Part 5

— Paks, paks, paks!

Jekaterina oli kerrassaan taituri muiskuttelemisen alalla.

En luule, että Salomonin morsiankaan »Korkeassa Veisussa» teki asiansa luontevammin.

Katsoin kelloani. Se osoitti 20 minuuttia yli kymmenen. Suomalainen rekordi siihen aikaan sivistyneen naisen kanssa.

Eräällä väliajalla kysyi Jekaterina äkkiä:

— Mikä on isänne ristimänimi?

Ihmettelin suuresti, mitä isävainajallani oli aluksella tekemistä, mutta vastasin:

— Hän on kuollut, mutta hänen nimensä oli Johannes.

— Nuh, Ernst Ivanovitsh! sanoi Panfilovna riemuiten.

Ernst Ivanovitsh, Ernst Ivanovitsh! — Rangaistus seurasi pikemmin kuin olin odottanutkaan. Kuu kadotti valonsa, en luule, että enää suudeltiin kotvaan aikaan. — Ernst Ivanovitsh. — Venakon kanssa joutuu »sinuksi» jo 20 suutelon perästä, joskus ehkä aikaisemminkin.

Mutta olinhan kumminkin hankkinut Suomelle ystävättären Venäjän sivistyneimpien naisten joukosta.

* * * * *

Minä olin auttamattomasti kytkettynä Jekaterinan kavaljeeriksi hänen oloajakseen Punkaharjulla.

Hän pyrki ulos vesille. Hankin veneen ja autoin Jekaterinan veneeseen. Hän asettui perään istumaan, nappasi kätensä ristiin ollenkaan yrkäiiemättäkään tarttua melaan. Sousin, mutta kevyt vene pyöri ympäri. Minun piti käydä huopaamaan voidakseni ohjata oikeata suuntaa. — Aito smolnalaista kulttuuria. — Kun vihdoin sain veneen liukumaan minne tahdoin, sanoi Jekaterina kehoittavasti:

— Vot, vot, vot Ernst Ivanovitsh.

— Puh!

Ruuhemme luisti hitaasti harjun siropiirteisten lahtien ja niemien ohitse. Jekaterinan suortuvat liehuivat tuulessa. Hän hyräili laulua: »Oi sano hänelle» venäläisillä sanoilla, jotka muistuttivat muiskun läiskytyksiä. Heikko tuulenhenki toi sieraimiini itämaisia tuoksahduksia Jekaterinan silkkisistä pukimista. Me sivuutimme Runebergin kukkulan alla sijaitsevan lammikon rantueita. Nytpä Jekaterinaa rupesi haluttamaan maihinnousu. Mutta ensin hän tahtoi tietää, oliko Punkaharjulla käärmeitä.

— En ole koskaan nähnyt Punkaharjulla käärmeitä, enkä ole kuullut muittenkaan sellaisia nähneen.

— Minä kuolen, jos näen käärmeen, sanoi Panfilovna.

Luottakaa minuun, olen vanha käärmeentappaja.

— Suojelkaa minua.

— Immer.

Lykkäsin veneen perän rantaan. Jekaterina vain istua kökötti paikallaan. Minun piti nousta auttamaan häntä veneestä.

Oli ihmeen ihanaa tällä rannalla, ennenkuin Takaharjun parantola sinne rakennettiin.

Me kuljimme runollisissa aatteissa tämän ihanan lammen rantamailla, ja Jekaterina tahtoi minua uimasilta poimimaan hänelle lummekukkia, joita kasvoi kirkkaassa, syvässä vedessä. Hän huusi haltioissaan:

— Wasserlilien, Wasserlilien!

Häveliäisyyteni esti kumminkin minua täyttämästä tätä kohteliaisuuden vaatimusta. Lupasin veneellä hankkia hänelle sylin täydeltä näitä ihanoita kukkasia.

Palasimme sitten veneeseemme. Juuri tullessamme alukseemme kahisi ruohikko aivan Jekaterinan pikku jalkojen edessä. Suuri käärme kiemurteli rantakivillä ja kiiruhti järveen. Jekaterina heittihe hervottomana taapäin, minä kaappasin hänet vasemmalle käsivarrelleni. Hän lepäsi kaarena käsivarrellani, tukka ja kädet roikkuen maata vasten. Käärme ui ulos järvelle pää kohona ja keltainen viiru loisti ohimoilla. — Vaaraton tarhakäärme. — En voinut irroittaa silmiäni uivasta käärmeestä, niin komeana liukui hän järven pinnalla, vaikka Jekaterina lepäsi kuin ryöstetty sabinitar käsivarrellani. Vasta käärmeen kadottua näkyvistäni kiinnitin huomioni Jekaterina parkaan. Hän lepäsi liikkumatonna, aivan kuin kuoleman omana käsivarrellani.

