Part 1
SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ
Lapsuuden ja nuoruuden muistoja
Kirj.
AARNI KOUTA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.
SISÄLLYS:
Esisanat. Ida Aalberg. Kaarola Avellan. Emelie Stenberg. Aurora Aspegren. August Aspegren. Taavi Pesonen. Axel Ahlberg. Adolf Lindfors. Knut Weckman. Katri Rautio. Aleksis Rautio. Iisakki Lattu. Olga Poppius. Kaarle Halme.
Esisana.
Ihaillessamme jotakin suurta ja jo täyden kasvuvoimansa saavuttanutta puuta ei liene monenkaan meidän mieleemme juohtunut ne eri kehityskaudet ja -muodot, jotka tämä puu on elänyt ja taistellut muodostuessaan pienestä, tuskin maankamaraa ylemmästä idusta siksi korkeaksi kasviksi, joka majaamme varjostaa. Me näemme ihastuksella vain puun, joka työntää latvansa taivasta kohti, ojentaa oksansa ilman tuulien tuuditeltaviksi, mutta emme ajattele pientä tainta, joka maan uumenista kerran pyrki ja pääsi päivän valoon, juurrutti ja levitti juurensa tahdon rantavoimalla syvälle mullan mustaan helmaan, mistä sitten imi elämisen voiman ja tarmon. Ja lähemmin tarkastaessamme on tässä alkutilassa ja alkukamppailussa yhtä paljon mieltäkiinnittävää ja ihastuttavaa kuin myöhemmässä kypsyyden kaudessakin. Vieläpä tuon taimen kehitysilmaisuja tutkistellessamme voimme nähdä viittauksia vastaisuuteen, edellytyksiä, edellyttäviä luonteenominaisuuksia ja hentoja yhdyssiteitä tulevaisuuteen.
Edellinen on sovitettavissa ihmiseenkin, varsinkin voimakkaammin ja huomattavammin kehittyneeseen ja rakentuneeseen ihmiseen, joka on pystynyt luomaan itsestään jotakin, kyennyt kohoamaan ja kasvamaan johonkin tehtävään, joka on jättänyt jälkiä häntä ympäröivään elämään, vieläpä antanut parhaimmassa tapauksessa uusia sysäyksiä kehityksen yhä etenevään ja edistyvään kulkuun. —
— Nämä muutamat rivit vain sen sarjan esisanoiksi, jossa rupeemme kertomaan vanhempien näyttämötaiteilijaimme lapsuuden ja nuoruuden vaiheista ja muistoista sellaisina kuin ne haastattelujen muodossa olemme heidän omilta huuliltaan kuulleet. Heidän taiteellisen työnsä tulokset ovat jo täysin kypsinä meidän nähtävinämme ja arvioitavinamme; heidän varhaisimmat sielunliikuntonsa ensimmäisistä itsetiedottomista aavisteluista elämänuran ratkaisevaan ensi askeleeseen saakka ovat meille tuntemattomampia, ainakin jo paljon etäisempiä asioita, joihin kuitenkin kannattaa kerran vielä kääntää katseensa ja joiden muistelemisesta voi koitua paljon iloa, vieläpä sangen suurta mielenkiintoakin.
Helsingissä v. 1910.
_Aarni Kouta_.
Ida Aalberg.
