Part 7

Tästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan, kenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa koettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa itselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:

"Älä uhkaile! jos lienee sinun, niin ota omasi pois!"

Ja vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään, mutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin kuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin isoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla kurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain rauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen puuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari jo luuli, että kaikki oli ohi.

Vähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä tuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin muina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:

"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja kovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa".

"Niin vain", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt. "Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'. Aloitahan sinä".

"Veisataan vain", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari kuulikin hänen lausuvan: "Suksi luisti ihana", ja pysäytti hänet. "Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'". "Suksi luisti ihana", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi häntä vasaralla otsaan ja sanoi: "Pakene pois, saatana", ja samalla mies katosikin.

Tuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet taas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha pappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin aituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:

"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde kotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun pelkäsin puolestasi".

"Niinpä kylläkin, lähdetään vain", sanoi suutari ja oli muka kokoavinaan kompeitaan. "Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi, kun minulla on näitä kojeita näin paljon", ja suutari ojensi kirjan papille.

Mutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se kärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan oli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman näköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:

"Mitä tahdot, jos annat voudin nahan minulle?"

Tätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä oli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat kuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli saanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin rahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta nehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja silloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta sittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa mistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan varoittavan: "Älä anna nahkaa paholaiselle!" Mitä oli siis tehtävä? Suutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä. Ahdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi itsekseen: "Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt! Suo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse pimeyden pääruhtinas. Amen". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi paholaiselle suoraan: "Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin olkoon menneeksi".

Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa, sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua, oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa, eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"

Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon. Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.

V

Kun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin hyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin hämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan hänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta yöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: "Suurta asetta ei Jumala tarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa heikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman rohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala ei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut luovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä, osoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta mitäs nämä tässä ovat?"

Ja pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka yöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi lehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa. Ja kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat he sen alkavan kutistumistaan kutistua. "Tässä on vieläkin saatanan sormi pelissä", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan kolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he sitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi sen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut mennä kirkkoon valvomaan.

Voudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja siunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi moneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt paholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä hänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka, kuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä vieläkin harjoittaa.

JEESUS JA PYHÄ PIETARI SUOMESSA

I

Jeesus istui iankaikkisuutensa istuimella ja hänen lempeä hymynsä levisi kirkkautena ja rauhana loppumattomuuteen. Kaukaa siinsi hänen silmiinsä ihmisten asuinsija, jonka yllä väreili milloin suru, milloin ilo, mutta enimmäkseen suru. Hänen jalkainsa juuressa istui pyhä Pietari ja kuunteli tarkkaavaisesti.

— Mitä kuuntelet, Pietari? kysyi Jeesus häneltä hymyillen itsekseen.

— Katso tuonne, vastasi Pietari, ihmisten asuinsijoille, jotka tunnet. Kaukana siellä Pohjan perillä on pienoinen maa, täynnä humisevia vaaroja, leppeitä lehtoja ja välkkyviä järvenselkiä. Tuolla vaaran kainalossa on pieni mökki, köyhän asunto, täynnä yhtä ainoata rikkautta, lapsia. Näetkö?

— Kyllä näen, myönsi Jeesus, muuttuen surumieliseksi ilmeeltään.

— Tuo köyhä mies ei tahdo mitenkään jaksaa elättää lapsiaan, vaimoaan ja itseään. Kaikki he ovat nälkäisiä. Siksipä ukko, hurskas mies, alati kantaa rukouksissa huoliaan tänne Jumalan istuimen eteen, toivoen, että luoja hänen kohtalonsa korjaisi. Hän on rukoillut jo kauan. Usein öisin portillani valvoessani olen maailman sorinan keskeltä erottanut hänen hätäisen äänensä, kun hän lakkaamatta rukouksissaan taistelee asiansa puolesta, ja syvä sääli on vallannut sydämeni. Olen ajatellut monta kertaa, että tuota miesparkaa pitäisi auttaa, sillä hän on todellakin kurjassa tilassa ja hänen rukouksiansa pitäisi jo kuulla. Vai mitä arvelet?

