Part 1

language: Finnish

SUOMEA RISTIIN RASTIIN

Kirj.

Ernst Lampén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

Matkailun aatteellinen tarkoitus.. Matkailijoita Jumalan armosta. Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913. Tukkilaisten ja noitien parissa. Suomussalmelle. Hyrynsalmen reittiä laskemassa. Jekaterina Panfilovna. Punkaharju. Joulumatka 37 asteen pakkasessa. Hämeessä. I—III. Matka kirkkoveneessä. Savo. I—V. Kiertomatka Itämeren ympäri 1913. Matka Valamoon 1914.

Matkailun aatteellinen tarkoitus.

Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmaisumuotoja.

Nämä väitteet uskaltanen julkilausua vastaväitteitä pelkäämättä. Historia todistaa sen epäämättömän selvästi.

Alkuaan kreikkalaiset sanoivat kaikkia kansoja, jotka eivät puhuneet heidän kieltänsä, barbaareiksi. Juutalaiset halveksivat kaikkia, jotka eivät uskoneet heidän Jumalaansa, ja sanoivat heitä pilkaten pakanoiksi. Kuta korkeammalle kreikkalaisten sivistys kohosi, kuta enemmän he matkoillaan ja sotien kautta tutustuivat naapurimaitten asukkaihin, sitä pienemmäksi supistui barbaari-alue. Myöhemmin sanottiin barbaariksi ylimalkaan raakaa ihmistä, kuuluipa hän sitten mihin kansakuntaan tahansa, siis sama merkitys, mikä sanalla vieläkin on. Pakana, »paganus», on edelleen käytännössä kristittyjen kesken, ja sillä yhäkin tarkoitetaan kristinuskoon kuulumatonta henkilöä, juutalaisia lukuunottamatta.

Mitkä konnamaisuudet, mitkä julmuudet, mitkä ilkityöt olivatkaan suvaittuja toisen kansan henkilöitä kohtaan! Tästä puhuvat kreikkalaisten monet tarut, ja tätä todistaa juutalaisten hurja raivo toisinajattelevia kohtaan. Tässä oli konnamaisuus kehitetty järjestelmäksi, vieläpä korkeitten jumalien pyhittämänä.

Mutta kreikkalaisilta hälveni tämä ahdasmielisyys aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin muilta vanhan ajan kansoilta. Minkä ihanan kuvan ennakkoluulottomasta matkamiehestä tarjoaakaan meille Herodotoksen haamu, ja mikä mainio esikuva hän on kaikkien aikojen turisteille. Hän samosi halki silloisen tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta merestä hamaan erämaan reunaan Libyaan; hän kertoelee liikuttavalla tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua, joka olisi tyly tahi halventava, vaikka hän kosketteli n.s. barbaarien tapoja ja menoja. Joskus sattuu, että hän kummeksien kertoo lydialaisista, että he häpesivät ihmisten alastomia ruumiita, tahi ihmettelee sitä tapaa, millä Faraon tytär sai pyramidinsa pystyyn. Missä tapaa oudon jumalan palvomisen, siinä hän lohdutteleiksen sillä päätelmällä, että jumalista meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä vähän tietoa. — Tällainen ennakkoluulottomuushan on harvinaista vieläpä meidänkin valistuneelle aikakaudellemme. — Mutta olihan Herodotos Kreikan suurinten miesten aikalainen ja toisten edelläkävijä, miesten, jotka ovat luoneet eurooppalaisen sivistyksen pohjapiirteet, niin, voimmepa sanoa nykyään jo hyvällä syyllä, panneet alulle koko maapallon karummaksi kantavat kulttuuri aatteet. Ja tämä kulttuuri ei ole kansalliskiihkoista, se on kansainvälistä koko rakenteeltaan.

Sata vuotta tämän jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken Itämaitten vanhan kultuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti eteenpäin, vapauttaen, valistaen, eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunottarien kesken. Valtakunta muodostui, missä kreikkalainen viisaus tunkeutui kaikkiin kansakuntiin, kaikkiin vapaisiin kansanluokkiin, missä suvaitseva, suopea kreikkalainen maailmankatsomus piti valtikkaa. Tässä onnellisessa valtakunnassa pääsi matkailukin kuulumattomaan vauhtiin, sillä matkailu on korkeamman sivistyksen lapsi, joka viihtyy ainoastaan siellä, missä rauha vallitsee kansain kesken ja missä on »ihmisillä hyvä tahto». Sepä ei ainoastaan viihdy siellä, se luopi rauhan ja sovun tunnetta kansain ja ihmisten suhteisiin.

