Part 9
Niin, siellä se oli. Sieltä tuijotti häneen kaksi vihertävää silmää, kiinteästi, kertaakaan rävähtämättä, ja ruumiina oli pimeyttäkin mustempi haamu, joka hiljalleen kuin mielihyvissään keinui edestakaisin. Sepän tuijottaessa siihen kuin lumottuna se vähitellen rupesi siirtymään häntä kohti kuin kylmä sumun suikale, kunnes oli aivan hänen edessään. Vihreiden silmien polte kaivautui sepän aivoihin kuin tulinen rauta lihaan, ja häntä rupesi ankarasti värisyttämään. Mutta silloin hän muisti, mitä äsken oli tuolla kaukana tapahtunut, ja hän sai takaisin rohkeutensa. Hän heitti vasaransa pois, pyyhkäisi rahin päätä puhtaaksi ja sanoi kylmästi:
— Vieras käypi istumaan.
Silloin hän näki, kuinka paholainen vähitellen ikäänkuin tiivistyi omaan oikeaan muotoonsa, koska oli saanut tavallaan siihen luvan. Siinä se nyt istui rahilla, karvaisena ja hirveänä, vihreät silmät leimuten ja hännänpäässä oleva käyrä kynsi ilkeästi kaivellen pajan permantoa. Mutta seppä ei pelännyt, vaan kysyi suoraan:
— Mitä olisi asiaa?
Paholainen katsoi häneen pirullisesti hymyillen ja ilmoitti tulleensa sopimuksen mukaan noutamaan antamansa taidon palkkaa. Ja kun seppä tiedusti, mitä hän sitten mieluimmin siksi tahtoi, vastasi paholainen:
— Mitäkö? Ka, tiedäthän sinä, mitä minä haluan! Sieluja tietysti. En suinkaan minä nyt rahan tai muun mullan perässä rupea kuljeksimaan.
— Ei siitä mitään puhetta ollut, väitti nyt seppä, enkä minä sieluani anna.
Tästä paholainen raivostui ja silmäin hohto kävi entistä kiiluvammaksi. Vaahto pursusi pitkin hänen torahampaitaan ja häntä kohosi ylös kuin iskeäkseen kynnellään, kun hän sanoi:
— Tässä ei kysytäkään, vaan otetaan, koska kerran valta on!
Ja hän yritti nousta lavitsalta, kuroitellen kaameita, koukkukynsisiä käsiään seppää kohti. Mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, ärjäisi seppä ihmeellinen ilme silmissään, kasvaen varreltaan jättiläisen kokoiseksi kuin olisi hänestä yht'äkkiä tullut kaiken olevaisen valtias, Jumalan antamalla pelastuksen uskolla:
— Tartu kiinni!
Samassa jo päivä valkeni lopullisesti ja lumiulappa levisi sepän silmien eteen puhtaana, miljoonien kiteiden kimallellessa säihkyvänä vyönä maan uumenilla. Tuo pimeä olento kiemurteli rahillaan tuskaisena, ja sen silmistä suihkusi sihisten helvetin kaameata tulta. Mutta sepän kimppuun se ei päässyt, vaan kävi yhä utuisemmaksi, kunnes seppä ei enää nähnyt sitä ollenkaan. Hän seisoi nojaten alasimeensa ja mietti mennyttä elämäänsä ja sen turhia pyrkimyksiä, ja kun vihdoin aurinko kohotti teränsä taivaanrannan takaa täyttäen avaruuden valonsa tulvalla, tunsi seppä sielunsa ylenevän Jumalan puoleen, siihen korkeaan auvoon, joka täällä elämässä joskus suurina hetkinä ihmisen sieluun kajastaa. Hän tunsi löytäneensä täydellisen tiedon, jonka paholainen oli häneltä hänen omaan sieluunsa kätkenyt.
* * * * *
— Mutta mitä tämä nyt merkitsee! tuskitteli Pietari, kun Jeesus käski hänen vain ajaa eteenpäin. Tuossahan seppä makaa tainnoksissa, etkä häntä ollenkaan auta. Kohta saapuu paholainen ja vie hänet ihan iltikseen.
Jeesus ei vastannut mitään. Pietari nureksi vanhaan totuttuun tapaansa edelleen ja puheli:
— Tääkin seppä raukka — hyvä mieshän se on ollut ikänsä... ja totuutta etsivä. Äskenkin hiihti perääsi kuin hurja, ja sinä vain ajelet pois niine hyvinesi. Niinkuin tämän maan ihmiset erikoisesti perääsi hiihtelisivät — johan nyt!
Ja hän todisti suruisena ja tyytymättömänä:
— Eivät hiihtele, eivät... Eivät edes oveansa tahdo avata, vaikka tarjolle tulet.
Silloin kohotti Jeesus sormensa, katsoi Pietariin nuhdellen ja sanoi:
— Ole vaiti, Pietari, ja kuuntele!
