Part 8

— Sillä sellainen tuho olisi sille suurimman toiveensa täyttymys. Siispä usko, että kaiken pohjalla on olemassa jumalan hyvyyden laki, joka alistaa pahankin aseeksensa. Lähtekäämme taas matkallemme.

He laskeutuivat alas vuorelta, istuivat rekeensä ja alkoivat hiljalleen ajaa nytkytellä talvisen yön läpi kohti kaukaista kylää. Siinä ohjaksissa istuessaan vanha Pietari tunsi taas sydämessään omituista turvallista lohtua, joka laskeutui hänen mieleensä suloisena hunajasateena, niinä kirkkaina pisaroina, jotka tiukkuvat kalliosta Kristuksesta. Lämmin rakkauden aalto tulvahti hänen sieluunsa, halu auttaa kaikkia niitä, jotka raskautetut ovat, ja hän jo hoputti ruunariepua vähän ripeämpään hölkkään, että pian päästäisiin tuonne kaukaiseen kylään, jonne paholainen oli äsken laskeutunut.

IV

Seppä seisoi pajassaan ja takoi, ja hehkuvasta raudasta sinkoilivat kirkkaat tulitähdet. Hän tuijotti kulmat rypyssä tuliseen rautaan ja nautti saadessaan lyödä koko raskaalla voimallaan. Hän nautti siitä, että sai pakottaa tuon näköjään taipumattoman ja kylmän aineen tahtonsa mukaan. Hänen sieluansa viehätti se salaperäinen tunne, joka hänet aina valtasi työtä tehdessään ja jonka ytimenä oli kysymys siitä, missä olisi ihmisen taidon raja, jos hän pääsisi tunkemaan esteiden läpi niin kauas, että viimeinenkin olisi voitettu. Silloin — silloin olisi ihminen maailman herra, jota kaikki tottelisi — aineen herra, ehkä hengenkin?

Takoessaan seppä usein muisteli menneitä aikoja. Oli kuin olisivat ne häilyvinä kuvasarjoina vilahdelleet ahjon hiilien hehkussa ja tulisen raudan hohteessa. Hän näki, kuinka hän nuorukaisena seisoi tässä samassa pajassa avustaen päällelyöjänä vanhaa mestaria, joka ei milloinkaan puhunut. Ammatti, alituinen vasaran kalke, teki väkisinkin vaiteliaaksi. Hän näki itsensä nojaamassa moukarin varteen ja tuijottamassa alasimeen, sitä kuitenkaan katsomatta. Siinä seisoessaan nuori seppä katsoi omaan sydämeensä ja tutki siellä versovan, oudon ajatuksen juuria, muotoa ja sisällystä — päämäärää. Hän ei voinut tarkoin tuota ajatustaan itselleen tulkita, mutta hän tunsi kuitenkin pääasiassa, mitä se sisälsi: kiivaan halun päästä tietämään sitä, jota ei vielä tiennyt; nykyisyyden aiheuttaman ahtauden ja tukahtumisen; salaperäisen himon kerran olla jotakin muuta ja enemmän kuin nämä täällä, kuin tuo vanha seppä, joka oli kivettynyt alasimensa ääreen; päästä kerran kuuluisaksi, saada kunniaa, mainetta; päästä rikkaaksi, niin, hyvin rikkaaksi. Nuo unelmat väikkyivät nuorukaisen sielussa sekavana, mutta tulisesti kiihoittavana kuvasarjana, joka ei antanut hänelle yön eikä päivän rauhaa. Niitä hän aina ajatteli ja kun niistä herätessään huomasi yhä seisovansa vanhan sepän alasimen ääressä, raivostui ja iski moukarinsa hurjalla voimalla pölkkyyn, niin että maan kansi kumahti. Silloin vanha seppä aina keskeytti takomisensa, katsoi häneen pitkään, tutkivasti, ja lopuksi hymähti surumielisesti. Vanha seppä oli ollut nuori kerran hänkin, oli unelmoinut haaveensa, nähnyt niiden täydellisen haaksirikon, huomannut kaiken maallisen turhuuden ja ruvennut vaieten takomaan, odotellen, milloin Surma, ihmisen ainoa uskollinen, milloinkaan pettämätön ystävä, hiihtäisi tuolta kaukaa siintävän suon yli häntä hakemaan, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten.

