Part 4

Selailin läpi saaren muistikirjan. Siellä oli romanttisen isänmaanrakkauden hehkuvia mielenpurkauksia, joka tunne on vallannut järjestään kaikki Calamniuksen pappilan pojat heidän nuorukaisiällään. — Vanhan rovastin ja ruustinnan kaikki lapset ovat hyviä kynän käyttäjiä. — Ja isänmaallisten ylistysrunojen joukossa oli muutamia kainoja lemmenpurkauksia. Lämmin kesäpäivä autiolla saarella tekee pakostakin nuoren ihmislapsen eroottiseksi. — Aivan varmaan ovat autiot metsäiset saaret Pan-jumalan tyyssijat. — Eipä siis ihmettä, joskin Niettusaaren päiväkirja tulvehtii rakkautta, noita voimakkaan fyysillisen rakkauden sublimeerattuja ilmestysmuotoja, rakkautta omaan kansaan, isänmaahan, Jumalaan, pohjolaan, kotiseutuun j.n.e. Se oli runebergilaisen maailmankatsomuksen symfonia, hänen rakkautensa luontoon, isänmaahan, Suomen kansaan ja pohjolan valoisiin kesäöihin. Suomussalmella pesii joutsen; täällä, jos missään laulaa se miten »halki öiden aurinko valaisee maailman».

Niettusaari on siis jo vuosikymmeniä ollut korkeamman henkisen kulttuurin etuvartiasto pohjolan synkissä metsissä ja sen autioilla järvillä. Ja sen ahkerin ja taitavin runoniekka tässä päiväkirjassa on Ilmari Kianto ollut.

Mutta Ilmari Kiannon katse on laajentunut yli noiden ylistyslaulujen; siihen on vaikuttanut hänen perinpohjainen tutustumisensa venäläisen kaunokirjallisuuden tuotteisiin, joita hän on tutkinut alkukielellä. Hän on Tolstoin, Turgenjevin, Dostojevskin ajatusten ja tunteiden tuntija ja »Oblomovin» on hän suomentanut. Hän on siis pelastunut siitä kohtalosta, joka on joutunut meidän parhaimpien runoilijaimme osaksi, nimittäin virrenteosta. Eipä siltä että tämä kirjallisuuden haara olisi hänen äänellensä aivan outo — hän on jo nyt julkaissut psalttarin — vaan ero on se, että piispamme, jotka parhaansa mukaan ovat vaalineet vanhoja virsirunoilijoitamme ja siunauksellaan pyhittäneet heidän teoksensa, ovat tahtoneet teljetä Ilmari Kiannon vankilamuurien taakse, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Ainoastaan Niettusaaren päiväkirjan tapainen lyyrillisyys löytää armon mahtavien hengenmiehien silmissä.

Ilmari Kianto on rakentanut pulskan huvilan Niettusaarta lähellä olevalle mantereelle. Hänen läheisin naapurinsa asuu ylen kaukana. Tämän rakentamisensa kautta on hänestä tullut metsäherra, mutta hänen mielipiteensä viisaasta metsän hoidosta ei kelvannut professorille. Hiljainen salama singahti näiden kahden välillä yllämainitun kysymyksen johdosta. Nämä erilaiset mielipiteet syntyivät siitä, että professori tekee metsäkauppoja, kirjailija vain asustelee metsässä. Itikoilla ja mäkärillä oli tässä myöskin syynsä; ne provoseeraavat mielellään ristiriitoja.

Sitten purjehdimme myötätuulessa pappilaan.

