Part 10

Santtepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven narahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka synkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet huomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina; kaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa rauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina tuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät hehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka levisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi tarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän oli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.

Vihdoin kävi asema kiusalliseksi. Sotamies Lusti, joka jo oli joltisestikin päissään, oli hänkin kiehtoutunut vieraan silmiin tuijottamaan, tunsi sielunsa hämäryydestä huolimatta jotakin ilkeätä ja vierasta vaikutusta, hyppäsi tuoliltaan rikkoen lumouksen voiman ja ärjäisi tulijalle:

— Käy sisään, mies, äläkä siellä turhia tuijottele!

Silloin mies astui hitaasti ja arvokkaasti sisään, tervehti kumartaen joka puolelle ja sanoi sulavasti ja kohteliaasti:

— Täytynee tulla, koska kristitty ihminen sitä nimenomaan vaatii.

— Ei täällä pelätä, vaikka olisit itse paholainen! ärjäisi siihen vastaukseksi Lusti, jota vieraan ynseä käytös harmitti. Mutta vieras ei enää ollut häntä kuulevinaan, vaan kysyi isännältä yösijaa, joka luvattiinkin. Lustipa ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan, vaan siirtyi vähitellen kierrellen ja kaarrellen vieraan läheisyyteen, kunnes röyhkeästi istahti hänen pöydännurkalleen ja rupesi tuijottelemaan häntä hävyttömästi silmiin. Ja kun vieras yritti viedä viinilasia huulilleen, tyrkkäsi Lusti sen kuin vahingossa hänen kädestään, niin että se kirposi lattialle ja meni sirpaleiksi. Samassa hyppäsi vieras pystyyn, silmät leimahtivat pahanenteisesti ja hän tempasi miekkansa huotrasta. Tuimasti kysyi hän:

— Riitaako haastat?

— Riitaa! vastasi Lusti kiukkuisesti, sillä humalapäissään hän oli nokkautuva ja pahankurinen. Ollenkaan pelkäämättä hänkin veti miekkansa ja ärjäisi peloissaan katseleville juomaveikoilleen:

— Tilaa tupaan, että saan listiä tältä kukkoilevalta herralta korvat! Lusti ei siedä öykkäreitä eikä ole vielä milloinkaan ketään pelännyt! Pian nähdään, mieskö vai piru on nuttusi sisällä.

Ja samassa oli tuima ottelu käynnissä.

Santtepekki istui tyrmistyneenä nurkassaan, jossa häntä oli tuskin huomattu. Häntä kauhistutti se tapa, jolla Lusti oli esiintynyt, mutta samalla hän tunsi kunnioittavansa Lustia. Miksi oli tämä tuntenut tuollaista vastenmielisyyttä vierasta kohtaan? Nähtävästi siksi, että hänen koko olemuksensa nousi kapinaan hänen läsnäoloansa vastaan. Lusti ilmeisesti tunsi, että tuo musta mies oli heidän kaikkien yhteinen vihollinen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa, ja suoran sydämensä käskystä pyrki heti hänen kimppuunsa saadakseen hänet karkoitetuksi. Santtepekki aavisti, että vieraalla tulisi olemaan Lustista parempi vastus kuin oli odottanutkaan, sillä Lustilla oli lapsen mielen kirkas panssari rintansa suojana. Santtepekkiä jännitti kovasti ja hän seurasi ottelun kulkua sydän pamppaillen.

Miekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen seurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat tähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari, ei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti ja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan kärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. "Joko antaudut?" kysyi pilkallisesti vieras. "En", vastasi Lusti, "sillä luoja minun miekkaani ennenkin on ohjannut".

Sanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin kumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman kätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän hänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle. Lusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen hyväntuulisesti:

— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa eläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut nahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja lohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!

Vieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin varjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia kannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti riemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan kaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt kuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken nähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken puhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen puuhiansa seurasi. Lusti sanoi:

- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin surullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy, niin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!