Nytpä olin poikana lukenut ruotsalaisten tätien romaaneista miten perille päästään, onko pyörtymyskohtaus luonnollista vai teeskenneltyä. Kun pikkurillillä painaa silmälautasta, ja kaunotar jarruttaa vastaan, silloin se on teeskenneltyä, jos silmälautanen aukeaa, silloin se on luonnollista.

Jekaterina jarrutti vastaan kaikin voimin. — Aito Smolnan kulttuuria. ‒

Sopivin keinoin sain Jekaterinan hereille. Hän hieroskeli silmiään, kietoi kätensä kaulaani ja hymyili autuaallisesti.

Keksin mielestäni sukkelan vertauksen.

— Jekaterina Panfilovna! Eikö teidän mielestänne tämä muistuta paratiisia? Tämä jumalallinen puisto, nämä kirkkaat vedet, käärme, te Eeva, minä Aadam.

Mutta Jekaterina vavahti kuin todellakin käärmeen pistämänä.

— Ei saa laskea leikkiä pyhistä asioista.

Hän oli yltiöpäinen uskovainen. Olin kerrassaan unohtanut, että elävä lemmen tunne ja elävä uskonnollinen tunne ovat kaksoissisaria.

Jekaterina esiintyi nyt vallan toisessa valossa kuin ennen. Minä kiinnyin yhä enemmän hänen psykeensä. Mahdoton ilmiö meidän protestanttisessa, raittiissa maailmassa. Mutta hän pohjasi syvälle niihin maaperiin, mistä kristillisyys muinoin versoi esille. Tässä maailmassa toinen päivä omistettiin ankaralle paastolle, toinen hurjimmille mellastuksille. Olin seisovinani kasvoista kasvoihin jonkin Baalin tai Mylittan papittaren edessä. Hänen pukunsa tuoksu vaikutti minuun kuin suitsutus jostakin aasialaisesta temppelistä.

— Jos uskoo Jumalaan ja hänen pyhiin menoihinsa, niin saa kaikki syntinsä anteeksi, sanoi Jekaterina lämmöllä.

— Mutta emmehän me ole syntiä tehneet, oli minun hieman typerä väitteeni.

— Ei, ei, emme me. Minä tarkoitan vain ylimalkaan.

Ilmielävä abbé Coignard naishaahmossa, toisin sanoen kristitty alkuperäisimmässä ilmestysmuodossaan, joka luottaa uskon ja sakramenttien kaikki puhdistavaan voimaan. Samoin kuin nuohoja tulee valkoiseksi ja puhtaaksi saippualla ja vedellä, samoin puhdistuu kristitty kaikesta synnin loasta uskon ja armonvälineiden kautta. Tätä ihanaa lääkettä synninhaavoille tarjoavat helpoimmin katoliset uskot tunnustajilleen. Tästä johtuu näiden suuri vaikutus ihmismieliin vielä tänäkin päivänä.

Miten ihana hän oli tuo Jekaterina lujassa varmuudessaan syntien anteeksisaamisesta. Hän seisoi edessäni kuin pyhimys valmiina rukoilemaan — ja suutelemaan. En voinut olla lausumatta ihmettelyäni hänen maailmankatsomuksestaan, joka mielestäni oli niin ehyt ja historian pyhittämä. Meistä tuli jälleen parhaimmat ystävykset ja me laskeuduimme tämän maailman laaksoihin liideltyämme hetkisen uskonnollisten kysymysten eksyttävissä avaruuksissa.

Poimimme lumpeen kukkia ja Jekaterina koristi tumman tukkansa suurella, valkoisella kukalla.

Mutta Jekaterinan täytyi palata takaisin omaan maahansa. Seurasin häntä Savonlinnaan. Suhteemme oli muuttunut yhä enemmän niin sanoakseni uskonnolliseksi, vahvasti mystillisyydellä väritetyksi. Jekaterina rakasti luojaansa ylitse kaikkia kappaleita, mutta myöskin kaikkia Hänen luomiaan, niiden joukossa luomakunnan vähäisintä olentoa, minua. Hänpä ei leikin vuoksi kantanut nimeä Panfilovna.