Pappila on Suomussalmen seutujen henkinen keskus, aivan niin kuin pappilat ennen olivat yleensä koko maassa. Tunsimme itsemme taaskin siirtyneiksi 50 vuotta taaksepäin, ajassa. Ja rovasti oli valkoinen kuin pulmunen, hän oli lempeä, niinkuin vanha viisas, jolta elämä ei enää vaadi taistelua. Hän on 80 vuoden korvissa, mutta ui vielä lämpimänä aikana joka päivä kilpaa virkeän apulaisensa kanssa, 20 minuuttia kerrallaan, samassa pehmeässä vedessä, jossa mekin Niettusaaren rannalla. Ruustinnakin on yli 70 vuoden, kookas ja voimakas ja liikkuu paljasjaloin koko pitkän kesäisen päivän. Kuningas Orren aikuinen perheenemännän tyyppi! Vanhukset katselivat anteeksiantavin silmin nuorinta poikaansa Ilmaria, huimapäätä reistailijaa, joka ei viihtynyt kanakopissa, vaan tahtoi eksyttävän metsän vaarallisille poluille. »Alte Geschichte», joka aina uusiutukoon, sillä niin on kehityksen suuri Jumala säätänyt, jotta maailma edistyisi. »Pojasta polvi muuttuu», on suomalainen sananlasku.

Hyrynsalmen reittiä laskemassa.

Kiannan järvi on pitkä ja kaita, mutta etelässä se leviää pitkin harjannetta, joka padon tavoin rajoittaa vesien vapaan kulun. Vuosituhansien kuluessa on vesi kumminkin vähitellen uomansa uurtanut tämän padon läpi, eikä ainoastaan yhdestä kohti, vaan yhtaikaa kolmesta eri paikasta. Väylistä on kaksi runsasvetistä, mutta kolmas sitävastoin ehtyy sydänkesällä. Virranuomat sijaitsevat aivan toistensa lähellä; läntisintä lasketaan venheillä, keskisin kuohahtaa Ämmä-nimiseksi koskeksi jo heti alkaessaan — jota kumminkaan ei saa sekoittaa Kajaanin lähellä olevan kaimansa kanssa — ja itäisin on kapein ja vähäisin. Parisen kilometriä erillään kierreltyään yhtyvät vedet jälleen koskiseksi joeksi.

Koskiuomien väliin muodostuu kaksi kaunista saarta, joista idänpuoleisella sijaitsevat Ämmän tehtaan rauniot kuohuvan kosken partaalla.

On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan, 300 km:n päähän silloisesta lähimmästä liikekaupungista, nim. Oulusta, rautatehdas. Mutta sen tekivät ne teollisuudenharjoittajat, jotka viime vuosisadan keskipalkoilla rakensivat tehtaan Ämmäkosken partaalle Suomussalmelle. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun ajattelee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut melkein kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidelty. Eikä liene liike varsin hullusti alussa kannattanutkaan, koskapahan kerrotaan ulkolaisten isännöitsijäin antaneen samppanjakorkkien paukkua asuntonsa korkeissa saleissa, ja että upeita naisia keleissä puvuissa oli ollut virittelemässä sen ajan ihastuttavimpia ilveviisuja samoissa saleissa.

Mutta loistoa ei kestänyt kauan. Poro ei kilpailussa voi pitää puoliaan rautatiejunien kanssa, kun on kyseessä raskaiden metallien kuljetus, eikä tervavene vedä vertoja höyrylaivalle. Ämmän tehtaan tuotteet tulivat liian kalliiksi sellaisten tehtaiden tuotteisiin nähden, joilla rautatiet ja höyrylaivat olivat käytettävinään.

Tehdas on nykyään raunioina. Sen monet rakennukset ovat paikoiltaan poistetut, siirretyt sinne tänne, uudelleen muihin paikkoihin rakennetut toisia tarkoituksia varten; korkea masuunirakennus on revitty ja sen tiilikivet käytetty tavallisten talonpoikais- tahi herrastalojen uuneihin Suomussalmen harvaanasutussa pitäjässä. Suurteollisuuden aikaansaaminen yhtäkkiä erämaiden synkkään yksinäisyyteen oli liian raju isku. Metsäseutummehan omaavat niin sanoakseni koko suomalaisen rodun sitkeyden ja itsepäisyyden. Ne eivät lannistu yhtäkkiä, kuten kerrotaan tapahtuvan Amerikan metsissä, missä kaupunki 100-tuhansine asukkaineen muutamassa vuodessa kohoaa aarniometsään. Meillä on erämaa pala palalta, askel askeleelta valloitettava.