Mainitessamme vapaaherratar _Ida Aalbergille_ aikeestamme ja pyytäessämme häntä kertomaan meille lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista, väitti hän, että niistä ei pitkältä puhetta riittäisi. Hän muisti olleensa tavattoman paha lapsi, ainoa tyttö kolmen veljen joukossa, joille hänen olisi tullut olla hyvänä esimerkkinä, mutta muuttuikin joka kohdassa aina vain varoittavaksi esimerkiksi. Hänellä oli ollut hyvin paljon mitä pahimpia vikoja. Ensimmäinen, ja ehkä pahin, oli niistä tietysti ollut jokin vaarallisen itsetietoinen piirre luonteessa, minkä ilmenemismuotoja oli ollut itsepäisyys, jonkinlainen hallitsemishalu, tahto määräysten jakelemiseen. Myöskin oli ylpeyden raskas peri- ja helmasynti päässyt juurtumaan hänen jo niin aikaisin turmeltuneeseen luonteeseensa. Ei ollut voinut lainkaan pitää muita pikku tyttöjä vertaisinaan ja leikkitovereikseen kelvollisina, tuskinpa ikäisiään ja itseään vanhempia poikiakaan, joiden kanssa oli kuitenkin jonkunverran paremmin viihtynyt. Heissä oli sentään ollut hiukan voimakkaampaa ainesta, mutta sitäkin vain hiukan. Hyvinkin nuorena oli vitsaa koetettu vääntää, eikä oltu myöskään vähemmän ahkerasti käytetty tätä samannimistä pelottavaa asetta vääntökeinona. Mutta väännöstä ei syntynyt käännöstä — parempaan päin. Kaukana siitä. Vuosi vuodelta nämä huonot ominaisuudet yhä vain kasvoivat, vieläpä ilmestyi entisten lisäksi uusiakin turman tuumia nuoreen mieleen. Kaikkein pahin niistä oli mielikuvitus. Se oli pakottanut jättämään leikinlyönnin, unohtamaan leikkitoverit kokonaan. Ypöyksin nuori tyttö oli kiertänyt metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen. Synkästi uskonnollisen äidin vitsa oli yhä uutterammasti tehnyt työtään — olihan entisen itsepintaisuuden lisäksi nyt vielä tullut paha maailmallinen mieli, mikä ilmeni päälle päätteeksi muodossa, joka oli omiaan herättämään hämmästelyä ja naurua muissa ihmisissä. Näin "pahaksi" lapseksi suurin näyttämötaiteilijattaremme kuvasi itsensä, mutta lisäsi, että hän samalla oli ollut hyvin onneton. Lapsuus oli onneton, nuoruus oli onneton. Se oli yhtä ainoata kaipuuta, vaikka hän ei tiennyt kaipuun syytä eikä sen päämaalia. Yhtä ainoaa kuvittelua se myöskin oli, vaikka nämä mielikuvat eivät voineet milloinkaan kiteytyä miksikään selviksi näyiksi ja kuvasarjoiksi. Mutta kaikesta huolimatta ne kuitenkin elivät elämäänsä, eikä vitsa voinut niitä kuolettaa, yhtä vähän kuin hänen omat kärsimyksensäkään.
"Mutta pahuudestani huolimatta", huomautti taiteilijatar leikillisesti, "ovat ihmiset aina pitäneet hyvää huolta minusta, vieläpä minua rakastaneetkin." — Täten hän esim. oli joutunut kotiseudullaan siihen aikaan oleskelevan Minckwitzin perheen suojatiksi ja päässyt heidän mukanaan Helsinkiin ja täällä oppilaaksi neiti Tavaststjernan perustamaan ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka koulun toiminta ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Kovin pitkäaikaiseksi ei taiteilijattaren kouluopillinen ura käynyt myöskään rouva Qvistin täkäläisessä oppilaitoksessa; keskeytymisen syynä oli tällä kertaa varojen puute, sillä kodin piti kustantaa etupäässä veljien kalliit opinnot. Rouva Qvistin koulussa käynnin huomattavin tapaus on mielestämme kuitenkin se, että siellä Ida Aalberg sai ensimmäisen hänen taiteensa osalle tulleen tunnustuksen. Kevättutkinnossa olivat oppilaat lausuneet runoja, heidän joukossaan myöskin Ida Aalberg "_Adlercreutzin_" Vänrikki Stoolin tarinoista. Tutkinnossa oli ollut läsnä rouva von Kothen, ja oli hän, silloisen Suomen kirjallisesti ja taiteellisesti sivistynein nainen, lausunut julkisesti ihailunsa mainitun runon lausumisen johdosta.
