Part 4

— Siinäpä se! Kun kerran on julkiseksi henkilöksi ruvennut, niin on julkisuus myöskin kestettävä. Niinpä alotamme...

— Enpä minä itse niinkään siihen asemaan pyrkinyt, muiden tahto siinä suurimmaksi osaksi oli johtamassa.

— Oma tai muiden, mutta ei sitä nyt sentään miestä ihan väkisin viedä. Saanemme kuitenkin tuosta ratkaisevasta askeleesta jotakin kuulla.

— Olen syntynyt ja kasvanut Viipurissa, jatkoi sitten hra Rautio, ja siellä olin vuoden 1881 loppupuolellakin, jolloin Suomalainen teatteri vieraili paikkakunnalla. Eräs ystäväni ja vanha työtoverini, farmaseutti Tilander, olen näet ollut pillerinpyörittäjänäkin, rupesi perin voimakkaasti vaatimaan, että pyrkisin teatteriin. Minä tietysti hankasin yhtä voimakkaasti vastaan, mutta kahden viikon kuluttua sai ystäväni minut kuitenkin toht. Bergbomin puheille, joka oli heti valmis kiinnittämään minut teatterin palvelukseen.

— Tohtori Bergbom tunsi teidät niinmuodoin ennestään?

— Olihan hän nähnyt minun jonkun kerran näyttelevän. Viipuriin olin näet perustanut pienen iltaseuran, joka tuontuostakin esitti aina näytelmäkappaleita. Suomalaisen teatterin jäsenien sitten kaupungissa vieraillessa kutsuimme heidät näytännöitämme katselemaan, ja heidän mukanaan tuli toht. Bergbomkin silloin tällöin.

— Tässäkö seurassa esiinnyitte ensi kerran eläissänne näyttämölavalla?

— Tässä juuri, ja silloin olin jo kaksikymmenvuotias nuorukainen. Näyttelin janakkalalaisen rusthollari Lindin osan _A. Oksasen_ suomentamassa "_Riita-asia_" nimisessä kappaleessa.

— Tietysti teissä oli jo ennenkin ilmennyt näyttämöllisiä harrastuksia tai ainakin viittauksia tulevaan elämänuraanne.

— Olihan niitä, vallankin ihan lapsena; koulunkäyntiajan olin paljon rauhallisempi. Pikku poikana etsin ja sain käsiini kaikenmoisia kappaleita, varsinkin ruotsinkielisiä, joita sitten näytellä tolitin tovereille; etupäässä yksin, kun en mitenkään tahtonut saada sisartani taipumaan vastanäyttelijäksi. "En minä tuollaista viitsi", hän tavallisesti vastasi.

— Mutta kertomus varsinaiseen teatteriin liittymisestänne jäi kesken, emmeköhän jatkaisi siitä?

— No, mikäpäs siinä. Niin varsinkin lauluääneni takia tahtoi toht. Bergbom kiinnittää minut teatteriin. Olimme kaikesta muusta yksimieliset paitsi palkasta, joka ei siihen aikaan ollut suinkaan näyttelijöillä suuri, korkeintaan 50 markkaa kuussa vasta-alkajilla. Mutta enhän minä mitenkään sellaisesta summasta suostunut jättämään paljon parempaa paikkaani. Viimein lupauduin 100 mk:n kuupalkasta teatterin palvelukseen, ja niin oli se asia järjestetty.

— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jossa teatteriin liityttyänne esiinnyitte?

— Kaupunginpalvelijan osa _Tyko Hagmanin_ sommittelemassa pienessä "_Kyökissä_" nimisessä kappaleessa. Ensimmäinen laulukappaleeni oli "_Laululintunen_", sitten "_Nürnbergin nukke_" j.n.e.

— Saitteko sitten heti välikirjan teatteriin?

— Sain sen sopimuksen mukaan seuraavana kevännä, v. 1882, jolloin olin täyttänyt 24 ikävuottani.