Nykyään valloittaa erämaa kaikilta puolilta takaisin Ämmän tehtaan raunioita. Yksi ainoa muistomerkki on jäljellä uhmaillen tuota esiinhiipivää erämaantumista. Se on isännöitsijän asuinrakennus.

Se on rakennettu vanhan hyvän ajan ikihongista, ajan, jolloin vielä kaikkialla metsissämme tavattiin tuo n.s. »punainen honka», tuo juuresta kuivunut rutimohonka. Se säilyy vuosisatoja. Rakennus on kaksikerroksinen, sisältäen kaksitoista huonetta. Niitä voi vallan hyvällä syyllä sanoa saleiksi, sillä ne ovat monen suuren vanhan sylen pituisia ja levyisiä. Istutettu puisto on kosken ja rakennuksen välisellä viettävällä rinteellä. Puistossa nähdään paksuja, tuuheita, mutta lyhyitä koivuja, jotka muodostavat kaksirivisen käytävän rakennuksesta rantaan; siellä nähdään vaaleanviheriäisiä lehtikuusia sinne tänne siroteltuina, siellä voidaan poimia mansikoita pellonpientareilta — ylen harvinaisia marjoja Suomussalmella.

Yhdistyksen puheenjohtaja oli ihastunut palatsiin ja sen luonnonkauniisiin ympäristöihin. Voimme tuskin löytöäkään sen vertaista maassamme. Kuvitelkaapa mielessänne seutua, missä koski loppuu toisen kosken niskaan; läntisimmässä haarassa lasketaan olevan 10 koskea yhtä monella kilometrillä. Palatsin vieritse laskevassa jokihaarassa on putous ja sen lisäksi muutamia koskia. Rautuja ja harjuksia ongitaan joka koskessa hyvällä menestyksellä. Jokiuomien välissä on kaunis metsäinen saari, jonka pituus on n. 3 km ja leveys lähes 1 km.

Se on siis paikka, joka voisi houkutella lohenonkijoita joukoittain luoksensa! Se on juuri sellainen paikka, joka soveltuisi Matkailijayhdistyksen omaisuudeksi!

Mutta itse kuohuvan Ämmän partaalla sijaitseva vanha, hyvinsäilynyt kaunokainen on nykyään saanut monta kosijaa. Muiden mahtavien sellaisten joukossa mainittakoon yhdistys keuhkotaudin vastustamiseksi, joka vaaniskelee paikkaa pitäen sitä sopivana sanatorille. Nykyään käytetään huoneistoa seudun köyhien, sairaalloisten lasten turvakotina. — Korkeampi inhimillinen siveys vaatinee meitä jättämään etusijan kilpailijoillemme.

Sen jokihaaran rannalla, mistä veneillä lasketaan, on torppa, koskenlaskijan asunto. Mies on nimeltään Heikkinen, iältään 65-vuotias, valtiollisilta mielipiteitään pinttynyt sosialisti. Hän lukee »Työmieliensä» ensimmäiseltä viimeiselle sivulle ja filosofeeraa mielellään kaikkia maailman asioita. Hänen kanssaan sovimme keskimatkasta Hyrynsalmen reittiä alas aina Ristijärven kirkonkylään saakka, josta lyhkäinen hevosmatka vie Mieslahteen.

