Part 2

— Milloin sitten liityitte varsinaisesti teatterin palvelukseen?

— Vuoden 1875 syyskesällä, heti Hämeestä palattuani. Elokuun 5 p:nä matkustimme Ouluun ja siellä esiinnyin sitten ensi kerran Guldborgin osassa "Sven Dyringin kodissa" nimisessä näytelmässä.

— Millaiseksi olitte uneksinut tämän uuden elämänuranne?

— Tietysti pidin sitä hyvin korkeana, mutta mitään unelmia minulla ei siitä ollut. Olin näet jo kolmenneljättävuotias, siis iässä, jolloin ihminen ei enää unelmoi, vaan ottaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

— Entä ensimmäiset huolenne ja murheenne?

— Ei ollut ensimmäisiä eikä viimeisiäkään, sillä siinä iässä ei ihminen myöskään enää huolehdi eikä murehdi, hän tekee vain työnsä. Kieli tietysti oli haittana; usein sanoinkin, että työni teatterissa oli kuin halonhakkuuta, mutta kernaasti sitä kuitenkin tein, sillä yleisö oli minuun, kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta, tyytyväinen. Ja saikin luvan olla, sillä ei ollut ketään, joka minun paikkani olisi täyttänyt. Ja kun sellainen sitten 20 vuoden päästä ilmestyi, erosin minä empimättä teatterista.

— Ensimmäistä suurempaa iloaniko tällä uralla vielä tiedustelette? virkkoi taiteilijatar. Jotakin sentapaista tunsin teatterista erotessani, en senvuoksi, etten siellä olisi viihtynyt, vaan siksi, että silloin näin selvästi, kuinka tyytyväisiä kaikki olivat minuun ja miten tyytyväinen itse olin kaikkeen. Ja nyt olen palannut jälleen, kuten itsekin näette, takaisin lapsuuteni leikkitoverien, kukkojen, kanojen ja koirien pariin. Ja samalla on myös lyhyt tarinanikin lopussa.

Ja ikäänkuin vahvistukseksi kiekahti pihamaalla ylväänä astuskeleva kukko tähän komean kiekauksensa.

Aurora Aspegren.

— Elämäni on ollut hyvin kirjava ja vaiherikas, alkoi rouva Aspegren häntä haastatellessamme kertoa, yhtä kirjava kuin minäkin tyytymätön. Minä suorastaan kadun, että ollenkaan antauduin näyttelijäuralle, toisissa olosuhteissa ja toisessa ympäristössä minusta olisi tullut paljon onnellisempi ihminen. Mihin ikänä olen päässytkin asettumaan, sieltä on heti kohta pitänyt siirtyä muualle. Jos jonkun päämaalin saavuttaminen on ruvennut tuntumaan mahdolliselta, niin on suunta aina ollut toisaalle käännettävä. Alati esteitä, yhäti vastuksia, milloin missäkin muodossa.

— Mutta tahdon kuitenkin alkaa alusta, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Syntynyt olen Helsingissä, vaikka ihmiset melkein yksimielisesti väittävät, että asian laita ei niin olisi, ties mistä syystä. Jotakuinkin suurella varmuudella ja nojautumalla sangen päteviin todistuskappaleihin luulen kuitenkin itse olevani lähinnä totuutta ja käytän nyt hyväkseni tilaisuutta tämän totuuden julistamiseksi. Ollessani kahdeksanvuotias isäni muutti Sipooseen, missä sain tietopuolisen sivistykseni rouva Olinin sikäläisessä pensioonissa. Pääasiallisesti olen kuitenkin opiskellut kotona isäni johdolla, sillä hän sai itse opettaa lapsensa varojen niukkuuden vuoksi.

— Joko elämässänne tällöin oli näyttäytynyt merkkejä, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne? Tai ehkäpä jo itsetietoinen halu antautua teatterialalle?

— Merkkejä mahdollisesti, jos sellaisina voi pitää lapsuuteni leikkejä. Muistan hyvin, kuinka äitini aina päivitteli, että mikähän ihminen tuostakin tytöstä tulee, joka alati vain kulkee ja kuvittelee olevansa milloin kreivitär, milloin markiisitar, milloin mikäkin outo olento. Itsetietoinen halu antautua näyttelijäuralle minussa heräsi vasta kolmetoistavuotiaana, jolloin jälleen olimme asettuneet Helsinkiin, asuttuamme sillä välin kuitenkin vielä Saimaan kanavalla. Helsingissä sitten näin Ruotsalaisessa Teatterissa Schillerin "Kavaluuden ja rakkauden", jonka Louisen osa tuli elämäni ensimmäiseksi ja suureksi unelmaksi.

