä perheet, joista monet omistivat aikansa korkeimman sivistyksen, auttoivat kukin kohdastaan antamaan Rantasalmen pitäjälle sellaista ulkonaistakin loistoa, jota ei monessakaan maamme seudussa tavattu. Puutarhoja vaalittiin huolella, koristekasveja viljeltiin ja jaloja puulajeja istutettiin talojen ympärille. Pyyvilän tilalla kasvoi 1880-luvulla lehmus, joka tyvestä oli 9 kyynärää ympärimitaten. Leislahden talossa oli muinainen omistaja istuttanut lehmuksen kullekin lapselle syntymälahjaksi. Ne olivat tietysti 9 luvultaan, ja ovat nyt suuria puita. Cajander asui Haapaniemellä, kartanossa, mihin sotakoulu vuoteen 1818 oli ollut sijoitettuna. Hänellä oli joka päivä silmäinsä edessä ne ihanat koivukujat ja koivupuistot, jotka koulun ajalla olivat istutetut. Cajanderin isoäiti oli Malmeja, jolla suvulla oli heimolaisia yltympäri Savoa.

Seuraelämä oli Rantasalmella vilkkaampaa, sirompaa ja hienompaa kuin useimmissa Suomen kaupungeissa. Moni aatelinen upseeri oli liikkunut Lovisa Ulrikan ja »lumoojakuninkaan» hovissa, he oleilivat siellä usein joka talvi, he olivat nähneet »perhosen liitelevän Hagan puistossa», he matkivat hovitapoja Rantasalmen seurapiireissä, he koettivat, varojensa mukaan, myöskin matkia kuninkaallisten huviloitten komentoa omien asuntojensa sisä- ja ulkopuolella.

Tässä ympäristössä eli ja vanheni Cajander. Voimmepa siten myöskin ymmärtää, että hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, mitä ihanuuksia suojeleva ihmiskäsi voi aikaansaada luonnossa. Tämä tunnelma se pani hänet ponnistamaan kaikki voimansa ihanan Punkaharjun rauhoittamiseksi raatelevalta rahvaalta. Hän onnistui yrityksessään, ja niinpä hänestä on tullut Suomen ensimmäisen ja ihanimman huvipuiston luoja.

Joulumatka 37 asteen pakkasessa.

Ennenmuinoin kun kuljettiin alas Oulunjokea veneissä, saatiin tyytyä seurustelemaan lukemattomien tervatynnyreiden parissa. Matkaseurue oli tungettelevaa: se »pikeytyi» pienimmästäkin kosketuksesta. Jos sellaisen matkan jälkeen sattui istumaan vaatepeittoisille tuoleille, oli näillä harmiksesi taipumus seurata mukana liikkeelle lähtiessäsi. Jos taas istuuduit ruohikkoon, saatoit ylösnoustuasi olla kirjaeltu mitä koreimmilla kukkavihoilla — mutta — sangen epäonnistuneesti sijoitettuina.

Tehdäkseen lopun tällaisista tunkeilevista muistelmista päätti Matkailijayhdistyksen toimikunta järjestää pikeytymisestä vapaan venekulun Vaalan—Muhoksen reitille. Toimikunta valitsi minut matkustamaan Vaalaan kulkureittiä järjestämään ja venettä ostamaan.

Vanha sudennahkaturkki, kalossit ja kintaat mukanani lähdin joulupäivänä Helsingistä. Helsingissä oli rankka sade, Hämeenlinnassa tuli räntää, Tampereella satoi kuivaa lunta ja Lapualla seuraavana aamuna oli 5 asteen pakkanen ja ilma kirkas. Matkustin Uudenkaarlepyyn seutujen ohitse — lempeän »setä Sakariaan» syntymäkaupungin, ja vaunun yksinäisyydessä valtasivat hänen kauniit laulunsa mieleni. Näin »talvikuusen kuurassaan», todensin että »päivä on lyhyt, kangas autio, hongan varjo kasvaa jättiläismäiseksi, sen tummalla oksalla pyörii kuun kehä, ja kinoksilla lieskaa tähden loimu». Hyräilin lapsellisen hurskaita säkeitä: Nu så kommer julen, nu är julen här, liten, mörk och kulen...

Niin, pimeä se oli, pimein mitä milloinkaan olen nähnyt, ja että se oli lievimmin sanottuna — kolea, sain myöskin matkallani kokea. Kerran pilkisti aurinko esiin Kaarlepyyn seuduissa, Raahen kohdalla oli jo pimeää, mutta Venus sytytti kirkkaan lyhtynsä muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi ja valaisi kylmän kinoksen yhtä kylmällä valollaan.

