Part 2
Eräänä kauniina heinäkuun iltana ajoimme pitkin mykerikköä Itäistä Viertotietä Vanhaankaupunkiin. Matkani piti Lahteen. Hyrylästä poikkesimme Mäntsälään. Kaunis, mutta peijakkaan ikävä on Järvenpään järven rantaa pitkin kulkeva tie — sentähden että huvilat puistoineen ja aitauksineen ovat niin lähellä kummankin puolin kiemurtelevaa tietä, että ne peittävät näköalan aina siinä määrin, että hälyytysmerkkejä on annettava melkeinpä lakkaamatta koko ajan. Eikä sitä paitsi ole kovinkaan hauska tehtävä pölystyttää kaikkien tiellä kulkevien huvila-asukasten kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa. Vasta sivuutettuani Järvenpään aseman ja Tuusulan entiset reservikasarmit, missä aikoinani otin ensimmäiset horjuvat askeleeni sotilasuralla, tunsin olevan! kokonaan maalla. Ensimmäisen yöni nukuin Ohkolan aito maalaiskylässä, vaatimattoman, mutta siistin majatalon paksun peiton alla, muutoin moitteettomassa vuoteessa. — Kuulun niihin ihmisiin, jotka mielellään nukkuvat vieraissa paikoissa, joka yö uudella vuoteella. — Majatalon isäntä oli ihmeellinen länsisuomalainen ilmiö. Hän taisi pakinantaidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea kuularuisku. Muutoin puhelee länsisuomalainen enemmän kiiluvilla, hyväntahtoisilla silmillään kuin suullaan. Tavallaan hyvinkin onnellinen seikka, sillä harvoinpa hän sanoo jotain hauskaa, tuo hienotunteinen olento, jollei mahdollisesti nousuviinassa. Mäntsälän kirkonkylässä näin jo uudenaikaisen, suomalaisen majatalon. S.o. suuren salin, jota ei oltu sisustettu vanhoista herraskartanoista ostetuilla huutokauppatavaroilla, vaan vallan uudenaikaisilla wienertuoleilla ja sohvilla, jotka eivät olleet niin täyteläisiä kuin vanhojen, Ruotsin palveluksessa olleiden majurien ja kapteenien »merenvahalla» ja »Geflenvapenilla» läpiläpeensä savustamat nahkasohvat. Ainoa, mikä näissä paikoin on vielä huutokauppatavaraa, on vanhanaikainen, korkea- ja koristejalkainen fortepiano, joka kärsii parantumatonta köhää varsinkin c-koskettimen kohdalla, mistä »Ukko Noa» alkaa. Sellaiset koneet tavataan sekä Mäntsälän että Orimattilan majataloissa. Muutoin oli kaikki uudenaikaista, ja uudenuutukaisinta oli myöskin se kirjallisuus, jota oli siroteltu sinne tänne saliin ja kamarien pöydille. Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja sukuasteikko olisi sallinut. Mutta poissapa on myöskin russakka, joka ennen nuokkui virsikirjan kannella ajatuksiinsa vaipuneena ja huiskutteli tuntosarviaan.
Mitä kauemmaksi rannikolta etenee, sitä siistimmiksi muuttuvat majatalot. Oli suorastaan nautintoa syödä päivällistä Orimattilan majatalossa. Ruoka oli hyvää ja astiasto uudenaikainen. Majatalo on samalla tasolla kuin hyvinrakennettu kirkonkyläkin, joka on Uudenmaan uudenaikaisimpia ja komeimpia seutuja. On tapani iloita sydämestäni nähdessäni hyvinhoidettuja peltoja, upeasti rakennettuja taloja ja mukavasti sisustettuja majataloja. Hämmästykselläni ei ollut mitään rajoja, kun kävin katsomassa paikan »riti rataa» (pikkukamaria). Ajatelkaahan! Sähkövalo! Töllin rakennustapa on kylläkin iänikuista vanhaa, tunnettua, linkkuhakoineen päivineen, mutta sähkövalo! Mikä huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta »kangesta» tähän siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä marraskuun iltoina.