Ja tämän kaiken taas kerran katsottuaan hän pysähtyi ja seisoi ajatuksissaan vasaransa varteen nojaten. Hän tuijotti ulos ovesta kauas taivaanrannalle, jonne syttyi suuri ja rauhallisesti liekehtivä iltatähti, kun talvinen hämärä rupesi hiljaa ja huomaamatta hiipimään maisen vaelluksen ylle kuin äiti tyynnyttäen ja tuudittaen sitä lepoon. Silloin hän näki jatkon äskeisiin kuviin, näki itsensä vanhan mestarin paikalla, jonka entinen omistaja nyt lepäsi maan mullassa, nokiset näpit koukussa ja kaikki arvoitukset ratkaistuina. Hän näki itsensä päivin ja öin miettimässä ja askaroimassa, tunkemassa tuleen mahtavia aineita, lietsomassa, takomassa ja rakentamassa, kunnes kaikki taas särkyi epäonnistumisen ja epätoivon synkkyyteen, niin ettei ollut jäljellä muuta kuin järjetöntä sekamelskaa ja naurettavia tyhmyyksiä. Hän näki, kuinka hän silloin ryntäsi ylös toiveittensa raunioiden äärestä, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja kiristäen hampaitansa kirosi sitä sulkua, jonka luoja oli asettanut ihmisen tietämisen tielle, vaikka olikin antanut sieluun aavistuksen täydellisen tiedon olemassaolosta. Yhä uudelleen hän päätti jättää kaikki, vaipua siihen samaan tylsyyteen, jossa näki muiden ihmisten elävän, ja takoa vain hevosenkenkiä ja viikatteita, mutta ei voinut. Vastustamattomana nousi sielun sopukasta outo ja hillitön uteliaisuus, joka kuumensi aivot, liehui mielikuvituksessa tuhansina mahtavina terhenkuvina, pani näkemään ihmisen aineen, koko maailman herrana, jolla oli kädessään ase, valta ja voima, ja ajoi hänet taas huohottaen ja kädet kuumeesta vavisten koettamaan uudemman kerran. Tämä suuri kaipaus tukahdutti hänen sydämestään kaiken muun; ei edes ennen niin voimakas rikkauden halu häntä enää viehättänyt, vaan hän halveksi tuota kerran niin köyhää mökkiläistä, jota onni oli ruvennut suosimaan ja joka nyt eli äveriäänä tuolla toisessa kylässä; ei viehättänyt häntä enää rakkaus, ei mikään maallinen onni. Hänen sielussaan oli vain yksi paikka, ja siihen hän tuijotti herkeämättä.

Ja sitten — niin, siitä rupesi nyt olemaan parikymmentä vuotta — hän muisti erään talvisen illan, jolloin hän samalla tavalla taas oli joutunut seisomaan rauenneiden toiveidensa raunioilla ja katkeruudessaan kironnut syntymähetkensä ja luojansa, ja miettinyt, miten voisi hänelle kostaa tekosensa epätäydellisyyden. Hän oli puhjennut vihassaan kolkkoon nauruun, joka oli kajahdellut kammottavasti yön hiljaisuudessa, kunnes olikin sen äkkiä keskeyttänyt ja jäänyt kuuntelemaan: niin, naurua tuntui jatkuvan hänen ympärillään. Se kajahteli karmeasti ja pilkallisesti kuin korpin ääni, ja seppä tunsi samalla, ettei hän enää ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen pimeässä pajassa, jota vain ahjon yhä tummeneva hehku himmeästi valaisi, ja oli huomaavinaan, kuinka tuolla pimeässä nurkassa häilähteli vielä pimeämpi varjo, epäselvänä ja vailla ääriviivoja, mutta jollakin tavalla uhkaavana ja peloittavana. Voimakas seppä tunsi värisevänsä kauhusta, mutta miehisti itsensä ja katsoi uudelleen. Silloin tuossa pimeässä varjossa leimahti palamaan kaksi tulista nastaa, jotka leimusivat vihreällä, häilyvällä valolla; niistä tuntui sinkoilevan valkohehkuisen raudan säkeniä, jotka karkeloivat sinne tänne oikullisessa epäjärjestyksessä, poreillen tuhansina eri värivivahduksina kuin häilyvä tuli hiilen kupeessa. Ja kuta kauemmin seppä niihin tuijotti, sitä selvemmin hän tunsi, kuinka noista nastoista, noista suurista, palavista silmistä, sillä silmiähän ne olivat, koko tuosta pimeyttäkin mustempana keinuvasta haamusta, häntä kohti virtasi sellainen helvetillisen ilkeyden ja rajattoman pahan tahdon voima, että se tuntui hiipivän kuristavana ja tukahduttavana hänen elinlähteisiinsä. Nyt.. nyt tuo haamu siirtyy tuolta nurkasta lähemmäksi... se ei kävele... se ikäänkuin liukuu huomaamatta, ja kuta lähemmäksi se tulee, sitä suuremmaksi se kasvaa, ja sen ympärillä tuulahtaa kuoleman kolkko kylmyys kuin pistävin viima.