Oulussa istuuduin rekeen ehtiäkseni illaksi Muhokseen. Oli 15 asteen pakkanen. Mutta mitä suloisin sää joka tapauksessa. Helsingissä on tällainen pakkanen läpitunkeva, ainaisen viiman tähden. Täällä kestin helposti pakkasen, ainoastaan tavalliseen talvipalttooseen puettuna. Illalla saavuin Muhokseen, enkä ollenkaan kohmetuksissa, vaikkakin lämpömittari näytti — 18 astetta. Luulottelin jo että olin erehtynyt kutsumuksestani, että minun olisi pitänyt lähteä arktiselle tai antarktiselle tutkimusretkelle, kilpaillakseni maanmieheni Nordenskjöldin ja ruijalaisen Nansenin kanssa. Mutta kahtena seuraavana päivänä laimeni innostukseni tähän toimeen huomattavassa määrässä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Muhoksen kestikievarissa, kuulosti korviini pihalta onnettomuutta ennustava ääni. Paukaus nurkassa herätti minut. Nousin ylös. Ulkoa kuului villi ulvonta, vinkuminen ja hevosten ja jalkamiesten askelten narskuminen, sekä pitkiä vihlovia valitusääniä halkokuormien jalasten alta. Tuttuja ääniä lapsuusajoilta! Lämpömittari näytti — 32 astetta.

Menin ulos. Hauskaa oli kuulla askeleittensa valittavan. Nyt oli Bore kotonaan. Hän ottaa vieraansa vastaan ainoastaan turkissa. Kiersin ympärilleni yhden suurimpia sudennahkaturkkeja, mitä milloinkaan on kokoon ommeltu Suuriruhtinaskunnassa, ja täytin sen jotenkuten. Niin alkoi retki Vaalaa kohden.

Aurinko tirkisteli yli jäätyneiden äärettömien soiden, valaisi, mutta ei lämmittänyt. Kuljin posthovista posthoviin, joiksi saksalainen Pudor nimittää kestikievareita, ja saavuin Vaalaan, Lusuan kestikievariin, vihdoin myöhään illalla. Keli oli sitkeä ja jalakset kitisivät.

Seuraavana aamuna lähdin jalkapatikassa Vaalan lauttapaikalle. Pakkanen oli yltynyt 3:lla asteella. Merkillinen näky odotti minua rannalla. Virta oli sula, mutta paksu höyry kohosi siitä niin sankkana, että se kokonaan peitti Vaalan rannan. Oli niinkuin olisi suitsuava laavavirta virrannut ohitseni. Tiheästä usvasta kuului hienoja heliseviä ääniä, aivan kuin hopeakellojen soitto keijukaisten karkeloissa. Jään sirpaleet soittelivat. Vastakkaisesta rannasta ei näkynyt haamuakaan. Mutta kuulin ihmisen hakkaavan halkoja rannalla ja kuulin laulavat askeleet. Kauan aikaa itsepintaisesti huhuiltuani luulin kuulevani, että vene työnnettiin virtaan. Kuulin aironvetoja ja näin vihdoin miehen, joka ohjasi siltaa kohden. Mutta venonen! Se oli pienintä lajia. Kieltäydyin laskeumasta siihen.

Mutta toista ei ollut saatavana. Lopuksi astuin siihen koetteeksi. Hädin tuskin kannatti se minut; pitäessäni laidoista kiinni viistivät sormeni vettä. »Sille, joka joulupäivänä matkustaa asioilleen, käy huonosti», sanoi uskovainen äitini, kun joulupäivänä lähdin Helsingin asemalle. Ajatteles jos joulutonttu tekisikin minulle ruman kepposen? Pääsimme yli, vene törmäsi rannan jäähän, perä ryyppäsi vettä; kun soutaja nousi jään reunalle, tuli tulvahtamalla sitä veneeseen. Nelinryömin konttasin nopeasti, kuin vanhanlainen orava, veneen pohjaa myöten ja pääsin rantajäälle. — Joulutonttu sai pitkän nenän.

Vaalassa majailin yhdistyksen monivuotisen uskollisen ja toimeliaan asiamiehen, kapteeni E. Spolanderin luona. Pohdittiin matkailu-kysymystä, tarkastettiin ja mitattiin veneitä ja kapteeni Spolander otti loput huolekseen. Täsmällisesti hän suorittikin kaikki. — Kuluneena keväänä teki kapteeni Spolander viimeisen koskimatkansa, valantehnyt Charon perämiehenään. Rauha hänen matkalleen. Hänen ystävällisessä kodissaan sain joulupäivällisen, historiallisine ruokalajeineen, Frein karjusta ja lipeäkalasta käärysylttyyn saakka, kaikki joulun määräämässä järjestyksessä.

