Part 3

Nousimme laivaan ja kiipesimme heti Salo I:n yläkannelle. Aurinko hellitti ja uuvutti. Puheenjohtaja, joka on todellinen auringonpalvelija, heittäytyi heti pitkäkseen yläkannelle, nojasi väsyneen päänsä pelastusrinkeliin ja antoi auringon kirjailla poskensa intiaani-punaisiksi. Minä en sietänyt Kajaanin aurinkoa, vaan painuin kannen alle, jossa toivoin voivani lyhennellä matkan hetkiä alkuasukkaiden kanssa juttuamalla, sillä tiesinhän, että seudun väestö oli kielevää lajia, tänne vaeltaneita savolaisia ja karjalaisia.

Etukannella oli ryhmitys jo tapahtunut. Puheltiin ja naurettiin täysin kurkuin. Kannen alla olivat myöskin jo kaikki täydessä puhetouhussa. Kivesjärven puolelta pistihen vene esille ja pysähdytti laivamme. Venettä sousi tyttö, jota heti kanssamatkustavat nuorukaisemme koettivat kietoa hauskoilla kysymyksillä, joihin tyttö singahutti vastauksensa kevyesti ja iloisesti. Hänen lähdettyään jatkettiin keskustelua taasen ryhmissä.

Pistäydyin peräsalonkiin. Täällä olin minä kotonani. Tapasin ihmisiä, jotka taisivat ja tahtoivat käyttää kieltään myöskin puheluun eikä ainoastaan ruoan maisteluun. Ne olivat kaikki syntyneet ja kasvaneet viivan itäpuolella, suonissa virtaili savolainen veri. Muutamissa minuuteissa olimme kaikki täydessä keskustelussa. Vähitellen puheen vieriessä kävi selville, mitä kaikki olimme miehiämme, ilman että sukunimiämme ollenkaan mainittiin. Aivan kuin Euroopan kulttuurimaissa.

Sain selville, että matkatoverini olivat Kajaanista. He matkustivat eräälle Kiehimänjoen varrella olevalle maatilalle, jonka omisti toinen herrasmiehistä. Aito eurooppalaisen avomielisesti kertoi hän nuoruudessaan aloittaneensa tukkipoikana tällä seudulla. Hän oli kunnostautunut ja Jumala oli avustanut — jo vanhastaan on Hän aina huomenesta huolehtivien tukkilaisten puolella, — nyt jo uitatti hän tukkinsa muilla. Hän omisti nyt tovereineen suuren puutavaraliikkeen Kajaanissa ja voi pulskasti, josta myöskin hänen mukana oleva rouvansa oli todistuskappaleena. Ent. tukkilaiset olivat vahvasti perillä uudenaikaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja heidän naisensa puhelivat kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Heissä tapasi tuota hilpeätä »heiterkeitiä», jota joskus tapaa Germanian iloisimmissa naisissa. Eräs ummikkoruotsalainen, nuori neiti, joka vietti kesäänsä tämän perheen luona, näytti aluksi koettavan säteillä aito helsinkiläistä sovinnaista kylmyyttä, mutta ei aikaakaan, tarttui häneenkin toisten naisten peittelemätön elämänilo, ja niin olimme kaikki eurooppalaisia. Aurinkoista oli ulkona ja aurinkoista oli seurustelumme peräsalongissa. Olin, niinkuin Aisopos, etsinyt ihmisiä ja löytänyt ne helposti ilman lyhtyä.

Paraillaan ilakoidessamme pisti puheenjohtaja päivänpaahtamat kasvonsa avonaisesta ikkunasta sisään.

— Kuuleppas veli hyvä, olen saapastellut etukannella ja löytänyt siellä pelkkiä ihmisiä, joilla on ajatuksia aivokopassa ja puhe kielen kärjessä.

— Aivan samaan tulokseen olen minäkin tullut ja saman ajatuksen lausunut vaikkakin vähemmän havainnollisesti, oli vastaukseni.

Ja sitten saimme eteviin suunsoittajan lisää seuraamme.

Saavuimme nyt Kiehimänjoelle ja liehuvin nenäliinoin erosimme uusista ystävistämme.

Nyt oli puheenjohtajan vuoro esitellä löytönsä etukannella. Rivit olivat harvenneet joka laiturissa, mutta rippeet keräytyivät puheenjohtajan ja minun ympärilleni.