— Ei suinkaan häntä sentään auttaa pidä, vastasi Jeesus, kuunneltuaan hänkin miehen rukousta. Jos hän pääsee parempiin oloihin, ei hän enää muista Jumalaa eikä lähimmäisiään ollenkaan. Olen selvästi hänen äänestään kuullut, että vain hätä panee hänet rukoilemaan; "hätä käskee härän juosta", sanoo noiden suomalaisten oma sananlasku.

Mutta Pietari kiisti vastaan ja näin sukeutui Jeesuksen ja hänen välillään eräs niistä tuttavallisista ja herttaisista riitelykohtauksista, joiden kautta he olivat tulleet maan ihmisille niin kodikkaiksi ja toverillisiksi. Hän väitti:

— Hätä, niinpä tietysti, että hätä. Mutta nälkäisen ääni on käreä ja kärty, ei niin huokaava ja nöyrä kuin tällä miehellä. Hänen pitkistä rukouksistaan olen kuullut, että hänen sydämensä on aivan puhdas kaikesta ylpeydestä, joten hän varmaankin menestyisi myötäkäymisessä.

Mutta Jeesus vain pudisti surumielisesti päätänsä ja nuo Pietarin väitteet eivät näyttäneet saavan häntä vakuutetuksi. Pietari tästä jo hiukan suutahti ja jatkoi:

— En suinkaan minä tässä nyt suotta aikojani miehen puolesta rukoilisi, elleivät hänen hätähuutonsa olisi tosiaankin sydäntäni lämmittäneet. Kun et tahtone ruveta häntä auttamaan, niin menen itsensä Ukko-Jumalan puheille asiaa esittämään. Menen vaikka takuuseen, että mies on sellainen kuin olen sanonut.

Silloin Jeesus hymähtäen kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

- No, jos todellakin menet siitä takuuseen, niin koetetaan.

— Menen kyllä, vakuutti Pietari ja lisäsi: Olkoon asia sitten sovittu. Voimmehan jonkun ajan kuluttua mennä katsomaan, minkälaiseksi myötäkäyminen on miehen muuttanut?

— Kyllä, vastasi Jeesus ajattelevaisesi. Minun on muutenkin mentävä katsomaan tuota kaukaista ja pientä maata sekä siellä elävää kansaa. Voisivat kurjuudessaan pian ruveta luulemaan, että olen heidät unohtanut.

Ja Vapahtajan käsky meni kirkkautena maata kohti saapuen perille köyhän miehen matalaan majaan, kaukaiseen Suomen saloon. Mutta ihmisen sydän oli Jeesuksen kädessä selvänä ja läpinäkyvänä kuin taivaan avaruus, eikä pieninkään piirto ollut häneltä salattu, ja huoaten katseli sitä maailman vapahtaja.

II

Niinpä tapahtuikin sitten köyhän miehen elämässä äkillinen muutos. Kun hän ensi kerran tämän jälkeen meni metsälle, yhdytti hän heti kolme hirveä, jotka sai tapetuksi. Ja siitä alkoi ehtymätön onni kaikessa. Oli otettavana mitä hyvänsä maasta, vedestä ja ilmasta, kaikki tuli saalis kuin tunkien sisään. Pian rikastui mies, hylkäsi pienen töllinsä ja osti komean talon suuresta kylästä. Kun kymmenen vuotta oli näin saanut kuluneeksi, ei hän enää muistanutkaan entistä köyhyyttänsä. Laajoina lainehtivat hänen ympärillään viljapellot, komeasti kumisivat suuren pirtin permantopalkit, ja ylpeänä hallitsi koko tätä rikkauttansa itse isäntä, koko seudun kuulu pohatta.