Aurinko oli laskenut ennen päivällistä ja pakkanen parantunut kahdella asteella, niin että lämpömittari näytti 37 astetta lähtiessäni taipaleelle Kajaaniin, pitkin Oulunjärven pohjoisrantaa.

Tuskin olen ihanampaa matkaa tehnyt. Huurretta ja lunta, lunta ja huurretta kaikkialla, yliyltänään. Taivas oli kirkas ja tähdet loistivat, mutta metsän ja maan yli leijailivat pienet jääkristallit. Olin saapunut jää-immen hoviin ja hänellä oli suuret joulukutsunsa.

Koivut ja lepät, jää-immen hovineitoset, olivat puuteroidut valkoisimmalla puuterilla ja heidän loistavat harsoiset pukunsa kimaltelivat lukemattomin timantein; kuuset ja männyt, hovin kavaljeerit, olivat myöskin peittäneet viheriät virkapukunsa hopeakudoksella, niin että ne loistelivat kuni Graalin ritarit juhlatamineissaan. Ja kaikki seisoivat liikkumattomina ja hiljaa ikäänkuin odottaen jääimpeä ja menuetin alkua. Muutamat hovinaiset olivat odottaessaan kumartuneet sirosti eteenpäin, ja vanhat luuvaloiset hoviherrat olivat kunnioittavasti taivuttaneet päänsä. Menuettia en saanut nähdä, mutta tiedän kuitenkin sen alkaneen silloin kun jää-impi saapui pohjoistuulen siivillä, ja se tanssittiin iloisesti ja riemuiten, niin että puuteri pyrysi. Olen onnellinen ettei minun tarvinnut nähdä tätä koreata hoviväkeä myrskyisten joulutanssiaisten jälkeen; näin ainoastaan jää-immen jouluparaadin.

En ole koskaan nähnyt sellaista talviloistoa metsässä. Luulen että sitä näkee ainoastaan pohjan perillä. Meidän luoksemme tänne etelään ei oikea jää-impi koskaan saavu. Hän lähettää tänne pahankurisen sisarensa, tuon Vihi-viiman, joka aina vinkuu ja vonkuu. Ja harvoin hän tuo mukanaan sen hiljaisen äänettömän joulutunnelman, joka minut valtasi metsässä, tuon suuren järven pohjoisrannalla.

Jalas valitti korkeimmassa falsetissa, kaikkialla voihkinaa ja valitusta, niinkuin setä Danten Helvetissä. Mutta minuun vaikutti tämä toisin kuin kuumaveriseen firenzeläiseen. Vaivuin hiljaiseen horrokseen. Tähdet näyttivät itkevän taivaalla; niiden loisto liekehti väliin kolmenkertaisena seuraavassa silmänräpäyksessä kokonaan kadotukseen. Se oli jääusvan kujeita. Hetken juhlallisuus se esti minut unen helmaan uupumasta. Viikseni olivat jäätyneet kiinni sudennahkakaulukseen, kyyneleeni, pakkasen pakottamat, olivat jäätyneet silmäripsiini ja riippuivat niissä kallisarvoisina helminä ja loihtivat yhdessä jääusvan kanssa harhakuvia silmiini. Maailman tuska ja suru kaikui altani, pääni päällä näin taivaan virvatulten ilvehtivän. Huh miten joulutaivas näytti kylmältä! Pysyäkseni valveilla hyräilin tuon heränneen runoilijan laulua: Miksi rintasi jäätä on, miks' niin kylmänä kuljet sä, miks' niin kylmänä kuljet sä...

— Sanoitteko jotain? kysyi ajaja.

Olin kokonaan unohtanut että minulla oli mukanani kanssaihminen tässä pakkasessa, kuski laudallaan.

— En, koetan vain hellyttää taivasta sytyttämään meille jouluvalkeaa.

— Niin, sanoi mies. Hetkisen perästä hän sanoi: hm. Ja taaskin: Niinpä niin.

— Sanoitteko jotakin, kysyin minä vuorostani.

— En, ajattelen vain miten tuon taivaan laita oikeastaan lie.

— Mitenkä niin?

— Niin — kävin tässä suurlakon jälestä Oulussa ja siellä kuulin agitaattorin kivenkovaan väittävän, ettei ole taivasta eikä helvettiä.

— Sepä vasta oli miehevä veitikka. Eikö hän peljännyt Jumalaa eikä paholaista?