Ajanjakso Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon Välimeren maissa oli matkailun kultakausi, niinkuin se oli hienon älynkin. Sen ajan turistit matkustivat oppiakseen tahi opettaakseen. Mailla ja merillä vallitsi rauha, matkailija liikkui turvallisena hyvintehtyjä ja hyvinhoidettuja teitä pitkin. Ainoastaan kahta kieltä tarvitsi osata; ken taisi niitä käyttää, hän sai sanottavansa ymmärretyksi, mihin tämän hienostuneen valtakunnan ääreen ikänä joutui.

Tulipa sitten suuri rämeytymisen aika. Minkä synkeän kuvan herättääkään meissä keskiaika myöskin matkailuun nähden. Ihmistiedon halveksimista seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan sivistyneimmät käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot. Ritari vaani linnansa tornista turvatonta matkamiestä ryöstääksensä hänet, munkki kerjäsi ja uhkasi naisten kunniaa, matkustavat teinit tappelivat ja murhasivat ja petkuttivat talonpoikia.

»Jumalten herääminen» merkitsi uuden ajan alkua myöskin matkailulle. Maita löydettiin, uusia, entisiin verraten jättiläismäisiä, merta kuljettiin. Maapallon ympäripurjehdus sai alkunsa.

Aina renesanssin ajoilta asti on sivistys kulkenut eteenpäin katkeamatonta voittokulkua. Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.

Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja sotahimo vanhalla »kunniakkaalla», nykyään jo hieman järkähtäneellä valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit, tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä elävästi todistaa.

Mutta juuri nyt voi huomata äänen, joka kansoissa kaikuu, äänen, joka on lähtenyt nykyajan sivistyneen ihmisen parhaimmasta tunteesta ja kirkkaimmasta järjestä. Tämä ääni on aamutoitotus, joka ennustaa uutta aikaa, missä konnuus konnuudeksi leimataan kaikissa tapauksissa, vaikkapa sen hallitus tekisi hallitusta vastaan, kansa kansaa vastaan. Ajan merkit ovat selvät: ne ovat toivorikkaat, vaikka vielä verrattain voimattomat; ne puhuvat tulevasta ajasta, missä oikeus määrää eikä väkivalta.

Matkailu asettuu empimättä niiden voimien riviin, joitten päämäärä on valmistaa tietä tälle onnellisemmalle ajalle. Matkailun ylin tarkoitus on aina ollut ymmärtämyksen aikaansaaminen ihmisten kesken eri seuduilla, sijaitsivatpa nämä sitten oman maan rajojen sisällä tahi vieraissa maissa. Mikäpä turistimatka onkaan muu kuin käynti naapurin luona, jolta odottaa ystävällistä vastaanottoa. Tahdotaan nähdä, kuinka naapuri asustaa ja elelee, miltä hänen kotinsa näyttää. Jos hänen käy hyvin, iloitaan, jos huonosti, toivotaan parempaa vastaisuudessa.

Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja tuli. Turisti on otettava vastaan, olipa hän vaikka vihamiehemme. Sitä vaatii kestiystävyyden pyhä laki. Ei mitään ole voitettavissa epäystävällisyydellä, kaikki taas kohteliaisuudella.

Jokainen matkamies, joka astuu meidän kaukaiselle niemellemme, on lausuttava tervetulleeksi. Jos hän kantaa vihan aseita, on häneltä aseet riisuttava näyttämällä meidän ponnistuksiamme kulttuurin kohottamiseksi, loukkaamatta minkään kansan oikeuksia. Aseittenriisuminen on tapahtuva ystävällisyydellä, eikä kylmyydellä ja tylyydellä, joka on barbarian merkki.

_Sillä matkailun aatteellinen tarkoitus on aina ollut, on ja on aina oleva — kansain veljestyminen_.

Matkailijoita Jumalan armosta.