— Ohjelmistonne laajeni sitten tietysti vähitellen, sillä olettehan kuitenkin esiintynyt enemmän puhe- kuin lauluosissa.

— Pianhan se alkoi laajeta, ja _Minna Canthin_ kirjallisuuteemme ilmestyminen sen etupäässä ja ensinnä aiheutti. Jo vuonna 1883 sain Hoppulaisen osan "Murtovarkaudessa", ja sitten hiukan myöhemmin niitin ensimmäisen suuremman taiteellisen voittoni Toppona "_Työmiehen vaimossa_". Arvostelut olivat kiittäviä, toht. Bergbom ylen tyytyväinen. Ja tyytyväinen olen itsekin ollut saadessani esittää koomillisia osia, sillä se on oikea alani. Milloinkaan en ole tahtonut traagillisia tehtäviä, kuten niin monet koomilliset näyttelijät, jotka niissä järjestään epäonnistuvat.

— Kyselisin vielä ensimmäisiä vastoinkäymisiänne ja murheitanne?

— Mitäpä niistä, ainahan niitä sattuu. Kaikkein ensimmäinen kohtasi minua heti Helsinkiin Viipurista uudenvuoden aattona saavuttuani. Menin täällä aterioimaan vanhaan Villensaunan mainioon ravintolaan, ja siellä minulta varastettiin uudet kalossit, jotka juuri Viipurista lähtiessäni olin ostanut, lopetti taiteilija haastattelun.

Iisakki Lattu.

— Olen syntynyt Inkerinmaalla, Kolppanan pitäjän Lätinä nimisessä kylässä, alkoi Iisakki Lattu nuoruutensa muistoja kertoa. Isäni ja isoisäni olivat talonpoikia ja itseoppineita miehiä, joilla kummallakin oli sekä luku- että kirjoitustaito. Jos tunnette Matti Kurikan näytelmän "Viimeinen ponnistus", niin tunnette samalla kansamme sekä isoisäni historian, tämä kappale on näet miltei suoranainen kuvaus hänestä ja hänen ajastaan, tietystikin kirjailijan pienillä vapauksilla ja tyylittelyillä muovailtuna. Sellainen pohja oli minulla, josta sitten läksin tietäni eteenpäin taivaltamaan. Se tie johti ensin vaatimattomaan kyläkouluun, johon kukin oppilas sai tulla oppimaan mitä ainetta itse vain halusi. Minä aloin "kieliopinnoilla". "Meidän poika tahtoo lukea venättä", sanottiin minua kouluun vietäessä. Muiden pojat taas tahtoivat lukea mikä virsikirjaa, mikä katkismusta, mikä pipliaa. Pitkän pöydän ääressä kaikki lukivat — ääneen läksyjään, kukin eri ainettaan. Luvun jälkeen sitten opettaja, ankara, jostakin Suomen puolelta saapunut mies, vasta ilmestyi kuulustelemaan ja pääasiallisesti jakelemaan rangaistuksia, jotka olivat määräyksiltään seuraavanlaisia: "Sinä ansaitset kopranahkaisen myssyn" (s.o. saat kämmenellä pääkuoreesi), "sinä tarvitset patukkaa" j.n.e. Tämän, koulun loputtua ei lukuhaluni suinkaan loppunut, vaan vaadin, että isäni lähettäisi minut suurempaan kouluun. Vaatimustani piti ukko kuitenkin vallan merkillisenä ja sopimattomana. "Osaathan sinä jo lukea ja kirjoittaa, siinä sitä on jo ihan ihmeesti." Mutta siihen en kuitenkaan tyytynyt, vaan käännyin murheissani pappimme puoleen, joka sitten pehmitti isän kovan sydämen ja toimitti minun kansakouluun.

— Joko teissä siihen aikaan oli herännyt minkäänlainen mielenkiinto näyttämötaidetta kohtaan?