Tästä johduimme kysymään sitä kappaletta ja osaa, jossa taiteilijatar oli ensi kerran esiintynyt. Maalla, kotipuolessa se oli tapahtunut. Joululomaansa oli sinne tullut viettämään kuopiolaisia ylioppilaita, jotka olivat panneet toimeen pienet juhlat kansakoulun hyväksi. Siellä oli esitetty pieni näytelmäkappale "_Kassan avain_", jossa emännöitsijän osassa oli esiintynyt Ida Aalberg, silloin nuori, tuskin nelitoistavuotias tyttönen. Hän oli jo sitä ennen paljon uneksinut teatterista. Ensimmäisen mielenkiinnon tähän taidelaitokseen herättivät vanhat, äidin maitokamarin seiniin liisteröidyt ruotsinkieliset sanomalehdet, joissa oli julkaistuina teatterien ohjelmat. Kovin oli niissä kiihottanut mielikuvitusta se, että jonkin kuninkaan tai kuningattaren nimeä oli seurannut tavallisen kuolevaisen nimi. Kuningattarena kuolevainen ihminen jonakin iltana! Sellaiseksi hänkin tahtoi, niin mahdotonta kuin se olikin, sillä pitihän jumalaa pelkäävä koti teatteria synnillisimpänä, saastaisimpana ja turmiollisimpana laitoksena maan päällä. Kun nyt nämä ylioppilaat tulivat esiintymispyyntöineen, oli nuoren mielikuvittelijan ilo rajaton, mutta — sitä ei saanut näyttää. Lavalle hän kuitenkin näin kotitanhuvilla pääsi, mutta siihen sen piti pysähtyäkin.
Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi suomalaisen näyttämötaiteen. Rippikoulun käytyään, nelitoistavuotiaana, Ida Aalberg näki ensi kerran oikean teatterin Hämeenlinnassa, jonne Suomalaisen teatterin henkilökunta oli saapunut antamaan vierailunäytäntöjä. Silloin hänen päätöksensä kypsyi. Tämän jälkeen häntä ei voinut pidättää enää koti, ei rakkaus vanhempiin eikä sisaruksiin, vaan hän karkasi heidän luotaan eräänä kevättalvisena päivänä, joutui Helsinkiin ja pääsi Suomalaiseen teatteriin. Ensi kerran hän esiintyi jonkun rakastavan tytön osassa näytelmäkappaleessa "_Lemun rannalla_", ja sai senkin jälkeen esittää yhä edelleen pieniä vaatimattomia tytönosia, sillä tohtori Bergbomin mielestä Ida Aalberg oli luotu naiviksi näyttelijättäreksi. Mitään riemuvoittoja naivi näyttelijättäremme ei voittanut, hänen ainoa ilonsa oli pyrkimys eteenpäin, hänen ainoa murheensa se, ettei saanut oppia kyllikseen uutta, ei tarpeeksi edistyä, päästä eteenpäin, ja ihmetteli, kuinka toiset saattoivat olla niin levollisia, vaikka eivät olleet sen onnellisemmassa asemassa kuin hänkään. Mutta varmasti vakuutettu hän oli siitä, että eteenpäin hänen täytyi päästä, kaikista vastuksista huolimatta.