Seppä aivan kyyristyy kokoon tätä muistellessaan ja kädet puristavat suonenvedon tapaisesti moukarin vartta. Hän tahtoisi poistaa tuon kauhukuvan mielestään, mutta ei voi, vaan hänen täytyy tuijottaa siihen yhä uudelleen, kuten on tuhansia kertoja tehnyt. Hän näkee nostavansa kätensä suojakseen, näkee pimeyden olennon tulevan yhä lähemmäksi, kunnes se on aivan hänen edessään, kumartuvan, tuijottavan häntä silmiin kuolettavalla katseellaan ja hengähtävän hänen päälleen manalan viimaansa. Silloin hän kaatuu maahan kuin ruumis eikä tiedä, onko hän enää elossa vai vainaja.

Mutta nyt kuva muuttuukin. Seppä näkee, kuinka maailma avautuukin hänen edessään ihanana ja viettelevänä, kuinka kaikki, mitä hän haluaa, on hänelle mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin kurottaa kätensä, ottaa, käskeä, ja kaikki annetaan. Tuo pimeyden olento se välähdyttelee näitä kuvia hänen eteensä ja kuiskuttelee hänen korvaansa ehtoa, millä se kaikki hänelle annettaisiin. Mutta kiusaaja ei tunnekaan sepän sielua niin tarkkaan kuin luulee: maailman nautinnot, kunnia ja loisto eivät häntä viettelekään, sillä suurempi päämaali on ne hänelle himmentänyt; hän tahtoo saavuttaa kaiken olevaisen perustiedon, elämän synnyn salaisuuden, ja ellei hän sitä saa, jääköön kaikki muu. Kun hän puolestaan esittää tämän vaatimuksensa, karkaa kiusaaja ylös hänen äärestään ja peittyy kuin kauhistuneena omaan läpinäkymättömään pimeyteensä; sitä ei hänkään saa ihmiselle sanoa, sillä sen tiedon hankkimiseksi täytyy käydä kuoleman portin lävitse.

Sitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: "Tietoa en voi sinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle myös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois. Sovitaanko näin?"

"Olkoon menneeksi!" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä viehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä löytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman tietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.

Näitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa ääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten takonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä tarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi sujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli tullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset ja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja hän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja taitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että oli pajansa oven päälle kirjoittanut: "Tässä asuu itse mestariseppä". Korkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi kauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat huomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat kunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin, mutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.

Mutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen hymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan taidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen tieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen mieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun hänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut nousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan oli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut silmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt pajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. "Taito", oli hän huutanut, "nyt sinua tarvitaan", ja hän oli tunkenut ahjoonsa kultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut kultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa milloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa voinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut sepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi taidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.

Seppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten halusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä aikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta ulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja selittämätön tunnelma oli hänet vallannut.

Hän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä vuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa noutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?

V

Kuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä hevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen liukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt, miksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan satoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita, maan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut. Mutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti kohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden sisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu. He vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä istunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli yksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin kuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta seppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi tuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin sanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:

— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen parempaan kenkään.

— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti seppä ja takoi takomistaan.

— Mutta sallinet toki sen itsemme tehdä? jatkoi nyt kysyjä. Emme muuta kuin hiukan työkalujasi lainaisimme.