— Ei juuri silloin vielä, mutta hiukan myöhemmin oppiajallani kylläkin. Jouduin kansakoulusta näet seminaariin, jollainen, tosin vain yksiluokkainen, meidän maahamme oli perustettu jo ennen kuin Jyväskylän seminaari perustettiin Suomeen. Seminaarin kirjastosta me oppilaat näet lainailimme ja lueskelimme kirjoja, joista etenkin näytelmät vaikuttivat meihin syvästi. Loppujen lopuksi päätimme sitten yksin voimin esittää Oksasen suomentaman Molièren kappaleen "Väkinäinen naiminen". —

— Siinä kappaleessa varmaan tekin esiinnyitte ensi kerran elämässänne? Minkä ikäinen silloin olitte?

— Siinäpä tietenkin. Näyttelin filosoofi Pancratiuksen osan, josta esityksestä sain johtajamme erikoiset kiitokset. Olin silloin noin viisi- kuusitoistavuotias.

— Varsinainen teatteri oli teille ehkä siihen aikaan vielä verrattain outo laitos.

— Olipa melkein. Hatsina nimisessä lähikaupungissa vieraili kuitenkin niihin aikoihin eräs venäläinen teatteriseurue, jota minunkin piti välttämättömästi päästä katselemaan. Siellä näin sitten ensi kerran eläissäni oikean teatteriesityksen. "Venäläiset häät" oli kappaleen nimi, tekijää en varmuudella muista.

— Tämä tietenkin innosti teidät yhä enemmän teatteria ajattelemaan?

— Se kyllä ja vielä enemmän Suomalaisen teatterin esitykset, joita satuin Pietarissa käydessäni näkemään. Näyttelijä Vilho toimi silloin johtajana, toht. Bergbom hoiteli Helsingissä pääasiallisesti oopperan asioita. Moserin "Yhdistysjuhla" oli ensimmäinen suomenkielinen kappale, jonka teatterilavalla esitettynä olen nähnyt. — Niihin aikoihin toimin jo opettajana kotipuolessa, jossa toimessa olin kokonaista kahdeksan vuotta. Parhaani mukaan koetin siinä tyydyttää näyttämöhaluani ja pian tempasin koko seudunkin mukaani. Eräs toverini, lukkari Suni, kirjoitti kappaleita, joita sitten koululla esitettiin. Paikkakuntalaiset kiintyivät näytöksiimme niin, että alkoivat napista, jos esityksiemme väliaika milloin rupesi käymään hiukan edellisiä pitemmäksi. Mutta ei tämäkään lopulta tyydyttänyt, varsinkaan ei opettajan toimi, sillä siitä koitui työtä ihan liiaksi. Oli näet koulussani aina vähintäin 140 oppilasta, vieläpä toisinaan satakuusikymmentäkin, joita ihan yksin sai ohjata ja valistaa. Tuumiskelin tointa jos jonkinlaista ja päätin lopulta ruveta lähetyssaarnaajaksi, mutta siihen ei Suni lainkaan suostunut, sanoi vaan "että kyllä me täällä näyttelemistäsi paremmin ymmärrämme kuin pakanat Ovambomaalla". Ja siihen se tuuma raukesikin.

— Eikö sitten mieleenne juohtunut milloinkaan Suomalainen teatteri?

— Juohtuihan se, vallankin kun veljekset Matti ja Tuomas Kurikka minua sinne kovin kehottivat lähtemään. Kirjoittipa Matti vielä asiasta toht. Bergbomille, joka kehotti vain tulemaan kokeille. Teatteri oli silloin Tampereella. Hankin itselleni viransijaisen ja matkustin sinne päätä pahkaa. Tämä tapahtui syksyllä 1883.

— No, sillekö tielle sitten jäitte?