Näihin aikoihin oli taiteilijattaren veli matkustanut Dresdeniin opintojaan jatkamaan, ja kirjoitti sieltä usein sisarelleen ja kuvaili joka kirjeessään etenkin mainitun kaupungin teatteria, joka oli hänen mielestään maailman suurenmoisin taidelaitos. Sinne alkoi tietysti sisarenkin halu palaa. Siellä jos missä hänkin saattoi edistyä ja oppia jotakin uutta, ja saatuaan resetin Oulussa sekä hiukan yksityistä avustusta, hän läksi ylpeänä matkalle kukkarossaan seitsemisen sataa markkaa, mikä mahtava summa kestäisi tietysti vuosikausia. Mutta pitkälle eivät sellaiset rahat riitä, niistä kun sai luovuttaa jo opettajalleenkin 25 mk tunnista. Tästä samasta opettajasta, rouva _Seebachista_ tuli kuitenkin taiteilijattaren suurin turva ja opastaja tällä hänen ensimmäisellä ja suorastaan ratkaisevalla opintomatkallaan. Rahat loppuivat tietenkin pian, mutta into ja tarmo eivät loppuneet. Aivan pennittömänä, perin pohjin nälkäisenä hän vain ponnisteli edelleen, vahvasti uskoen siihen, että kaikki käy hyvin, kaikki onnistuu vielä kerran. Nälkä tuli lopulta ilmi, mutta samalla myöskin taiteilijattaren suuret lahjat ja uupumaton tarmo, horjumaton tahdon lujuus. Kotimaasta toimitti rouva Seebach rahaa, joten jatkuva oleskelu ja opiskelu ulkomailla kävi mahdolliseksi ja hedelmöittäväksi. — Lopuksi mainittakoon vielä, että samainen rouva Seebach oli tohtori Bergbomille kirjoittanut kirjeen ja vakuuttanut, että tämä erehtyi toivoessaan Ida Aalbergista naivia näyttelijätärtä, hän itse oli huomannut tässä nuoressa naisessa piilevän syvät traagillisen näyttämötaiteilijan lahjat. Kun Ida Aalberg palasi sitten kotimaahan, oli tohtori Bergbom antanut hänelle koetteeksi osan Anzengruberin "_Valapatosta_", josta muodostui taiteilijattaren ensimmäinen suuri voitto. "Keväällä erosin naivista näyttelijättärestä, lokakuussa kohtasin traagillisen taiteilijattaren", oli tohtori Bergbom esityksen jälkeen huudahtanut.
Kaarola Avellan.
Käydessämme haastattelemassa neiti Kaarola Avellania, puuttui hän itse ensinnä puheeseen. "Haastatella ei tulisi milloinkaan itse asianomaista henkilöä, jos mieli päästä perille hänen luonteenomaisimmista piirteistään", lausui taiteilijatar. "Tällaisia seikkoja olisi pikemmin tiedusteltava omaisilta ja lähimmiltä ystäviltä, joilla on ollut tilaisuus kaiken aikaa seurata toisen kehitystä ja tehdä huomioita sen eri ilmenemismuodoista, kuitenkin aina tarpeellisen välimatkan päästä. Itse tulee usein vaienneeksi monesta asiasta, jotta ei vain tekisi itserakkaan vaikutusta, usein taas tahtomattaankin ja itsetiedottomasti hairahtuu lausumaan jonkin pienen epätotuuden, sillä ihminen on liian lähellä omaa itseään." Myönsimme nämä mietteet suhteellisesti sangen oikeiksikin, mutta väitimme vastaan, että toiselta puolen vaikenemiset, toiselta pienet epätotuudet saattoivat nekin painaa osaltaan leimansa luonnekuvaan, jonka silti ei tarvinnut lainkaan olla väärä. Itsestään puhuessaan ihminen kaikesta huolimatta kuvastelee vain omaa sisintä itseään, tavalla tai toisella, ja ehkä lopultakin aina sattuvammin ja todemmin kuin syrjäinen.