Oli siinä kirjava joukko ihmisiä. Eräs isäntä, yksi rakennusmestari, mutta muut pelkästään tukkilaisia läheltä ja kaukaa, kaukaisimmat aina Jaakkimasta ja Kytäjän kartanosta Hyvinkään tienoilta. Ja sitten aloitettiin pohtimiset. Ensin sukelluimme filologiaan ja suomenkielen murteista kuorittiin sen rasvaisimmat palat yhdellä vetäisyllä. Mutta sitten käytiin käsiksi päivän kysymyksiin. Päästettiin Olympialaiset kisat irti.

En ollut uskoa korviani. Oliko tämä todellakin tukkilaisten puhetta? Kuinka kumman tavalla he osasivat pilkulleen selvittää koko kisojen kulun. He puhuivat eri juoksijain saavuttamista osa-sekunneista pituusjuoksussa, he tiesivät miten kauaksi se ja se oli heittänyt moukarinsa, keihäänsä, kuulansa ja kiekkonsa. He olivat niin perillä siinä, etten minä ollenkaan uskaltanut syventyä keskusteluun. — Työmiestemme kehitys oli jäänyt minulta huomaamatta täällä Helsingissä. — Olin tähän saakka kuvitellut tukkilaisia kaiken sen pirullisuuden edustajiksi, mikä mahtuu sivistymättömään villiin roikaleeseen. Ja nyt pitävät nämä miehet minulle suukopua siitä kunniasta, jota suomalaiset ovat niittäneet kansainvälisellä kiistakentällä. Hämmästyneenä tiedustelin, mistä he kaiken tämän tietävät.

— Onhan se lehdissä, sain vastaukseksi.

Ennen ne tappelivat ja räyhäsivät muun henkisen työn puutteessa, hotasivat kekseillään yhtä usein toistensa ja rauhallisten ihmisten kinttuniveliä, kuin vastahakoisia tukkeja, nyt pistetään keksi kainaloon ja »Suupohjan Työmies» levitetään vettä valuviin kouriin ja sisältö ahmitaan tiedonhaluisin silmin. Kirjalliset harrastukset eivät ennen kuuluneet heidän päiväjärjestykseensä, lukuunottamatta kaikkein kieroimpia kanaljoita, jotka vanhoilla päivillään heittäytyivät hihhuleiksi ja lukivat katkismusta, mutta nykyään näyttää siltä, kuin tukkilaisetkaan eivät voisi tulla toimeen ilman jokapäiväistä sanomalehteään.

En mene takaamaan, että kaikki nykyiset tukkilaiset olisivat saman hengen lapsia, mutta sellaisia olivat ne, jotka puheenjohtaja oli löytänyt ja koonnut yhteen Salo I:n etukannella.

Kun olimme nousseet maihin Mieslahdessa, sanoi puheenjohtaja:

— En ole vielä esittänyt sinulle mieltäkiinnittävintä tuttavuuttani kannelta. Se on vanha akka, mutta niin terhakka, vilkas ja huvittava, että hän suorastaan minut hurmasi. Et usko miten ihmeellisen kauniisti hän osaa puhua uskonnon asioista ja jumalisen vaelluksen eduista, hän tuntee sitäpaitsi koko seudun, kaikki ihmiset lähitienoilla ja tiesi kertoa hauskoja juttuja kihlakunnan vähitellen tapahtuvasta heräämisestä toimettomasta unestaan. Lapasin hänelle paikan toisissa kärryissämme. Ei kai sinulla liene mitään sitä vastaan?

— Eipä suinkaan. Kumpi meistä uhrautuu?

— Minusta se ei ole mikään uhraus. Mummo on aika, mieltäkiinnittävä. Hän seuraa meitä ainoastaan 4 km.

