Part 3
— Saman kaupungin kimnaasioon päästyäni. Siellähän meillä oppilailla oli oikein vakinainen teatterimme ja orkesterimme. Noin 15 vuotiaana näyttelin tämän teatterimme jäsenenä Katinkan osan kappaleessa "Polen blöder", jonka kappaleen esitys sitten valtiollisista syistä kiellettiin. Etenkin tämän esiintymisen jälkeen minut valtasi ratkaiseva halu antautua teatterialalle, mutta äitini ehdoton vastahakoisuus ohjasi kohtaloni polut pitkiksi ajoiksi toisille urille. Ylioppilaaksi tultuani aloin opintoni korkeakoulussamme, mutta niitä harjoitin vain täkäläisten — näyttelijäin seurassa. Täältä siirryin mahdottomana ja kelvottomana tiedemiehenä takaisin Turkuun, kävin siellä kauppakoulun ja sain konttoristinpaikan. Pelkät numerot minua tympäisivät ja ajoivat minut "_Åbo Underrättelser_" nimisen lehden toimitukseen, minkä uran sitten teatteri ratkaisevasti katkaisi.
— Siihen aikaan käväisi silloinen suomalainen ooppera Turussa vierailullaan, jatkoi taiteilija kertomistaan. Eräänä päivänä tuli prof. Elfvingin sisar silloin luokseni ja sanoi: "Teillähän on hyvä lauluääni, oopperan kuoro tarvitsee lisävoimia, ryhtykää heitä avustamaan!" No niin, laulua, tuota hyvää ja kaunista taidetta vastaan ei äidillänikään ollut mitään muistuttamista, ja niin jouduin minä varsinaiselle näyttämölavalle. Ensimmäinen itsenäinen, vaikkakin pieni lauluosani oli Lord Elfordin osa Auberin oopperassa "Musta Domino". Samalla takerruin myös kokonaan teatterin lankoihin, mihin seikkaan ei vähimmän syyllinen suinkaan ollut toht. Bergbom. Kohtaloni ratkaisi kuitenkin oikeastaan neiti Lydia Lagus, oopperan silloinen primadonna ja ehkä suurin ja ihanin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut. Äitinikin hän pakotti suostumaan siihen, mikä ennen oli ollut niin perin mahdotonta ja muodotonta tästä kunnon naisesta. "Mene vain sitten, Axel, voit kyllä sinäkin toimia sellaisessa laitoksessa, missä Lydian kaltainen ihminen saattaa viihtyä." — Tämä ratkaisi kohtaloni, ja seuraavana syksynä, v. 1878, esiinnyin ensi kerran Porissa näytellen Heiliön osan kappaleessa "Maantien varrella".
— Siitä saakka on elämäni ollut pelkkää pyrkimystä yhä suurempia päämääriä kohti, ja minä uskon, että en, iästäni huolimatta, ole taiteeni viimeistä sanaa vielä sanonut. Taidehan ei lähde ulkoapäin, se kasvaa aina ja yksinomaan vain sisimmästä ihmisestä, lopetti taiteilija haastattelun.
Adolf Lindfors.
— Ihan todenteolla, kyllä teidän täytyy sivuuttaa minut sarjassanne, väitti herra Lindfors häntä teatterilla erään harjoituksen jälkeen tavatessamme. Tiedättehän, kuinka paljon minulla on työtä, vaivaa ja vastuksia, enhän minä jaksa, pienen lepohetkeni tarvitsen niin hyvin itsekin.
— Saan ehkä tulla kotimatkalle saattamaan; voimmehan hiljalleen kävellessä jonkun sanan vaihtaakin, eihän se liiaksi rasittane, ehdotimme.
— Eipä tietenkään, kunhan emme vain noista haastatteluasioista puhu — niin, niin, te ette saa sanomalehteen mitään kirjoittaa — kaikkeen muuhun keskusteluun kyllä olen valmis... No, Tolstoihan on nyt siis lähtenyt, vetäytynyt pois kaikesta...