— Kuinka pian tämä unelmanne sitten toteutui?

— Tämäkin unelma kyllä toteutui, sillä kerran, vaikka paljon myöhemmin, sain todella esittää Louisen osan, mutta unelmalla tarkoittanette kai liittymistäni teatterin palvelukseen?

— Sitä tarkoitimme.

— Pitkät ajat kului senkin unelman toteutumiseen. Muutimme Helsingistä parin vuoden päästä Hämeenlinnaan, sieltä takaisin Helsinkiin 1856, ja toiminpa vielä kotiopettajanakin Kuortaneella, missä oppilaanani oli neiti Eva Vettberg, maisteri Heikki Klemetin tuleva äiti. Vasta vuonna 1862 pääsin silloiseen Ruotsalaiseen teatterikouluun, joka kuitenkin paloi seuraavan vuoden toukokuussa, ja siihen myös loppuivat ensimmäiset teatteriyritykseni.

— Joko teillä tähän mennessä oli milloinkaan ollut tilaisuutta esiintyä näyttämöllä?

— Juuri tämän koulun oppilaana esiinnyin ensi kerran talvella 1863 kappaleessa "De små fåglarna" näytellen siinä kamarineitsyen osaa.

— Olitteko sitten kokonaan ulkopuolella teatterielämän, kunnes suomalainen näyttämömme perustettiin?

— En ihan. Vuotta ennen Suomalaisen Teatterin perustamista liityin oppilaana Westermarkin ruotsalais-suomalaiseen käytännölliseen teatterikouluun, ja siellä ollessani esiinnyin ensi kerran Turussa 1872 Malinin osassa näytelmässä "Eevan sisaret". Samana vuonna tohtori Bergbom perusti sitten kansallisen näyttämömme, ja minä allekirjoitin ensimmäisenä naisnäyttelijänä näyttelijävälikirjan tähän teatteriin. Ensimmäinen kappale, jonka sitten esitimme, oli nimeltään "Kukka kultain kuusistossa" ja siinä minä näyttelin nimiosan. Ja tämän teatterin palveluksessa sitten pysyin, kunnes mieheni näyttelijä August Aspegrenin kanssa yhdessä perustimme oman teatterimme.

— Kysytte vielä unelmiani näyttelijäurasta. Nehän olivat tietysti minulla, kuten kaikilla muillakin, hyvin korkeat, mutta pettymykset sitten olivat vain sitä suuremmat. Mainitsinhan jo alussa, että olen aina ollut kovin tyytymätön — ja etupäässä omaan itseeni. Esiripun laskettua rupesin heti miettimään, miksi tein niin, miksi en näin, vaikka sen nyt aivan selvästi huomasin. Minulla oli ihan liian suuri itsekritiikki voidakseni iloisesti antautua tehtävääni, melkeinpä ainoana ilonani oli "Daniel Hjortissa" Katrin osa, jonka näyttelin sellaisella inspiratsioonilla, että en ennättänyt esitykseni vikoja mietiskelemään. Tyytymätön olin alussa myöskin osiini, sillä minä sain näytellä pelkkiä suloisia pikku tytön osia, ja kun siitä valitin toht. Bergbomille ja pyysin jotakin luonnetehtävää, hän vain naurellen selitti, että olin ihan mahdoton sellaiseen, olin kerta kaikkiaan vain suloinen pikku tyttö. Koetteeksi sain kuitenkin pitkien pyyntöjen perästä Johannan osan näytelmässä "Työväen elämästä", ja siinä osassa sain myöskin ensi kerran osoittaa mihin kykenin. Tyytymätön olen myöskin siihen, että en sitten myöhemmin enää voinut lainkaan kehittää taiteellisia lahjojani, sillä omassa teatterissamme oli minun hartioillani kaikki käytännölliset hommat mieheni ohjatessa näyttämön taiteellista puolta ja harjoittaessa kappaleet näyteltäviksi.

— Täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita, että olen tehnyt kerran viisi kuukautta kestäneen opintomatkan Parisiin, lopetti taiteilijatar haastattelun.

August Aspegren.