"Itsetietoinen halu antautua taiteilijauralle heräsi minussa verrattain myöhään", alotti taiteilijatar kuvauksensa. "Monet syyt aiheuttivat sen. Olosuhteet ja kasvatus ennen kaikkea, mutta samassa määrin ehkä myöskin sisäänpäin vetäytyvä luonne ja melkein voittamaton kainous." Teatteri ainakin oli se viimeinen taidemuoto, jota neiti Avellan ajatteli, ellemme sanoisi — vihdoin viimeinen. Koko nuoruus, silloiset olosuhteet ja ankaran kristillismielinen kasvatus koettivat parhaansa mukaan saada häntä loittonemaan tästä synnillisestä laitoksesta, kunnes hän viimein kaikesta huolimatta heräsi Björnsonin "Kalastajatytön" lailla uneksimaan naisesta, joka näyttäisi maailmalle "hvordan en Kvinde er, naar hun er yndig, hvordan hun er, naar hun er syndig". Pitkät, aavistuksettomat taipaleet erottavat kuitenkin lapsuuden ja nuoruuden tästä heräämisestä, mutta itsetiedottomat sielunliikunnot ja niiden eri ilmestysmuodot täyttävät sittenkin nämä taipaleet, ja niitä nyt lähemmin tarkastellessamme ei suinkaan ole vaikea huomata, että ne ovat suoranaisessa ja elimellisessä yhteydessä taiteilijattaren myöhemmän elämänuran kanssa, ovat selviä ja suoranaisia viittauksia siihen.
Ensimmäisenä kuvaavana ja edellyttävänä piirteenä mainitsi taiteilijatar pukeutumishalunsa, tahdon esiintyä toisen henkilön hahmossa. "Lapsethan yleensä tahtovat pukea ja laitella itseään", hän sanoi, "mutta taiteilijanhan juuri täytyy olla lapsi, lapsi kehdosta hautaan saakka, jos hänen mieli jotakin uutta ja suurta luoda." — Ohimennen johtaa tämä ajatus mieleemme Nietzschen sanat: "Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä pyörä, ensimmäinen liikunto, pyhä myöntäminen. Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä." Siinä ehkä kaiken suuren taiteen psykologia ja — lohdutus.
Tämä pukeutumishalu oli herännyt taiteilijattaressa jo varhain ja herättänyt samalla mielikuvituksen rajattoman maailman eloon. "Kalaretket isäni seurassa olivat tämän mieliteon ensimmäisenä virikkeenä", virkkoi neiti Avellan. "Kesät vietimme aina Ahvenanmaan saaristossa, jossa isäni ja hänen neljä tytärtään — minä yhtenä niistä — viettivät usein vuorokausiakin kalaretkillä." Perheessä ei ollut yhtään poikaa, senvuoksi tytöt puettiin kaikeksi kesäksi pojanpukuun, sillä "hameet eivät saaneet alukseen astua". Näin kului taiteilijattaren varhaisin lapsuus, kaksivuotiaasta aina yhdenteentoista ikävuoteen saakka, kesät merellä, talvet luistin- ja hiihtoretkillä Helsingin jäillä. Siis vapaata ja täyttä luonnonelämää, missä mikään ei häirinnyt mielikuvitusta ja nuoren raikasta mieltä. Mutta sitten tuli häiriö, vieläpä melkein naisluostarin muodossa.