Nyt huomasinkin, että koko kylä oli sähköjohtojen varjostama. Näin navetassakin olevan omat lamppunsa, luulen, että lantatunkiokin oli varustettu 16 linjan lampulla, otaksuttavasti antaakseen parempaa vauhtia palamiselle.
Mäntsälän ja Orimattilan välisellä tiellä oli meillä jo aavistus siitä, että olimme saapuneet yhteiskuntaan, jossa ei nukuta. Mäntsälän ja Järvenpään aseman välillä liikkui matkustajia kuljettava automobiili, Mäntsälän ja Orimattilan välillä taas puhki ja porhalsi kuorma-automobiili, johon voitiin lastata tuhansia kiloja. Viimeksimainittu oli paikoittain kyntänyt maantien sellaiseksi, että sitä pitkin oli työlästä kulkea. — Näkyy olevan vaikeata maantiellämme seurata aikaansa. — Matkustaja-auto silittää ja tasoittaa tietä, mutta kuorma-auto taas hyvin helposti leikkelee ja paloittelee sen. Uudet ajat, uudet urat!
Itäisellä Uudellamaalla ei ole sakeasti kauniita paikkoja, Iitin seutua kumminkaan lukuunottamatta. Vasta kun Orimattila on sivuutettu, alkaa maa yletä, häämöttävät Salpausselän rinteet, ja kun on onnellisesti päässyt mäen päälle, avautuu ensimmäinen hauskahko näköala, näköala Vesijärvelle. Näköalaan sisältyy Lahden uusi kaupunki, jonka asema on ihana ja jossa on kauniita uusia rakennuksia, esim. torin vieressä sijaitseva Kansallispankin palatsi; joka tavalla edistyvä yhteiskunta, mutta sitä haittaa kesäisin paha vika. Kadut ovat Suomen tomuisimmat. Kaupungin tultua satavuotiseksi ovat sen kadut aivan varmaan pölynneet kokonaan olemattomiksi. Nuori kaupunki on rakennettu hyvin kummukkaalle maa-alueelle, Salpausselän rinteelle, jota ympäröivät rajattomat kangasalueet; niin ollen siis kuin vartavasten luotu sanatorilaitoksia ja talviurheilua varten.
Lahdesta matkustin pitkin vanhaa maantietä länteen päin Hämeenlinnaan. Kangasmaita rajattomasti, ja kankaiden välisissä laaksoissa viljelyksiä, paikoin melko laajoja. Tieni kulki Hämeen vanhimpien seutujen läpi, Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen, Kangasalan kautta Tampereelle. - Uusimmat paikannimitutkimukset ovat johtaneet siihen päätökseen, että Vesijärvi on ikivanhaa ruotsalaista asutusta. Nimet Vaania = vatten = Vesijärvi, Kutajoki = gudarå, Hovila == hov, Pyhäniemi = den heliga udden. Vanha seutu, vanha kulttuuri, melkeinpä yksinomaan nykyään talonpoikaiskulttuuria. Vanhat herraskartanot ovat joutuneet sivistyneiden talonpoikaissukujen huostaan.