— En, vielä tässä hiukan juttua piisaa. Tampereella minut otettiin sangen kylmästi vastaan; kokimiksi sain lausua muutamia runoja, vieläpä lukien esittää toht. Bergbomille Nummisuutarien Eskoa, jonka kappaleen ensimmäisen näytöksen olin jo ennen kotipuolessa esittänyt. Näytteeni kyllä hyväksyttiin, mutta ei vain minua mielihyvällä. Palkattomana ja pääasiallisesti kuiskaajana sain sitten seurata teatteria Turkuun, jossa viivyimme pari kuukautta.

— Mikä oli ensimmäinen julkinen osanne Suomalaisessa teatterissa?

— Aivan vähäpätöinen muurilla seisovan sotilaan osa Topeliuksen Regina von Emmeritzissä. Siinä innostukseni minut muutoin sekoitti. Ruhtinas Emmeritz kysyi:

"Näkyykö vihamies, vaara onko Iässä?"

Vastatessani säkeellä

"Tiheillä joukoilla on hän tänne rientämässä",

siinä muutoin koko osani, sai intoni minut tekemään lausuntoon noin kymmenkunnan väärää painostusta, loppusoinnun kerrassa kirkaisin, mikä toht. Bergbomia ei suinkaan miellyttänyt. Merkittävin osani tältä ajalta oli kuitenkin Karrin osa Nummisuutareissa. Sitä näytellessäni en kuitenkaan enää oikeastaan kuulunut teatteriin, sillä olin saanut toht. Bergbomilta jo lähtökäskyn. Turkulaiset innostuivat esitykseeni niin, että panivat näytöksen jälkeen toimeen oikein juhlaillatsut, joissa pidettiin puhe meille kahdelle Inkerinmaalaiselle, neiti Lilli Kurikalle (nyk. rva Robert Kajanus) ja minulle, johon sitten vastasinkin. Ja läksin takaisin omalle maalleni.

— Ette siitä kuitenkaan siis lannistunut?

— En, tahto oli siksi luja. Matti Kurikka kirjoitti sitten taas toht. Bergbomille, joka käski minun saapumaan seuraavana syksynä 1884 Viipuriin. Otin silloin kerta kaikkiaan eron virastani, pistin tavarani kokoon, lähtöpäivä koitti ja paikkakuntalaiset pitivät juuri parhaillaan läksiäisjuhlia minulle, kun saapui kirje toht. Bergbomilta, jossa hän jyrkästi kieltäytyi vastaanottamasta minua teatteriinsa. Kiellosta huolimatta läksin kuitenkin Viipuriin, ja mitäpä muuta tekemistä virattomalla miehellä olisi ollutkaan. "Tehän kuitenkin tulitte", kivahti tohtori minut nähdessään, "enkö minä kieltänyt?"

— No, välikirja syntyi kuin syntyikin kumminkin?

— Siitä ei puhettakaan. Armosta ja palkatta sain sitten jäädä teatterin palvelukseen. Elätin itseäni puhtaaksikirjoitustyöllä, korjaamalla tovereiden kelloja, jonka ammatin opin rahattomana ensin omaani kuntoon laitellessa, j.n.e. Paras osani niihin aikoihin oli Nummisuutarien Antreas, jota tohtorikin oli tovereille kiitellyt, ei minulle kuitenkaan.

— Milloinkas sitten välikirjat syntyivät?

— Vasta seuraavana kevännä, ja noin vain sattumoisiltaan. Teatteriin kiinnitettiin paljon väkeä, minua ei vain. Miksi se ja se otetaan eikä minua, kyselin aina tohtorilta. "Hän osaa maalata", vastasi tohtori m.m. "Osaanhan minäkin." En ollut milloinkaan sivellintä pitänyt kädessäni. "Näyttäkää!" — "Pääsenkö sitten teatteriin?" — "Pääsette." Harjoittelin kovasti ja sain kuin sainkin koivun kankaalle. Se hyväksyttiin ja välikirja tuli, ei auttanut enää muu.

— Paljon oli siis alussa vastuksia.