Näin olivat asiat, kun eräänä harmaana ja sateisena syksyn iltana kylään ilmestyi kaksi vanhaa ja repaleista miestä, jotka arkaillen kävelivät pitkin raittia ja näyttivät miettivän, mistä uskaltaisi pyytää yösijaa. Jo aikoi toinen heistä kolkuttaa muutaman köyhän näköisen talon ovelle, kun toinen häntä kielsi, sanoen:

— Älä mene. Tuolla näkyy olevan oikein suuri ja rikas talo. Mennään sinne, sillä sieltä saamme varmaankin hyvän yösijan, ehkäpä ruokaakin runsaasti. Mutta Pietari - sillä hänhän se oli - näytti epäröivän ja arveli:

— Tiedä heidät, rikkaat, ottavatko tällaisia kerjäläisiä yöksi luokseen. Köyhä aina paremmin köyhää auttaa.

Silloin hänen toverinsa, joka oli Jeesus, hymähti ja sanoi:

— Etkö näe, että tuo rikas on se entinen sinun puoltamasi köyhä mies, josta oikein menit takuuseen? Paikallaan on siis, että sopimuksen mukaan menemme tarkastamaan, minkälainen hänestä on tullut. Sinäpä olet vastuussa, että velkamiehemme nyt meistä huolta pitää.

Pietari ällistyi kovin tästä puheesta, mutta eihän auttanut muu kuin myöntyä. Jeesus oli vienyt hänet ensin sinne vaaran kupeeseen, jossa köyhän miehen töllin piti olla, mutta siitä ei löydettykään muuta kuin hiukan perustuksia. Silloin ei Jeesus ollut sanonut, minne mies oli muuttanut, joskin näkyi sen kyllä tienneen. Vaikka siis Pietarin olisi pitänyt olla iloinen siitä, että luoja oli nähtävästi tarkoin täyttänyt köyhän miehen rukoukset, ei hän kuitenkaan tuntenut tyytyväisyyttä, vaan ahdistusta ja pelkoa. Jeesus huomasi sen ja kysyi:

— Etkö luotakaan enää tuohon mieheen?

— Tiedä hänet, vastasi Pietari, miksi on voinut muuttua. Ehkä on paha välillä käynyt viettelemässä. Mutta mennäänhän nyt sitten.

He menivät rikkaan miehen ovelle ja kolkuttivat. He saivat odottaa kauan, ja Pietari muisti huoaten Jeesuksen sanat: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan". Hänen vanhaan sydämeensä nousi kuva syksyn pimeyteen vajonneesta maailmasta, synkistä ja suljetuista asunnoista, joiden välillä harhailee Jeesus, maailman vapahtaja, kolkuttaen tuhansille oville ja odottaen vastausta. Ja tuntuu kuin kaikki muut, paitsi tuo yksinäinen vaeltaja ja kolkuttaja, nukkuisivat sikeässä unessa, siitä milloinkaan heräämättä. Pietaria värisytti ja yön kylmä tuuli suhisi lohduttomasti pihan lehdettömissä puissa.

Vihdoin rupesi sisältä kuulumaan liikettä ja Pietari ajatteli ilostuneena: "Ovat varmaankin väsyksissä raskaasta työstä, ahkerat ihmiset, ja siksi oli vaikea herätä. Mutta nytpä tulevatkin kiireesti avaamaan". Hänen vanha sydämensä lämpeni ja hän katui jo, että oli äsken ajatellut niin moittivasti ihmismaailmasta.

Mutta ovea raotettiinkin vain hiukan, ja hyvin äreä ja ynseä ääni kuului tiedustelevan, kuka koputti.

— Olemme vain pari köyhää ja vanhaa matkamiestä, jotka Jeesuksen tähden pyytäisimme almua ja yösijaa, vastasi Jeesus hiljaa ja vakavasti, katsahtaen samalla Pietariin.

— Ei meillä ole kulkureille mitään yösijoja varattuina, kuului isäntä tympeästi vastaavan. Menkää tiehenne!

— Mutta me olemme aivan märkinä ja nälässä, emmekä vanhoina miehinä muutenkaan jaksaisi pitemmälle kulkea. Antakaa edes suojaa, kun on näin huono sää, jos ette ruokaa antaisikaan. Eikö teillä olisi jotakin työtä, jota huomenna siitä hyvästä korvaukseksi tekisimme?

— Kun edes aamulla varhain riihelle pystyisitte? kuului nyt isännän ääni tyytymättömän epäilevästi puoleksi tiedustavan.