Laiva seisoi laiturissa valmiina lähtöön. Jekaterina tungeskeli kannella kylpyvierasten tiheässä joukossa. Juuri ennen lähtöä tahtoi Jekaterina minua seuraamaan itseään hyttiinsä. Haltioitunein elein ja kummallisesti hehkuvin silmin kulki hän edellä, minä uskollisesti jäljessä. Astuimme hyttiin ja Jekaterina sulki visusti oven. Joka taholla oli kukkia kaikissa vesilaseissa ja pöydällä suuri valkoinen leipä.

Jekaterina piti minulle säihkyvän puheen. Hän luetteli kaikki minun hyvät puoleni, ja niitä oli monta, osalta itselleni siihen saakka tuntemattomia. Mutta niinhän sanotaankin, että itsensä tunteminen tässä maailmassa on vaikeinta. Hän sanoi, että hänellä minun seurassani oli ollut sanomattoman hauskaa. Varustauduin liikutettuna suorittamaan yhden tahi pari hellää jäähyväissuuteloa, mutta suuteleminen ei tällä kertaa ollut Jekaterinan tarkoituksena. Hän osoitti leipää ja sanoi:

— Luterilaisena ette tiedä, mikä leipä tuo on.

— En.

— Se on pyhä leipä, ostettu Savonlinnan kirkosta. Kun ystävä tarjoo toiselle tällaisesta leivästä, niin siitä seuraa onnea ja menestystä elämässä. Ettekö tahtoisi ystävällisesti maistaa leipää.

Pienoinen kabinetti, ruusunhaju, Jekaterinan tuores parfymi, hänen hehkuvat silmäyksensä, kaikki tämä teki minuun syvän vaikutuksen, aivan niinkuin olisin otettu jäseneksi johonkin itämaalaiseen salaperäiseen hengelliseen seurueeseen. Kävin leivän nipukkaan kiinni, mursin sen ja pistin suuhuni. Mutta se oli rutikuiva se kärki, se rapsahti rikki hampaissani ja murskautui tuhansiksi teräviksi kiteiksi. Yksi näistä pujahti väärään kurkkuun. Minä olin rykiä kuolemattoman sieluni ulos ruumiistani, Jekaterina takoi pienillä nyrkeillään lapaluitani, muutama lasi vapautettiin ruusuistaan ja minä tyhjensin karafiinin. Keuhkoissani sihisi ja suhisi kuin ahjossa. Vihdoin sain sanotuksi seuraavat sanat:

— Lutherin opin mukaan olen minä kelvoton nauttimaan pyhiä paloja.

— Ei niin, ei niin Ernst Ivanovitsh! Hän tahtoo teitä tällä tarkasti muistamaan tätä juhlallista hetkeä.

Tyydyin tähän teologiseen selitykseen ja siirryin hellästi hyvästelemään. Viimeisen suutelon sain otsalleni. Se oli pyhä suutelo. Mutta samassa kuiskasi Jekaterina seuraavan kauniin, saksalaisen värssyn:

Es wär' so schön gewesen. Es hat nicht sollen sein.

Ei ole olemassa mitään rajaa pyhän ja epäpyhän välillä. Itse elämä on sittenkin pyhintä mitä tunnemme.

Silmät punaisina kuin vasta ongitulla särellä seurasin Jekaterinaa kannelle ja olin viimeinen maihin astuja.

En voinut ottaa osaa jäähyväislauluihin rannalla, sillä pyhät kiteet kaivelivat yhä syntisessä kurkussani.

Liinallaan huiskuttaen katosi suutelusiveä Jekaterina kohti Pihlajaveden selkää. Hän katosi ikipäivikseen minun ruumiillisista silmistäni.

Ylpeilen sentään siitä, että hän kuolinhetkeensä saakka oli lämmin Suomen ystävä, ja toivon että hänestä tulee innokas esirukoilija, kun minun paikkani määrätään ikuisuudessa.

Punkaharju.

Kauneimmilla naisilla ei aina ole kauneimmat nimet. Eipä liene mahdotonta, että joku Eulalia tahi Petronella joskus maailmassa ovat olleet kaunottaria. Kun venäläisten kirjailijain romaaneissa luen jostakin Maria Skorodumovasta talli Fjokla Klimpujevasta, en pääse siitä käsityksestä, että he ovat hirvittävän näköisiä, että heillä on mustat viikset ja puhuvat möräkällä äänellä sekä polttavat väkeviä sikareja. Siitä huolimatta kirjailija väittää joka kymmenennellä sivulla, että he olivat hurmaavan kauniita, että nuoret miehet olivat hullaantuneita heihin.