Emme nähneet muijaa majatalossa. Me lähdimme liikkeelle siinä uskossa, että mummo oli tavannut jonkun kolmannen laupiaan samarialaisen, joka oli ottanut hänet joukkoonsa. Lihavampana ja täyteläisempänä pyydettiin minut nousemaan ihka uusiin turunkieseihin, jotka lemusivat juhtinahalle pahemmin kuin komppania sotamiehiä, ja joiden eteen oli valjastettu talon ori; puheenjohtajalla oli vaatimattomampi ajopeli, jota veti ruuna. — Maalla arvostellaan ihmistä enemmän painon kuin arvon mukaan. — Mutta »hast du mir gesehen», puolen kilometrin päässä majatalosta näin muijan, tuon erittäin ihmeellisen, tallustavan maantiellä edessämme, sukankudin kädessä. Aioin tarjota hänelle paikan vierelläni, päästäkseni osalliseksi hänen elämänviisaudestaan, hiljensin hevosen vauhtia ja maanittelin kyytimiestä ottamaan muijan mukaan. Avasin jo rasvaisen jalkapeitteen, kun kyytimies hotaisi piiskalla orittaan; ori hypähti ja nykäisi kärryjä niin, että pääkoppani oli pyörähtää hiekkaiselle tantereelle.

— Mikä taivaan tasakäpälä teitä riivaa? sähähdin minä.

— Ennen kyyditsen itse pirua kuin tuota.

— Mummoako? Hänhän on jumalisin vanha täti, joka vetää sieraimiinsa suon tuoksua Kajaanin pohjoispuolella.

— Kyllä kai, hän on koko kihlakunnan pahin noita-akka.

— Erehdytte varmaan henkilöstä.

— En suinkaan! Odottakaa vähän, niin kerron, kunhan oriin saan asettumaan.

Sillä aikaa kun hän tyynnytti hullaantunutta hevostaan, vilkaisin taakseni ja näin miten mummoa kiskottiin kärryihin professorin viereen. Olin huomaavinani, että puhelu jo oli täydessä vauhdissa.

— Nyt minä kerron minkälainen hän on, jatkoi ajomies.

— Hän on naimisissa ja hänellä on paljon lapsia, joista ei yksikään ole papan.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Kaikkihan sen tietävät.

— Vai niin! Tieteen viime sanan mukaan ei sitä tiedä kuin Jumala. Minkälaisia lapset sitten ovat?

‒ Vanhin tyttö on siivo ja siveä ja elättää itsensä jossakin rantakaupungissa ompelemisella. Toiset tytöt ovat mummon tapaiset.

— Ovatko ne elossa?

— Ovat. Kumma kyllä, ovat ne itseään parempien kanssa naimisissa, työnjohtajien ja »pomojen».

‒ Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Älkää vihoitelko mummo-raukalle. Maailman kuuluisimmat miehet ovat tallanneet juuri mummon ja hänen turhamaisten tyttäriensä jälkiä, mutta siitä huolimatta on heitä kunnioitettu ja ylistetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tiedättehän miten sanassa sanotaan, että naisen kanssa on mentävä tuomiolle, kuin silmäteränsä kanssa; ettei pidä tuomita lähimmäistään, että se, joka on viaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.

— Niin mutta kristillinen laki on toinen; se tuomitsee sellaisesta naista kovemmin kuin miestä.

‒ Aivan oikein. On onnen potkaus syntyä tähän maailmaan miehenä eikä naisena. Millä se mummo itseään elättää?

‒ Hän on hieroja.

— Se ei ole mikään epärehellinen ammatti. Tunnen monta hierojaa, joita mielelläni kyyditsisin.

‒ Niin, niin, mutta tämä lukee samalla loitsuja.

‒ Mutta jospa hän vain rukoilee. On ihmisiä, jotka vain rukoilevat eivätkä ollenkaan hiero, ja se on minusta vaarallisempaa potilaille kuin hieromiseen yhdistetty taikominen.

— Mutta hän ottaa noitakonsteistaan maksun ja se on laissa kielletty.

— Ei, hän ottaa maksun hieromisesta, loihdut tulevat kaupanpäällisiksi. Aivan kuin autuas Lönnrot ennen aikaan Kajaanin apteekissa. Hän otti maksun reseptistä, mutta jos joku potilas tahtoi loihtuja lisäksi, väitti hän lukeneensa ne jo kaikille apteekin yrteille. Ehkä Lönnrot oli parannellut mummon isää tai hänen osatonta miestään ja heihin istutellut uskon loihtujen terveeksitekevään voimaan.

— Te puolustatte mummoa!

— Minä puolustelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat niin ahkeria, että kutovat sukkaa maantietä tallatessaan. Mutta hän, joka ajaa ruunalla perässämme, puolustaa häntä vielä enemmän.