— Enhän minä häntä uskonut, sanoi ajaja puolustautuen, kyllähän papit tietävät ne asiat paremmin. Tahdoin vain kysyä, onko totta, mitä hän sanoi, että herrat eivät enää usko semmoisia asioita, eivät edes kaikki papitkaan, vaan ainoastaan me tuhmat moukat.

— Niin, totta puhuen, ei agitaattori valehdellut, Minä en ainakaan usko helvettiin enkä tuohon kylmään taivaaseen, huh miten se näyttää tuimalta.

— Vai niin, ettekös te sitten olekaan rovasti?

‒ En, miksi niin?

— Suokaa anteeksi, minusta te olitte vähän rovastin näköinen.

— Ei, rovasti en ole, mutta saarnata kyllä osaan.

Mies tuli uteliaaksi ja ryhtyi kyselemään.

— Niin, onhan nyt joulu, eipä olisi saarna hullummaksi.

Agitaattorin puhe oli pannut miehen pään pyörälle. Mutta ihmekös se oli. Suurlakkohan räjähti niinkuin pommi, etenkin erämaan asukasten joukkoon. Lain käsivarsi, tuo pelätty vahva käsivarsi, joka tähän asti ei koskaan ollut horjunut, oli nyt viikon ajan täydellisesti lamauksissa. Nimismiehen valta oli lopussa, se oli siirtynyt työmiehille, rengeille ja torppareille. Nämä yhteiskunnan pienimmät, jotka tähän asti olivat aina saaneet nöyrästi alistua, antoivat nyt lupakirjoja matkustajille, määräsivät pyhät- ja lakkauttivat työn mielensä mukaan. Ja kaiken lisäksi kuljeskelivat agitaattorit maata ristiin rastiin ja kaikki elämän arvot arvioitiin uuden mittapuun mukaan, sekä hengellisissä että maallisissa kysymyksissä. Kansa herätettiin unestaan äkkiä, niinkuin tulipalon sattuessa. Oliko tämä unta vai vakavaa todellisuutta? Oliko pappi oikeassa vai agitaattoriko?

Epäilys oli päässyt kytemään erämaan lapsien mielissä. Mutta epäilyshän on, Cartesiuksen mukaan, todellisen tiedon alku. Mies pyörähti kuskilaudalla minuun päin ja tutkimalla tutki minulta kaikkea tätä uutta, jota hän oli kuullut. Minun täytyi vastata ja selitellä. Pidin joulusaarnan paukkuvassa pakkasessa, Otavan majesteetillisesti kiertäessä maailman akselia, plejadien vuodattaessa kyyneleitä ja Vegan painuessa taivaan rantaan.

Hevonen sai kulkea valtoinaan, kulkunen jokelsi, jalas ulvoi ja puut paukkuivat. Me kaksi kohmettunutta ihmislasta liitelimme korkealla jäätyneen maan yläpuolella, kohden niitä maailmoita, jotka aina tulevat olemaan ihmisjärjelle suljetut. — Mutta näinhän on joulu vietettäväkin, hengessä ja totuudessa.

Lopuksi täytyi minun vaieta, sillä äänijänteeni tekivät lakon. — Luulen että elohopea jäätyi sinä iltana. — Samassa osoitti mies himmeätä tulta kaukana Kivesjärven takana.

— Tuolla loistaa lampun valo kestikievarista.

Minä sähisin:

— Se on Betlehemin tähti meille kahdelle viisaalle miehelle. Siellä on se jumala, jota me tällä hetkellä kipeimmin kalpaamme, tulen lämmittävä, valaiseva jumala. Hän on etenkin suomalaisten kotijumala, sillä ilman häntä menehtyisimme pimeyteen ja kylmyyteen.

Kun seuraavana aamuna tulin ulos, tuprusi savu savupiipusta maahan, — nyt oli viima liittynyt pakkaseen. Pakkanen ei kuitenkaan ollut lauhtunut. Niin kauan kuin pysyttelimme »Helsingin neitien» metsissä — Kivesjärven rannalla olevaa maatilaa, jonka muutamat nuoret helsinkiläiset naiset ovat ostaneet, nimitetään »neitien maatilaksi» — kävi matka kyllä päinsä, mutta Paltamon selällä olimme jähmettyä kylmässä viimassa, en ainoastaan minä, vaan ajaja ja hevonen myöskin. Ah, miten ikävöitsin Kajaaniin, lämpimiin huoneisiin, kirkkaaseen valaistukseen ja lämmitettyihin rautatievaunuihin, takaisin Helsinkiin. Kaksi purevassa pakkasessa vietettyä päivää kauhistuttaa ihmistä; ehkä sitä kestäisi paremmin, jos saisi totuttautua siihen kokonaisen viikon kuluessa.