Silloin seppä katsahti työstänsä vieraisiin, yritti sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan. Puhe kuivui hänen kielelleen, sillä tuolla samassa palkeen nurkassa näkyi selvästi se pimeyttä mustempi haahmo, joka siellä silloinkin oli ollut, keinuen ja liikehtien. Ja sen silmät kiiluivat sieltä taas vihreinä ja loistavina, tuijottaen seppään rävähtämättä. Hän heitti pihdit ja vasaran, ja istahti oudosti huumautuneena pajan takimmaiseen nurkkaan ruuvipenkilleen, painaen pään käsiinsä ja hieroen otsaansa, jonka alla tuntui hehkuvan sula rauta. Hän kysyi itseltään, oliko hän enää täydellä järjellä, oliko hän terve vai sairas, ja näkikö hän tuossa kaksi vanhaa, väsynyttä miestä? Oliko tuolla nurkassa mitään pimeyden haamua ja loistivatko sieltä sammumattoman, pohjattoman ilkeyden silmät?

Silloin hän oli näkevinään, kuinka nuo kaksi vanhusta rupesivat seppinä puuhailemaan. Toinen ukko tarttui palkeen vipuun ja painalteli sitä totuttuun tapaan, toisen, joka näytti olevan niinkuin isäntä itse, tarttuessa vasaraan ja pihteihin. Ihmeellisiä seppiä nämä olivatkin. Ei ehtinyt nähdä, mistä rauta tuli pihteihin, mutta siinä se vain oli samalla kuin ne alasimelle laskettiin. Eikä liioin tarvinnut raudan paljon ahjossa käydä, ennenkuin se jo kiehui ja sädehti valkohehkuvana. Nyt tarttuu ukko vasaraan ja lyö kerran. Ei kuulu alasimen kilahdusta, mutta uusi ja kaunis hevosenkenkä putoaa valmiina maahan.

Seppä hieroo silmiään ja katsoo tarkkaan. Nuo äskeiset vanhukset ovat muuttuneet. Heidän vaatteensa ja koko ulkomuotonsa ovat ikäänkuin kirkastuneet, niin, käyneet aivan kuin läpikuultaviksi. Selvästi seppä näkee heidän lävitsensä tuonne pimeään palkeen nurkkaan, jossa musta varjo nyt rauhattomasti keinahtelee, kuin pelkäisi; näkeepä seppä senkin, että ilkeiden silmien käärmeellinen loiste himmenee himmenemistään, vihdoin sammuen kokonaan. Ihmeellistä! Seppä ei tahdo uskoa silmiään, mutta näkee kuitenkin, kuinka koko pajan pimeys aivan nurkkia myöten ikäänkuin kokoontuu yhteen, vyöryilee ja taistelee paikallaan, uhittelee ja rynnistelee, mutta rupeaa kuin rupeaakin lopuksi vastustamattoman voiman pakoittamana tunkeutumaan ovesta pihalle kuin paksu savupatsas. Ahjosta tullutta savuahan se tietysti on, koettaa hän itselleen vakuuttaa: äijät ovat taitamattomuudessaan tunkeneet ahjon tupaten täyteen märkiä hiiliä... Mutta ei — ei täällä ole märkiä hiiliä... "Ja kas, kuinka koko paja nyt on oudosti ja heleästi kirkas". Äijät vain puuhailevat hevosensa kimpussa. Toinen nostaa jalkaa ja toinen yrittää lyödä kenkää kiinni. Tottumattomia ovat, ei luonnista. Mitä nyt?

Seppä haluaa karata ylös nurkastaan, mutta ei pääsekään. Hän näkee kauhistuneena, kuinka toinen äijä hakee pajasta kirveen ja sillä iskee hevosen jalat nilkasta poikki. Paikalleen siihen kaatuu hevonen, mutta kummallista — jalkojen tyngestä ei vuodakaan verta. Ukko tuo kaviot pajaan ja napsii mukavasti alasimen varassa kengät kiinni. Entä nyt? Yhä kasvavalla jännityksellä seppä katsoo, kuinka ukko sitten vain pistää kaviot paikalleen. Ne tarttuvat kiinni ja hevonen nousee ylös niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt seppä ei enää jaksa. Mahtavana aaltona hulvahtaa hänen aivoihinsa käsitys siitä, että tässä oli nyt se, jota hän oli koko elämänsä ajan hakenut — täydellinen tieto, se, joka sai elämän uudelleen syntymään siihenkin, josta se oli jo poistunut. Tarttuen päähänsä molemmin käsin hän horjuen lähti pajastaan. Hän tahtoi saada selville tuon salaisuuden, tuon taian, joka sai hevosen jalat heti liittymään terveiksi; tahtoi perinpohjin kysellä asian ukolta.