— Kuka hän on?

‒ Sovelletun fysiikan professori.

— Vai niin?

— Hänessä myöskin on vähän velhoa. Hän koettaa päästä luonnon noitakeinojen perille. Hän väittää mummon olevan jumalisimman naisen, mitä hän pitkään aikaan on tavannut.

— Niin, kyllähän se mummo on jumalinen, kun niikseen sopii, mutta myöskin kaikkea muuta.

— Sehän on naisen osa tässä maailmassa. Hänen täytyy aina koettaa sovittautua erilaisiin oloihin. Todellinen nainen on sellainen. — Kaiken lopuksi ei ehkä mummo ole pahempi meitä kahta köyhää syntistä näissä turunkieseissä.

Ajomies vaikeni kuullessaan tämän »argumentum ad hominem».

Professoria ja noita-mummoa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. He olivat auttamattomasti jääneet jälkeen, syventyneet kun olivat fysiikan ja metafysiikan syvimpiin ongelmoihin.

— Ajatelkaapas jos noita-akka ja professori olisivatkin lentäneet sukkapuikoilla ohitsemme ilmassa, uskalsin edellyttää, saadakseni taas puhelua käyntiin. Noidistahan kerrotaan sellaista.

Ei vastausta.

Pilvenkorkuisen mäen kukkulalla, jonne Vuokatti ja Naapurivaarakin siinsivät, ohuimman vaaleansinisen harson peittäminä, päätimme odotella tuota tieteilevää paria. Totisesti pitkän ajan perästä näimme ruunan hiljaa hölkkäsevän ja professorin ja mummon mitä vilkkaimmassa sananvaihdossa. Mutta kun mummo huomasi meidät, kiipesi hän ketterästi alas rattailta ja katosi kuin savu kuusikkoon tien poskessa.

— Sepä erinomainen mummo! Voisi suorastaan sanoa häntä intelligentiksi, sanoi professori minulle.

— Tiedätkö mitä kyytimieheni sanoo hänestä?

— En, mitäs sitten?

— Hän väittää mummon olevan kihlakunnan pahimman noidan.

— Hän kantaa väärää todistusta lähimmäisestään.

Kerroin mummon tarinan.

— Ajatteles mikä onni mummolle, että hän elää 19:nnellä vuosisadalla, eikä 16:nnella, sillä silloin olisi hän jo aikoja poltettu Kajaanin torilla ja uskovainen ajomieheni olisi ollut ensimmäisenä miehenä sytyttämässä roihua, tuumailin minä.

— Niin — ja onni myöskin minulle, jolta siinä tapauksessa olisi hauska hetki mennyt hukkaan, sanoi professori.

— Niin, eläin ihmisessä näyttäytyy useammin hirveämmässä hahmossaan laissa kuin elävässä elämässä.

— Liioittelet, liioittelet. Muista että minäkin olen lainlaatija.

Matkustimme edelleen ja ruuna pysyi paremmin jäljessä, kun oli päässyt suuren syntitaakan painamasta noitamummusta.

Miten sentään edistymmekin ja miten ruumiillinen ja henkinen ulkomuoto kehittyykin! Olkaamme optimisteja elämässä! Ennen loihti koukkuselkä, hirmun näköinen noita-akka rumilla elkeillään ja tempuillaan yksinkertaiset ihmiset järjiltään; uudenaikainen noita lumoaa kokeneen maailmanmiehen, valtiomiehen ja tiedemiehen ylevällä maailmankatsomuksellaan, sukkelalla kielellään ja suurella viisaudellaan.

Niin, uudenaikainen noita-akka muistuttaa sekä ulkomuodoltaan että viralliselta maailmankatsomukseltaan vanhempaa tyttökoulun johtajatarta. Niin huimaavan kiivaasti syöksyy uudenaikainen kehitys eteenpäin — noitamuijienkin piireissä.

Suomussalmelle.

Joka ei ole tätä matkaa kulkenut, se ei tiedä miltä ääretön erämaa, äärettömät metsät näyttävät. Ne vaikuttavat kaameilta, ehkä myöskin juhlallisilta, mutta kuitenkin enemmän kaameasti. Maantie Ristijärveltä Suomussalmelle, 100 km:n taipale, kulkee läpi yhtenäisen metsän, kymmenpeninkulmaisen metsän. Kuusi kuusessa, mänty männyssä seisoo synkkänä, mielihauteissaan tiepuolessa. Ei ainoatakaan elävää olentoa liiku tietä pitkin. On yksin hevosineen, ajomiehineen ja ajatuksineen.