Hänen veneensä oli 14 metriä pitkä — pisin tervavene, minkä olen nähnyt. Siihen sijoituimme, puheenjohtaja ja minä, runsaan 7 metrin matkan päähän toisistamme, joten keskustelu oli vallan mahdotonta. Vuorotellen huvitimme milloin perämies Heikkistä, milloin hänen punapartaista poikaansa, jota sanottiin Franssuksi; hän käytteli airoja. Mitä valtiollista uskontunnustusta Franssu tunnusti, ei käynyt selville, sillä Franssu ei vastaillut mihinkään muihin kuin konkreettisiin kysymyksiin. Pappa ei ollut tyytyväinen esikoispoikaansa, joka »Seitenoikean» vaarallisessa koskessa sai osakseen aika löylytyksen laiskuudestaan ja vetelyydestään, huolimatta siitä, että Franssu näytti ainakin yhtä vanhalta kuin pappakin, Franssu oli niitä miehiä, jotka ajattelevat: eihän se ole aika jäniksen selässä.

Mutta sosialisti Heikkinen sen sijaan oli oivallisin perämies ja soutaja, minkä voi tavata. Hän saattoi meidät loistavalla tavalla yhdessä päivässä tuon 10 peninkulmaa pitkän taipaleen Suomussalmelta Ristijärvelle. Hän ohjasi komeasti ja souti niin, että hänen pitkä, solakka venheensä värähteli joka vedolla. Tosin vuorottelimme me kaikki soudussa tyynillä vesillä, sosialisti-peränpitäjä, »pääskys»-professori, minä villi ja pilttinahjus Franssu.

Yhä uudestaan vaikutti minuun seutujen jylhyys. Ensimmäinen taival Ämmän tehtaalta pitkin kymmentä vuolasta koskea oli täydellistä erämaata. Ei edes ainoatakaan torppaa rannalla. Jos onnettomuus olisi tapahtunut, en tiedä, mistä pelastusta olisi tullut ja miten olisi jouduttu asutuille seuduille. Ja matkaa oli kokonaista 10 km.

Asutuille seuduille pääsimme vasta Hyrynsalmen kirkonkylän läheisyydessä.

Viimeisen kosken, Aittokosken, alapuolella oli uutisasukas rakentamassa hyvin suurisuuntaista torppaansa kruununmaalle ja kruunun uhkeista tukeista. — Kruununtorpparit elävät nykyään suurenmoisesti näissä erämaissa. Näimme maantien vieressä erään valmiin torpan uutisrakennuksen, jonka tupa oli rakennettu ikihongista, lattian pinta-ala 9x9 metrin laajuiseksi ja seinän korkeus lattiasta kattoon yli 3 metrin korkuiseksi.

Miehen ja hänen perheensä elämän tarina oli erittäin mielenkiintoinen ja aito pohjalainen.

Jo nuorena oli mies lähtenyt Suomussalmelta köyhästä kodistaan avaraan maailmaan etsiäkseen onnea vierailta mailta. Hän suuntasi matkansa pohjoista kohti ja joutui vihdoin n.s. »Ruijaan», pohjoiseen Norjaan. Vardössä hän kohtasi sorean neitosen, jonka vanhemmat olivat sinne muuttaneita savolaisia. He solmivat rakkauden liiton, ja nuoria kun vielä olivat, päättivät he suuremmassa maassa ja leppoisemman luonnon ympäröimänä uhrata voimansa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Heille onnistui kaikki hyvin, Jumala siunasi heidät lukuisasti hedelmällisiksi ja antoi heille jokapäiväisen leivän. Mutta sitten tuli onnettomuus. Mieheltä taittui jalka kuparikaivoksessa, sääri katkaistiin ja hän vaappui elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin hän kumminkin toipui ja jäi eloon, mutta raajarikkona.

Yhtiö myönsi hänelle, hänen oman käsityksensä mukaan, runsaan vahingonkorvauksen; hän osti 100 dollarin hinnalla itselleen tekojalan, jonka avulla hän pääsi liikkumaan ilman kainalosauvoja, vaikkakin liikaten.