Lukijamme ovat varmasti huolestuneina tehneet sen huomion, että eivät ole lehdessämme [Haastattelut ovat alkujaan julaistut Helsingin Kaiku nimisessä kuvallisessa viikkolehdessä] nähneet koko elo- ja syyskuun aikana haastattelua ainoastakaan näyttämötaiteilijasta. Viivästyksen syitä ei ole kuitenkaan sälytettävä lehden toimituksen eikä allekirjoittaneen niskoille, vaan ovat ne paljon kauempaa etsittävissä — aina Vaasan tuolta puolen. Kesäkuun alussa saimme sieltä näet seuraavat rivit:

"Maksamaa, Tottesund Kesäk. 7 p:nä 1910.

K. Herra Aarni Kouta, Helsinki.

Tunnustaen saaneeni vastaanottaa arvoisan kirjeenne kuin myös kaksi numeroa "Helsingin Kaikua", tahdon ilmoittaa että huomenna lähden pitemmälle matkalle joka ulottuu aina Helsinkiin asti.

Tultuani sinne, mikä tapahtuu noin 15 p. tienoilla, tahdon heti antaa tietoja itsestäni eli itse käydä luonanne.

Kunnioittaen Aug. Aspegren."

Runsaampia tietoja ei herra Aspegren kuitenkaan ole tahtonut meille itsestään antaa, sillä ei ainakaan toistaiseksi ole valjennut vielä sitä 15:ttä päivää, jolloin hän olisi meitä käynnillään kunnioittanut. Myöhemmin kesällä koetimme sitten kirjeellisesti häneltä urkkia uupuvia sanoja kirjoitustamme varten, mutta emme ole sanaakaan saaneet siihen vastaukseksi. Onpa siis käytävä tässä vain veikaten venehen veistäntään, kuten ennen muinoin vaka vanhan Väinämöisen, jonka pelkällä laulun mahdilla täytyi sotapursi suoria ja se käsin koskematta vesille viedä. Mutta pari, kolme sanaa puuttui meiltäkin, kuten tietäjältä iän ikuiselta ennen, ja niitä sitten läksimme etsimään, emme juuri Tuonelasta ja vanhan Antero Vipusen vatsasta, vaan — Yliopiston kirjastosta ja lehtemme julkaisijalta, joka on herra Aspegrenin vanhoja ystäviä.

Hänen luokseen saapuessamme saimme kuulla m.m. seuraavaa:

"August Alfred Aspegren syntyi Uudessakaarlepyyssä ruotsalaisista vanhemmista ja sai myöskin kasvatuksensa tällä kielellä. Palveltuaan ensin aliupseerina ruotuväessä hän liittyi 1871 viisikolmattavuotiaana Westermarkin teatteriseurueeseen, joka laitos on jo ennen mainittu rouva Aspegrenin haastattelun yhteydessä. Täällä hän näytteli pääasiallisesti ruotsalaisia kappaleita, mutta kokeili toisinaan myöskin suomenkielisissä, josta myöhemmin oli sitten tuleva hänen yksinomainen näyttämökielensä. Seuraavana vuonna Aspegren siirtyi vasta perustettuun Suomalaiseen Teatteriin, jossa toimi vuoteen 1887, jolloin perusti vaimonsa kanssa Suomalaisen Kansanteatterin. Tämä aie oli Aspegrenissa jo kauan kytenyt. Yhdessä hän sitä oli pohtinut näyttelijä Vilhon kanssa, mutta tämän kuolema ja hänen oma sairautensa estivät aatteen aikaisemman toteuttamisen."

"Missähän osassa herra Aspegren mahtoi ensi kerran esiintyä?"

"Sitä en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan varsin hyvin, että hän itse esiintyi oman teatterinsa avajaisnäytöksessä Tampereella syysk. 11 p:nä 1887 Topeliuksen kappaleessa 'Sotavanhuksen joulu'. Mitä hänen näyttelemiseensä muutoin tulee, niin saattoi todella sanoa häntä näyttelijäksi 'jumalan armosta'. Hänen osansa eivät olleet juuri koskaan harkinnan ja tarkkojen erittelyjen tuloksia eivätkä todistaneet myöskään suurempaa kouliintumista, mutta ne kumpusivat suorastaan ja välittömästi luontaisista lahjoista, ja varsinkin koomillisella alalla hän saavutti ennätyksiä, joiden yli meillä ei hevin ammuta. Hyvin tyypillisenä mainitsisin ennen kaikkea hänen juopon Sakeri enonsa Nummisuutareissa. — Myöskin oopperassa Aspegren esitti aikoinaan pienempiä sivuosia."