Kylmä talven viima ja kirkas tähtitaivas tervehti häntä pajan ulkopuolella. Mitään ei näkynyt. Oli kuin olisi maa niellyt nuo oudot kulkijat. Seppä heittäytyi suksilleen ja läksi hurjaa vauhtia hiihtämään sinne päin, jonne arveli matkamiesten kadonneen.

VI

Jeesus ja Pietari ajaa nytkyttelivät hiljalleen pitkin aavaa suon selkää ja kinailivat keskenään, kuten heidän tapansa oli. Pietarihan se taaskin oli väittelyn aloittanut, sanoen:

— Kuinka sinä nyt sen seppä-paran jätit aivan avuttomaksi paholaisen valtaan? Näithän, että siellä se piileskeli nurkassa valmiina viemään saalistaan?

Jeesus katseli vakaasti taivaan tuikkivaan avaruuteen ja vastasi:

— Kuinka lienee tullut jätetyksi — tiedä häntä. Mitäpä siellä oli enää tekemistä, kun oli ruuna saatu kengitetyksi?

— Mutta näithän sinä, millä sielun hädällä seppä puuhiasi seurasi. Etkö ymmärrä, että tällaisen ihmeen näkeminen pani hänen mielensä lopullisestikin sekaisin, sillä tässähän nyt tapahtui se, jota hän on koko ikänsä turhaan etsinyt, se, mikä on lihalliselle ihmiselle mahdottomuus?

Mutta Jeesus vain katseli taivaan pohjattomuuteen ja kysyi:

— Kuuletko mitään?

Pietari pysäytti ruunan ja kuunteli. Kaukaa jäljestä päin rupesi yhä selvemmin kuulumaan suksien suhinaa ja sauvan kireätä kitinää pakkaslumessa. Hän kääntyi katsomaan ja näki, kuinka seppä sieltä hiihti niin, että nietos savuna sihisi suksien tieltä, ja hänen mielensä ilahtui, että seppä näin Jeesuksen jälkeen kiirehti. Mutta Jeesus sanoi taas:

— Kuuntele vielä!

Pietari kuunteli tarkkaan. Kaukaa edestäpäin kantautui hänen korviinsa outo humina, kuin olisi tyynessä, tähtikirkkaassa talviyössä kuoleman tuulenpuuska yksinään vyörynyt eteenpäin pitkin kylmää, rannatonta, surullista suon selkää. Hän katsoi sinne ja näki pian, kuinka sieltä hiihti mustilla suksillaan nopeasti ja viivasuorasti heitä kohti Surma, tuo kolkko vanhus, jonka silmäkuopat olivat tyhjät ja jonka parrassa jäähelmiä helisi. Hän vilkaisi Jeesukseen, mutta tämän katse oli vaipunut tutkimattomaksi. Hän sanoi vain:

— Odotetaan ja katsotaan, kuinka tässä käy.

Pietari kyyristyi ajopenkilleen ja rupesi kovasti pelkäämään sepän puolesta. Tuolta se nyt hiihtää, onneton, suoraan Surman tielle, eikä tiedä mistään. Ihan varmasti ne pamahtavat yhteen tässä meidän kohdallamme. Surmakin tuossa aina sokeana kulkea hojottaa, eikä katso eteensä. Tiedetäänhän tuo — vielä se nyt eteensä, Surma, joka on sokeaakin sokeampi — —. No nyt tuli turma sepälle!

Pietarin pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Juuri kun seppä saapui heidän kohdalleen ja painalsi viimeisen kerran sauvoillaan, suhahti Surma ohi. Vain sen kuolonviima hipaisi hiukan seppää, joka vaipui tainnoksiin, kaatuen kuin honka maahan. Kaukana humisi jo Surman onea viima.

Seppä tunsi makaavansa synkässä pimeydessä, jonne ei kuultanut mistään pienintäkään valon pilkahdusta. Hän tuijotti turhaan ympärilleen ja ajatteli: "Minä olen nyt siellä — jonne minun piti joutuakin". Karmiva pelko ja tuska raastoi hänen sieluansa. Mutta sitten rupesikin kuulumaan lempeätä ääntä, joka virtasi hänen sydämeensä virkistävänä ja lohduttavana. Se kuului kysyvän ystävällisesti:

— Mitä hiihdit, seppä?