— Ja Strindberg selittää olevansa valmis tekemään samoin ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmestyessä, ja onhan hänen tuotannossaankin kohtia, jotka voimakkaasti viittaavat sellaiseen mahdollisuuteen, esim. "Damaskuksen" kolmas osa.
— Niinpä niin, ihmiset pitävät usein niin suurta melua itsestään tullakseen huomatuiksi, sitä mieltä minä olen. Ja kuitenkin te nyt kiven kovaan vaaditte, että minä rupeisin tässä kirjoittelemaan itsestäni, minä, joka olen saarnannut sitä vastaan, kun muista on ollut kysymys.
— Enhän toki sitä ole vaatinut. Minähän kirjoitan, ja tätä kirjoitusta varten pyydän vain muutamia tietoja, muutamia piirteitä elämästänne ja kehityksestänne, nostamatta siitä sen enempää melua.
— Ikäänkuin nuo tiedot ja pienet piirteet sitten kiinnittäisivät kenenkään mieltä. Minähän olen vain työmies, ei minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään kerrottavaa. Tehkäämme vain työtä, älkäämme kirjoitelko itsestämme! Minä kertoisin, te kirjoittaisitte, sehän olisi aivan samaa kuin että itse kirjoittaisin. Tuollaisella ajanvietteellä ei ole mitään merkitystä, työllä vain on merkityksensä.
— Tuomionne on ehkä liian jyrkkä. Tekihän Benvenuto Cellinikin työtä, hän jos kuka, mutta siitä huolimatta hän istuutui kirjoittamaan neli-, viisisatasivuista kirjaa — itsestään ja elämästään. Ja tämän ajanvietteen tulokset kiinnittivät itse suuren Goethenkin mieltä siihen määrin, että hän omakätisesti käänsi kyseessä olevan teoksen saksaksi.
— Kaikki eivät ole Cellinejä eivätkä Goethejä, siinäpä se. No niin, nyt te vain ilmoitatte kauniisti lukijakunnallenne, että tämänkertaisella haastateltavalla ei ollut yhtään mitään sanottavaa, sitenhän pääsette itsekin paljon helpommalla ja jatkatte sitten vain seuraavasta.
— Sellaista en voi lukijakunnalle sanoa, sillä silloin en puhuisi totta, ja antaisin heille tietysti päälle päätteeksi vielä ihan väärän kuvan teistä.
— Kuinka niin, miksi se ei olisi totta?
— Siksi, että suunnitelmaamme kuuluu m.m. muutamien tosiasiain muistiin merkitseminen, jotka ihan varmasti voisitte mainita. Milloin ja missä osassa esim. ensi kerran eläissänne esiinnyitte?
— Siinäpä se, sitä nyt en todellakaan muista! Kyllähän me täällä pienokaisina hyvin paljon näyttelimme Reinin lapsien kanssa, jossakin Pikku-Roopertinkadulla, mutta kappaleita en vain muista, enkä niitä milloinkaan kirjoittanut muistiin.
— Niinkö varhain teissä heräsi jo näyttämötaiteelliset harrastukset, teatteri-into?
— Kaksitoistavuotiaana se innostus vasta heräsi, jolloin näin Arkadiassa erään kappaleen. Nimeä en tietystikään taas muista, mutta tonttuja siinä esiintyi paljon... Tästähän nyt näette, etten mitään muista. Aspelin esim. tahtoi minusta tietoja teatterin historiaansa varten, mutta ei hän minulta itseltäni ainakaan mitään muuta saanut kuin kolme valokuvaa. Vanhat muistiinpanotkin ovat sitäpaitsi jo kauan sitten poltetut.
— Minkä ikäisenä sitten jouduitte vakinaisesti teatterin palvelukseen?