Mutta hänen sairautensa aikana ei köyhä Suomussalmi hetkeksikään häipynyt hänen mielestään. Sinne takaisin omaan syntymäseutuun, sinne synkkiin metsiin, kuohuvien koskien partaalle, sinne täytyi hänen palata. Häntä hivutti koti-ikävän kamala tauti. Turhaan varoitti häntä hänen hennohko vaimonsa matkan vaivoista ja Suomussalmen erämaiden köyhyydestä. Hänen täytyi palata, hänen elämänsä ja järkensä oli kysymyksessä.

Hän tuli, hän pelasti mielenmalttinsa, mutta hänen vaimonsa sen menetti. Vaimo ei voinut sietää Aittokosken iäistä kohinaa ja äärettömän salon synkkää suhinaa. Hän suri suremistaan, kunnes hänen järkensä pimeni.

Saapuessamme uutisasutuksen rantaan kierteli mies sata dollaria maksavine jalkoineen uutisrakennustaan, välittämättä meistä vähääkään. Hän tahtoi rakentaa palatsin sairaalle, mutta yhä vieläkin kauniille, rakkaalle vaimolleen. Hänellä oli kiire. Lapset ympäröivät meidät; ne puhuivat englanninkieltä ja suomea. — Englantilainen uutisasukas Suomen autioimman kosken äyräillä! — Vaimo istui sängynlaidalla kehtolapsi sylissään ja katseli meihin ystävällissurullisin silmäyksin. Kun väki sai kuulla, että Suomussalmen pastori oli seurassamme, — Kianto ja hänen sekä meidän hyvä ystävämme, pastori, oli seurannut mukanamme ensimmäiset kymmenen koskea — syntyi liikettä talossa.

Mies jätti uutisrakennuksensa, ryntäsi sisälle ja asetti kahvipannun tulelle. Viimeksi syntynyt oli kastettava.

Mutta vaimo, hän oli levoton istuessaan liikkumattomana sängynlaidalla. Kysyin häneltä paraimmalla norjan kielellä.

— Måske de snacker norsk?

— Kyllä minä mahdan, vaan en jaksa.

Hän oli levoton sen tähden, että pastori oli niin nuorennäköinen. Hän oli toivonut, että vanha rovasti olisi toimituksen suorittanut. Ja tuo madonnannäköinen vaimo katseli suurilla saimaansinisillä silmillään itsepintaisesti minuun. Minulle teki oikein hyvää koettaessani selvittää hänen rukoilevan katseensa merkitystä. Hän toivoi, että minä suorittaisin tuon teon ja siunaisin lapsen. Minulla oli sellaiset laatuominaisuudet, mitkä hänen harhautunut järkensä, asetti oikeaan rovastiin. Sydämellisen kernaasti, tehdäkseni sairaalle mieliksi, olisin lapsen siunannut, jollei vain typerä laki olisi minua siitä estänyt. Lapsi parka, joka arvattavasti tulee kärsimään raskaan perinnöllisyyden seurauksia, ei varmaankaan olisi vahingoittunut ruumiin eikä sielun puolesta minun siunauksestani.

Mutta kaikki vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Mistä saataisiin kummit? Meitä oli useita pareja kummeiksi, esimerkiksi ensimmäisenä parina Kianto ja minä — kaikki muistutukset pyydetään jättämään sikseen —, toisena parina professori Theodor Homéen ja sosialisti Heikkinen, punapartainen Franssu varamiehenä. Kaikki hyvin, mutta pitokummin piti olla nainen. Sitä sukupuolta ei ollut saatavissa läheltä eikä kaukaa, oli vain emikukkaisia pajupensaita Aittokosken rannalla. Perhetarun synkkä traagillisuus olisi vaikuttanut, että minä mitä suurimmalla hartaudella olisin ollut läsnä tässä tilaisuudessa siinäkin tapauksessa, että prof. Theodor Homén olisi ollut »pitokummina». Ei toki, kansan siveys piti tarpeellisena naisen läsnäoloa tässä toimituksessa, ja pojista vanhin työnsi veneen vesille etsiäksensä naista. Mistä, sitä emme tietäneet. Me näimme vain metsiä.