Kaikki, jotka matkustavat huvinsa vuoksi tahi virkistyäkseen, kantavat matkailijan nimeä. Ei suinkaan vaadita tämän arvonimen saamiseen, että on rikas, toimeton englantilainen, ristiraitaisissa housuissa ja väljässä villavaipassa. Eikä ole pakko taivaltaa tuhansia kilometrejä, ollakseen oikea matkailija. Kaksi tahi kolme peninkulmaa siihen kyllä riittää. Pääasia on, että matkan tekee virkistymisen tarkoituksessa tahi ihaillakseen kauniita näköaloja. Upporikas maankiertäjä on fanaatikko turistien joukossa, se taas, joka vain käväisee lähimmässä kaupungissa omalla eväällään, hieman tuulettuakseen tahi nähdäkseen vieraita naamoja, hän on flegmaatikko — jollei hän samalla ole varaton raukka.

Matkailijoita Jumalan armosta eivät suinkaan ole ne, jotka matkustavat useimmin ja kauimmaksi. Matkailija Jumalan armosta on se, joka on iloisimmalla päällä matkustaessaan. Tavallisimmasti sellainen on lyhyen matkan tekijä lyhyemmän ajan kuluessa. Kukapa ei olisi kohdannut tuollaisia maailmata maleksivia matkailijaperheitä, joilla on pieniäkin lapsia mukanaan. Ne haukottelevat kaikelle, ei mikään heitä huvita, paitsi matkakirjallisuus, nuorimpien käsissä ryöväriromaanit, vanhempien käsissä rakkausromaanit. Olen tavannut tällaisia väsähtäneitä matkamiehiä suurilla Euroopan matkareiteillä, matkamiehiä, jotka näyttävät kyllästyneinä hyräilevän surullista virttä: og jeg har sett all jordens pragt, men glaeden ingensinde (olen nähnyt kaiken maailman loiston, mutta iloa en missäkään).

Kun puhun rikkaista matkailijoista, en suinkaan unohda että näidenkin joukossa on matkailijoita Jumalan armosta, niinkuin esim. amerikkalainen Carnegie, joka on kiertänyt maapalloa oppiakseen, ja joka on oppinutkin sen, mikä on kaiken matkailun arvokkain opittava, nimittäin oppinut pitämään arvossa lähimmäistään, olkoonpa että tämä naamassaan kantaa niitä väriä tahansa, mustaa, keltaista, ruskeata tahi punaista. Tämän hänen oppinsa näkyvänä ilmauksena mainittakoon ne monet rahalahjat, jotka tämä amerikkalainen pohatta on jakanut kaiken maailman kansoille, muun muassa ruotsalaisille.

Mutta iloisimmat matkamiehet, mitkä minä milloinkaan olen tavannut, eivät kylläkään ole olleet miljardöörejä. Päinvastoin ovat ne olleet heidän antipodejaan.

Kerran maailmassa saavuin polkupyörälläni Lindaun kaupunkiin Bodenjärven rannalle. Olin polkenut koko laajan Baijerin kuningaskunnan läpi, olin saanut monet hikikylvyt, ja olin ollut pakotettuna juomaan monet litrat paksua »baijeria», sillä jos vettä pyysin, niin tuotiin minun eteeni pesuastia ja pyyhinliina. Mutta olut ei ole keksitty minun sisäelimiäni silmällä pitäen, ja minä sain ylen ankaran kuumeen ja horkan, aina vuorotellen. Laivakyydillä kuljin Bodenjärven poikki ja saavuin Sveitsiin, Romanshornin kaupunkiin, jossa jouduin asumaan kaupungin pormestarin omistamaan hotelliin. Tuskaisena ja kuumana sukelsin ilmavan untuvapatjan alle, ja mielessäni kieri kamala kuolema vierailla mailla.

Seuraavana päivänä heräsin korviavihlovaan elämään. Hyökkäsin ikkunaan siinä luulossa, että tulipalo raivosi lähistöllä. Sairaan pääni lävitse välähti ajatus: etpä saakaan kuolla luonnollisella tavalla, sinulle on kohtalo määrännyt noita-akkojen ja vapaa-ajattelijoiden kipukovan kuoleman polttoroviolla. Tiesin jo ennestään, että täällä lähellä ystäväni Juhani Huss parka oli savustettu kuoliaaksi ja tuhka heitetty jokeen. Avasin vavisten akkunan, mutta mitä näinkään!

Katua pitkin vyöryivät hiljaista kyytiä ikivanhat muuttovaunut, niin täyteen ahdetut ihmistä kuin olla osasi. Väkeä kaiken ikäistä! Eukkoja, ukkoja, nuoria neitosia ja nuorukaisia kaikenkaltaisiin pukuihin puettuja, arvattavasti jonkunlaisiin kansallispukuihin. Naisilla väririkkaat hameet ja hassut päähineet, miehillä liehuvat sulat hatuissa. — Oli ihana kesäinen aamu, aurinkoinen ja selkeä.