Neiti Avellanin vanhempi sisar oli jo jonkun aikaa ollut Cecilie Foyxellen pensioonissa Kalmarissa, ja sinne nyt lähetettiin kesken purjehdus- ja luistinretkiä yksitoistavuotias Kaarolakin. Tässä laitoksessa muuttui kaikki synniksi, mitä kuolevainen ihminen teki. Kaunokirjallisuuden lukeminen oli syntiä, samoin jokainen oma ajatus. Synnillistä oli seurustelu toisen sukupuolen kanssa, jota syntiä kuitenkin harjoitettiin kaikessa viattomuudessa ja — pienten vuoroserenaadien muodossa, sillä tämän "luostarin" läheisyydessä oli maanviljelyskoulu, jonka oppilailla oli hyvä lauluääni. Kaikkein suurin synti oli sittenkin teatteri. Neiti Avellan muisti, miten hänkin oli ihmetellyt ja surrut ihmisten ääretöntä kevytmielisyyttä kulkiessaan tämän taidelaitoksen ohi Kalmarissa ja kuullessaan sieltä soiton säveliä. Muutoin oli hän taas itse puolestaan herättänyt paljon surua ja murhetta kelpo johtajattarensa hyvässä sydämessä. Hänet oli melkein joka päivä kutsuttu "ylös" nuhteita saamaan, "vaikka en suinkaan ollut mikään paha lapsi, kuten vapaaherratar Ida Aalberg on itsestään sanonut", lausui taiteilijatar. "Paha ehkä silloin, kun minua pahalla koetettiin taivuttaa, mutta taipuvainen ja hellä kuin vaha, silloin kun minua hyvyydellä Kohdeltiin." Tämän äärimmäisyydestä toiseen liikahtelevan luonteenominaisuuden oli neiti Foyxellekin huomannut, sillä eräässä kirjeessä neiti Avellanin vanhemmille hän oli ihmetellyt tyttöstä, "jonka silmät toisena hetkenä saattoivat säkenöidä kiivaudesta, toisena taas olla täynnä kyyneliä". "Luonteeni onkin aina ollut äärimmäisyyksiä rakastava", lausui taiteilijatar. "Näyttelijänä tahdoin ennen kaikkea esittää murtuvien osia, onnetonta rakkautta j.n.e., mutta toiselta puolelta myöskin ihan keveitä ranskalaisia salonkinäytelmiä. Ainoastaan jalojen ja tahrattomien luonteiden esittämistä olen taiteessani aina kammonnut ja tahtonut niitä väistää — silloisesta lapsellisuudestani huolimatta."
Mielikuvitustaan sai taiteilijatar tässä pensioonissa kuitenkin kehittää. Pukeutumishalu sai ensinnäkin tyydytyksensä voimistelutuntien urheilupuvuista sekä laajempi mielikuvituksen viljeleminen niistä pienistä juhlista, joita tytöt omin päinsä saivat panna toimeen. Niihin sommitteli Kaarola aina ohjelman. Historian opetus ja luku aukaisi hänen mielikuviensa maailmalle uusia ja tuntemattomia aloja. Hän tutustui mieltäkiinnittäviin personallisuuksiin ja tapahtumiin, joissa hänen silmänsä näki aina jotakin toimintaa ja käyntiä, ja joista hän sitten muodosteli draamallisia kohtauksia ja sarjoja. Niitä esitettiin laitoksen puistossa, vieläpä Kalmarin unioonin aikaisia tapauksia itse Kalmarin historiallisessa linnassa. Parempaa näyttämöä ja ympäristöä nuori kuvittelija ja luoja tuskin voi luomilleen toivoakaan. Tällaista elämää kesti aina taiteilijattaren seitsemänteentoista ikävuoteen saakka, jolloin hän palasi jälleen kotimaahan.
Täällä hän sitten ensi kerran elämässään kävi teatterissa, jotka käynnit alkoivat yhä tiheämmin uusiintua. "Paratiisissa sitä pienillä säästörahoilla istuttiin, sillä vanhemmat eivät siihen aikaan antaneet lapsilleen niin runsaita käsirahoja kuin nykyään", virkkoi taiteilijatar. — "Silloinko teissä heräsi halu antautua taiteilijauralle?" kysyimme. — "Kaukana siitä. Näytelmätaidetta ja näyttämötaiteilijoita kyllä rajattomasti ihailin, näin heissä suorastaan yliluonnollisen korkeita olentoja, mikä mielikuva sitten myöhemmin kyllä perinjuurin särkyi, mutta itse olin ihan liian nöyrä ja häveliäs moista ajattelemaankin. Neiti Foyxelle oli myös ihan Ruotsiin saakka kuullut näistä teatterissa käynneistäni ja sieltä hän kirjoitti asian johdosta pitkän varoituskirjeen vanhemmilleni ja pyysi heitä palauttamaan nuorta sielua pois synnin poluilta." — "Eihän sitäpaitsi ollut vielä olemassa suomenkielistä näyttämöä, joka olisi ollut ainoa, mihin minä olisin liittynyt, huolimatta siitä, että en osannut sanaakaan tätä kieltä. Sellainen oli aika silloin", lisäsi neiti Avellan.