Meidän täytyi kiiruhtaa edelleen.

Koskivene sysättiin vesille ja me vierimme pois virran mukana. Varmaankin ristittiin lapsi myöhemmin, jolloin tilaisuudessa oli sylikummi ja Kianto tämän parina. — Jumala olkoon lapselle armollinen!

* * * * *

Kiitollisuudella mainittakoon, että reippaan Heikkis-vanhuksen voimakkaiden aironvetojen avulla saavuimme myöhään illalla Ristijärvelle, huolimatta voimakkaasta vastatuulesta. Erosimme hänestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla.

Loppuvaikutus matkastamme näissä autioissa metsäseuduissa oli toivoa herättävä. Kulttuuri, sivistys, tieto ja siisteys tekevät parhaillaan ihmeteltäviä edistysaskeleita maassamme. Kävimme maamme nälkäseuduilla, ja sielläkin käy aineellisella ja henkisellä alalla virkeä tuulahdus, joka varmaan läheisessä tulevaisuudessa on kantava kauniita hedelmiä.

Jekaterina Panfilovna.

(Turisti- ja kulttuurikuva Punkaharjulta.)

Jokunen kymmenkunta vuotta sitten oleilin useimpina kesinä Itä-Suomen vilkasliikkeisimmillä matkailupaikoilla: Imatralla, Punkaharjulla ja Savonlinnassa. Minua halutti nimittäin päästä kosketuksiin sen suuren ulkomaalaisen matkailuliikkeen kanssa, joka täällä — ja ainoastaan täällä — meidän maassamme tulvehtii. Olin pitkän samean syksyn, pitkän talven ja kevään kyllältäni katsellut Helsingin elämää. Tahdoin vaihteeksi nähdä muutakin, nähdä sen kansan elämää ja liikettä, jolla on asuntona aurinkoisemmat seudut, jolla on veri tulisempaa ja vilkkaampaa kuin meillä. En päässyt lähtemään tätä näkemään itse heidän kotisijoilleen, tyydyin katselemaan heidän menoaan yllämainituilla paikoilla.

Näin jouduin Punkaharjulle asumaan. Aluksi siellä oli pelkkiä suomalaisia. Siivoja, hienoja ja musikaalisia suomalaisia. Helsingin silloinen kuuluisin tenorinlaulaja rouvineen, koulutettu sopraano ja altto sekä minä muodostimme kuoron, joka illan tullen heläytteli lauluja tähdistä, kukista, rakkaudesta ja kaikesta siitä hempeydestä, joka tulvimalla tulvii esille meidän sekakuorolauluistamme. Oli kaunis kesä, aurinkoinen ja leppoisa; heikot tuulet nukahtivat säännöllisesti levolle jo iltapäivällä. Rasvatyyntä kaikkialla auringon laskiessa. Kustakin puistoon hakatusta aukosta näkyi hohtoisia peilejä silmänkannon päähän. Tähän ympäristöön sulivatkin hennot, kainot »Sylvian laulut» kuin omaan maaperäänsä. Helskytettiin laulua »Nuku rauhaton sydämein», vaikkapa sellaista ei tavattu yhtään koko meidän suuressa parantolaseurueessamme. Suomen kesä, Punkaharju ja meidän oma lihamme ja hidas verenkiertomme olivat jo ammoin hiljentäneet kaikki sydämen myrskyt, ja tyyneys, yhtä perusteellinen kuin Puruveden selillä iltaisin, vallitsi jokaikisen mielessä.