Samoin on Punkaharjun laita. Se ei kaiu kauniilta suomenkielellä, mutta vieläkin rumemmalta ruotsinkielellä. Eräs sanomalehtimies tanskalaisesta »Politiken»-lehdestä kirjoitti kerran artikkeleita Punkaharjulta ja väänsi nimen siihen määrin, että se kerrassaan loukkasi säädyllisyyttä. — Rumasta nimestään huolimatta — punka merkitsee sianselkää — on se kumminkin Suomen tätä nykyä kaunein puisto, ja kauneimpia mitä minun syntiset silmäni koskaan ovat äkänneet.

Puhun vain Punkaharjun »puistosta», sillä asian laita on se, että Punkaharjun hongat ovat siihen määrin varttuneet, että ihanat näköalat jäävät minun silmistäni syrjään. Katselen ja ihailen nykyään etupäässä noita pitkiä, punaisenruskeita hongan runkoja, jotka seista sojottavat niin suorina ja terhakoina, ikäänkuin tahtoisivat huudahtaa: »täällä on meillä hyvä olla, täällä meillä on herkullista nautittavaa sakeasta soramaasta, täällä kirkkainta juotavaa palan painoksi, täällä on honkain koto». Näitten honkien komea ryhti, tuuhea ulkomuoto, pihkainen runko vastustamattomasti tartuttavat reipasta mieltä katsojaan. Ilostuu heidän elämänilostaan, heidän ylpeästä pystyasennostaan, ei voi olla suoristamatta omaakaan selkäänsä, tuntee itsensä yhtä pöyhkeäksi ja iloiseksi kuin hekin.

Kun heittää silmäyksensä uinaileviin, peilikirkkaisiin salmiin ja lahtiin, joutuu hentomielisyyden valtaan ja — jos houkutuksia on tarjolla — lemmentautiin, mutta heitäppäs katseesi petäjiin, niin sielusi taas pääsee tasapainoon. Hongat muodostavat niin sanoakseni siveellisen aineksen näköaloissa.

Niin ne vaikuttavat minuun; en tiedä, mitä ne vaikuttavat moniin nuoriin venäläisiin ja venakoihin, jotka nykyään samoilevat harjulla. Ne voivat, nuo venakot, olla ihanoita ilmestyksiä, kaikki nuo Mariat, Fjoklat, Tatjanat ja Jekaterinat, nimistään huolimatta, aivan niinkuin Punkaharju itsekin.

Silmäys Punkaharjun historiaan.

Punkaharjulla on varmaankin hämärässä muinaisuudessa rehoittanut yhtä tuuhea mäntyparatiisi kuin nytkin. Ehkäpä vielä paljoa suurenmoisempi. Hongat ovat olleet vanhemmat ja suuremmat, ne ovat olleet pörröiset ja villimmät nähdä. Siellä on seistä törröttänyt noita kuivuneita keloja, koristeellisia ja pahvinharmaita, vääntyneille oksankarankoineen. Tämä oli Punkaharjun villi barbaariaikakausi. Punkaharju-jätin siistit jälkeläiset muistuttavat esi-isiään, mutta ovat enemmän sirostetut, paremmin kammatut kuin ne. Puiston puut ovat myöskin ottaneet mallia nykyajan siisteistä ihmisistä.

Tätä barbaariaikakautta kesti yhtä kauan, kuin kansa eli metsästyksellä ja kalastuksella. Silloin saivat metsät seistä rauhoitettuina. Silloin piti oravalla olla puita missä hypellä, näädällä oksia mistä ponnistaida ahdistellessaan hurjasti saalistaan, silloin piti kontiolla olla kaatuneita keloja minkä alle pesiään suoritella, silloin hukalla tiheitä näreikköjä missä piilotellaida päivisin. Silloin tekivät nahat kauppansa Laatokan ja Suomenlahden rantamilla. Hansalaiset välittivät metsästäjäin kauppoja suuren maailman kanssa.