Ja hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet ystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen, komentaen:

— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa, ennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä ukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein antaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin hienona tänne joukkoomme yritti?

— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään sanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin oli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon hänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen eteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:

— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle ystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko sen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi, kuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!

Ja hän tarjosi uudelleen lasia Santtepekille.

"Kuin muutkin ihmiset". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa omituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä lempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni, joka oli tullut "muiden ihmisten kaltaiseksi". Santtepekki tajusi nyt, mitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla hänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan saakka. Lusti sanoi hyväksyen:

— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä sinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin uudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä ihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän aste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta ja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti uimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä. Ja hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen, mutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka Jumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on elävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä synnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja oksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja teeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin kyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden soitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään krouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat, uneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti haastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä kyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä poloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret kyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen. Sotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:

— Olkaa hiljaa, pojat! Ukko itkee!

Santtepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä yhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön pimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä hetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet hänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin tarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:

— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui kauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat voimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu ja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson toiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut sinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti palavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä joukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen haahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi Pietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja...

Santtepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt ensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa oudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti. Santtepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:

— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen, joka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin surumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen paikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama kysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon Nasarealaisen opetuslapsia, ja...

Nyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan, kurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen taisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän jatkoi:

— Ja Pietari kielsi Herransa toisen kerran...

Vaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville. Jokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko ulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi kätensä silmilleen ja mumisi itsekseen:

— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas katsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: "Ennenkuin kukko kolmesti laulaa, sinä minut kiellät". Hän meni pois ja itki katkerasti. Sanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne Pietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?

Silloin sotamies Lusti kaasi pikarinsa täyteen ja sanoi:

— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista juuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan vakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä Pietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen papin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee Pietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä sotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä perille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi ilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti kielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja Herraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos on kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä tunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen tarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa ja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata lajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla millänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa kieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi juuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat, eivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin poikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo kerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti pohjaan!

Santtepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta huolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta ja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa. Vaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili rakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille iloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja vakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä ihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja juhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla kerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun vihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta, valaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin painoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: "Amen!"

Santtepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat siinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.

IX

Herätessään aamulla huomasi Santtepekki olevansa yksin. Hänen päänsä tuntui hiukan raskaalta, kun hän hiljalleen alkoi hankkiutua nousemaan karkealta vuoteeltaan. Samassa aukenikin ovi ja Lusti tuli suurella rymyllä sisään. Hän puheli Pietarille:

— Tuli ryypättyä eilen illalla vähän liiemmälti, niin että herätessäni porotti päätä kuin olisi siellä ollut kolmen sepän verstas. Mutta minulla on vanhastaan siihen asiaan hyvä keino: paha on pahalla pois ajettava. Niinpä pyysin heti isännältä huikean aamuryypyn, jonka hän uskoi velaksi kun vakuutin, että meillä on täällä suuret ja valtavat raha-ansiot edessä, ja kumottuani sen naamaani tunsin pian, kuinka sepät rupesivat panemaan työkalujaan kokoon ja luikkimaan ovesta ulos. Hyvällä puheella sain kiusatuksi äijältä ryypyn sinuakin varten. Kas tässä, otahan tämä, niin tunnet itsesi jälleen ihmiseksi. Voithan sitten mennä pihalle ja ammentaa vettä kaivosta niskaasi, kuten minäkin tein, jos tahdot viimeisenkin muiston eilisestä hävittää. Heh!