— Olihan niitä, mutta oli iloakin, kun aina keksin jotain uutta, joka vähitellen teki minut laitokselle välttämättömäksi. Oopperanuotteja rupesin monistelemaan hektograafilla, jota konetta tohtori ei tuntenut, ihmetteli vain, miten nopeasti nuottien kirjoittaminen sujui j.n.e.

— Entäs sitten unelmanne näyttelijäurasta?

— Korkeathan ne olivat, korkeammat kuin mitkään muut, ja suuri oli myöskin kunnioitus toht. Bergbomia kohtaan, vaikka hän usein melkein aiheettoman tylysti minua alussa kohteli.

Olga Poppius,

Kysyessämme kirjeellisesti rouva Olga Poppiukselta suostuisiko tämä haastattelussa kertomaan lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista ja muistoista, kirjoitti hän vastauksessaan m.m. seuraavaa:

"Arvoisan kirjeenne johdosta täytyy minun ilmoittaa, ett'en parhaimmalla tahdolla ja vilkkaimmalla mielikuvituksella voi pusertaa esiin mitään 'mieltäkiinnittävää' lapsuus- ja nuoruusvuosistani. Olin aivan tavallinen lapsi, leikin 'teatteria', kuten tietääkseni kaikki muutkin lapset, enkä edes hämärästi muista, koska näyttelemishalu minussa 'heräsi'. En myöskään jaksa muistaa, että nuorena tyttönä olisin ollut toisenlainen kuin nuoret tytöt yleensä. Jos jotain itsenäisempää on tullut luonteeseeni, niin se on siihen ilmestynyt vasta myöhemmällä ijällä, ja siitähän ei nyt ole kysymys. — — —"

Tämä ei ollut kuitenkaan vielä omiaan säikyttämään urhoollista haastattelija-sydäntämme, ja niinpä istuimme kuin istuimmekin eräänä kirkkaana syysaamuna savolaisissa kievarikärryissä, jotka sivumennen sanoen ajoimme säpäleiksi, myöhästyimme nokan ohi kiitävästä junasta ja vietimme umpioudolla rautatienasemalla pitkää pitemmän päivän hiljaisissa, ikävissä mietiskelyissä kohtalon omituisista ja säälimättömistä oikuista. Mutta tämähän nyt ei oikeastaan kuulu asiaan, riittänee vain se tieto, että eräänä seuraavana sateisena päivänä todellakin saavuimme ehjin nahkoin kaupunkiin Kallaveden rannalla ja riensimme saamaan lisätietoja seuraavia muistiinmerkitsemisiä varten.

— Tulittehan kuitenkin, alotti rouva Poppius keskustelun, varoitinhan teitä, minulla ei todellakaan ole mitään tiedossani, ei mitään kerrottavaa.

Sitä emme tietysti uskoneet.

— Nähkäähän, jatkoi taiteilijatar, olisihan sitä aina jotakin, mutta syvimmät syynsä salaa, ei tahdo elämänsä ratkaisevimpia vaikuttimia kenellekään kertoa, siksi ovat tällaiset haastattelutiedot aina niin kovin pintapuolisia. Ehkäpä voisi joskus pohjemmaltakin ammentaa muistoja ja aavistuksia, mutta nyt ne kaikki ovat vielä liian lähellä, niin äsken elettyjä, että ei itsekään kykene niitä selkeästi ja tarkasti erittelemään ja tutkistelemaan, vielä vähemmin niitä muille valmiina tarjoamaan.

Olihan tämä jo kuitenkin jonkinlainen myönnytys, kävimme senvuoksi rohkeasti suoraan asiaan:

— Niin, milloinka tunsitte oikeastaan ensimmäisen harrastuksen heräävän näyttämötaidetta kohtaan; koulunpenkillä tai ehkäpä jo aikaisemminkin?

— Kirjoitinhan jo, että olin hyvin tavallinen lapsi, aivan muiden kaltainen, ei siis silloin. Koulunpenkillä? Vallan toiset harrastukset minulla silloin oli, teatteri oli liian maallista.

— Ihanko hengelliset harrastukset?