Ensimmäiset ihmiset, mitkä Punkaharjun ihanoita näkyjä silmäilivät, olivat »laihat pojat lappalaiset, väkäsilmät, vääräsääret». Mitkä erinomaiset metsästysmaat ja oivalliset apajapaikat olivatkaan näillä talleroisilla. Puruveden muikut ja siiat ovat tänäkin päivänä kuuluisia herkkuja, kuha on kuulakampi, ahven koreampi ja kirjavampi tässä läpikuultavassa vedessä kuin muualla. — Minulle, lappalaisten myöhään syntyneelle jälkeläiselle, on tapahtunut se ihme, että monen sylen päästä näin koreankirjavan ahvenen tempovan uistinta yhtä selvästi ja tarkasti, kuin jos se olisi uinut ilmassa eikä vedessä. Niin läpinäkyvää on Puruveden vesi. — 1500-luvulla kalastettiin Puruveden rantamilla 400:lla nuotalla.

Lappalaiset asuivat seutuvilla vielä kauan historiallisellakin ajalla. Vielä Kustaa Vaasan hallitessa 15-sataluvulla tavataan 5 lappalaisperhettä asuvina läheisessä Rantasalmen pitäjässä. Punkaharjulla on tila nimeltä Kotila, missä nyt Finlandian hotelli sijaitsee. Ehkäpä lappalaiset tänne suojaisen lahden poukamaan pystyttivät ensimmäiset kotansa.

Ovatko muinaisgermaanit koskaan metsästelleet ja kalastelleet Punkaharjun rantamilla? Tähän on vaikeaa vastata, sillä kysymys ei ole vielä tullut tarkasti valaistuksi. Länsi-Suomessa tavataan germaanisia nimiä kaukana sisämaassa vesistöjen varsilla. Karjalassa ne ovat harvinaisemmat. Mutta väitetään, että sana Saimaa on johdettava muinaisgermaanisesta sanasta Saivas = sja = sjö — vesi. Tästä saan rohkeutta selitellä paria paikannimeä Punkaharjulta germaanilaisiksi, vaikkapa minulta puuttuukin samaa kekseliäisyyttä ja lentoa, kuin mitä Strindbergillä oli, ja mikä on ominaista Wetterhoff-Aspille, ja vaikka minun selitykseni kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin tällä viimeksimainitulla.

Punkaharjun omistajina on vielä viime vuosisadan alkupuolella ollut kaksi kylää, Laukansaari ja Tuunaansaari. Laukansaaren nimessä on kantasanana »laukka». Se merkitsee vettä. Suola-laukka = ruots. saltlaka (e). Laukardag (Lördag) = suomal. lauantai = pesupäivä. Laukaan pitäjä — vesipitäjä, norjalainen Lagen = vesi; italialainen lago = latinalainen lacus = suomal. järvi. Siis indoeurooppalainen runko, joka merkitsee vettä 1. järveä. Laukansaari siis merkitseisi juuri samaa kuin täällä saaristossamme paikka, jonka nimenä on »Sjöholmen».

Ja nyt reippain mielin Tuunaansaaren kimppuun! Vanha ruotsalainen sana »tuna» merkitsee aita l. aitaus. Vertaa Sigtuna, Eskils-tuna, Snapper-tuna, Lund-tuna, jota viimemainittua myöskin Lontooksi sanotaan. Siis Tuunaansaari = saari, joka on aidattu. Mikähän aita se mahtoi ollakaan? Nyt vanhat tiedonannot mainitsevat, että muinaisaikoina villipeurat juosta kopistelivat Savon kaikissa metsissä. Vielä 1800-luvun alussa niitä nähtiin Rautalammilla. Vuonna 1693 oli vielä aidan jäännöksiä nähtävinä Rantasalmen ja Leppävirran rajamailla, jota aitaa oli käytetty peurojen satimena. Siis ei Tuunaansaari ole ollut mikään puinen rintavarustus, vaan hyvin yksinkertaisesti paikka, jossa peuroja on aituutettu.

Siis, todistelu on sitovaa, kunnes tutkija ilmenee, joka kykenee sen kumoamaan. Tu fri, niinkuin ruotsalainen sanoo, siihen asti! — Voisihan myöskin johtaa nämä sanat sukunimistä: Laukkanen ja Tuunainen.