Tie kulkee yhtä suoraan, sillä eivät mitkään talot, pellot tai niityt ole pakottaneet sitä väistymään. Ylös ja alas mäkiä, loppumattomassa jonossa. Kun on saavuttanut harjan, näkee seuraavan vaaranlaen kohoavan kaukana. Näkee maantien suorana kuin nuora pistäytyvän laaksoon ja kohoavan seuraavalle rinteelle. Ja niin ehtimiseen. Nousee ja laskee ja jokaiselta harjulta on joutunut yhä korkeammalle, kunnes vihdoinkin 20 km:n perästä saapuu ainoalle ihmisasunnolle koko tällä välillä, kestikievariin.

Jokainen tällä matkalla oleva kestikievari on näköalakukkulalla. Pienet pellot talon ympärillä pitävät metsän loitompana, näkee peninkulmittain joka taholle. Näkee alapuolellaan loppumattomia metsiä, mutta taivaanrannalla kohoaa samanlaisia vaaroja, samanlaiset talot korkeimmalla kukkulalla ja samanlaisia pieniä peltoja ympärillä, niinkuin tonsuuri munkin päälaella. Kaikki ohuimman vaaleansinisen hunnun peitossa. — Oli verraton kesäsää koko matkan, polttava helle, tyyntä, itikoita, mäkäröitä ja surisevia paarmoja loppumattomiin, niinä päivinä jolloin me, Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut, hiljaista hölkkäjuoksua ajoimme tämän jättiläismetsän läpi. Matka sujui hitaasti näitä pitkän pitkiä mäkiä kiipeillessä; viivyimme tällä taipaleella melkein kaksi vuorokautta.

Ulkonäöltään eivät kestikievarit olleet suinkaan houkuttelevia. Ne olivat harmaita, maalaamattomia, ja katolla törröttivät seipäät ristissä harjan yläpuolella. Kun ne kuvastuivat keltaista keskiyön taivasta vasten, näyttivät ne palavaan rukoukseen vaipuneen syntisen sormenpäiltä. Ne huokasivat pilviä kohden: »Herra, auta meitä, me hukumme!» Rukouksellahan useimmat tämän metsän asukkaat nykyään itsensä jättävätkin. Nämä seudut ovat Suomen surkeimpia nälkämaita. Tervanpoltto on loppunut ja maanviljelys on lamassa. Huonoimmin varustetusta kestikievarista kuului tuvasta, pienten mustien ikkunaruutujen takaa, parin tunnin ajan hiljaista vikisemistä, joka oli olevinaan virrenveisuuta. Vikiseminen kuului taukoamatta, laulajattaret paukuttivat pitkät virret päästä päähän. Jumalan kirkas aurinko houkutteli tosin ulos työhön ja toimeen, mutta asukkaat »toivoivat kasvun Herralta». Sehän on kyllä mukava tapa, mutta onko se yhtä kannattavaa, siitä en uskalla sanoa omaa mielipidettäni.

Oli kyllä kestikievareita, jotka olivat moitteettoman siistejä ja joissa sai syötävää ruokaa. Oravivaara, Toivola ja Tolola olivat esim. sellaisia kestikievareita, joissa ei ollut muita syöpäläisiä kuin lempeästi laulavia itikoita, iniseviä mäkäröitä ja joissa maito, viili, leipä ja letut olivat ensiluokkaisia. Harvoin tapaa sellaista emäntää kuin Oravivaarassa, muinoin kestikievarin tytär ja nyt kestikievarin vaimo. Hänen sanatulvansa oli, jopa keskiyölläkin, niin valtava kuin vesivirta »Seitenoikiassa», joka juoksee vaaran alla.