Pyysimme sitten vielä jonkinlaista luonnekuvaa.

"Ennen kaikkea oli August Aspegren tarmokas mies. Teatterinsa hän perusti pelkästä harrastuksesta, hänen tulonsa siitä eivät vastanneet edes sitä pientä kuukausipalkkaa, jonka hän sai Suomalaisesta teatterista. Omin voimin, ilman valtionapua hän piti sitä pystyssä ja levitti siten taiteenrakkautta kansan keskuuteen. — Muistuu tässä sivumennen mieleeni pieni kasku, joka on omiaan sekin todistamaan Aspegrenin tarmoa ja sitkeyttä. Teatteri oli saapunut Kuopioon ja harjoitteli parhaillaan esitettäviä kappaleita. Silloin johtaja katoo äkkiä eikä edes näyttäydy kahteen päivään. Kiireelliset harjoitukset keskeytyvät. Miestä etsitään kaikkialta, ravintoloista, tuttavista, mutta turhaan. Vihdoin viimein hänet tavataan erään seppämestarin luota, jossa hän kiihtyneenä pelaa nakkia. Oli mies alussa hävinnyt siksi paljon, että oli uhallakin päättänyt voittaa rahansa takaisin. — Näyttelijöitään kohtaan Aspegren oli ankara, vieläpä toisinaan tyrannimainenkin, mutta ken pinnan alle pääsi tunkeutumaan, hän löysi sieltä hyvän sydämen, kuten asian laita yleensä on ihmisten joukossa."

Sen mekin kernaasti uskomme, vaikka hän meitä näin karusti kohteli haastatteluasiassa.

Taavi Pesonen.

— Tiedättekö vieläkö lakitieteen professori Lang elää? kysäisi meiltä hra Pesonen hiukan aikaa istuttuamme ja Helsingin terveisiä lueteltuamme hänen pienoisessa huoneessaan Kirkkonummella.

— Prof. Lang oli siis tuttavianne?

— Oli kuin olikin. No niin, elääpä tai ei, sehän ei kuulu teidän tiedonhakuihinne, mutta minun alkuvaiheisiini tuo samainen professori kuuluu sangen läheisesti. Häntä saan suorastaan kiittää siitä, että jouduin sille uralle, johon aina olen ollut hyvin tyytyväinen.

— Kertokaahan nyt enemmän tuosta professorista! pyysimme.

— Ka miksei, sehän on tarkoituksenikin. — Vuonna 1863 pääsin Kuopion lukioon, josta minun kuitenkin täytyi erota jo seuraavana vuonna varojen puutteesta. Elätin sitten itseäni kotiopettajana, ensin eräässä Schwartzin perheessä, myöhemmin piirilääkäri Ringbomin luona Hollolassa, jonne edellämainittu perhe oli minua suosittanut. No niin, tässä ammatissa eleskelin sitten armon kesään 1874, jolloin silloisessa Lahden kauppalassa oli jonkinlaiset juhlat tai mitkä näyttelyt ne nyt olivat. Sinne tietysti minäkin. Illalla meitä sitten oli koolla eräs pienempi seurue, jossa saman totipöydän ääressä istui paitsi minua m.m. ruununvouti Palmgren ja jo mainitsemani prof. Lang. Siellä seuran ratoksi rupesin sitten lausuilemaan runoja ja esitin m.m. Frithiofin sadusta laulun Frithiof på sin faders hög. En tuota pitkää runoa kokonaisuudessaan muistanut ulkoa, mutta se ei ollutkaan esitykseni päätarkoitus, tahdoin vain humoristisesti matkia erään entisen opettajani deklamoimista, jota tämä suuresti harrasti. No, seurani mieltyi pikku karrikatyyriini niin kovin, että alkoivat heti toimittaa minua teatteriin, minkä seikan onnistumista suuresti helpotti se, että prof. Lang tunsi mieskohtaisesti toht. Bergbomin. Hän kirjoitti asiasta tohtorille, joka käski minun saapumaan Helsinkiin kokeilemaan. Silloin olin kahdeksankolmattavuotias.

— Ettekö sitä ennen ollut milloinkaan itse ajatellut näyttelijäksi antautumista?