Nepä vasta äänen päästivät, kaikki poikkeuksetta, niin mies kuin nainen. On mahdotonta sitä kuvata, se on kuultava. Matkamiehiä oli suunnilleen 25 henkeä joltakin ympäristön alppirinteeltä. He olivat jättäneet lehmänsä ja vuohensa toisten haltuun »sennenhytteniin» ja lähteneet turistimatkalle alas laaksoon. Mutta he olivat ottaneet alppituulen mukaansa laaksoon, alppituulen, joka on kirkasta ja raikasta kuin ilma lumivyöhykkeen alapuolella.

Onnettomuudekseni — tahi onnekseni — sattui, että herrasväki otti sen hotellin, missä minä asustin, temmellystantereekseen. He valtasivat koko alakerroksen tarjoiluhuoneineen. Eivätkä täälläkään hennoneet luopua alppituulestaan, vaan jatkoivat melunpitoaan vähentymättömällä voimalla hotellin seinien sisällä. Olin vielä sairas, vaikka untuvapeitto yön aikana olikin imenyt pahimmat myrkyt sisäänsä. Pakenin huoneestani ja avasin umpimähkään erään oven, joka johti suureen, komeaan saliin — raatihuoneen istuntosaliin.

Täällä tapasin onnettomuustoverin, pormestarin ihanan sisaren. Yhteiset onnettomuudet lähentävät ihmisiä toisiinsa. Minä selitin, että olin matkamiesraukka, jonka päällä Jumalan käsi raskaana oli levännyt. Hän vastasi olevansa pormestarin sisar, jolla, ikävä kyllä, oli herkät hermot, ja joka siis ei jaksanut kestää niin riemastuneitten ihmisten räikeitä ilonpurkauksia. Romantillinen kohtaus oli »fertig»; haavoitettu ritari ja kalpea nunna. »Talon taustalla ruusut kukkii!»

Flyygeli seisoi avattuna raatihuonesalin kolkassa. Nuottitelineellä odotti vihkonen »Laulujen helmiä». Ritari istuutui soittokoneen ääreen, kielet helähtivät, ja nunna lauloi riemuitsevalla äänellä helmen helmeltä potilaan lohdutukseksi.

Mutta jysky sieltä alakerrasta tunkeutui lattiapalkkien läpi, valssin rallatus ja poljento humisi korvissamme. — Olinhan vielä toipuva potilas, mutta Suomen kunnia ja maine velvoitti minua. — Kumartaen pyysin pormestarin sisarelta pienen valssin, ja ritari ja nunna liitelivät — niin, liitelivät — raatihuoneen kirkkaalla permannolla.

Tunsin huojennusta rinnassani, maailma ei enää ollutkaan surunlaakso, ja nunnakin sanoi, että hermostus oli asettunut.

Läksimme sitte alakertaan katsomaan ja kuulemaan miten maailman lapset siellä ilakoivat. Vauhti oli yhä edelleen nousussa. Kärsimme jotenkuten kolme, neljä »jodlaamista» (alppilaisten kimakka hoilaus) yhdellä kertaa, mutta kun kaksi vankkatekoista Arnold von Winkelriedin rintaperillistä nyrkeillään iski metallisiin maitokiulujen pohjiin, silloin täytyi sekä nunnan että minun tukkia korvamme. Raivokkaampaa johtajaa kuin se, mikä seuruetta komensi, ei voi tavata pohjoispuolella alppien. Tämä oli vanha eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammas, musta hammas yläikenessä; hän oli pitkä ja tumma, ja hänen ryntäänsä oli lohduttoman tasainen kuin Limingan niityt tahi Isonkyrön vainiot. Jos hänellä milloinkaan lapsia oli ollut, niin kyllä niillä oli ollut yhtä napisuttavan suuri nälän ja janon hätä kuin Israelin lapsilla korvessa. Iloisempaa ja hullunkurisempaa eukko-keturata en koskaan ole nähnyt. — Ei ole parempaa lääkettä maailmantuskalle kuin reippaan vanhuksen näkeminen. Hävettää ja tulee terveeksi. — Kun eukko huomasi, että tuuli rupesi heikkenemään, kimmahti hän pöydälle, korotti käheän äänensä — ja kööri parkaisi heti uusin voimin.