Kulman kievarissa keskustelimme talonisäntien kanssa laajasti kaikista apulannoitusaineista, tuomaskuonasta, kainiitista ja salpietarista; heidän koesarkansa suolla olivat niitatut ja niille oli kylvetty näitä aineita koetteeksi, mikä paraiten tehoisi seudun maanlaatuun. Siis, eteenpäin sitä mennään tässäkin nälkäseudussa, vaikkakin hitaasti. Väestö on juuri siirtymässä tervanpoltosta maanviljelykseen. Ja he ovat alkaneet oikeasta päästä, kun tahtovat kokeilla, ikäänkuin vähän tieteellisesti, mitä suoloja heidän suonsa paraiten suosivat. Maata kulkee sekä maanviljelys- että karjanhoitokonsulentit ristiin rastiin, sanottiin. Sielun hätää varten on heillä jo vuosisatoja ollut hyviä konsulentteja — usko on seudussa vahva — nyt on tullut eläinten ja lannoituksen vuoro, ja näillä aloilla ovat ihmiset siellä vielä aivan aapisessa. Meillähän on jo Suomessa maanviljelys-katkismus, jossa kaikki lannoitusaineet ja niiden vaikutus kauniisti runonmuodossa kuvataan. Kunhan ihmiset ovat oppineet tämän katkismuksen ulkoa, väistyy varmasti maallinen hätä noilta synkän kauniilta seuduilta.

Kolmannen matkapäivän aamuna oli yksi kievariväli jäljellä Suomussalmelle tai oikeastaan Ämmän tehtaan raunioille, jotka ovat Ämmäkosken reunalla lähellä Kiantajärveä.

Istuimme kumpikin kieseissämme, paitahihasillamme, hattu kädessä aivan ihmeellisen kuumuuden tähden, ja paarmat kiertelivät vimmatusti kosteita pääkallojamme. Kaikki hikoili, kangas hikoili, suo myöskin, kiesit tuoksuivat vahvasti, hevonen ja setolkka levittivät hyvää hajua, sanalla sanottuna, kaikki tuoksui kuumalle kesälle. Torkkuessamme tässä suloisessa lämpimässä huomasimme pyöräilijän, joka kiiti vastaamme maantiellä, pitkien honkien lomitse. Se oli kirjailija Ilmari Kianto.

Hän oli puettu väri-iloiseen pukuun, vaaleihin liiveihin, ylioppilaslakkiin, puolihousuihin, ja rintataskusta liehui helakanpunainen nenäliina lempeässä lounaisessa tuulessa.

Heikompina hetkinään Ilmari Kianto sanoo itseään tolstoilaiseksi, mutta sitä minä en koskaan ole oikein uskonut. Tolstoilainen ei keikaile vaaleissa, koreissa pukimissa. Tuo kerettiläisenä nukkunut suuri Leo keikaili maailmankuulussa ryssänpaidassaan, hänen oikea opetuslapsensa meillä, Arvid Järnefelt, pitkävartisissa rasvanahkasaappaissaan, kun taaskin Ilmari Kianto keikailee aito-eurooppalaisella tavalla. Sehän on aasialainen tapa, jota suuri Leo ja hänen opetuslapsensa Arvid Järnefelt saarnaavat, että kun saat puustin vasemmalle poskelle, niin käännä lyöjälle oikea, ja sano suuret kiitokset molemmista. Sitä tapaa ei Kianto koskaan ole seurannut. Kun hän on saanut puustin vasemmalle pallon puoliskolle, on hän heti paukauttanut kolminkertaisen vastustajansa poskille. Sen tietää tarkasti Kanninen ja maan piispat, seudun papisto ja nyt myöskin metsänhoitajat. Minä sanon sitä eurooppalaiseksi tavaksi, tahtomatta tässä tilaisuudessa tarkemmin arvostella näiden eri otteiden luvallisuutta ja tehokkuutta miesten otteluissa. Mutta Kianto on isän puolelta suomalainen Sursilli ja äidin puolelta aito germaani; ainoastaan hänen mielenlaatunsa on supisuomalainen. Minkäs hän siis mahtaa ilmeisesti eurooppalaiselle syntyperäinen. Kasteensa kautta on Kianto sitäpaitsi luterilainen ja on perinyt ravakan Lutherin kyvyn nähdä pikku piruja, niissä muut ihmiset ainoastaan näkevät varsin rauhallisia ihmisiä. Jos hän on jonkun opetuslapsi, on se mieluummin germaani Strindbergin kuin Leo aasialaisen.