Kuljin vanhaa tietä Syrjänta'an majataloon saakka, jossa Hämeenlinnaan menevä tie poikkeaa vasempaan, kun taas kapeampi Hauhon tie kulkee läntiseen suuntaan. Mikä puhuva nimi, tämä Syrjäntaka. Syrjässä ja vielä senkin takana. Otaksuin, että saisin nähdä jotain hyvin alkuperäistä ja yksinkertaista sellaisessa majatalossa, jolla oli näin nöyrä ja vaatimaton nimi. Heitettyäni vain silmäyksen taloon huomasin, että paikka mahdollisesti oli ollut Syrjäntaka Birger Jaarlin aikana, mutta että se nykyään oli täysin uudenaikainen, hämäläinen talonpoikaistalo. Majatalona se myöskin on sadan vuoden vanha. Sisustus taaskin täysin uudenaikainen, huoneet isot ja niitä on useita, kaksi asuinrakennusta, navetta, talli, jotka ovat viimeisen mallin mukaan varustetut. Nuori, kaunis nainen tuli luokseni ja kysyi, halusinko mahdollisesti jotakin. Hänen näkönsä ja pukunsa pakottivat minua käyttämään nimitystä neiti. Neiti tarjosi minulle sievän seksan, n.s. »englantilaisen teen»; mutta vihdoin hän voitti synnynnäisen hämäläisen kainoutensa ja esitteli itsensä talon emännäksi. Onnittelin hänen miestään hyvän valinnan johdosta, maksoin ja läksin. Jälkeenpäin sain kuulla, että emäntä oli käynyt tyttökoulun, olipa siis aikoinaan vedellyt neliöjuuria, kiusautunut saksan ja ranskan kielioppien kimpussa ja osannut 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan. Onpa nykyään varovaisinta, liikkuessaan sisämaamme majataloissa, hiukan sievistellä puhetapaansa keskustellessaan palvelevan väen kanssa, sillä saattaa helposti tapahtua, että saman naisen, joka aamulla tuo kahvia sänkyyn, sittemmin nähdään avojaloin juoksevan pihalla ylioppilaslakki päässä. — Ei ole siis syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!— Ei enää sovi tuttavallisesti tokaista palvelijattarelle ristimänimeksi Maija-Liisa, vaan pikemminkin tarinan aluksi kysäistä: mitä te pidätte Runebergista naisluonteitten kuvaajana. Seurustelu ja tarinoimistapa muuttuvat tosin täten hieman kankeammiksi, mutta keskusteluaiheet ovat vaihtelevampia.
Syrjänta’an ja Hauhon välinen, kapea ja hyvin mutkikas, siis vaarallinen, tie kiemurtelee lukemattomien järvien välitse. Milloin on järvi vasemmalla, milloin oikealla puolella. Oli tyyni heinäkuun ilta, aurinko muuttui yhä tummanpunaisemmaksi taivaanrannalla, ääretön rauha vallitsi luonnossa, kepeäjalkainen Everit kulki äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui, lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla — lehmänhaju heinäkuun iltana on suloisen kirpeää — ja sittiäiset olivat hurjassa lentotouhussa. Kuljimme läpi mehevimpien Hämeen seutujen. Ajoimme hyvin varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä Everit peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa valaistuksessa.
Hauhon majatalo on erään kauniin lahden rannalla sijaitsevassa, tiheään rakennetussa kylässä, niissä eri talojen rakennusten ja ulkohuonerivien välitse kaartelee joukko eksyttäviä kujasia. On ihan mahdotonta osata majataloon ilman opasta, sillä tienviittaa luonnollisesti ei ole olemassa. Se on selväpiirteisin hämäläiskylä, minkä olen nähnyt. Useat rakennukset olivat koko joukon yli satavuotisia. Mutta kaikki ne olivat siistityt, puhtaus vallitsi kaikkialla ja hyvinvointi kuvastui myöskin kaikkialta.
Nukuin mallikelpoisessa salissa, josta avautui näköala lahdelle ja pihalle. Aamulla koputettiin ovelle; nainen, sirosti vyötetty, yläruumis asianmukaisesti pönkitetty, huolellisesti käherretty, astui kilahtavin tarjottimin kohti vuodettani. Punastuen vedin peiton korvilleni, jotta ainoastaan ruskea silmäpari pääsi kiilumaan peittoreunustan alta. Epäilin hänessä ylioppilasta, ja kainostelin tuota korkeaa sivistystä tällaisessa tilaisuudessa.
— Hyvää huomenta! Anteeksi! Mitkä koulut te olette käynyt? sopertelin hämilläni.
— Kansa- ja rippikoulun, vastasi nainen.
Päättävästi heitin peiton syrjään, kohottauduin istualleni, prykäsin itselleni kupin kahvia ja lausuin täysin levollisesti:
— Olisiko Tiina ystävällinen ja toisi minulle toisen kupin neljännestunnin kuluttua.
Tietenkin on sivistys perin tarpeellista, mutta kahvia kannettaessa sänkyyn riittää kyllä kansa- ja rippikoulusivistys, luulen mä.
Tie Hauholta Kangasalle kulkee niinikään melkein koko ajan järvien läheisyydessä, paikoittain Hauholla on maantie rakennettu rantakiville. Viehättävä palanen heinäkuun aamuna kuljettavaksi!