— Kyllähän me... kiiruhti nyt Jeesus vakuuttamaan. Tokihan tässä nyt riihelle...

Silloin isäntä avata ramuutti raskaat lukot ja päästi tulijat sisään. Hänen äkeä koiransa tuli heitä nuuskimaan, mutta ei isännän ihmeeksi murissutkaan, vaan painoi päänsä nöyrästi ja katsoi rukoillen vieraisiin. Isännästä tämä tuntui oudolta, mutta Pietari ajatteli taas surumielin: "Luontokappalekin paremmin tuntee luojansa läsnäolon kuin ihminen". Sitten isäntä vei heidät pirtin ovinurkassa olevaan, kurjaan vuoteeseen, viskasi heille leivänkannikan ja varoitti olemaan aamulla varhain valmiina riihelle lähtöön.

Eikä Jeesus hennonnut puhua Pietarille mitään, vaan makasi hiljaa seinän puolella, kuunnellen Pietarin huokauksia ja tuulen kolkkoa huminaa, kun se vihaisena myrskynä puhalsi yli poloisen Suomenniemen. Raskaassa unessa lepäsivät vihdoin kaikki, mutta Jeesus valvoi kurjalla olkivuoteellaan, huolena nukkuvain kohtalo.

Ei luullut Pietari pitkää aikaa nukkuneensa, kun jo vielä aivan pimeällä ahnaan isännän ääni kuului komentavan vieraitaan riihelle ja Jeesus siihen vastaavan, että kyllä tullaan. Mutta kun ei Jeesus kuitenkaan tuntunut nousevan, ei Pietarikaan pitänyt kiirettä, vaan antoi väsymykselle vallan ja nukahti. Kotvan kuluttua saapui isäntä vihastuneena komentamaan heitä uudelleen, ja nähtyään heidän nukkuvan rauhallisesti tarttui keppiin ja suomi sillä hyväisesti laidalla nukkuvaa Pietaria. Tämä hyppäsi säikähtyneenä ylös ja Jeesuskin heräsi vakuutellen, että kyllä tullaan, kyllä, aivan heti. Mutta kun isäntä taas meni pois, jäämättä heitä odottamaan, painautui Jeesus sijalleen ruveten muka uudelleen nukkumaan. Pietari kuitenkin hätäili, että nyt on mentävä, sillä muuten voi käydä huonosti.

Jeesus oli päättänyt, että Pietari parka saakoon vielä pienen osoituksen takaamansa miehen sydämen hyvyydestä ja sanoi:

— Pianhan me riihen puimme. Väsyttää niin kovin, ettei vielä jaksa nousta. Jos isäntää pelkäät, niin siirry tänne seinän puolelle, ettei sinua enää lyö.

— Mutta jos lyö sinua? epäili Pietari.

— Ei hän minua lyö. Siirry vain tänne.

Ja Pietari totteli, vaipuen taas raskaaseen uneen.

Kun puimamiehiä ei nytkään ruvennut kuulumaan, suuttui isäntä todenteolla, otti ruoskan ja lähti heitä hakemaan. Tultuaan pirttiin ja nähtyään ukkojen huoletonna nukkuvan, äyhkäisi hän kiukuissaan: "Vai nämä puimamiehet!" ja rupesi taas heitä pieksämään. Mutta ennen lyömistään hän itsekseen sanoi: "Äsken sai tuo laidalla oleva jo osansa, joten nyt olkoon seinän puolella olevan vuoro", ja hutki niin Pietaria uudelleen oikein riittävästi. Nopeasti olivat nyt äijät jalkeilla ja lupasivat viivyttelemättä saapua riihelle. Pietarin selkää kivisti ja sydäntä karvasteli, sillä hän oli ymmärtänyt tämän kaiken olleen hänelle rangaistusta sen johdosta, että oli vastoin luojan kaikkitietoa mennyt ihmisen takuumieheksi. Hän katsahti arasti ja pyytävästi Jeesukseen, mutta tämä laski lempeästi hymyillen kätensä hänen olkapäälleen, ja samalla oli tuska ja huoli Pietarin ruumiista ja sydämestä kadonnut. He lähtivät riihelle.

Ulkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa haparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat sisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä isäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä parsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus riisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse istahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.

Siinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo oli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen melkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen ja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä kannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika rikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi tuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka useinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin piilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän katsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä ollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.

Hän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa hän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin kummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki, keskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan lyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. "Mitähän se tuolla lyhdyllä...? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä...? No eihän vain...?" Isäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi, kuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli tarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut ääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta pelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen, vaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti tuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja hyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja saamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti tajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.

Kun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen hän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia raunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja näki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta ulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja kovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä mitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin ajatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt niitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut emäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. "Miksi niin?" — "Ei olisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin puida suuren riihen".

Sen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli hartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen sydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset tavata.

III

Mutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla vuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista Suomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli häntä ja kysyi:

— Mitä itket, Pietari?

— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle miehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko rikkaus siis ihmisille kiroukseksi?

Jeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja loistava iltatähti, ja vastasi mietteissään:

— Ei kiroukseksi rikkaus eikä siunaukseksi köyhyys, eikä liioin päinvastoin. Maallista onnea ja onnettomuutta saavat kumpaisenkin haltijat maistaa, ja konsa haudassa lepäävät, ovat riisuutuneet yhtä köyhiksi. Maallinen onni on hauras kuin kuiva korsi, jonka pienikin kosketus voi murtaa. Ihmisen todellinen onni on hiljainen sydämen rauha, joka liihoittelee yläpuolella maisen mataluuden tyynenä ja kirkkaana kuin kesäinen päivä näiden uinuvien salojen yllä. Se on se sielun auer, jonka kuolo muuttaa ikuiseksi autuudeksi.

Tässä Jeesus pysähtyi ja osoitti kaukana siintävän metsän päälle.

Pietari katsoi ja kauhistui, sillä hän näki selvästi, kuinka sielunvihollinen laskeutui siellä maahan kuin synkkä pilvi. Sen jättiläissiivet kuvastuivat kolkkoina himmenevää talvitaivasta vasten ja niiden taakse sammui sädehtivä iltatähti, ihanan rauhan merkki. Vavisten kysyi Pietari:

— Mitä hän siellä tekee?

— Tuon metsän takana olevassa kylässä asuu mies, jonka sielu on suurempi kuin muiden. Jumala antoi hänelle hengen palon, joka on kytenyt hänessä aina. Siksipä paholainen häntä ahdistaa.

— Käykö hän tässä maassa useinkin? kysyi nyt Pietari arasti.

— Ennen hän todellakin vain kävi, ja ihmiset elivät rauhassa luojan huomassa, mutta nyt hän on täällä alituiseen, jopa melkein näiden poloisten keskellä asuukin. Paha on ruvennut hyvin viihtymään Suomessa. Katso itse!

Ja Jeesus antoi Pietarin nähdä koko sen pahuuden määrän, joka tähän pieneen maahan mahtui, ja vanha apostoli peitti käsillään kasvonsa. Hän nousi ja sanoi:

— Lähtekäämme pois! Meillä ei ole täällä mitään tehtävää. Mutta Jeesus katsoi häneen surumielisesti ja vastasi:

— Kuinka voisimme jättää heidät yksin taisteluaan kestämään? Etkö näe, että he tarvitsevat Jumalan apua? Etkö muista, että olemme tulleet tänne kulkeaksemme ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja kolkuttaaksemme, toivoen, että meille avattaisiin? Katso koko rajattomaan kaikkeuteen, loputtomaan avaruuteen, jossa lukemattomat maailmat kiitävät rataansa — ne horjahtaisivat niiltä heti syrjään, ellei niiden ohjaajana olisi yhtä loputon hyvyys kuin äärettömyys on todellakin ääretön. Vai etkö luule, että paha heti antaisi niiden törmätä yhteen, jos sillä olisi valta?

— Varmastikin antaisi, vakuutti Pietari.