— Seitsentoistavuotiaana allekirjoitin näyttelijäsopimuksen Ruotsalaisen teatterin kanssa.. Tietenkin tahtoisitte kuulla ensimmäisestä esiintymisestäni tämän laitoksen palveluksessa, mutta se ja jotkut seuraavatkin esitykset olivat siksi vähäpätöisiä, että ne eivät ole painuneet mieleeni eivätkä muodostaneet mitään ratkaisevaa kohtaa kehityksessäni.
— Mieluimmin tietysti kuulisimmekin jostakin merkittävämmästä esityksestänne.
— Sen kyllä muistan, ja se oli tavallaan merkillinenkin. Näyteltiin Frans Hedbergin kappaletta _Dalkarlarne_, jossa minulla oli muuan vähäpätöinen osa. Näytäntö alkoi klo 7, mutta silloin _Engelbrektin_ osan esittäjä, hra Martinson, kieltäytyi näyttelemästä. Orkesterin soittaessa vielä alkusoittoa sain viittä yli seitsemän määräyksen esiintyä tässä pitkässä osassa, jota en milloinkaan ollut harjoitellut, en edes lukenut ulkoa. Roolikirja kädessä astuin näyttämölle, en vilkaissut kertaakaan siihen — olin kai harjoituksessa oppinut tämänkin osan kuulemalta ulkoa — ja onnistuin erinomaisesti, paljon paremmin kuin seuraavalla kerralla, johon mennessä olin jo ennättänyt osaa tutkia. Nähtävästi siis häikäilemättömyys on parhain hyveemme!
— Kauanko sitten olitte Ruotsalaisessa teatterissa, ennenkuin siirryitte Suomalaiseen?
— Ruotsalaisessa teatterissa olin kuusi vuotta, mutta sieltä läksin merille enkä suinkaan Suomalaiseen teatteriin.
— Mikä aiheutti niin jyrkän käänteen elämässänne?
— Kukapa ne kaikki asiat tietää. Tein kai itseni jollakin tavalla naurettavaksi, kyllästyin ja läksin tieheni, mutta emme nyt siitä puhu. Purjehdin sitten vesillä vuoden päivät ja jouduin Göteborgiin, jossa taas liityin erääseen sikäläiseen teatteriin. Siellä opin niin pian matkimaan ruotsalaisten lausumatapaa, että kaikki luulivat minua synnynnäiseksi ruotsalaiseksi, vaikka olin vallan yksinkertaisesti kunnon porvoolainen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka olin tässä teatterissa, esiinnyin ainakin viidessä osassa, jotka olen tietysti kaikki unohtanut.
— Sitten palasitte kotimaahan?
— Sitten palasin kotimaahan ja liityin italialaiseen oopperaan, joka esiintyi täällä kokonaisen talven, ja jossa minäkin lauloin monta merkittävää osaa.
— Sieltä siirryitte varmaankin Suomalaiseen teatteriin?
— Niin tein. Janakkalassa oleskelin suomea oppimassa, johon kieleen olisin paljon paremminkin perehtynyt, ellei minua olisi häirinnyt eräs ruotsalainen ja eräs böömiläinen, jotka harjoittivat paikkakunnalla samoja opintoja. Ne pojat heittivät kaikki leikiksi ja ehkäisivät vielä toisenkin ihmisen uutteruutta. Ensimmäinen merkittävämpi osani Suomalaisen teatterin palveluksessa oli sitten Didier'n osa George Sand'in kappaleessa "Sirkka".
— Oletteko muutoin ollut tyytyväinen tähän elämänuraanne?
— Tänään tyytyväinen, seuraavana päivänä tyytymätön, kuten lienee asianlaita muidenkin taiteitten harjoittajien kesken. Näyttelijäura se sittenkin hermostuttavin lie. Kirjailijat valitsevat mielensä mukaan työnsä ja aiheensa, maalarin ei tarvitse muovata marmoria, harpunsoittajan ei puhaltaa pasuunaa, mutta koomillisen näyttelijän täytyy näytellä traagillisia osia, traagillisen näyttelijän suorittaa salonkitehtäviä j.n.e. Ei ole vara valita, joukkomme on niin pieni ja rajoitettu.