Kangasalla, Ukin matkustajakodissa, sukelsin korkeimman suomalaisen sivistyksen piiriin. Maailman tapoihin tottuneita ja väsymyksen leimaamia naisia istui verantojen reunuksilla, valitellen matkailuelämän aiheuttamaa häiriötä _lepokodissa_, joksi he tätä hyvinhoidettua majapaikkaa halusivat nimittää. Parantolatyyppejä! Tunnettu Helsingin kaunotar, rouva V., ja aikakauslehtemme ahkera avustaja, hra R.N., seurasivat minua Tampereelle. Kävimme tuossa ihmeteltävän kauniissa paikassa, jota sanotaan Ukoksi ja jonka muodostaa eräs Kaukajärven lahti, minkä rannalla olevasta Vikholmin huvilasta on maamme ainoalaatuinen näköala. Huvila on rakennettu jyrkkärinteisen vuoren reunalle, huimaavaan korkeuteen. Lahti on jyrkänteen alla ja vastakkainen ranta on myös jyrkkä ja sitä peittää komea tiheä metsä. Huvilalla on asema kun kotkanpesällä.
Saman järven rannalla on myöskin pankinjohtaja B. Grahnin maatila, jonka päärakennus on kaikkein nykyaikaisinta huvilamallia. Huoneiden sisustukseen nähden on valovaikutuksille annettu etusija; asunto onkin iloisimpia mitä saattaa tavata. Viimeisimmän kuosin mukaisena harvinaisuutena näyteltiin meille myöskin herrasväki Grahnin talvipuutarhassa erästä japanilaista kasvia, mikä kahdessa vuodessa oli kasvanut Goljatin tapaisesti naapureitansa pitemmäksi, jotta huoneen katosta piti avata ruutu, niistä kasvi pisti ulos latvansa yläilmoihin. Se muistutti kukonpoikasta, joka pistää päänsä ulos pärevasusta. Täällä jouduin kosketuksiin uudenaikaisen herrastalokulttuurin kanssa, joka on niin toisenlaista kun vanhoissa raskashuoneisissa herraskartanoissa, joiden rakennustavassa on enemmän pidetty huolta hyvästä lämpimästä kuin päivänvalosta. Eivätpä siis ainoastaan maalaistalot ole korkeampaa kehitystä kohti kulkemassa, vaan huomataan sitä myöskin herraskartanoihimme nähden.
Kaukajärvi on järvi, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole tiennyt mitään, mutta joka minun nyt on merkittävä maamme huomatuimpien joukkoon.
Tampereella nautimme skotlantilaisia virvokkeita rouva V:n, taaskin uudenaikaisessa, kaupunkiasunnossa, kirjoitimme kauniita asioita muistokirjaan, ja lähdimme paluumatkalle huvittaen toisiamme sievillä ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.
Sitten jätin R.N:n seurassa Kangasalan kulttuurin ja pyrin pohjoisia tasankoja kohti. On ihmeellistä tuo Pohjanmaa, että se on aina siinä määrin samannäköistä, ettei sieltä jää mitään mieleen. Peräseinäjoki, Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, kaikki ryhmittyy kokoon yhdeksi ainoaksi niityksi tai pelloksi, jolla on satoja latoja ja jossa näkee vain satoja ojia, satoja punaiseksi maalattuja kaksikerroksisia asuinrakennuksia ja satoja ikäviä maantierumpuja. Ilmajoki on minun kumminkin pidettävä poikkeuksena, sillä se ja Kokemäenjoen laakso ovat kieltämättä Suomen komeimpia asutuksia. Siellä saavuttaa ikivanha maalaiskulttuuri korkeimman ilmenemismuotonsa. En luule sen olevan yhtä uudenaikaista kun etelämmässä, mutta vankkaa se on joka tapauksessa. Niin, mutta onpa siellä uuttakin tavattavissa! Sähkövalaistus on hyvin yleistä. Peräseinäjokihan on kumminkin paikka, missä kaikki muka pitäisi olla takapajulla. Siitä maineestaan se saa kiittää hullustivalittua nimeään. Mutta siellä on nykyään sähkövalo kirkonkylässä, kauniita taloja pitäjässä ja suuria viljelysaloja. Oikea »Peräseinäjoki» on varmaankin paljon lähempänä pääkaupunkia kuin luullaankaan, — Paikkakunnan pääkaupunki, Vaasa, on myöskin tosi kuvastus maaseudusta, se on hyvinrakennettu ja hyvinhoidettu. Se on juuri sitä, mitä tarkoitetaan sanalla »upea». Se tekee varakkaan vaikutuksen, kuten maaseutukin.