Mutta nyt ei Santtepekki enää huolinut ryypystä. Vaitiollen hän risti kätensä ja rupesi hiljaisella rukouksella keskustelemaan Herransa kanssa, sielussa kaihertava muisto siitä inhimillisestä, joka oli hänen osakseen edellisenä iltana sattunut. Hän ihmetteli itsekseen, pitikö tätä vielä jatkuman, ja mitä Herra tahtoi hänelle sen avulla opettaa. Kun Lusti uudisti tarjouksensa, eikä Santtepekki pannut siihen mitään huomiota, kaatoi Lusti tyynesti hänenkin osansa avaraan kitaansa, kiitellen itsekseen isäntää, joka, kunnon mies, piti niin tavattoman hyvää viinaa kulkevaisten varalle. Samassa alkoi pihalta kuulua kova rummun pärrytys, jonka jälkeen mies rupesi korkealla äänellä kuuluttamaan jotakin. Santtepekki oli vaipunut hartauteensa ollen toisissa maailmoissa, mutta Lusti heristi korviansa kuin vanha sotahevonen torven äänen kuullessaan, ja luikahti nokkelasti ulos.

Eipä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän ryntäsi takaisin sisään, perässään suuri joukko kansaa, ja huusi kiihtyneenä:

— Hoi, Santtepekki, heräjä unestasi, sillä nythän meitä vasta onnen siipi hiipaisi!

Ja kun Santtepekki katseli hajamielisenä ja hämillään ympärilleen, ymmärtämättä, mitä oli tekeillä, ravisti Lusti häntä olkapäästä ja puheli touhuten:

— No etkö jo älyä! Kun tulee tuohon pihalle rummuttaja ja rummuttaa, ja perässä kuuluttaja, joka kuuluttaa, että tämän kaupungin rikkaimman ja ylhäisimmän miehen tytär on kovasti sairaana. Niin, ja että kaikilta maan kulmilta on kuljetettu parhaat tohtorismiehet häntä parantamaan, mutta mitä tyhjää — pahemmaksi vain on raukka tullut. Ja lupaa nyt rikas mies yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista eli siis paljon rahaa sille, joka hänen sairaan tyttärensä parantaa taitaa. Kirkoissakin tänään esirukouksia tytön puolesta Jumalan eteen kannetaan, sillä neito kuuluu olevan hellä sydämeltään ja ihana muodoltaan, jota kaikki ihmiset rakastavat. Ymmärrätkös nyt asian?

Ja kaikki saapuvilla olevat rupesivat rukoilemaan tytön puolesta, pyytäen, että Santtepekki menisi häntä katsomaan, ja koettaisi, voisiko hän, kun kuuluu niin ihmeellinen lääkäri olevan, mitään apua antaa. Santtepekki kuunteli sielustaan Jumalan ääntä, kuuli käskyn ja lähti toimittamaan Herransa määräystä. Sotamies Lusti astui touhuten hänen edellään ja väkijoukko antoi heille vaieten tietä. Niin he saapuivat rikkaan miehen asunnolle.

Kun he astuivat ovesta sisään, näkivät he heti, että mykkä murhe kuvastui kaikkien kasvoilla. Tuo rikas mies oli jo vanhus, jonka silmistä valuivat hiljaa kyyneleet. Kaiken sen loiston, joka häntä ympäröi, hän olisi kernaasti antanut sille, joka olisi voinut pelastaa hänen tyttärensä hengen, mutta sellaista ei ollut löytynyt.