Kalastaja Sjöholm Laukansaaressa ja metsämies Thuneberg Tuunaansaaressa eivät rakastaneet lapinpoikaa Kotilaista Kotilan talosta. Hän oli aina heidän jaloissaan. Hän laski pyydyksensä muka heidän kalavesiin, niin että he vihdoinkin eräänä kauniina kesäaamuna, kun Kotilainen koki mertojaan Runebergin kunnaan juurella, paukauttivat Kotilaisen päälaen murskaksi. — Jo siiloin oli muodissa, että vaarallisesta kilpailijasta päästiin tällä mukavalla, yksinkertaisella tavalla, vaikka se ei tapahtunut niin juhlallisilla paukkeilla eikä niin monilla rukouksilla Ylimmän puoleen kuin mikä nykyään on tapana. — Leskivaimo Kotilainen muutti monien vinosilmäisten orpolastensa kanssa pohjoiseen, rauhallisemmille apajapaikoille.

Mutta sitte alkoivat karjalaiset tunkea sisään. Ne tulivat Laatokan rantamilta. Sortavalan saaristossa ovat seuraavat kylät ja saaret viervieressä. Kylät ovat nimeltään Kerisyrjä ja Ruokojärvi, saaret Pellotsalo ja Vaaherlahti. Ja juuri samat nimet tavataan Punkaharjun seutuvilta. Kerimäki on pitäjän nimi, mihin Punkaharju kuuluu, Kerimäen lähettyvillä on Ruokojärvi, ja Puruvedessä on saaret Pellossalo ja Vaahersalo. Tästä voimme päättää, että nykyinen asutus on peräisin Karjalasta.

He tulivat vanhimpina aikoina tänne turkiksien pyyntiin ja anastivat parhaimmat metsästys- ja kalastuspaikat. Punkaharjusta etelään käsin on Putikon kylä. Putikko merkitsee tietä, jota metsäneläimet ovat tallanneet, sekä myös aluetta, missä ainoastaan vissit henkilöt ovat oikeutetut virittelemään ansojaan. Ensimmäiset asukkaat siis elättivät itsensä metsästyksellä ja kalastuksella, samalla elinkeinolla, millä lappalaiset ja mahdollisesti germaanit aikaisemmin.

Mutta sitten hyökkäsivät ruotsalaiset Karjalaan. He rakensivat Viipurin linnan valloitustansa tueksi. Mutta Novgorodia ei saatu kukistetuksi. Se piti kuin pitikin Laatokan rannat saaliinaan. Pähkinälinnan rauhanteossa 1323 vedettiin raja näitten kahden valtakunnan välillä. Miten raja kulki näissä rajattomissa erämaissa ja osaksi tuntemattomien järvenselkien yli, on epätietoista. Mutta se tiedetään varmasti, että raja hipoi Punkaharjua. Raja kulki nimittäin Säämingin Särkilahdesta, peninkulman päästä Punkaharjun länsipuolelta, poikki vesistön Kerimäen halki Varkauden vesistölle j.n.e. Täten joutui Punkaharju kuulumaan Novgorodille ja Käkisalmen lääniin. Mutta tämä tapahtui vain paperilla.

Todellisuudessa Punkaharju kuului Suomeen. Savolaiset viis välittivät valtiollisista rajoista näissä erämaissa. He tarvitsivat Puruvettä kalastaakseen ja anastivat sen hyvin yksinkertaisesti. He metsästelivät ja kalastelivat sydämensä pohjasta Takaharjun ja Runebergin kukkulan rantamilla, ja jos Käkisalmen karjalaiset pistivät nokkansa heidän mailleen, valmistettiin niille verinen lähtö. A. Oksanen kirjoittaa »Savolaisen laulussa»: »Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmen suut, niin niistäpä useampi hyv' ois' todistamaan, täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni, edestä Suomenmaan.» Jos mitä paikkaa, niin Punkaharjua se koskee, sillä tämä ihana harju on vuosisatojen kuluessa aina vaan ollut saman heimon verisenä erottajana, sekä samalla kahden mahtavan valtakunnan rajana.

Rajariidoissa mentiin vihdoin niin pitkälle, että Ruotsissa tekaistiin väärennetty rajaselitys, jossa kansan mielivaltaisesti pystyttämät rajapyykit väitettiin olevan peräsin Pähkinälinnan rauhanteon rajankäynnistä. Väärennetyn selityksen mukaan joutui Punkaharju kuulumaan Ruotsille.