Vähitellen olin selviytynyt tasangoista. Alavuden ja Ätsärin välillä alkavat mäet. Ne muuttuvat yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi ja seutu metsistyy. Mitä kauemmaksi itään päin kulkee, sitä korkeammalle ylenee maa. Vihdoin pääsimme Myllymäen suurille kukkuloille. Majatalo sijaitsee korkealla näköalavuorella. Metsää loppumattomasti joka suuntaan. Inhan tehtaan savu muistuttaa kaukaa näkyvää vaatimatonta, karjakartanolle viritettyä lehmisavua. Muutoin ei näe muuta kuin metsää, missä sata vuotta sitten karhut ja sudet lymyilivät. Mutta vieläpä tässäkin sopessa oli sähkövalo. Täällä metsässä! Ja puutarhassa kasvoi hentoja omenapuita, hyötymansikoita j.n.e. Myllymäeltä vie suurliikkeinen maantie Saarijärvelle. Myllymäki on laajan alueen pääasema, johon Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan pitäjien liikenne keskittyy. Sieltä ne jauhonsa noutavat mäkeä ylös, toista alas. Merkitsin muistiin erään sellaisen mäen pituuden; se oli jyrkkä mäki, jossa oli useita toisiaan seuraavia nousuja. Se oli lähimain 3 km:n pituinen ja nimeltään Pajumäki. Seuraavan mäen kukkulalla oli Ramsin majatalo Saarijärven pitäjässä.
Tämän majatalon asema on varmaankin Suomen kauneimpia. Se sijaitsee korkealla kukkulalla, josta näkee yli Mahlunjärven samanlaisten kukkuloiden rinteille. Ne kohoilevat kohti korkeutta kaikkialla, ja jokaisen kukkulan laella on viljelysten ympäröimä talo. Jollei sitä edeltäpäin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla kukkuloilla, mihin vain on päässyt, erillään muista, ilman läheisiä naapureita.
Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja: »Högt bland Saarijärvis moar». Niinpä juuri Saarijärveä kuvailevan runon tulee alkaakin. Asunnot ovat »korkealla» (högt). Ramsi on korkealla ja korkealla ovat muutkin naapuritalot. Suomalaisesta käännöksestä on sana »högt» (korkealla) jätetty pois, arvatenkin vähemmän tärkeänä. Suomentaja ei ole tuntenut Saarijärveä. Jospa hän olisi käynyt Ramsin talossa, olisi hän heti havainnut tällä sanalla olevan suuren merkityksen, eikä ainoastaan Saarijärveen nähden, vaan koko siihen osaan Suomea, niissä savolainen asuu. Hän asuu aina niin korkealla kuin vain voi.
Ramsi, kummallinen nimi täällä kaukana pohjoisessa. Meillä on etelässä nimi Ramsholmen, joka johtuu islantilaisesta Rafn = korppi sanasta. Olisivatkohan vanhat germaanilaiset antaneet nimen tälle paikalle kalastusmatkoillaan? Verrattain lähellä sitä on kaksi muuta paikannimeä, joissa on ruotsalainen pääte: Kalmari (e), Muittari (e).
Ramsin majatalo on ensi luokan majapaikka. Tyttäret ovat käyneet Helsingin kouluja, yksi on ylioppilas, toinen musiikkiopistossa. Salissa on piano, ja musiikkia harjoitettiin koko se ilta, minkä siellä viivyin. Ja Ramsin, ympäristön kansa osaa jo, ollen savolaista sukuperää, käyttää suutaan ja kertoa hauskoja juttuja. Eräs alkuasukas, nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, m.m. kertomalla paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta, sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin, jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin vedellä virkistelee vatsanesteitä. Niin sitä lasketellaan, kun on synnynnäistä kertomistaitoa, kuten savolaisella säännöllisesti on. Me nautimme; autonkuljettaja — syntynyt Myrskylässä — uskoi kaiken, mitä mies jutteli, minä — syntynyt Savossa — minä vain nautin.