Oli kuitenkin juuri siihen aikaan olemassa silloinen suomalainen ooppera, jonka lavalla Kaarola Avellan ensi kerran esiintyi, tosin vain muiden mukana kuorossa laulamassa. Hänen sisarensa, myöhemmin rouva Aura Thuring, kuului tämän laitoksen esiintyviin taiteilijoihin, ja tämän osat valmisti ja opetti hänelle aina Kaarola sisar. "Sain kuitenkin elää taiteessa, vaikkakin vain toisen henkilön hahmossa; itse olin liian arka, tässä oli minulle jo kylliksi. Siinä ehkä myöskin syyt luonteeni pedagoogisiin ominaisuuksiin." —
Kaarola Avellanin ollessa yksikolmattavuotias, piti Aura sisaren lähteä Tukholmaan lauluopinnoitaan jatkamaan ja Kaarolan seurata häntä sinne kaunolukua opiskelemaan. Kihlaus pidätti kuitenkin sisaren kotimaahan, ja Kaarola sai lähteä yksin matkalle. Opettajakseen hän sai rouva Betzy Almlöfin, joka sittemmin, oppilaansa uutteruuteen ja tarmoon sekä suuriin lahjoihin ihastuneena, tarjosi tälle paikan Tukholman kuninkaallisessa teatterissa. "Elämäni suurin tragedia on se, etten ottanut tätä tarjousta vastaan. Minun täytyi päästä suomenkieliselle näyttämölle, ja oppia yht'aikaa — vieras kieli ja tekotavan suuret vaikeudet!"
Seuraavaksi kesäksi asettui Kaarola Avellan ihan yksikseen Kangasalle, missä sanakirja kädessä, pelkkien talonpoikien joukossa opetteli suomea. Syksyllä hän sitten liittyi Suomalaiseen Teatteriin ja esiintyi ensi kerran Aleksis Kiven Leana Hämeenlinnassa marraskuun 26 p:nä 1876. —
Mitään unelmia taiteilijattarellamme ei näyttelijäurasta ollut milloinkaan ollut, sille jouduttuaan hän unelmoimatta ajatteli vain työtään. Suurimmat taiteelliset ilonsa hän tunsi kotona osiaan valmistellessaan ja niitä tutkistellessaan, lavalla hän ei koskaan voinut täydellisesti antautua, ei päästää temperamenttiaan valloille; vieraan kielen käyttö kytki kaiken rautakahleisiin. Kun neiti Avellan sitten myöhemmin erosi teatterista, tarjosi toht. Bergbom hänelle heti kaunoluvun opettajan toimen, "jossa toimessa sitten taas sain vapaasti elää elämäni taiteessa, jota vailla kaikki olisikin tyhjää", lopetti taiteilijatar haastattelun.
Emelie Stenberg.
— Mitä minun pitäisi teille nyt oikeastaan kertoa? alotti neiti Stenberg haastattelun. Pelkäänpä melkein, että olette turhan tautta matkustanut tänne maalle saakka kuulemaan niitä vähiä muistoja, mitä minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani. Syntynyt olen Turussa, jota tapausta en muista, yhtä vähän kuin sitäkään, että jo vuoden vanhana jouduin Poriin isoisäni ja -äitini silloin lapsettomaan perheeseen. Syystalvella sinne vanhempani matkustivat ja jättivät minut sitten sinne kovien pakkasten takia. Vuoden päästä kun palasivat noutamaan, eivät minua enää saaneet, niin olivat vanhukset pienen tyttärensä tyttären seuraan jo ehtineet kiintyä.
— Entäpä muistot tuosta uudesta lapsuuden kodista? koetimme udella.