Tukeakseen tätä riidanalaista rajaseutua rakensivat ruotsalaiset Olavinlinnan, niinkuin tiedämme, sangen lähelle Punkaharjua, Täyssinän rauhassa 1595 ja Stolbovassa vähän myöhemmin ratkaistiin asia lopullisesti. Punkaharjusta tuli suomalainen seutu, niinkuin se todellisuudessa aina oli ollut.

Uuden ajan sarastaessa, Kustaa Vaasan aikoina, olivat savolaiset jo suureksi osaksi luopuneet entisistä elinkeinoistaan ja ruvenneet kaskenpolttajiksi. Nyt paukkui kirves Punkaharjun hongikossa. Eipä muuten luulisi, että tämä harju houkuttelisi maanviljelykseen. Mutta niin eivät alkuasukkaat tuumineet. He kaskesivat ja polttelivat kaikin voimin näitä rinteitä aina 20—30 vuoden väliaikojen päästä. Kuiville kankaille he kaikkein mieluimmin kellistivät huuhtansa.

Mutta sitten seurasi 70 vuoden ajanjakso, jona Punkaharju kuului Venäjälle. Se alkoi Pikkuvihan jälkeen, vuodesta 1743, ja sitä kesti aina vuoteen 1812, jolloin n.s. »Vanha Suomi» taas yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Pikku vihan jälkeen hallitsivat venäläiset myös Savonlinnaa, Tämän linnan suojaksi olivat he myöskin anastaneet maata linnan ympäriltä, suunnilleen noin 2 peninkulmaa sekä länteen että pohjoiseen ja itään. Itään juuri niin paljon, että Punkaharju tuli kuulumaan Venäjälle. Raja kulki noin 3 km:n päässä harjusta itään, yhdensuuntaisesti harjun kanssa, Ruohoniemestä Laukansaaren syrjätse Turtinniemeen, joka sijaitsee lähellä Punkasalmen lauttapaikkaa. Venäläiset tarvitsivat tätä harjua kesänaikaan, päästäkseen maata myöten Savonlinnaan.

Tämä valtionrajan läheisyys toi uudelleen murheen ajat Punkaharjun seuduille. Taas tuli lisäksi se seikka, että raja oli vedetty niin huolimattomasti, että monet tilat eivät kuuluneet kummallekaan valtakunnalle, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Näitä sanottiin »väittelynalaisiksi tiloiksi». Kerimäen pitäjässä niitä juuri olikin runsaasti; niitä oli 23, mantaaliltaan 10 17/46 ja 115 savua, jotka ainoastaan maksoivat veroa papistolle. Näistä tiloista sanoo v. Knorring teoksessaan »Gamla Finland eller det forna Wiborgska Gouvernementet»: »Nämä niinkuin muissakin pitäjissä tavattavat 'väittelynalaiset tilat' olivat ilman tuomaria, jonka tähden niihin tulvi rikoksellisia, jotka sieltä hakivat turvaa, kunnes oli pakko laatia näitä varten erityinen yhdistetty oikeus, jossa istui sekä ruotsalaisia että venäläisiä tuomareja.» — Vaikkapa minulla ei lienekään erityisen esiinpistäviä rikollisia taipumuksia, en voi olla välinpitämätön sellaisten seutujen suhteen, jotka 70 vuotta ovat tulleet toimeen ilman omia tuomareja, omia käräjiä, omia tuomioita. Että tässä »yhdistetyssä oikeudessa» tuoreella Puruveden lohella tahi siialla oli suuri sananvalta, se on päivän selvä asia. Olisipa todellakin hauskaa saada kuva tällaisesta sekalaisesta oikeudesta, jonka edessä kaksi »Punkaharjun konnaa» oli vastaamassa rumista töistään. — Mutta että nämä »väittelynalaiset asukkaat» käyttivät hyväkseen tätä ihanaa vapauttaan, siitä kertovat vanhat paikkakuntalaiset pöyristyttäviä kertomuksia. Ruohoniemen kylässä Punkaharjun rajakylässä oli näitä tiloja kokonaista 5 kappaletta. Siihen aikaan oli Punkaharju kauhun paikka. Murhapoltot ja väkivallantyöt olivat aivan yleisiä. Kateelliset ja julmistuneet naapurit siirtyivät valtion rajan yli, sytyttivät vihamiestensä ladot ja polttelivat ruisaumoja Punkaharjun rinteillä ja livistivät, työnsä tehtyään, takaisin omaan maahansa tahi »väittelynalaisiin taloihin», joissa »Jumalanrauha» aina ja lakkaamatta vallitsi.