Pietari teroitteli kuuloansa joka taholle. Aluksi tunkeutui vain talviaamut syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kaikkialta hänen mieleensä, kunnes yht'äkkiä avaruudessa särähtikin kipeä ja kiukkuinen vingahdus. Se oli kuin pitkä ja hirveä pettymyksen kirous, ja samalla myös Pietarille vaikeni totuus. Ilahtuneena hän kääntyi sanomaan Jeesukselle:
— Mutta sieltähän täisikin tulla paholaiselle liukas lähtö!
Hyvästä mielestä hytisten hän kääntyi kiirehtimään ruunaa, kun Jeesus käski pysähdyttää ja odottaa. Hetken kuluttua rupesi aurinko nousemaan ja pian täytti koko taivaan ja maan ihmeellinen kirkkaus, josta tuntui hohtavan sieluun sanomaton auvon ja rauhan hengähdys. Ja Pietari ymmärsi. Hän risti kätensä, painoi päänsä rinnalleen pyhän hartauden vallassa ja lääkitsi sydäntänsä sillä tunnelmalla, joka taivaassa herää, kun Jeesuksen lunastustyö valloittaa taistelevan sielun pahan kahleista. Hänen vanhan kalastajasydämensä täytti suuri ja jumalallinen rakkaus.
VII
Jeesus ja Pietari matkasivat edelleen ympäri Suomea. Ei ollut sitä kotia, sitä sydäntä, jonka ovelta ei sinä talvena ja keväänä olisi kuulunut tuota hiljaista kolkutusta, joka sävähdyttää, koskee kipeästi, herättää ja hellyttää. Ei ollut liioin sitä vaaraa ja sitä lehtoa, järvenselkää ja lakeutta, jota Jeesus ei olisi hymyllään siunannut, jättäen sen väräjämään maisemien ylle ihanana autereena. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä riemukkaammalta se rupesi tuntumaan kaikista luoduista: Jumalan läsnäolo kaikui joka linnun laulusta ja tuulen raikkaasta huminasta urpurikkaassa koivikossa. Mielihyvillään astua köpitteli Pietari uskollisesti Herransa jäljessä antaen sydämensä nauttia siitä siunauksen runsaudesta, jota Jeesus kaikkialle valoi. Hän oli iloinen, vaikka pyrkikin vanhaan tapaansa väliin väittelemään, perustellen itsepäisesti omaa mielipidettään. Kun hän taas kerrankin hiukan moitiskeli Jeesusta siitä, että tämä oli määrännyt laiskalle miehelle vireän vaimon, asettaen tälle siis ylimääräisen taakan kannettavaksi, sanoi Jeesus:
— Kuule Pietari! Eiköhän ole parasta, että nyt lähdet liikkeelle ominpäin? Silloinpa saat järjestellä ihmisten asioita niinkuin viisaimmaksi katsot. Minä menen omalle haaralleni. Tapaamme sitten toisemme, kun olemme tosihyvän ihmisen löytäneet.
Pietari suostui ja hyvästeli Herransa, joka läksi yksin astumaan tietänsä, Pietarin mennessä omaansa. Ja Pietari päätti, että nyt hän vapaasti ja esteettä koettelee ihmisten sydäntä ja kylvää runsain käsin siunausta heidän keskuuteensa.
Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin sotamies Lusti sai eron sotapalveluksesta. Lusti oli iloinen sotilas, joka ei ollut vielä siihen päivään saakka itsestään eikä huomisesta huolehtinut. Kun häntä ei enää tarvittu, vaan maksettiin viimeinen killinki kouraan ja sanottiin, että sai mennä, otti hän huoletonna laukkunsa, osti kaikilla rahoillaan kolme pientä leipää evääksi ja läksi laulellen kävelemään kotipuoleensa, muistellen niitä otteluja ja iloisia juominkeja, joissa oli ehtinyt mukana olla. Huolimatta synnistä ja pahasta, jota sotamies Lusti oli tehnyt paljonkin, oli hänen sydämessään säilynyt syrjä puhtaana, ja siitäpä kohosi hänen mieleensä ehtymätön iloisuus sekä silmiinsä kirkas ja avonainen lapsen katse. Näin hän nyt hilpeänä ja ajatusten puutteessa vihellellen vaelsi keväistä kangasta pitkin sinne päin, jossa kerran nuoruudessa oli ollut hänen kotinsa.
Eipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen, valkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa nojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen silmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko tarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:
— Kuka sinä olet ja yksinkö kävelet?
Sotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen tervehdykseen ja sanoo:
— Minä olen sotamies Lusti ja menen kotipuoleen. Kuka sinä olet?
Silloin Pietari älyää sanoa:
— Vai Lusti. Minä olen Santtepekki.
Ja hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä tuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa tiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta syömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää koetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:
— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan aivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.
Sotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes rupeaa nauramaan ja sanoo:
— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä pidän sinusta — kas siinä, heh!
Ja hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein sykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena pureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen leivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden vuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja hyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen muotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki, puhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä pureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli kovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:
— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo yhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta mitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!
Ja hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää sydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti kuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas uuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli hänelle Lusti:
— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos tarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse terveydeksesi!
Viimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet silmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:
— Jumala sinua siunatkoon ja sinulle hyvän työsi palkitkoon!
Sitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä ensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon miehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän oikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:
— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä toista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute, niin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me kauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.
— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen koituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän Santtepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.
— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti, ja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta, Santtepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä maailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen pakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä nikarasta toiseen muutenkin keinottelee.
Santtepekki kuunteli toverinsa puhettaviaan kauhistuneena ja tiedusteli:
— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä? Työstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.
— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan, mutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka viitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen kunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei vain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy jo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin rangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.
Santtepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon hänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä hänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta näin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla Lusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:
— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo moneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion elää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta varkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä. Mutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä ihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen tullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa sieluni iankaikkiseen autuuteensa.
Santtepekki ei ollut uskoa korviaan. Ihmeissään hän kysyi:
— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina petkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?
— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa mitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha, urhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni muiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen saanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt pahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina puolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen lapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta olevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi, että sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan, olivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se! Ja minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan itseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen, nimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia ansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit rinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen kohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on mahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä luottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko nyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?
Santtepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen ihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään, oli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei käynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti hänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken, mitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta siitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla ominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen vuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies Lusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti, mitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa sekaannustaan ja virkahti ankarasti:
— Helvettiin sinä joudut!
— No, sehän saadaan nähdä sitten, kun sinne asti päästään, vastasi tähän hyväntuulisesti Lusti.
He astuivat vaiteliaina edelleen, molemmat mietiskellen omia asioitaan, kunnes poikkesivat tien vieressä olevaan taloon. Pirttiin tultuaan he näkivät, kuinka isäntä hapuili siellä melkein kuin sokea ja valitteli silmiänsä, jotka olivat pahoin kipeytyneet. Sotamies Lustia säälitti ja hän ryhtyi isännän kanssa laveihin puheisiin, kertoen ihmeellisestä silmäin voiteesta, josta vieraalla maalla sotaretkellä ollessaan oli kuullut. "Se olisi varmaankin auttanut, jos sitä olisi saatu", lopetti hän. Isäntä huokaili:
— Olisipa saattanut auttaa, kun jo siitä kuuleminenkin tuntuu tuottavan huojennusta. Mikä sinulla on tämä mies toverina? kysyi hän samalla.
— Tämä on mikä lienee mieron kiertäjä, joka nälissään turvautui minuun, äläpäs nyt eto rikkaaseen. Santtepekiksi sanoi itseään. Siivo ukko se on, ei pure eikä hauku, selitteli nyt Lusti leveästi ja komensi: Käy, Santtepekki, peremmäksi, äläkä ujostele! Tässä talossa on hyvä isäntä, vaikka onkin näkö pilalla.
Santtepekki nousi ovensuusta, jonne oli väsyneenä istahtanut, asteli hiljaa peremmäksi ja seisahtui isännän eteen, laskien kätensä hänen silmilleen. Ja silloin tuntui kaikista pirtissä-olijoista, että huoneeseen oli ilmestynyt ihmeellinen voima, joka salpasi heidän kielensä ja kirkasti heidän katseensa näkemään outoja asioita. Minne oli kadonnut tuo äsken ovensuussa ollut kerjäläisvanhus? Oliko se hän, joka seisoi tuossa isännän edessä kirkkaana, suurena ja pyhänä, otsallansa taivaan loiste? Kuin unessa he kuulivat äänen kohoavan rukouksena Jumalan puoleen, anoen sitä valoa, joka ei milloinkaan sokeaksi tule, ja samalla oli lumous ohi. Santtepekki istahti nöyrästi rahille, mutta isäntä sanoi äkkiä riemastuneena:
— Minähän näen! Näen hyvin! Sinä, ukko, paransit silmäni!
Kaikki olivat sanattomia hämmästyksestä. Sotamies Lusti otti lakin pois ja silmäili Santtepekkiä syvällä kunnioituksella. Sitten hän pani lakin jälleen päähänsä ja arveli itsekseen: "Kyllä tästä nyt matkaeväitä heltiää!"
Ja isäntä rupesi tietysti tarjoilemaan Santtepekille runsasta palkintoa hänen hyvästä työstään, rahaa, ruokaa, mitä vain ukko halusi. Mutta Santtepekki ilmoitti, ettei hän voi ottaa mitään. Silloin ei sotamies Lusti enää voinut olla asiaan sekaantumatta, vaan sanoi Santtepekille:
— Mutta nythän sinulta on viimeinenkin järki-vähäinen aivan mennyttä! Miksi et ottaisi palkkaa, kun isäntä sitä hyvän työsi vuoksi tarjoaa?