Joen jäällä Kajaanissa näin näyn, joka minua taas virkisti. Vastaani tuli miehiä kaupungista kontit selässä, hiihtäen — 37 asteen pakkasessa. Ja heitä seurasivat heidän paremmat puoliskonsa myöskin suksilla ja kontit selässä. Hullunkurisinta viimeksi mainittujen varustuksissa oli se, että he olivat puetut liehuviin, vaaleihin pumpulihameisiin. Minun kylmettynyttä sydäntäni kirveli, nähdessäni nämä liehuvat kesäperhoset leijailemassa ohitseni, iloisissa, keveissä pukimissaan. En ehtinyt kysyä, mitä heillä oli lähinnä ihoaan, he kun hiihtivät voimainsa takaa. Epäilemättä olisi heidän mielestään tämä kysymys ollut aivan paikallaan ja sopiva, aivan varmaan olisin saanut siihen vastauksen sekä yksityiskohtaisen havainnollisen selityksen. Kyytipoikani oletti, että heillä oli jaloissaan miehiensä vanhat käytetyt sarkahousut. Pumpulihameet olivat päällä vain ilmaisemassa sukupuolta. Joka tapauksessa teki tämä ilmestys paremmin juhannuksen kuin joulun vaikutuksen. Eräs vastaantulevista naisista oli adventtiviikolla synnyttänyt kymmenennen lapsensa, tiesi poika kertoa. Hän oli ulkona kokoamassa voimia, saadakseen tusinan täyteen. Näillä seuduin olikin muuten kaikkialla kypsyneillä aviovaimoilla kymmenpäinen poikue, paitsi Kivesjärven nuorella emännällä, joka palaillaan hommasi kuudetta. Mutta hänen isänsä puolusteli häntä, selittäen että mies oli käväissyt U.S. of A:ssa ja ollut kahdeksan vuotta poissa kotoa.

Tällaisen runsauden aikaansaajaa se maailmankatsomus, jonka nimenä on »Philosophie des Unbewussten».

Vihdoinkin Kajaanissa! Parantelin kohmettuneita jäseniäni asemapäällikön luona Salo I:n ja Salo II:n kuuluisan rakentajan, ent. räätäli Haapalaisen seurassa. Puheenaiheena oli matkailu, kulkuneuvot, metsästys ja kalastus, siis pelkkää sellaista, joka saattaa ihmisen hyvälle tuulelle. —

Seuraavana aamuna nousin junaan ja saavuin Helsinkiin, joka kylpi kylmässä, kosteassa meriusvassa.

Hämeessä.

I.

Hämeen sisäjärvillä.

Matkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen osa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja ruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen verrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt, Imatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut nähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään. Voihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei Turun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen järvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään, mutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset. Ajattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä! Ainoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen komeuteen.

Kaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta, Pälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta. Kuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai neitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin — oppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen matkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin. Olen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja teitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut, vaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle maassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä, kun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.

Miksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän ja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset — soutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden kulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.

Meidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut ylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta hämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen kotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla rotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee kirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan. Laivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa huonoja.

Mutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa.

Tänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen järviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.

* * * * *

Lähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana matkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian paljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin, kun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän asemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja päättävästi:

— Minun täytyy päästä mukaan, minun täytyy.

Siispä täytyi minunkin päästä mukaan, terveen, rotevan miehen.

Pääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria, mutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika joukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista. Muutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista. Niinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa, pelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin kaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut vetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen kuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:

— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein ymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että heidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä sivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin. — Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä muita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin valittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.

Riihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina, ahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan saa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni. Eläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään kaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —. Myöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni tulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun vihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri höyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti kilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman kanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin tarkkaa väliä.

Aito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät toistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat ja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin» ja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä hienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja viheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää keula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin, kilpailivat henkensä edestä.

»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan rannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä, päätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen koppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta johtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois äänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille tulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä, täydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.

Vihdoinkin olimme siis hämäläisillä vesillä, Vanajaveden reitillä.

Kun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten sisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan rannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa olla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä tuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva näillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt. Sen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat troopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on sitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat niin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka säännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa ovat käytävät aina liian kapeat.

Kun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja ja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle ulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan tuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä, laineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa lehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä. Siellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen jyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.