— En. Minulla nähkääs on itsekritiikki aina ollut tavattoman suuri, jopa haitallisenkin suuri. Arvostelin alati itseäni, vieläpä liiankin ankarasti, ja se tietysti etupäässä oli omiaan tukahuttamaan noita halujani. Sitäpaitsi minua vaivasi hirvittävästi n.s. "ramppikuume", josta en milloinkaan päässyt vapaaksi, en edes viime vuosinanikaan. Ja se sairaus kesti esityksen alusta ihan loppuun saakka.

— Olettehan sanomalehdistä lukenut, että tuo tauti julmasti kidutti itse suurta Josef Kainziakin.

— Niinpä niinkin, ja olen sitäpaitsi kuullut erään etevän saksalaisen väittävän, että ilman tuota kuumetta ei synny yhtään suurta taideluomaa näyttämöllä. Mutta minä tunnen monta hyvin hyvää näyttelijää, jotka eivät ole poteneet tuota tautia milloinkaan. Siis ei sääntöä ilman poikkeusta, kuten on tapana sanoa.

— Entäs jos nyt taas lähtisimme teatterimatkallenne.

— Lähdemme, lähdemme. Niin, sille minä sitten todellakin läksin syksyllä 1874. Tohtori Bergbom otti minut ystävällisesti vastaan ja antoi minun lukea ääneen kappaleen Yökausi Lahdella ja oli hän esitykseeni varsin tyytyväinen. "Onko teillä lauluääntä?" hän sitten kysäisi. — "Onpa tietenkin." — "No koetamme, koetamme." Ja niin sitä sitten pianon ääressä koetettiin ja kelvolliseksi havaittiin, ja minä pääsin kuin pääsinkin — oopperaan.

— Ettekö sitten toiminut aluksi lainkaan puheosastolla?

— En lainkaan, ennenkuin ooppera lakkasi 1878. Silloin tietysti siirryin suoraan puheosastolle, vaikkakaan se ei viehättänyt minua milloinkaan siihen määrin kuin ooppera. Lauluopintojani olisin kernaasti jatkanutkin, mutta ei vain ollut varoja kalliisiin ulkomaanmatkoihin.

— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jonka oopperassa ollessanne esititte?

— Se oli _Fiorillon_ osa Sevillan parturissa, puheosaston jäsenenä taas esitin ensi kerran ruukinpatruunaa kappaleessa _Hän ei ole mustasukkainen_. Silloin oli seurueemme Turussa ja armon vuosi 1878 oli kulumassa.

— Ettekö esiintynyt milloinkaan muualla ennen teatteriin liittymistänne?

— Näyttelinhän minä muutamia osia konventissa lukiota käydessäni. Ensimmäinen niistä oli vanginvartijan osa kappaleessa _Riita—asia_.

— Mutta Kuopion lukiohan oli ruotsinkielinen oppilaitos, miten siellä suomenkielisiä kappaleita esitettiin?

— Ruotsalainenhan se lukio oli, kuten minäkin, mutta siihen aikaan nähkääs oltiin paljon suvaitsevampia kieliasioissa kuin nykyään. Kenessäkään ei herättänyt pahaa verta se, että ruotsalaisessa oppikoulussa suomenkieltä harrastettiin. Esitimme tietysti ruotsinkielisiäkin kappaleita, mutta niiden nimiä en nyt enää muista; Riita-asia oli joka tapauksessa ensimmäinen.

— No, ettekö lapsuutenne ajoilta muista mitään merkkejä tai luonteenominaisuuksia, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne?

— Enpä juuri, ellei sellaisena voi pitää pappina esiintymistäni. Lapsena lukea paukutin vanhemmilleni postillasta esiliina hartioilla. Jouduinpa sitten kerran aikamiehenä ihan kirkkoonkin saarnaamaan, mutta unohdin seurakunnan närkästykseksi isämeitästä pois jokapäiväisen leivän. Lukioaikana taas tulin huomatuksi humorististen taipumusteni vuoksi.

— Tiedustelisin vielä, millaiseksi näyttelijäuran uneksitte.