Kymmenen vuotta sitten käydessäni Saarijärvellä en tavannut ainoatakaan talonpoikaa, joka olisi tuntenut Runebergia. Nyt tiesivät kaikki hänestä kertoa. Saarijärven majatalon isäntä osasi kertoa hänestä pitkiä juttuja. Runebergia hän kutsui aina niinellä »Ite». Hän ei hirvinnyt käyttää mutkikasta ruotsalaista sukunimeä. »Ite» oli ollut ahvenia onkimassa samalla järvellä, joka näkyi tuolta, ja erään lähellä olevan lähteen partaalla hän oli sepittänyt lähteelle laulunsa, jonka ukko osasi seuraavana savolaisena muunnoksena:
Sua lähe kaunis kahtelen Läheltä vettäsi.
Koetin häntä oikaista: »Sua lähde kaunis katselen», mutta ukko sanoi varmasti: Niinpä niin, sua lähe kaunis kahtelen.
Runebergista on tullut puhdas savolainen Saarijärvellä.
Jyväskyliin kaupunki, mihin sitten saavuin, ihastutti minua ihanilla puistoillaan. Puut olivat pieniä viimeksi käydessäni siellä. Nykyään ne ovat jo paisuneet tuuheiksi ja tekevät kaupungin kokonaan toisen näköiseksi, täysikasvuiseksi, aivan kun poikakin polvihousut muutettuaan pitkiksi saa aikamiehen muodon. Jyväskylän kaupungista etelään päin on meillä automobiilitie, joka on maamme kauneimpia. Tie on leveä, mutta hyvin mäkinen. Kevyt Everit ponnalti vaivatta mäille; ne eivät tuntuneet haittaavan ollenkaan kulkua. Ympäristöt ovat erittäin kauniit. Ihanat metsät reunustavat tietä. Näköaloja avautuu joka mäeltä. Muuramen kylän luota on Päijänteelle suurenmoinen näköala. Jämsän kirkonkylässä näkee jälleen korkean kulttuurin tyyssijan. Kauniita maalaistaloja, tai herraskartanoita, miten tahtoo niitä nimittää, ovat joen rannat täynnä. Uudenaikainen viehättävä matkustajakoti sijaitsee sillan korvassa. Kodissa on oma automobiilikin. Sitten seuraa luonnonkaunis Kuhmoinen, Vääksyn kanava ja Vesijärven rantaa kulkeva kaunis tie. En tunne Länsi-Suomessa mitään seutua, joka vetäisi vertoja nähtävyyksien lukuisuudessa sille tielle, joka kulkee Lahdesta Jyväskylään ja sieltä — vanhaa maantietä pitkin — Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Tämä taipale on suositeltava muukalaisillekin.
Näissä hajanaisissa vaikutelmissa, jotka ovat kootut automobiilimatkalta, on punainen lanka, ja sen muodostavat ilahuttavat havainnot siitä, miten kehitys maassamme nykyään rientää nopein askelin eteenpäin. Melkein jokaisessa levähdyspaikassa näin jotain sellaista, jota en ollut odottanut näkeväni. Jokaisessa ruokapaikassa sain hyvää ruokaa, jokainen vuode oli moitteeton, joka majatalo siisti. Näin huoneissa uudenaikaisia sisustuksia, näin kirjastoja, jotka sisälsivät kaiken uuden saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden. Sain sen käsityksen, ettei kulttuurimme millään tavalla ole kehityksessään pysähtynyt, vaan päinvastoin, kaikesta huolimatta, kulkee reippain askelin eteenpäin.
Minua elähytti hurmaava hyvä tuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.
Tukkilaisten ja noitien parissa.