— Älkää nyt olko minuun pahastunut, vaikka ette mitään tietoja saanutkaan; tavataan toiste ja jutellaan muusta, minun on niin raskasta puhua teatteriasioista, lopetti taiteilija kävelymme ja keskustelumme.
Knut Weckman.
— Varsinainen teatteriharrastus heräsi minussa noin kaksitoistavuotiaana, alkoi herra Weckman ruvetessaan kertomaan nuoruutensa muistoista. Olin juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen normaalilyseoon, ja näihin aikoihin antoi vasta perustettu Suomalainen teatterikin moniahkoja näytäntöjä mainitussa kaupungissa. Tämä innostutti meidät koulupojatkin perustamaan oman pienen näyttämömme, jossa esiinnyin ensi kerran näytellen nuoren ylioppilaan osaa pienoisessa laulukappaleessa "Kalatyttö". Olin silloin kaksitoistavuotias, kuten sanottu.
— Ette tietenkään vielä ensiluokkalaisena ruvennut ajattelemaan näyttelijäuralle antautumista?
— Enpä tietenkään, ja kun sitten rupesin sitä todenteolla ajattelemaan, niin pani äitini jyrkän vastalauseensa näihin tuumiini. Nuorten näyttelijäin tila ei hänestä tosin niin perin toivoton ollut, mutta varoittavana esimerkkinä hän puhui aina vanhoista näyttelijöistä, jollaisia surkeita ilmiöitä harhaili todellakin niihin aikoihin kaupungista toiseen kiertävien ruotsalaisten teatteriseurueiden matkassa etsiskellen epätoivoisesti rahoja päästäkseen taas jatkamaan taivallusta toisille seuduille. Varoituksistaan ja vastustamisistaan huolimatta oli äitini kuitenkin itse mitä innokkain teatterissa kävijä, eikä hän estänyt muitakaan siellä käymästä, päinvastoin. Hän lähetti palvelijatkin usein katsomaan hyviä kappaleita, jotka hänen mielestään sivistivät suuresti näitä ihmisiä ja käänsivät heidän mielensä pois tanssista, tuosta kaiken pahan alkujuuresta. Tuntuupa näin ollen melkein siltä kuin näyttämölliset harrastukseni olisivat jonkun verran perittyjä, kuten rakkauteni taiteeseen yleensäkin.
— Muistanette ehkä vieläkin varhaisemmasta lapsuudestanne piirteitä, jotka olisivat mahdollisesti viitanneet tulevaan elämänuraanne?
— Kenties hiukan, mutta pari sanaa ensin vielä tuosta perinnäisyydestä, kun se nyt kerran sattui puheeksi tulemaan. Isäni, koulunkäymätön mies, kuten niin monet muutkin vanhan kansan ihmiset, toimi kaupungissamme olevan ruotuväen soittokunnan johtajana, ja ruotuväen hajottua hän sitten eli loppuikänsä Hämeenlinnan urkurina. Muistan, että hänellä oli mitä suurimmat soitannolliset ja taiteelliset lahjat. Minkä koneen hän ikänä käteensä saikin, heti hän haki asteikon ja käytteli sitten konetta jonkun ajan kuluttua kuin mikäkin mestari. Niin, ne varhaisimmat piirteet. Paljon en tietysti muista, mutta hyvin vilkas vain olin, puhuin ja paukutin aina, kuten Axel Ahlbergkin kertoo poikasena tehneensä; esiintymis- ja esityshalua sellainen tietenkin oli. Varsinkin maalaisia, jotka sattuivat luonamme käymään, koetin parhaani mukaan huvittaa; he kai tietäisivät kertoa paljonkin sellaista, minkä itse jo olen unohtanut.