— Ei, ei lainkaan, pikemmin päinvastoin, mutta emme nyt niistä puhu, johan minä — — —

— Vallanko nyt niin, eihän tuo niin "vaarallista" liene?

— Eihän se vaarallista lainkaan. Minä näet harrastin kokonaan toista taiteenhaaraa, maalausta, josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään.

— Rajoittui vain koulun piirustusopetukseen?

— Pääasiallisesti siihen. Hiukan sitä myös käytteli värejä ominpäinsä, mutta eihän tuloksettomasta työstä kannata puhua.

Olimme ihan samaa mieltä, varsinkin kun tahdoimme päästä taas käsiksi näyttämötaiteeseen. Tiedustelimme senvuoksi taiteilijattaren ensimmäistä näyttämöllistä esitystä ja sen tekemää vaikutusta häneen.

Eräässä tuttavaperheessä lapset olivat keskenään leikkineet ja näytelleet, ruotsinkielellä, Z. Topeliuksen pienen kappaleen "Ole armelias köyhille", jossa taiteilijattaremme 15-vuotiaana oli esittänyt Brita muorin osan. Hauskaahan se etupäässä oli ollut, mutta kovin vakavasti se oli otettu, täydellisellä hartaudella ja antaumuksella esitettiin esitettävä.

— Ei siis tämä johtanut ajatusta teatteriin, synnyttänyt edes hämärää aavistusta tulevasta toimialasta?

— Eipä tietenkään, koska vuotta myöhemmin koulusta erottuani rupesin erään suuren tamperelaisen liikkeen kassanhoitajattareksi ja siinä toimessa sitten pysyin kaksi vuotta.

— Entäs sitten kahden vuoden kuluttua?

— Läksin silloin teatteriin.

— Ajatus siis kypsyi kassanhoitajattarena.

— Silloinpa tietenkin.

— Esiinnyittekö Tampereella missään seuranäytelmässä?

— Esiinnyin, kuten nuoret ihmiset yleensä esiintyvät heitä sellaisiin tilaisuuksiin avustamaan pyydettäessä. Ensimmäinen osani tältä ajalta oli _Alman_ osa kappaleessa "_Tätä nykyä_." Tekijän salanimeä en muista, mutta älkää kirjoituksessanne mainitko kuulemaanne oikeata nimeä, sillä en tiedä lainkaan, haluaako hän esiintyä julkisuudessa. Suomalainen teatteri kyllä esitti näytelmän aikoinaan, ja on se painettuna kirjanakin ilmestynyt. Nämä esiintymiset eivät suinkaan vaikuttaneet ratkaisevasti uranvaihdokseeni, päätös siitä kypsyi hiljalleen ensimmäisen siellä viettämäni vuoden kuluessa, ja luultavasti ikävän ja työalaani kyllästymisen aiheuttamana. Seitsentoistavuotiaana kirjoitin sitten äidilleni, että ehdottomasti tulen pyrkimään teatteriin ja että minua on turha kieltää siitä, sillä kaikesta huolimatta lähden kumminkin.

— Halu oli siis järkähtämätön ja vakava joka tapauksessa.

— Siitäpä se näyttää.

— Niin, siitä ja sen syistähän emme tosiaankaan puhu. Kyselisimme kuitenkin unelmistanne ja odotuksistanne tälle uudelle uralle astuessanne, tiedustelisimme noin vain ohimennen, sivuuttaaksemme tuon arkaluontoisen syntyjen syvien tutkimisen.

— Kahdeksantoistavuotiaan unelmathan ovat aina loistavat ja valoisat ja korkealle sitä tietysti taiteensa asetti, korkeammalle kaikkea muuta maallista. Muistan hyvin, kuinka syvästi säälin jokaista ihmistä, joka vain puhui tavallisista arkiasioista; ne raukat eivät mitään tiedä oikeasta, todellisesta elämästä, mietiskelin mielessäni. Nyt myöhemmin on sitten kyllä itsekin saanut paljon arkiasioita aprikoida, ja hyvinhän sitä siihenkin perehtyy ja tottuu.