Sibeliuksen »Lemminkäisen kotiinlähtö» antaa heikon kuvan alppilaisten symfoniasta. Jos hän lainaisi kellot ja rautatiekiskot »Ouverture solennelle'stä» ja liittäisi vielä muutamia kiuluniskuja sävellykseensä, olisi yhtäläisyys tuntuvampi.

Illan tullen alppilaiset rupesivat tekemään poislähtöä. Kapusivat muuttovaunuunsa, muinaisajan rummut pantiin räiskämään ja sennenpiiat jodlasivat. Mutta alppiväki oli parantanut minun tautini, satuloin teräsheponi ja seurasin heitä.

Laulussa sanotaan, että nunnat itkivät salaa, kun ritarit paranivat ja jättivät hoitajansa. En omasta puolestani ole herkkäuskoinen näissä asioissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi annoin »sisarelle» kaksi »frankenia» juomarahoiksi — sellainen kuuluu olevan tapana pormestarin sisarilla siinä maassa, sanoi siivoojatar.

Tienhaarassa seisoin kauan ja katselin poistuvia ystäviäni, vilkutin jäähyvästiksi, ja vanha eukon-kuvatus hypähti seisoalleen mööpelivaunuissaan, ojensihe suoraksi kuin humalasalko, avasi suunsa ja hihkasi. Hän seisoi kuin haaksirikkoutunut Tähtitorninmäellä. Näin suun ja hampaan, mutta mitään en kuullut jyrinän ja pitkän välimatkan vuoksi.

Ajattelin itsekseni: niin sitä tulee matkustaa, tahi oikeammin, niin sitä voi matkustaa, kun ei ole liiaksi ravittu, jota reformilääkärit väittävät meistä sivistyneistä; niin sitä voi liikkua, kun hermoista ei ole tietoa. Nämä matkamiehet olivat kadehdittavia kyvyssään antaa riemulleen valtaa. Seuraavana aamuna he kai ryhtyivät ankariin askareihinsa, lypsämisiin ja paimentamisiin korkeilla niityillään, ja mahdollisesti he, muistellessaan lyhyttä huviretkeään, kajahuttivat ilmoille korvia viiltävän kirkunansa, kuten tervapääskyt poutaisella taivaalla. Matkamiehiä Jumalan armosta!

* * * * *

Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista, umpimielistä ja kainoa kansaa. Tällaiseksi ovat sen kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät. Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta armias silloin heidän meluaan.

Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään. Ja juuri nämä ymmärtävät myöskin matkailla.

Se, joka Kuopiossa on käynyt kesäiseen aikaan, tietää, että nuo lukemattomat höyryalukset, jotka lepäävät kaupungin laitureissa ja keskipäivän aikaan lähtevät kukin oman lahtensa perukkaan ja joka aamu saapuvat kaupunkiin lahtensa perukasta, ovat täpösen täynnä matkustavaisia. Nämä matkustavaiset ovat talollisia, mökkiläisiä, loisia ja kerjäläisiä höyryaluksien lukemattomista laitureista ja niiden ympäristöistä. Kerjäläiset matkustavat säännöllisesti ilmaiseksi.

Nämä laivat saavat hyvät vuosivoittonsa etupäässä matkustajamaksuillaan. Lasti ei tuota niille sanottavasti mitään. Pilettien hinnat ovat perin uudenaikaiset, niin huokean taksan mukaan määrätyt, että ne lähentelevät teoreetikkojen ihannetta. Kilometristä maksetaan tavallisesti 1 à 2 penniä, peninkulmasta 10 à 20 p. riippuen siitä, valitseeko kansi- vai salonkipaikan. Kannattaakseen täytyy laivalla olla »puoli huonetta», mutta ne kulkevat tavallisesti »täydellä huoneella» ja tuottavat hyvän voiton omistajilleen.

Joka kerta näissä laivoissa matkustaessani on ollut melkein mahdotonta saada paikkaa, missä olisi voinut lepuuttaa väsyneitä koipiaan. Useimmiten olen vihdoin löytänyt istumapaikan peräpyörylässä jonkun jauhosäkin päällä, jossa on kyllä ollut pehmyt istua, mutta josta on noussut ylös »väärinpäin puuteroituna». Muuten on paikka ollut sopiva huomioitten tekoon.