Santtepekin ja Lustin tullessa sisään kohtasi heitä ensin tyytymätön katse, joka kuitenkin heti muuttui kunnioittavaksi tottelemiseksi Santtepekin muodon edessä. He menivät monien huoneiden läpi, keskitse maallisen komeuden ja turhuuden. Oli musta huone ja punainen, oli sininen, jonka seinillä leikki värillisten ikkunoiden ihmeellinen valo, ja oli lopuksi valkoinen, jonka keskellä oli suuri, lumipuhdas vuode, ja tuossa vuoteessa lepäsi vaaleakutrinen neito, melkein yhtä valju kuin pieluksensa liina. Tummana piirtona häämöittivät neidon kulmakarvat ja silmäripset, mutta silmät olivat painuneet umpeen ja rinta kohoili tuskin huomattavasti. Tämän suuren surun ja suuren puhtauden nähdessään pysähtyi Lusti hiljaa ovensuuhun, sillä hänestä tuntui äkkiä kuin olisi hän tullut johonkin kaikelle maalliselle vieraaseen paikkaan, olentojen ja voimien pariin, jotka olivat hänelle, yksinkertaiselle sotamies-raukalle, mahdottomia ymmärtää. Ja kun neito Santtepekin lähestyessä hiljaa avasi silmänsä ja annettuaan katseensa hetkisen harhailla vihdoin kiinnitti sen Lustiin, tunsi tämä, kuinka sama polttava onnen ja autuuden kaipuu, jota hän oli kokenut yöllä Santtepekin puhuessa, lämmittävänä tuikkeena virtasi tuosta katseesta hänen sieluunsa, saaden hänet uudelleen heltymään ja laskeutumaan polvilleen, haluna rukoilla jotakin, kääntyä sen puoleen, jonka hänen koko henkinen olemuksensa kuin hätähuutona todisti kaiken määrääjäksi ja mahtavimmaksi ratkaisijaksi. Ja samalla väikkyi neidon kuva hänen edessään sellaisena puhtauden ja kauneuden kirkastettuna kuvana, että tunto oman elämän liasta yht'äkkiä muodostui hänelle sanomattomaksi taakaksi, jonka alta hänen täytyi apua pyytäen ruveta pyrkimään pois. Santtepekki katsahti polvistuneeseen toveriinsa ja näki hänen sielunsa taistelun. Sitten hän hiljaa meni neidon vuoteen päänpohjiin ja laski siunaten kätensä hänen päänsä päälle. Huoahtaen neito taas ummisti silmänsä.

Lusti tunsi äkkiä, kuinka kaikki hänen ympärillään aluksi muuttui kuin sumuksi, alkaen vihdoin väreillä kuin kyyneleiden läpi katsottuna. Samalla hän tunsi jäätävän kylmän hengähdyksen poskellaan ja kääntyi katsomaan ovesta sinne, josta he äsken olivat tulleet.

Lustista oli kuin olisi avoimesta ovesta näkynyt loputon käytävä, joka tuolla kaukana suippeni suippenemistaan, kunnes vihdoin seinät näyttivät menevän yhteen. Ja tuolta kaukaisimmasta kärjestä rupesi hiljaa ja armottomasti lähestymään kolkko haamu, ikuinen vanhus, elämän sokea kulkija, Surma, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten. Se läheni hiljaa, mutta hapuilematta, sen käsi ikäänkuin osoitti tietä, ja viluinen huurre laskeusi sen jälkiin. Peläten Lusti arvasi, kuka tulija oli, ja kääntyi apua anoen Santtepekin puoleen.

Tämä katsoi tulijaa hievahtamatta, pitäen kättänsä sairaan neidon otsalla. Lusti näki hänen katseessaan jotakin, joka ei ollut kotoisin tästä maailmasta, ja joka saattaa joskus, ihmisen pyhimmän ja jumalaisimman ajatuksen hetkellä, tuikahtaa inhimillisestä, silmästä kuin häivähdys siitä ikuisesta kirkkaudesta, jossa ei epäselvyyttä ole. Santtepekin sielu tunsi valoisasti, että hänen ei pitänyt rukouksella eikä avunhuudolla koettaakaan astua sen Jumalan aivoituksen tielle, joka tässä oli toteutumassa, ja hän aavisti, että inhimillinen suru saattoi usein olla kykenemättömyyttä ymmärtämään kuoleman suurta ja vapahtavaa onnea. Hän katsoi hitaasti lähestyvää Surmaa ja kuunteli, kuinka jossakin lähellä talon vanha ja mahtava kello armottomin, iäisyystotisin askelin mittasi kallista lahjaansa, aikaa, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, tulkitsemattomana, vaskikasvoisena. Ja kuta lähemmäksi neidon vuodetta Surma saapui, sitä hiljaisemmaksi tuntui kellon käynnin ääni tulevan, kunnes se vihdoin, Surman hajotessa ihaniksi lumikiteiksi nuoruuden kiireelle, äkkiä katkesi.