— Kuinka taipumuksenne kehittyivät sitten edelleen kouluaikananne?
— Paitsi jo mainitsemiani esiintymisiä omalla pikku näyttämöllämme, sain ahkerasti harjoittaa koulussa runonlausumista suomenkielen tunneilla. Minua ei kainostuttanut lainkaan, kuten muita poikia, mennä lausumaan luokan eteen runoläksyjä, löysin niissä päinvastoin suurimman iloni. Ja ahkerasti sainkin laususkella, sekä oppitunneilla että varsinkin aina kevättutkinnoissa. Muistan hyvin viimeisen tällaisen esitykseni keväällä 1878, jolloin myös erosin koulusta. Lausuin silloin Runebergin _Sotilaspojan_. Isäni oli hiljakkoin kuollut, ja muisto tästä oli vielä niin syvällä sielussani, että lausumiseni tapahtui entistään suuremmalla hartaudella ja tositunteella. Rehtori Geitlin sattui omin korvin kuulemaan tämän tutkiessaan viereistä luokkaa, josta hän kiirehti suoraa päätä minua ihan kädestä pitäen kiittelemään ja onnittelemaan, vaikka ei hän omasta puolestaan tahtonut minua kehottaa teatteriin liittymään.
— Olitte silloin jo varmasti päättänyt liittyä teatterin palvelukseen.
— Ihan varmasti. Päätökseni oli jo kypsynyt edellisenä vuonna, jolloin olin kuusitoistavuotias nuorukainen. Ratkaisevimmin vaikutti tähän Suomalaisen teatterin näytännöt, joita silloin näin noin kymmenkunta. No niin, koulusta eroamisvuoteni syksyllä matkustin jo Helsinkiin toht. Bergbomin luo ja pyrin teatteriin. Hän tutki minua, luetti jo ennen esittämiäni osia, oli taitoihini tyytyväinen, mutta virkkoi: "Ei tämä ole mikään lasten laitos, menkää nyt vielä kotia miehistymään ja tulkaa sitten takaisin." Eikä teatteri tainnut siihen aikaan mikään lasten laitos todellakaan olla. Siellä ryypiskeltiin lujasti ja vietettiin muutoinkin iloista elämää, jota makeutta ei tohtori arvatenkaan tahtonut päästää lapsia maistamaan.
— Tästä ei intonne kuitenkaan laimennut?
— Vielä mitä! Kun sitten vietin sen vuoden joulun Iitissä ja pääsin siellä taas esiintymään seuranäytelmässä "Kuinka anopeista päästään", niin ei minua voinut enää mikään pidättää, vaan matkustin seuraavassa tammikuussa taas Helsinkiin. Nytpä kai olin jo miehistynyt, koska toht. Bergbom otti minut muitta mutkitta teatteriin. Puheosasto vieraili silloin parhaillaan Turussa, mutta tohtori kehotti minua jäämään tänne niiksi pariksi viikoksi, jotka teatteri vielä viipyi poissa, ja lueskelemaan sillä aikaa rooleja hänen johdollaan. Ja niin sitä sitten lueskeltiin, opeteltiin Nummisuutarien Eskot ja Iivarit, joista osista en muutoin mieskohtaisesti lainkaan pitänyt. Nautin niistä tietysti taideteoksina, mutta en olisi vain mitenkään tahtonut näytellä koomillisia osia. Sanoinkin sen tohtori Bergbomille, mutta nauraen ja katsoen pitkään minuun hän vain virkkoi: "Vai ette pidä? Sitä te ette nyt todellakaan tiedä, sillä näyttelijä saa vuosikausia olla teatterin palveluksessa, ennenkuin hän todellakin pääsee selville siitä, mitkä osat häntä miellyttävät." No niin, palasi sitten puheosasto Turusta, ja esitettäväksi määrättiin Nummisuutarit, jossa minun tuli näytellä Eskon osaa. Siitäkös Benjamin Leino vainaja synkistyi, ja riisti kuin riistikin minulta osan. No, Iivarin tehtävä oli siihen saakka ollut aina huonoissa käsissä, naiset olivat sitä vain näytelleet, ja sen sain nyt minä, ja samalla siitä tuli ensimmäinen osa, jossa teatterin palveluksessa esiinnyin helmikuulla 1879.