— No unelmathan ovat kaikilla suuret ja korkeat, ja minulla ne kyllä täyttyivätkin. Vastuksia ei milloinkaan ollut, ei ainakaan suurempia. Päinvastoin. Palkka oli alusta alkaen suhteellisesti hyvä, menestykset sangen nopeat ja ilahuttavat, kuten esim. oopperassa esittäessäni Papagenon osaa Taikahuilussa ja nimiosaa oopperassa Pasquale. Ääniasteikkoni laajuutta etenkin ihmeteltiin, sillä minä kykenin esittämään sekä tenori- että basso-osia. Se vain on murheeni, että en ollut tilaisuudessa jatkamaan rakkaita lauluopintojani.

Axel Ahlberg.

— Lapsuudestaniko kertoa? alotti Axel Ahlberg haastattelun. Sehän on mahdotonta, sillä minä olen yhä vielä sama lapsi kuin vuosikymmeniä sitten. Eilen illalla istuin kauan keskustellen Kaarle Halmeen kanssa, ja hän ihmetteli moneen kertaan sitä, että en milloinkaan vanhene ja viisastu, pysyn aina vain lapsena, joka kulkee silmät ummessa muulle maailmalle.

— Mutta lapsuudessakin on eri asteita ja kehityskausia, koetimme lepytellä. Tahtoisimme kuulla lapsuutenne varhaisimmista vuosista, niistä, jolloin kaikki alkoi käydä, ensimmäiset liikunnot väreillä sielussa ja siitä edelleen kehittyä.

— Onnellisilla kansoilla ei ole milloinkaan mitään historiaa, keskeytti taiteilija jyrkästi.

— Olette siis urallanne ollut hyvin onnellinen?

— Olen tietysti aina ollut kuin orpo piru helvetissä, saanut kulkea rataani ihan yksin, mutta en kadu sittenkään. Äidilleni, joka jyrkästi vastusti teatteriin liittymistäni, sanoin aina: Me olemme kuin vallihautaan viskattavia risukimppuja, mutta näin me autamme kuitenkin tulevaisuuden peitsenkantajat rajan toiselle puolen. — Onnellinenhan minä olen ollut, sillä onnellista on näyttämöllä hetkeksi unhoittaa koko muu maailma, unhoittaa ja antaa. Antaa ja yhä vain antaa, siinä taiteilijan ainoa elämänmäärä ja onni. Harvat minua tietysti ovat täysin ymmärtäneet, mutta ken aikansa parhaille elää, hän elää myös tulevaisuudelle.

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Älkää nyt kuitenkaan minua enempää kiusatko menneen muistelemisella, sillä nykyinen aika on niin harmaa ja ruma, että ei tee mieli enää kadonneeseen kauniiseen katsettaan kääntää.. Kaikki suuri ja kaunis käy perikatoaan kohti, lyriikka kuolee, jota vailla elämä on tyhjä ja alaston. Lyriikkahan yksin on se oikea, oleellinen elämä, ken sen sanomatonta, kummallista kieltä vain tajuaa. Tai oikeammin elämän kuva, hento, harsotettu elämä, joiden harsojen sisässä se suuri tuntematon asuu."

— Minkä tunnustähtien alla ensimmäisen huomattavan näyttämöllisen voittonne voititte? uskalsimme vielä pikku-viekkaasti kysyä.

— Tietysti romantiikan. Victor Hugon "Angelon" Rodolfon osan esitettyäni tunsin yleisön ensi kerran päässeen minua lähemmäksi. Romantiikan päivät näyttävät nyt muutoin olevan laskullaan, mutta ne valkenevat vielä kerran uudelleen, uskokaa minua. — Minun lapsuudenaikani yllä liihottelivat romantiikan hyvät henget kokonaan, lämpeni taiteilija sitten kertomaan. Tiedättehän nuo vanhat länsisuomalaiset herraskartanot ja sen gustavianisen hengen, mikä niissä asui. Isoisäni esimerkiksi oli ollut niin lähellä sen hengen alkuhetteitä, että hän, tosin viisitoistavuotiaana nuorukaisena, oli mukana niissä "mustissa naamiaisissa", joissa Kustaa III kuolettavasti haavoitettiin. Äitini äiti oli hänkin kasvatettu eräässä Tukholman hienoimmassa pensioonissa, ja häntä saan kiittää siitä rakkaudesta sanotun sanan selkeää ja kirkasta lausumista kohtaan, minkä hän jo hamasta lapsuudesta kylvi sydämeeni. Kieli tosin oli ruotsinkieltä, mutta ihan samahan se on, mikä kieli on ollut kasvattamassa kunnioituksen sanaa kohtaan, jonka avulla kaikki inhimilliset tunteet ja tunnelmat soitellaan. Jokainen huolimattomasti ja rumasti lausuttu sana ja ajatus tuotti varman tukkapöllyn. Ennenkuin opin lukemaan, sain myös jo oppia ulkoa runoja, etenkin Anna Maria Lenngreniä, jota sitten koko lapsuuteni laususkelin. Osaan vieläkin ne runot. Sitten lukemaan opittuani sain olla koko talon esilukijana, vanhemmistani aina palkkapiikoihin saakka; ei minua siis, hyvä kyllä, ole sanankäytöstä koskaan säästetty.