Mutta sittenpä eräänä päivänä Jekaterina Panfilovna tuli Punkaharjulle. Hän tuli suoraa päätä mustan mullan seuduilta. Hän oli tulisen Sarmatian tyttäriä, jossa kaikki on virallisesti vartioitua ja vakoiltua paitsi — rakkaus.

Jekaterina tuoksui kaikille hienoimmille lemuille, hän tuoksui pitkän matkan päähän. Kainot, hennot kukkaset Punkaharjun rinteillä sulkivat kupunsa umpeen väkevän hajun pakosta, vanamot painoivat teränsä maata vasten välttääkseen sitä lemua, mikä Jekaterinan jokaisesta vaatekappaleesta sinkosi ilmaan. Missä Jekaterina kulki, siinä petäjien pihkanhajukin menetti voimansa.

Ja minkä sähinän hänen jokainen liikkeensä aikaansai! Heinäsirkat loikkivat suoraan ilmaan hänen lähetessään varvikossa, ja turilaat levittivät punertavat siipikuorensa lentääkseen suin päin minne siivet vain jaksoivat kantaa. Jekaterinan kaikista alusvaatteista lähti sellainen silkinkahina, etten sitä koskaan ennen muista kuulleeni. Kuinka hiljaa ja äänettömästi meidän suomalaiset naisemme liikkuivatkaan kukkakentillä pumpulipitseineen aluspukimiensa helmoissa, aivan kuin yöperhoset. Jekaterina touhusi kuin parveileva mehiläisjoukkue.

Jekaterinalla oli kastanjanruskea tukka levällään, jotta kesäinen ahava pääsisi tunkeutumaan tukan juurikin saakka. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, tumma ihonväri, aito itämaalainen, vaikka hänellä ei ollut tuota kehittyneemmille venakoille niin ominaista ylitsevuotavan rikasta rintarakennetta, niin sanoakseni arbuusimaista lajia, vaan pikemminkin, ottaakseni edelleen vertauksen arokasvistosta, unkarilaista melonia muistuttava muodostus.

Jekaterina heitti heti, astuessaan meidän romanttiseen seuraamme, tutkivan katseen miessakkiin, joka sattumalta oli siihen aikaan sangen vähälukuinen juuri tapahtuneiden poislähtöjen takia. Naisia sakeesti, mutta miehiä harvakseen. Hän kulki kuin leijona hakien kenen hän nieltä mahtaisi. Lopuksi hän valitsi minut uhrikseen.

Istuin muutamana iltana rantahuvilan verannalla soitannollisen iltaman jälkeen hotellissa, tunteet kukkuroillaan heleintä lyriikkaa tuomien ja syreenien ihanuudesta. Istuin ääneti ja yksin ja katselin hyttysten hyppyjä puitten latvojen tasalla. Silloinpa ilmestyi Jekaterina Panfilovna, en tiedä mistä.

— Pardon! — muuta hän ei aluksi sanonut.

— Pardon! sanoin minäkin ja nousin kohteliaasti pystyyn.

— Pardon! Te olette ihmeellisesti serkkuni näköinen, joka asuu Venäjällä. Olen jo aikaisemmin aikonut puhutella teitä, mutta kun kuulin, että te puhuitte suomea, ymmärsin, ettette voinut olla serkkuni.

Tämän hän lausui heläjävällä saksalla, jonka kielen hän oli oppinut Smolnan naisopistossa. Hän oli kymmenkunta vuotta sitten läpäissyt tämän ylhäisen opiston. Ja kello huvilan salissa pompatti kymmentä.

— Sehän on hauskaa kuulla, vastasin minä ja asetin tuolin Jekaterinan istuttavaksi.

Ja sitten ryhtyi hän kertomaan nuoruudestaan eräässä kaupungissa mustan mullan alueella, jossa serkkunsa, minun haahmoni, oli leikkinyt suurta sankaria neitojen parissa. Serkku oli kaikin puolin ollut oiva mies, mutta yksi omituisuus hänessä oli, hän pyrki aina suutelemaan.