— Muistoja ei mitään. Olin aina vain täysikasvuisten seurassa, jossa hyvin viihdyinkin. Varsinaiset lapsuuden muistot liittynevät leikkitovereihin, ja sellaisina minulla oli vain kotitalon kanat ja kukot sekä naapurin koira.
— Minkä ikäisenä sitten aloitte ensi kerran teatteria ajatella?
— En sitä milloinkaan ole ajatellut. Ensikiintymykseni tähän laitokseen sain niistä kiertävistä seurueista, jotka silloin tällöin antoivat näytäntöjään Porissakin, ensi kiintymykseni ja ensimmäisen — korvapuustin. Kävelin näet isoäidin kera eräänä päivänä kaupungilla, ja vastaamme tuli muuan nuori näyttelijä, jonka esitystä olin juuri jonakin iltana ihaillut, 'katsokaahan, isoäiti, tuota kaunista näyttelijää', virkoin. 'Kauniin näyttelijän' palkaksi paukahti korvapuusti. "Vai sellaisissa mietteissä nuoret tytöt kulkevat!"
— Kuinka sitten itse jouduitte ensi kerran näyttämölle?
— Porissa esitettiin usein seuranäytelmiä. Kun minua pyydettiin niihin avustamaan, en milloinkaan kieltäytynyt. Noin yksikolmattavuotiaana esiinnyin siellä ensi kerran näytellen Rebekan osaa Topeliuksen kappaleessa "Ett skärgårdsäfventyr", ellen aivan väärin muista.
— Siitä pitäenkö ajattelitte näyttelijäuralle antautumista?
— Kuten sanottu, en ole sitä koskaan ajatellutkaan. Eihän minua koirat ja kanat sellaiseen voineet opettaa, eikä mokomaan ollut sitäpaitsi aikaakaan, sillä kahdeksantoistavuotiaana, jolloin vanhempani kuolivat, sain kaikki nuoremmat sisarukset hoidettavikseni.
— Mutta tästä kaikesta huolimatta jouduitte kuitenkin teatteriin. Mikä sitten aiheutti tämän jyrkän käänteen elämässänne?
— Veljeni Elis Oskar Stenbergin sairastuminen. Syksyllä 1874 hän kirjoitti minulle Helsingin klinikasta, jossa silloin makasi, ja pyysi minua saapumaan sinne seurakseen. Minä saavuinkin, ja eräänä kauniina päivänä Eos (= E.O.S.), kuten häntä toveripiirissä nimitettiin, ilmoitti minulle päättäneensä toht. Bergbomin kanssa, että minun oli liityttävä Suomalaiseen teatteriin. Suomalaiseen teatteriin — osaamatta sanaakaan suomenkieltä, siitä nyt ei milloinkaan tule mitään! Mutta siitä täytyi kuitenkin tulla jotakin, ja sitä mieltä olen aina ollut, että kaikki käy, mitä ihminen vain lujasti tahtoo. — Ja lujasti siinä täytyikin tahtoa, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Viisi viimeistä elinkuukauttaan veljeni opetti minulle suomea, jonka kielen opinnot hän itse oli alkanut sommittelemalla sanakirjojen avulla kokoon yksinkertaisen, mutta sitten koko lyhyen elämänsä johtotähdeksi käyneen lauseen: sinua rakastan, suloinen kieli. Ja se lause muuttui minunkin elämäni johtotähdeksi. Kun veljeni sitten seuraavana keväänä kuoli, matkustin yksin Hämeeseen kieliopinnoitani jatkamaan.
— Tiesikö veljenne sitten jo edeltäpäin näyttämölliset taipumuksenne? kysäisimme.
— Ei hän niistä mitään tiennyt. Parooni Troil oli nähnyt minun esiintyvän seuranäytelmissä Porissa ja toi siitä mieltymyksensä viestit Helsinkiin toht. Bergbomille ja veljelleni.