Ja tuskansa vallassa taisteleva Lusti näki, kuinka neidon vuoteelta kohosi kirkas henki, kuin kahleista vapautunut iki-ihanuus, se kauneus, jonka ihminen itsessään tuntee, mutta joka on taakan alle masennettu. Vuoteelle jäi lepäämään rauhan ja levon kuva, niin ehdoton ja luoksepääsemätön viileässä, ylhäisessä tyyneydessään, niin viehättävä kuultavassa, hennossa puhtaudessaan, että se iski Lustin sieluun kuin läpitunkeva salama, särkien ja polttaen sen. Hän vaipui maahan ja hänen tuskansa puhkesi sydäntä vihlovaksi valitukseksi.

Mutta neidon isä seisoi tyttärensä kuolinvuoteen vierellä vaieten, hiljaa ja liikkumatta kuin kivikuva. Ja kun väki oli nöyränä huoneeseen kokoontunut, heräsi Santtepekki rukouksestaan ja rupesi puhelemaan kuin itsekseen. Hän noudatti Jumalan käskyä sydämessään ja ilmoitti kaikille sen, minkä hän täällä yksin tiesi: sen ihanuuden, josta neidon kuolematon henki nyt oli päässyt osalliseksi. Ja hänen puhuessaan tunsivat kaikki, kuinka selittämätön lohdun aalto tulvahti heidän sydämeensä, tuoden mukanaan onnellisen aavistuksen ikuisesta rauhasta.

X

Lusti ja Santtepekki poistuivat hiljaa, mutta ovella rikas mies pysähdytti heidät. Hän pyysi tarjota heille rahalahjaa, koska tiesi heidät köyhiksi matkalaisiksi ja koska he olivat osanneet lohduttaa häntä suuressa surussa. Santtepekki ei vastannut mitään, mutta Lustin käsi kohosi ensin epäröivästi, laskeutui taas, kohosi kuitenkin, ja pisti kiireesti, kuin häpeillen, raskaan kukkaron avaraan taskuun. Santtepekki katsoi häneen omituisen tutkivasti, mutta ei nytkään sanonut mitään. Vaitiollen he menivät takaisin krouviinsa. Siellä vasta Santtepekki sanoi:

— Annappas tänne se kukkaro!

Lusti epäröi, mutta totteli sitten. Santtepekki otti kukkarosta rahat, laski ne ja eroitteli ne mitään sanomatta kolmeen erään. Yhden hän pisti omaan taskuunsa, toisen siirsi Lustin eteen, mutta jätti kolmannen koskematta. Lusti oli katsellut hänen puuhiansa ihmetellen, kunnes lopuksi kysyi:

— No, kenelle tuo kolmas läjä annetaan? Santtepekki katseli häntä nuhtelevaisesti ja sanoi:

— Sille, joka söi sen lampaan sydämen.

Lustilta pääsi hänen surustaan ja raskaasta sydämestään huolimatta makea nauru, sillä Santtepekki oli hänestä niin viattoman ja lapsellisen näköinen siinä moista asiaa tutkiessaan. Hän pyyhkäisi hilpeästi kolmannenkin läjän taskuunsa ja sanoi:

— Vielä häntä kysyy! Minähän sen tietysti söin. Luulin sinun sen älynneen.

Santtepekki huokasi. Hän oli aikonut tällä tavalla päästä pienen nuhdesaarnan alkuun, mutta huomasi sen toivottomaksi. Hän ei siis puhunut mitään, rykäisihän vain kuivasti ja katseli toveriaan. Ja silloin hän huomasi, että Lusti oli sittenkin muuttunut.