— Mainitsitte äsken, että ette pitänyt koomiliisista osista. Kumpiko oli oikeassa, tekö vai tohtori Bergbom?
— Osittain hän, suurimmaksi osaksi minä itse kuitenkin. Ajatelkaahan, vaikkakin olen esiintynyt enimmäkseen koomillisissa tehtävissä, ja menestyksellä kylläkin, niin pidän kuitenkin enemmän vakavista osista. Ensi kokeeni tällä alalla sain suorittaa Jaakkona Anzengruberin "_Valapatossa_", ja onnistuin täydellisesti. Sanomalehdet ylistivät minua maasta taivaaseen, niin oli asian laita, en sano sitä itseäni kehuskellakseni. Elin niin syvästi ja täydellisesti tämän pienen osan, että se herpaisi voimani niin kokonaan, jotta toivoin johtokunnan jäsenetkin kauaksi luotani heidän käydessään minua kiittämässä. Ja tämä osa on vieläkin lempiosiani, kuten on toiseksi _Nikitan_ osa "_Pimeyden vallassa_" ja _prinssi Erikin_ osa Strindbergin "_Kustaa Vaasassa_". Tietysti pidän koomillisistakin osistani, kuten Reviisorista y.m. mutta en niin suuresti kuitenkaan kuin edellisistä.
— Millaiseksi sitten uneksitte näyttelijäuran, ja ovatko ne unelmanne toteutuneet?
— Unelmat tietysti olivat suuret, mutta kyllä todellisuus tuli sitten kuin korvapuusti. Aluksi arvostelu oli kovin ylevämielinen, pelkkää kiitosta vain, joka ehkä onkin hyvä nuoren miehen kannustukseksi, mutta vallan suhdatonta on se, että silloin kun mies itsetietoisesti jo tekee työtä, tietää jotakin luovansa ja antavansa kunnollista, niin saa tavan takaa lukea, että ei osaa puhua, ei kävellä, ei tehdä eleitä, ei edes hengittääkään. Turha minun sittenkin on moittia, sillä perin päivänpaisteinen on urani aina ollut, "Onnen Pekka" minä todellisuudessakin olen ollut, en vain näyttämöllä. Ensimmäiset tosi murheeni ovat tulleet — nyt vasta, kahtena viime vuotena, jolloin olen saanut vain pari osaa näytellä. Tällainen työttömyys voi tehdä miehen mielipuoleksi, ajatelkaahan vain, että teiltä kahdeksi vuodeksi, ja mahdollisesti vieläkin pitemmäksi aikaa ehdottomasti riistettäisiin kynä, eipä taitaisi niinkään hauskaa olla, lopetti taiteilija haastattelun.
Katri Rautio.
— Minun elämäni, alkoi rouva Rautio haastattelun, on ollut sangen köyhävaiheinen, sen vähäiset muistot tuskin tuottavat kenellekään iloa.
— Koettakaamme nyt kuitenkin, ehdotimme. Tokko muistatte, minkä ikäisenä teissä heräsi halu antautua näyttelijäuralle?
— Ei se minussa varsin lapsena herännyt, sillä siihen aikaan ei lapsia päästetty milloinkaan teatteriin, he eivät edes saaneet kuullakaan mitään tuosta laitoksesta. Vallan hitaasti ja sangen myöhään minä pääsin selville tulevasta elämänurastani. Varhaisimman lapsuuteni ajoilta en tiedä ainoatakaan merkkiä, mikä viittaisi näyttämöllisiin taipumuksiin. Satukirjoja tosin luin hyvin suurella innolla, mutta sitähän tekevät tietääkseni melkein kaikki lapset; ei siinä siis mitään erikoista.