Silloin seppä taas muisti kaiken ja hänen sydämensä elämänhimo tulvahti uudelleen valloilleen. Hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli kokenut ja mitä oli turhaan halannut. Hän purki koko sydämensä, salaisemmatkin asiansa ja toiveensa, ja pyysi lopuksi palavasti sitä tiedon voimaa, jonka ihmeen oli äsken pajassansa nähnyt. Mutta lempeä ääni sanoi surumielisesti:

— Täydellinen tieto on elämän loppu. Tietämättömyys sisältää pyrkimyksen syyn, jota tieto ei enää tarvitse. Siksi kuuluu tieto Jumalalle ja pyrkimys ihmiselle. Älä siis pyydä sitä. Se on kuolemaksi.

Mutta seppä ei tyytynyt. Hän pyysi ja rukoili edes tiedon murua. Ei hän kuolemaa pelännyt. Jos tieto oli sillä ostettavissa, oli hän valmis siihen heti. Lempeä ääni sanoi silloin:

— Hyvä! Saat tiedon murusen, joka sellaisenakin on suurempi kuin kellään ihmisellä milloinkaan. Koska olet seppä, niin annan sinulle voiman liittää yhteen mitä haluat. Sanot vain: 'Tartu kiinni!' ja niin pitää käymän, oli kysymyksessä elävä tahi kuollut. Mutta älä käytä voimaasi väärin, vaan muista, että sen on Jumala sinulle lahjoittanut.

* * * * *

Kun seppä tointui, huomasi hän makaavansa tiellä, autiolla suon selällä; ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Nuo salaperäiset matkustajat olivat kadonneet jäljettömiin, eikä seppä oikein päässyt selville, mitä oli tapahtunut. Oliko hänelle annettu tuollainen voima? Ihmeellistä oli se, että häntä nyt peloitti tämä asia; hän tunsi, ettei hän uskaltaisi edes sitä koettaa. Olisiko mitään niin arvokasta, että siihen kannattaisi ja pitäisi tällaista pyhää valtaa käyttää? Jos Jumala oli sen hänelle suonut, niin oli sitä käytettävä myös johonkin Jumalan tarkoitukseen. Hän mietiskeli noita kahta outoa vanhusta ja muisteli heidän ulkonäköään ja ääntään, ja vähitellen, kun hän siinä väsyneenä hiihteli kotiansa kohti, rupesi toinen heistä tuntumaan hänestä tutulta. Missä hän oli nähnyt sen miehen ennen?

Taas rupesivat sepän sielussa leijailemaan vanhat, jo ammoin unohduksissa olleet kuvat. Kaukaa onnellisen lapsuuden päiviltä kuului äidin kirkas ääni, kun se puheli pienelle pojalleen siitä ainoasta, joka on rakkaus ja hyvyys, jonka lempeys loistaa koko maailman yllä kesäpäivän rauhallisena, syvänä kirkkautena, ja joka on ainoa tie, totuus ja elämä. Seppä tunsi äkkiä, kuinka kaikki ongelmat hänelle selvisivät ja kuinka hänen sairaaseen ja taistelleeseen sieluunsa vilahti valo, kuin aurinko synkän pilven takaa. Hän vaipui polvilleen siihen tielle, lumisen ja surullisen lakeuden keskelle, ja nostaen kätensä rukoili katkeran suloisen, palavan, synnin syvimmästä loasta nousevan rukouksen, tunnustaen nöyrästi Jumalan armon ja johdatuksen mittaamattoman syvyyden. Jeesus oli ollut tuo ihmeellinen mies, joka oli käynyt etsimässä häntä hänen suurimman hätänsä koittaessa ja antanut hänelle ansiotta, aivan armostaan, aseen käteen.

Seppä nousi, ja onnellinen, salamyhkäinen hymy kirkasti hänen parrakkaita kasvojaan. "Saadaanpa nähdä!" mutisi hän itsekseen lähtiessään uudistuneilla voimilla painaltamaan kotiansa kohti. Taivas rupesi jo hiukan vaalenemaan, ja varhaisen aamun tuntua alkoi väikkyä ilmassa.

Saapuessaan pimeään pajaansa seppä tunsi heti, että siellä oli outo vieras häntä odottamassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietääkseenkään, vaan viritti tulen ahjoon, painalsi paljetta, kuumensi raudan ja rupesi takomaan hyviä ja hyödyllisiä aseita. Hetken taottuaan hän sitten kokosi rohkeutensa ja katsoi tuonne entiseen pimeään nurkkaan.