Tästä lähtien olimme Kiannon vieraita. Meidät vietiin veneellä yli Kiannon erämaan järven pappilan kalastusmökille, joka oli Niettusaarella, noin 6 km pappilasta. Valtavimmin vaikutti minuun ympäristön autius. Näimme etäämpänä kirkon, pappilan korkealla mäellä, näimme erään talon, mutta muuten pelkkiä synkkiä metsiä. Kiantajärvi on 60 km:n pituinen ja leveyttä sillä on hyvästi 10 km. Ranta, josta työnnyimme vesille, oli Ämmän tehtaan entinen lastauspaikka, joka 40 vuotta sitten oli täydessä loistossaan, mutta nykyään raunioina, ja jonka komea isännöitsijän, asunto myöskin oli autio ja tyhjä, mutta kuitenkin seisoi komeana ja juhlallisena puiston ympäröimänä kohisevan kosken partaalla. Entisen masuunin korkeat rauniot eivät suinkaan lievittäneet seudun jylhyyttä.

Olimme nyt 140 km päässä lähimmältä rautatieasemalta, 110 km lähimmästä laivalaiturista. Harvinainen hauskuus on nykyaikana joutua semmoiselle paikalle. Tuntui niinkuin olisi puoli vuosisataa vierähtänyt taaksepäin ajassa, ja ikäänkuin elon suoni olisi tykkinyt hitaammin täällä, ja aikaa ei laskettaisi tunneissa ja minuuteissa, vaan päivissä ja viikoissa. Kiannan järvi lepäsi peilikirkkaana auringon paahteessa, kun sousimme Niettusaareen, joka on salmessa, kahden selän välissä, joista sisimmäinen näytti olevan täydellinen erämaanjärvi, ja se, jonka yli me liu’uimme, näytti melkein samanlaiselta.

Niettusaari on ikimuistoisista ajoista ollut kaikenkansaisten kalastajien tyyssija. Nimi voi olla joko lappalaista tai mahdollisesti venäläistä perua. Matalalla, ikihonkien varjostamalla saarella on lukemattomia sylen pituisia kuoppia, kaivettuina kuohkeaan soraan. Näiden luullaan olevan hautoja, mutta mieluummin uskoisin niiden olevan entisten havumajojen aluksia, joissa kalastajat ovat nukkuneet yönsä ja pitäneet sadetta. Nykyään on saaressa kaksi kelpo tupaa, vanhempi rovasti Calamniuksen, kirjailija Kiannon isän, rakennuttama, ja toinen Kiannon itsensä, joka ahkerasti on kirjoitellut tällä yksinäisellä saarella.

Kianto oli kohtelias isäntä; meille tarjottiin kalaherkkuja kaikenlaisia, paistettuja muikkuja, forellia, ahvenia, ja palvelija — aivan Venäjän rajalla olevan Vuokin kylän alkuasukas — teki työtä innokkaasti hellan ääressä, niin että herneenkokoiset hikikarpalot kihosivat hänen pulskalle nenälleen — hänen tapansa hikoilla tässä sietämättömässä helteessä. Seudun porot hikoilivat kielellään.

Onpa melkein uskomatonta, että Suomussalmella voi talvella päivät päästään olla 40 asteen pakkanen. Meidän siellä ollessamme oli se »Tulimaata» sanan jyrkimmässä merkityksessä. Kiantajärvi jäätyy jo aikaisin syksyllä, ja talvella on jään paksuus sellainen, että juna voisi sitä myöten kulkea, mutta nyt oli järven tumma, ruskea vesi lopuilleen + 30 astetta. En milloinkaan ennen ole uinut niin pehmeässä vedessä. Rämeet ja korvet olivat pusertaneet itsestään hienoimmat liköörinsä ja juoksuttaneet ne järveen. Vesi oli ruskean Curaçaon näköistä ja se maistui ihossa samalta kuin lasi imelää heikkoa teetä suussa. Yhdistyksen kapokkiliivejä koeteltiin tässä ruskeassa teevedessä, ja laiha fysiikan professori sekä samanlainen kirjailija kelluivat kuin hehkulamput, — uudenaikainen vertaus sovelletusta fysiikasta — veden päällä kilpaa allekirjoittaneen kanssa, joka aina on puettuna luonnolliseen kapokkiin.

Me nautimme saaressa lämpöisestä, kauniista kesästä ja vapaasta intiaani-elämästä vuorokauden umpeensa.