— Lukevatpa tietenkin, eikä lähimainkaan kaikista tule — näyttämötaiteilijoita. Mutta mitkä vaiheet sitten johtivat tienne teatteriin?
— Ensi aiheena on kai pidettävä siirtymistäni Pietarista, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Äitipuoleni kuoltua muutin sieltä noin kaksitoistavuotiaana tätini luo Hämeenlinnaan, jonka kaupungin tyttökoulussa sain myös jatkaa Pietarin kirkkokoulussa alottamiani opinnoita. Tulevaisuudelleni tärkeintä oli kuitenkin se, että tätini luona asui samoihin aikoihin herrasväki Aspegren. Rouva Aspegrenilta sain eräänä päivänä lipun teatteriin, jonne tätikin minut laski, sillä olinhan jo kolmetoistavuotias tyttö, enkä siis mikään lapsi enää. Silloin näyteltiin Birch-Pfeifferin kappale Sirkka, johon, samoinkuin teatteriin yleensäkin, innostuin niin rajattomasti, että varmasti päätin kaikin voimin pyrkiä kohti tätä elämänmaalia.
— Tämä päämaali ei tietenkään nuoruutenne takia ollut vielä suinkaan lähellä?
— Ei lähellä, mutta ei niin perin kaukanakaan, sillä jouduin harvinaisen nuorena teatterin palvelukseen. Mutta paljon kovia sain kokea tällä väliajalla. Masentavimmin minuun vaikutti se ankara silmätauti, jota näistä ajoista alkaen sain potea noin kaksi vuotta ja joka uhkasi viedä minulta näön. Koulua en voinut käydä, viisi luokkaa olin juuri ennättänyt suorittaa, mutta suurin suruni oli kuitenkin se, etten sokeaksi tultuani tietysti voinut ajatellakaan näyttelijäuralle antautumista, jota aikomusta kunnon tätini muutoinkin murheekseni ankarasti vastusti.
— Kaikki nämä vaikeudet ja vastukset kuitenkin voititte.
— Viisitoistavuotiaana paranin tuosta vaikeasta silmävammastani, ja silloin sain myös tätini taipumaan ja kirjoittamaan rouva Aspegrenille, joka kutsuikin minut Helsinkiin toht. Bergbomin tutkittavaksi. Kaikki muutoin hyvin, mutta olin ihan liian nuori, enkä osannut sitäpaitsi niin nimeksikään suomenkieltä, ja sain palata suoraapäätä takaisin Hämeenlinnaan, jossa sitten jatkoin vuodenpäivät lukuja ja opinnoita, tällä kertaa yksityisopetusta nauttien.
— Mitä sitten sattui vuoden päästä?
— Sattuipa tulemaan kirje rouva Aspegrenilta, joka ilmoitti, että Suomalainen teatteri aikoi näytellä _Tuhkimo_ nimisen kappaleen, jonka tekijää en muista, mutta jossa esiintyi paljon nuoria tyttöjä ja Ida Aalberg pääosassa. Tässä kappaleessa, kirjoitti rva Aspegren, saisin minäkin kokeeksi esiintyä, jos voisin Helsinkiin matkustaa. Sen teinkin ja kuusitoistavuotiaana esiinnyin siis ensi kerran teatterissa tuossa samaisessa Tuhkimo kappaleessa.
— Oliko tämä kappale ensimmäinen, jossa eläissänne esiinnyitte?