Kaikista matkustajista on ainakin 50 % ollut matkailijoita, jotka ovat käyneet kaupungissa vain hupaillakseen. Jäljellä olevista on 25 % sellaisia, jotka, peittääkseen matkustamishaluaan, ovat ottaneet kilon voita, piimähinkin tahi munatuin mukaansa. Loppu on sellaisia, jotka aikovat hieman kaupitella torilla.

En todellakaan tiedä, onko missään Suomea kaupungissa, pääkaupunkia lukuunottamatta, sellaista matkustajain tulvaa kuin Kuopiossa. Täällä on heidän lukunsa päivittäin monta sataa. Ja sitä paitsi ovat he suruttominta ja iloisinta väkeä, mikä meidän maassamme matkustaa. Mutta he ovat vain yhden päivän matkustajia ja enintään 10 peninkulman taivaltajia.

Matkustajat eivät pidä sitä tavatonta melua kuin alppikansa, mutta suunsoitossa he ovat voittamattomat. Alppikansalla ei ole aikaa haastelemiseen, sillä heidän täytyy »jodlata», mutta savolaisella ei koskaan ole sellaista kiirettä, ettei hän ehtisi rupatella. Laivalla hänen kielensä kilpailee propellin kanssa alituisessa liikkeessä.

Se niiltä näitä matkamiehiä houkuttelee liikkeelle kotoa, on juuri hauska matka laivalla. Istuminen laivassa, joka livistää salmista läpi, joka pistäytyy lahdesta toiseen hakeakseen laitureita, on todellakin nautintoa, joka kelle tahansa on mieluista. Sitä paitsihan se on parasta, mitä meidän maallamme on tarjottavana matkailun alalla. Ulkomaalainen turisti unohtaa kaikkein viimeiseksi juuri tyynet kesäiset iltamme laivojemme kansilla, puikahdellessaan tämän laajan, peninkulmien pituisen saaristomme sokkeloissa.

Vaistomaisesti savolainen tuntee, että tällainen matkustaminen edestakaisin kesällä kuuluu ihmisen puhtaimpiin ja virkistävimpiin huvituksiin. Hän astuu laivaansa oikealla matkailutuulella, ja tätä tuulta riittää, kunnes hän saapuu kotiinsa ja koti miehille kertoo matkan tapaukset. Ennenkuin hän kunnolleen on ehtinyt sijoittaa laihan istuimensa jollekin penkille, on hän jo alottanut jutun naapurinsa kanssa. Jos naapuri on nuutiainen, hakee hän uutta seuraa, hakee kunnes löytää, ja sitten kieli liikkeelle. Laivan lähdettyä rannasta ja hiukan aikaa tähysteltyään matkaseurueita on kukin valinnut sakkinsa ja silloin alkaa rupatus täydellä todella. Silloin voi sattua, että jutun hälinä voittaa koneen jyskytyksen ja potkurin solinan. Ei kukaan kiru eikä rähise, niinkuin alppilainen, mutta kaikki nauravat ja haastelevat täyttä ääntä. Sillä kaikki koettavat sanoa jotakin sukkelata, kaikki asiat otetaan leikilliseltä kannalta, yksinpä korkeimmat, uskonkysymykset, joutuvat hyväntahtoisen, mutta kunnioittavan hymyn alaisiksi. Ne ovat luterilaisia nämä savolaiset siinäkin merkityksessä, että he samoinkuin suuri kirkkoisäkin ymmärtävät leikin ja rakastavat kompasanoja. Pietisti heläyttää yhtä huikean naurun kuin suruttomin maailmanmahti.

Olen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa, joutunut Kallaveden pienelle alukselle ja vasta täältä tavannut virkistävän, repäisevän elämänilon purkauksen.

Savolainen ei ole meluava kuten alppilainen, mutta pohjaltaan hänkin en suruton matkailija Jumalan armosta.

Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.

Vuokrasin automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä, joka omisti kevyen ja nopeakulkuisen, 30-hevosvoimaisen, amerikkalaisen »Everit» vaunun. Tämä auto kulki kevyesti ylös kaikista matkalla olevista mäistä. Ensimmäistä vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä hietaiset että kiviset kuin myöskin jyrkät. Muutoin tulimme toimeen toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. — Kevyessä Everit vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. — Niiden varalle, jotka eivät täysin tunne tämänlaatuisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa, että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.