— Oliko polkunne tällä uudella uralla sitten aivan ohdakkeeton? uskalsimme kysäistä.

— Eipä suinkaan, toista oli silloin kuin nykyään. Nykyisellä nuorella polvella on ihan liian hyvät päivät. Teatterikoulussa saadaan valmis näyttämötottumus ja tekotapa, ei tarvitse paljon itse ponnistella, vähälahjaisimmatkin voivat jo heti alussa esiintyä jonkinlaisella valmiudella ja suoriutua tehtävistään melkoisella menestyksellä. Me saimme väliin vuosikaudet olla statisteina ja vuorotellen hoitaa kuiskaajan tointa. Kuiskaajana oli kurjinta. Halu paloi näyttämölle, mutta kohtalo viskasi näyttämön alle. Muistan hyvin, kuinka kerran Turussa vierailtaessa näyteltiin "Kylän heittiö" nimistä laulukappaletta. Minulla oli tässä ilossa kuiskaajan onneton osa. Joku edellinen uhri, joka nyt luultavasti liikkui jo lavalla, oli piirtänyt suorin kirjaimin luukun eteen sanat: Sufflera, din fan (Kuiskaa, senkin piru)! Tämä tietysti ärsytti yhä enemmän jo ennestään ärtynyttä mieltä, ja laulukohtauksien aikana painuin aina kuiskaajan koppiin ja itkin kiukusta ja katkeruudesta. Varsinaisia vastuksia minulla ei kuitenkaan ollut, ei suuria suruja eikä pettymyksiä, olivathan kaikki muutkin ennen saaneet samaa kokea kuin minäkin, ei siis mitään valittamista. Ja siitä huolimatta oli koko teatterissaoloni minulle kuin uhkaava, pakottava ruoska.

— Mistä se sitten johtui?

— Siitä ankarasta kunnioituksesta työtä kohtaan, jonka minulle antoi neiti Avellan, joka sattui joutumaan opettajakseni. Siihen aikaan sai kukin vanhempi näyttelijä jonkun vasta-alkajan opastettavakseen, ja minä jouduin nauttimaan, osaksi hyvien tuttavienkin toimesta, neiti Avellanin nerokasta ja sytyttävää ohjausta. Häntä saan kaikesta kiittää. Ensinnäkin jo ehkä teatteriin pääsystäni. Tohtori Bergbom ei näet kiinnittänyt mitään erikoista huomiota minuun, mutta neiti Avellan uhkasi, että ei lukisi kenenkään alottelevan kanssa vastaisuudessa, ellei "Finneä oteta teatteriin". Ja sitten on hänen ansiotaan koko se kunnioitus taidetta ja vakavaa työskentelyä kohtaan, mikä minussa mahdollisesti on ollut ja vieläkin on.

— Tämä mainitsemanne neiti Avellanin lausuntoko aiheutti sitten pääsynne vakinaiseksi näyttelijäksi?

— Ehkäpä välillisesti, mutta oikeastaan sen aiheutti suoranainen sattuma. Muistattehan Molièren "_Luulosairaassa_" pienen Louison nimisen tytön, joka m.m. saa vitsaa isältään? No niin, minun tehtävänäni oli harjoittaa siihen osaan pieni kansakoulutyttö, joka oppikin sen hyvin, mutta oli niin kaino, että ei saanut sanaakaan suustaan ratkaisevana hetkenä. Harmistuneena toht. Bergbom määräsi minut näyttelemään oppilaani osaa, ja siinä onnistuinkin niin hyvin, että sain muitta mutkitta näyttelijävälikirjan, tarvitsematta antaa koenäytäntöä johtokunnalle. Tämä tapahtui kevättalvella 1886, siis oltuani jo kokonaisen vuoden teatterin palveluksessa.