— Ei ollut. Ajatelkaahan, tuo Tuhkimotaru on ollut minulle ihan kohtalokas, sillä sitä olin esittämässä ensi kerran elämässäni esiintyessäni, mikä tapahtui sirkuksessa ollessani noin nelitoistavuotias. Tai ei nyt oikeastaan sirkuksessa, vaan eräässä Hämeenlinnaan saapuneessa akrobaattiseurassa, joka esitti Tuhkimotarun pantomiimina. Tähän tarvittiin avustamaan paljon nuoria tyttöjä, joiden joukkoon liittyi eräs meidänkin talossa asuva tyttönen. Hän vei minut salaa tädiltäni katsomaan harjoituksia, joissa erästä osanottajista ei saatu mitenkään tehtäväänsä oppimaan. Silloin johtaja kysyi, haluttaisiko ketään katselevista tytöistä astua tämän huono-oppisen tilalle, mutta kukaan ei ilmoittanut haluavansa. Johtaja silmäili parveamme ja valitsi siitä minut. Toisiin harjoituksiin en uskaltanut tätini vuoksi enää lähteä, mutta sitä seuraaviin tuli tuo naapurin tyttö minua etsimään. Sain siitä ankarat nuhteet tädiltä, joka kuitenkin laski hartaasti ja kauniisti rukoiltuani minut jatkamaan tätä hommaa. Siinä ensimmäinen esiintymiseni.
— Saitteko sitten heti tuossa toisessa Tuhkimossa esiinnyttyänne välikirjan teatteriin?
— Sain sen vasta saman vuoden syksyllä, jonka keväänä olin tuon ensi esitykseni suorittanut. Senjälkeen sain sitten näytellä sangen vähäpätöisiä osia, olla enimmäkseen vain statistina, mikä seikka kai johtui siitä, että en ollut harjoituksissa milloinkaan valmis, en tuntenut itseäni milloinkaan varmaksi, vasta lavalla julkisina ensi-iltoina tein osastani, minkä siitä saatoin tehdä. Aina vähitellen pääsin suurempia osia esittämään, ja varsinkin Ida Aalbergin erottua teatterista on ohjelmistoni ollut sangen laaja ja voimia vaativa.
— Kyselisin vielä ensimmäisiä ilojanne ja vastoinkäymisiänne tällä elämänurallanne.
— Nehän ovat oikeastaan yksityisiä, personallisia asioita, joista ei mielellään puhele. Paljonhan sitä elämässä katkeruutta on, täytyy oppia kantamaan ja kestämään. Eipähän minulla kai milloinkaan suunnattomia vastoinkäymisiä ole ollut, mutta ei niin äärettömiä ilojakaan. Jokaista osaani tutkiessani ja siihen syventyessäni olen elänyt sen niin kiihkeästi, ihan kuin kuumeessa, jotta ensi-iltoina, esiripun laskeuduttua viimeisen näytöksen jälkeen olen melkein joka kerran purskahtanut itkuun. Minusta on aina tuntunut siltä kuin olisin luopunut pyhimmästäni, kauneimmastani, ja heittänyt sen ihmisten tallattavaksi. Eihän tuota voi erikoiseksi iloksikaan sanoa, lopetti taiteilijatar haastattelun.
Aleksis Rautio.
— Tiedättekö, alotti herra Rautio haastattelun, minä niin kovin iloitsisin, jos minusta puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin niin vähän kuin suinkin. Sanomalehtiarvostelutkin ovat mielestäni niin perin joutavia, olisi paljon parempi, ellei niitäkään olisi olemassa ...
— Elleivät ne yleensä miellytä, niin eikö niitä voi jättää kokonaan lukematta?
— Vielä mitä; aina niitä vartoo ja kun nimensä näkee, niin tietystikin lukee. Eräs meikäläinen taiteilija kertoi, että hän ei ole enää moniin vuosiin lukenut yhtään arvostelua eikä tahdokaan lukea; mutta olipa tässä eräänä päivänä hänestä moittiva kritiikki lehdessä, niin heti mies vastasi. Oli kai sittenkin lukenut...