— Ei Jumalakaan hyviä töitään palkan vuoksi tee. Armosta ja rakkaudesta hän kaiken antaa, vastasi Santtepekki hiljaa ja nöyrästi.
— Mutta kyllä meidän elämisemme sitten kapeaksi käypi, vastasi nyt Lusti kiivastuneena, jos tässä ilmaiseksi aiot koko maailman parantaa. Ottaisit edes ruokaa, sillä meillähän ei ole ollenkaan eväitä.
Ja isäntä lisäsi:
— Vasta teurastettiin tuossa lammas. Ottakaa edes sen lihat mukaanne, niin on jotakin, mitä tiellä pureksia.
Huomatessaan, että isäntä teki tarjouksensa todellakin hyvästä sydämestä ja kiitollisena, taipui Santtepekki tähän, ja Lusti sulloi lampaanlihat laukkuunsa. Levähdettyään ja syötyään he taas läksivät kulkemaan.
— Ei, hyvä veli, tämä tällainen käy päinsä, puheli nyt Lusti opettavaisesti Santtepekille. Kun olet kerran tuollainen taitoniekka, että kädellä pyyhkäisemällä teet sokean näkeväksi, niin siitä taidostahan vasta killinkejä heltiää. Parempaa elämisen keinoa ei voi olla. Mitäpä siis muuta kuin sinä toimitat sairaiden parantamisen, ja minä otan osalleni maksun kantamisen. Voit olla varma siitä, että yhtä tunnollisesti ja perinpohjin kuin sinä tehtäväsi suoritat, minäkin pidän huolen omastani. Näin me molemmat levitämme onnea ja siunausta, emme ainoastaan koko maakuntaan, vaan vieläpä omaan vatsaamme, joka muuten olisi aina tyhjä paitsi suu auki vastatuuleen kuljettaessa.
Santtepekki ei sanonut mitään, vaan huokasi hiljaa itsekseen.. Mitä oli hänen tehtävä tälle omituiselle ihmislapselle, joka ei näyttänyt horjahtavan erikoisluonteensa tasapainosta silloinkaan, kun jumalallinen ihmetyö tapahtui hänen silmäinsä edessä? Päinvastoin hän oli heti valmis käyttämään sitä tavalla, joka ei ollut Jumalan tarkoitus, saadakseen itselleen rahaa ja lihallisia nautintoja. Olisiko mitään keinoa, jolla saisi hänen sielunsa järkytetyksi ja silmänsä avatuksi? Santtepekki tunsi, kuinka Jumalan aivoitukset sotamies Lustin suhteen olivat hänelle tuntemattomat, ja huoaten hän kaipasi Jeesuksen kaikkiviisasta läsnäoloa ja johtoa. Hän päätti kääntyä rukouksella mestarinsa puoleen ja halusi siksi poistua syrjemmäksi. Hän pyysi Lustia hetkisen odottamaan ja tämä selittikin:
— Mikäpä siinä. Laihaa olikin tuon talon ruoka, niin että mielinpä vähän maistaa näitä lampaanlihoja. Mene sinä vain, minne haluat; minä teen tulen ja paistan rasvaiset paistit, etteivät lihat pääse pilautumaan.
Ja hän kaivoi lihat laukustaan ja rupesi tekemään tulta. Pietari sanoi mennessään Lustille:
— Paista sydänkin ja säästä se minulle.
— Saattaneehan tuon paistaa, lupasi Lusti ja jatkoi mielissään puuhiansa, sillä aikaa kuin Santtepekki raskaalla ja ahdistetulla mielellä pyysi Jumalalta apua tämän ihmissydämen arvoituksen ratkaisuun.
Kun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen tuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko varasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki palasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:
— Mitä turhia puhelet! Eihän lampaalla sydäntä olekaan.
Ja vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut asiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä huolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat edelleen.
VIII
Kuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati iloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi Lusti:
— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä isännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada sieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan vaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne, koska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä rahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.
Hän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana ikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti ujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa pysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä mielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään. Lusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle ja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui olevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle. Ällistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada itseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä Lusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että synnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. "Onko tämä mahdollista?" ajatteli Santtepekki ymmällä; "lähden hakemaan oikein hyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä koetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea porsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi ruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa, että pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja vinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?" Ja Santtepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.
Krouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti lasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä täältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana tuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja tervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli kohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla äänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä naurunpuuskilla ja huomautuksilla.
Hiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen hämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa ihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään ihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa himojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan vaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta, täynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä, kuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan ohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi itseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan kärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin, jota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui Santtepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat ja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon reunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton varjelus.