Suomi jakautuu matkailuun nähden kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen. Näiden kahden osan raja kulkee vinosti yli maan Kyminjoen suusta Kokkolaan. Viivan länsipuolella asuu harvapuheinen ja hiljainen kansa, itäpuolella suulas. Viivan länsipuolella eivät asukkaat naura, hymyilevät ainoastaan, itäpuolella remahtavat naurunpuuskat, milloin asianhaarat vaan niin vaativat. Kun matkustaa viivan länsipuolella, on pakotettu tyytymään yksistään luonnon kauneuteen ja nähtävyyksiin — itäpuolella voi sen lisäksi tavata ihmisiä, jotka antauvat vilkkaaseen, pirteään sananvaihtoon. Mitä idemmäksi tullaan, sitä vilkkaammaksi käyvät asukkaat. Jokaisella viidenkymmenen korvissa olevalla mummolla liikkuu kieli herkästi kuin oravanpyörä ja sanarikkaus on ylitsevuotava kuin Kalevalassa. Hän on kiertävä »novelli» taikka »romaani», riippuen siitä, miten pitkän ajan voit hänen seurassaan viettää. Jokunen kehoittava sana, joku ystävällinen katse, ja hän uskoo sinulle koko pitkän elämänsä tarinan, olkoonpa että hän näkee sinut ensi kerran, tapaatte toisenne maantiellä ja sattumalta joudutte puheisiin. Iloisemmissa kohdissa kirkastuvat hänen kasvonsa ja surullisemmissa vierähtää kyynel kyyneleeltä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan. Matkalukemista ei heidän parissaan kaipaa. Heidän omat romaaninsa ovat liikuttavan helliä ja kieli täyteläistä ja värikästä.
Varsinaisessa Karjalassa eivät miehet ole parempia puoliskojaan huonommat. Suistamossa tapasin miehen, lukuisan lapsijoukon isän, joka suuressa seurassa itki kuumia kyyneleitä sen vuoksi, ettei osannut lukea kirjaa, vaikka kaikki hänen lapsensa taisivat sen konstin. Lopuksi huudahti hän:
— Numeroista tunnen ainoastaan seitikon! — Ja sitten hän ulvoi ääneensä.
Kysymykseeni, missä ja milloin hän oli tutustunut juuri tähän niin hyvin pyhään kuin myös valehtelijani ahkerasti viljelemään numeroon, vastasi mies:
— Se muistuttaa niin kerjäläis-sauvaa! — Ja sitten tyrski hän taaskin ajatellessaan lähestyviä vanhuuden vaivoja.
Hauskaa on matkustella tämän vilkkaan kansan keskuudessa. Heillä on tunteita ja ajatuksia ja taito ilmaista ne sanoilla. Nämä ominaisuudethan ovat oikean ihmisen tunnusmerkkinä, erottaen hänet sieluttomista »huokailevista» eläimistä ja ikävistä kaksijalkaisista »nuutiaisista».
* * * * *
Tämä olkoon esipuheena seuraavaan kuvaukseen eräästä matkasta, jonka Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut tekivät eräänä helteisenä, polttavan kuumana kesäpäivänä höyrylaiva Salo I:llä, ent. räätäli Haapalaisen esikoisella Oulunjärven rauhattomilla laineilla. — Olen usein viime aikoina maininnut räätäli Haapalaisen ja hänen laivansa Salo I:n ja Salo II:n. En voi olla hurraamatta hänelle ja niille, sillä meillähän on hyvin harvinaista, että miehestä, joka on elämäntyökseen ottanut silitysraudan ja neulan heiluttamisen, paisuu ensimmäinen laivanvarustaja ja merikarhu Kajaanin ja Vaalan välisellä suurella merellä. Herra M.H. Haapalainen muutti viime joulukuussa autuaammille purjehdusvesille. Tuonen viikate niitti tämän tarmokkaan ja taitavan miehen ennen aikaansa. — Meidän oli määrä mennä laivalla Mieslahden laituriin, josta pitkä anabasis monine parasangeineen, s.o. 110 km, oli meillä määräpaikkaamme Suomussalmelle. Mieslahti on lähellä Kiehimänjoen suuta, siinä missä Hyrynsalmen reitti laskee Oulunjärveen. Matkustamalla Mieslahteen laivassa välttää 30 km:n pituisen mäkisen taipaleen maitse Kajaanista Mieslahteen.