— Silloinko esiinnyitte ensi kerran vakinaisen teatterin lavalla?

— En, olin jo hiukan aikaisemmin näytellyt Sinipiikaa "_Kullervossa_" Kivi-juhlassa tammikuun 1 päivänä 1886. Se oli samalla minulle suuri ilonpäivä, sillä silloin oli nimeni ensi kerran painettu ohjelmaan.

Kysyimme sitten taiteilijattaren ensimmäistä suurta iloa taiteellisen voiton ja menestyksen johdosta.

Se oli tapahtunut hänen esittäessään _Boriskan_ osaa samassa "Kylän heittiössä", jonka kappaleen kuiskaajana hän kerran Turussa oli niin katkerasti itkenyt.

Kaarle Halme.

— Aiotte siis lopettaa sarjanne ja tehdä minusta viimeisen miehen, virkkoi Kaarle Halme häneltä haastattelua pyytäessämme. Kiitos vain kunniasta! Mutta olettehan jo haastatellut niin monta suuruutta, että mitäs tällaisista pojista...

— Poika kuin poika — ja mitäs turhista masentua, voihan sitä miehestä vastaisuudessa vielä suuruuskin sukeutua, kuten kaikista muistakin... Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi... Mutta tosissa puhuen olen valinnut juuri teidät viimeiseksi senvuoksi, että voisin lopettaa sarjan johonkin suurempaan, merkitsevämpään pisteeseen, jollaisella sen alotinkin...

— Minunko siis pitäisi ruveta menneitä miettimään; sehän on kuin testamentin tekoa, kuolemaa. Olen niin keskellä työtäni, näen kaiken vielä niin edessäni, etten tiedä mennyttä olleeksi, en mitään tähän saakka tapahtuneeksi.

— Ja kuitenkin on niin paljon tapahtunut.

— Mitä vielä. Kaikki kävi kuin itsestään, 23-vuotiaana menin Suomalaiseen teatteriin...

— Miten sinne jouduitte?

— Menin vain, kuten jo sanoin. Olin siihen aikaan Turun lääninhallituksessa, jossa sain toimen v. 1883. Teatteri vieraili kaupungissa syksyllä 1887, minä menin tarjolle ja kelpasin.

— Muitta mutkittako?

— Täytyi tietysti ensin esiintyä Turussa ja antaa vielä koenäytäntö johtokunnalle Helsingissä, sitten oli kaikki sitä myöten valmista.

— Missä kappaleessa ensin esiinnyitte Turussa?

— Näyttelin Marokon prinssin osan _Shakespearen Venezian kauppiaassa_, Portian erään kosijan. Katsomossa istuivat kaikki virkatoverini virnistellen, mikä minua hermostutti niin, että ratkaisevassa silmänräpäyksessä unohdin koko osani. Kuiskaaja pani parastaan. Portia, rouva Rautio, koetti hänkin supattaa jotakin minulle, mutta mikään ei auttanut, ennenkuin ennätin rauhoittua ja itse muistaa vuorosanani. No niin, otin sitten viransijaisen kahdeksi viikoksi, lääninsihteeri Rydman, jonka täydellisessä suosiossa olin, antoi minulle oikeuden olla poissa kokonaista 2 vuotta paikkaani menettämättä, ja suori minut matkalle Helsinkiin, vaikka ei erittäin kehottanut teatteriin liittymään, mutta ei tahtonut estääkään.

— No, sille Helsinginmatkalle jäitte?

— Sille jäin, aluksi 100 markan kuukausipalkalla, joka ei vieläkään niin ruhtinaallinen ole. Silloisista virkatovereistani istuu usea nyt 20000 vuosituloilla, jotka kai minullakin olisi, ellen olisi antautunut tuolle epäkiitolliselle taiteilijauralle. Olinhan jo nuoruudestani huolimatta ollut Liedon nimismiehen sijaisena; alku oli siis hyvä.

—. Minkä osan esititte sitten johtokunnalle Helsingissä?