— Nämä palkkapiiat maksoivat kyllä vaivani runsaasti takaisin, jatkoi taiteilija muistelmiaan. Suuressa palvelijainsuojassa, matalan, avaran lieden ääressä me kaiket illat istuimme. Yhdeksän naista takkavalkean loimussa rukkejaan polkemassa, minä taruja lukemassa. Mutta niitä osasivat kehrääjätkin, eivät kirjasta, ulkomuistista vain, mutta satuja sellaisia, että niitä kuunneltuaan ei usein uskaltanut yksin poistua pimeiden huoneiden halki. Mutta pääasia oli se, että heiltä opin suomenkielen, Turun murteen tosin, mutta suomea on sekin suomi kuitenkin. Sitten myöhemmin ajatellessani näyttelijäuralle antautumista, sanoin aina äidilleni, että Suomen kansa on sivistettävä yksinomaan sen omalla kielellä. Ja nyt paljon myöhemmin asioita ajatellessani olen tullut siitä yhä vain varmemmaksi. Minun suomenkieleni ei mahdollisesti ole aivan sitä samaa suomea, jota synnyltään kokonaan suomalaiset näyttelijät puhuvat, mutta ajatellut olen myöskin, että _Kaarola Avellanin_ ja minun kielenkäyttöni ovat ehkä jossakin määrin nekin olleet omiaan tämän kielen käyttelyä kehittämään. Ainakin ne ovat tuoneet joitakin sivistyneitä, länsimaisia lisiä ja piirteitä siihen. Sen on tulevaisuus näyttävä.

— Kuinka varhain ensimmäiset teatterielämään viittaavat piirteet alkoivat teissä ilmetä? kysyimme.

— Hyvin varhain, muistaakseni jo kuusivuotiaana. Näiden taipumusten ensi herätteen luulen saaneeni kirkossa, sillä kaiket päivät olin seisonut kartanomme yläkerroksen ikkunassa ja, selässä musta vaate, saarnannut pihamaalla liikkuville ihmisille. Mielikuvitukseni sai kuitenkin varsinaiseen toimintaansa vasta n.s. varjopeli, paperiin leikattujen kuvioiden varjojen liikkeet mustan, pingoitetun kankaan pinnalla, jolla leikillä me lapset huvittelimme professori Elfvingin perheessä, joka oli meidän perheemme lähimpiä tuttuja. Siitä alkoi mielikuvieni maailma sitten vähitellen kehittyä ja yhä suuremmassa määrässä vain kasvaa. Aluksi järjestin itsellenikin kotona samallaisen varjopelin, jonka "näytelmiin" itse aina sommittelin juonen; sitten, luullakseni noin 9 vuotiaana, rupesin itse kirjoittamaan näytelmiä, tietysti mukaelmia lukemistani ja näkemistäni kappaleista, toisinaan taas kansantaruista, joita seudun rahvas kertoi.

— Olitte siis jo niin aikaisin käynyt oikeassa teatterissa?

— Olinpa tietenkin. Ja innokas teatterissa kävijä olinkin, kuten äitinikin, vaikka hän ei voinut näyttelijän ammattia lainkaan käsittää, tuollaisten ihmisten, joista ei tiennyt tokko ne oikeita kunnon ihmisiä olivatkaan. Senvuoksi hän viime hetkeen saakka koetti minua pidättääkin tältä alalta. Minähän jouduin seitsemännellä ikävuodellani Turun kouluun ja siellä pääsin heti teatteria katsomaan. Ensi kerran siellä istuessani olin herättänyt suurta huomiota, koko yleisö oli minua katsellut. Katsokaahan tuota pikku poikaa, hänhän ihan vavisten seuraa kappaleen kulkua, kuulin ympärilläni kuiskailtavan.

— Milloinka sitten ensi kerran itse esiinnyitte lavalla?