Minä ehdotin, että hävisimme istumaan vähän loitommaksi rappusille, sillä tiesin, että makuuhuoneiden ikkunat olivat selkiselällään ja minun tuttavani, suomalaiset naiset, ymmärsivät mainiosti saksaa.

Siellä rappusilla ryhtyi Jekaterina yhä tarkemmin kuvailemaan serkkunsa luonnetta. Eräs hänen tuttavistaan tytöistä oli kerran kertonut hänelle, että hän on hieman tunnonvaivoissa siitä, pitikö hänen kertoa äidilleen vai eikö, että serkku joka kerta saattaessaan häntä kotia suudella napsi häntä paraatikäytävässä.

— Mitenkä te neuvoitte? kysäisin minä.

— Um Gottes willen; neiti, vastasi Jekaterina. — Suutelohan on viattominta nautintoa maailmassa. Nicht?

— Nä natyrlit, myönsin minä pontevasti.

Minä olin pakotettuna ehdottamaan pientä kävelyretkeä ihmeen ihanalle Tuunaansalmen rannalle. Tuossa tuokiossa tarttui Jekaterina minun käsikoukkuuni. Hän lemusi nardusta, tuo itämaalainen Magdaleena! Entä se helmojen sähinä ja kahina! Kuu kiipesi kuin komennuksesta puitten latvojen taakse ja heitteli läikkyviä valoviiruja pitkin salmea ja pienen kauniin Kirkkosaaren yli keskellä salmea. — Siihen aikaan ei rautatiesärkkä ollut vielä tätä pyhättöä raiskannut. — Hän oli raskas tuo suloinen Jekaterina käsikoukussa ja hän painaltui kiinni kupeeseeni niin, että kylkiluut vaipuivat kylkiluiden lomiin. Vanha taru ikä-äitimme Eevan luomisesta välähti mieleeni.

Tunsin selvästi, että minun oli suudeltava. Olisipa Jekaterina edes ollut toisen aviovaimo, niin olisi ollut helpompaa leikkiä Jooseppia. Mutta hän oli täysin vapaa, nuori, iloinen leski. Eipä minulla siis ollut syytä kieltää häneltä tuota viatonta iloa. Koetin virkistää kotoa perittyä siveellisyyttäni, mutta se ei jaksanut saada äänivaltaa. Kaikilla paremmilla ihmisillä jälkeen Goethen on kaksi haltijaa sydämessään, toinen hyvä ja toinen paha, paha aina monta vertaa voimakkaampi. Ja elämän kulku on sellaista, että hyvä aina joutuu alakynteen. Aivan niinkuin Paratiisissa.

Aprikoidessani näin muiskujen arvoa siveellisessä suhteessa lasketteli Jekaterina juttuja serkkunsa seikkailuista tyttöparvessa.

— Te olette aivan ihmeellisesti hänen näköisensä, huudahti Jekaterina.

Olin näinä hetkinä edustavinani koko Suomen miehistä nuorisoa. Pitääkö minun huudahtaa: mene pois, kiusaajatar, vai tuleeko minun suudella? Paha haltijatar kuiskasi: sinä joudut kaikkien halveksimaksi, jollet tee naiselle mieliksi, hänellä kun vielä on niin vähäiset pyyteet. Sinulla on rinnallasi nainen mehevien arbuusien kotimaasta, virvoita häntä suutelolla. Muuten olet iankaikkinen nahjus. Minkä muiston hän saakaan Suomen miehisistä miehistä, jos kiellät. Minkä Suomen vihollisen sinä herätätkään hänessä, jollet tee mieltä myöten. — Hyvä haltijatar vaikeni näitten perustelujen pakosta, varsinkin viimeisen.

Päättävästi astuin alas lautalle, joka oli kiinnitetty laituriin. Istuuduimme penkille.