Part 11
Hän näki sen, mikä oli astunut Lustin sydämeen. Se oli se kalpeakasvoinen haamu, joka juoksee jokaisen ihmisen perässä ja varmasti kerran saavuttaa hänet, huolimatta kaikista varokeinoista; silloin se jättää saaliinsa seisomaan autiolle, kulovalkean hävittämälle nummelle, jossa on joka taholla vain hiiltä, tuhkaa, maahan sortuneita runkoja, ilmassa alakulon hiljaa tihkuva murhe; se jättää hänet elämän rannattoman, aution jängän selälle, jossa ei kuule muuta kuin kuovin alati valittavaa huutoa ja tuulen oneaa, surumielistä suhinaa menneiden keväiden ja kesien kuloruohossa; se jättää hänet yksinäiseksi ja orvoksi maailman ihmisvilinän keskelle, takana poltettu maa, edessä ammottava kuilu, sydämessä katkeran kipeä tyhjyys, yhtyneenä sammumattomaan, kiihkeään paremman kaipuuseen. Se kalpeakasvoinen vieras on elämän ikävä, onttosilmäinen kummitus, joka astuu hiljaa ja vastustamattomasti sielun öisestä ikkunasta sisään kuin kolkko murtovaras, vieden kaikki ja jättäen jäljelle kumisevan tyhjyyden.
Sen näki Santtepekki ystävänsä sydämessä ja huomasi, kuinka Lusti iloisesta ilmeestään huolimatta salaa vääntelehti tuskansa vuoksi. Katse harhaili levottomasti ja sielu huusi hätäisenä takaisin sitä huolettoman iloisuuden ja tyytyväisyyden tilaa, jossa se vielä äsken oli ollut. Luoja oli ojentanut lahjomattoman kätensä ja painanut Lustiin poltinmerkkinsä.
Lusti tunsi, kuinka suuri tuska jäyti hänen sieluaan, ja avutonna kuin hukkuva hän koetti etsiä itselleen lievennystä. Hänen kätensä sattui menemään taskuun, josta kylmä kulta tuntui hänen sormiinsa. Silloin välähti uhman tuli hänen katseessaan. Hän riensi myymäpöydän luo ja kaasi itselleen suuren lasin viinaa, jonka valutti keskeyttämättä kurkkuunsa. Santtepekki yritti häntä estää, aikoi puhua ja kieltää, mutta tunsi olevansa kuin naulattu paikoilleen.
Näin ajoi suuri tuska ja elämän ikävä sotamies Lustin juomaan. Hän jatkoi sitä päivästä toiseen, milloin iloisena remuten toisten vierasten kanssa, milloin hurjana mellastaen, niin että kaikki häntä pakenivat, milloin taas itkien ja huokaillen sekä puhellen itsekseen outoja asioita. Tällaisena liikutuksen hetkenä kuvastui hänen kasvoillaan kirkastunut, nöyrä ja kauas katsova ilme, kuin olisi hän nähnyt edessään ihanan näyn, jonka kauneus ja puhtaus pani hänen likaantuneen sydämensä vääntelehtimään kuin polttavien liekkien korventamana. Santtepekki näki, kuinka hänen sielunsa silloin kääntyi synnin syvimmästä loasta avunhuudolla Herran puoleen, ja hän hoiteli ystävä-parkaansa kärsivällisesti ja anteeksiantaen, odotellen hänen vapahduksensa hetkeä.
Näin kului pitkiä aikoja ja yhä elivät Santtepekki ja sotamies Lusti tuossa samassa paikassa. Lustin rahat olivat ruvenneet loppumaan ja hän oli alkanut tiukata Santtepekiltä lisää, mutta tämä ei antanut. Tällaisen riidan johdosta oli Lusti lopuksi todella sydäntynyt, juonut ähmissään viimeisenkin killinkinsä, ja makasi nyt, humalan, heikkouden ja päällerynnänneen sairauden uuvuttamana vuoteellaan raukeana kuin lanka. Nöyrästi Santtepekki hoiteli hänet lepoon, viihdytti hänen levottomuuttansa, jäähdytti kuumaa otsaa ja puhui lohdutuksen sanoja. Silloin Lusti taas ratkesi itkemään ja kääntyi seinään päin. Santtepekki meni hiljaa ulos, jättäen sairaan yksin yhä pimenevään, alakuloiseen huoneeseen.
Hänen palatessaan oli jo aivan pimeä. Varsinaisessa krouvissa tuikutti pieni tuiju, jonka savuava liekki loi harmaille ja kolkoille seinille levottomia, oudosti häilyviä varjokuvia. Krouvissa oli väkeä, mutta Santtepekkiä kummastutti siellä vallitseva hiljaisuus. Vastoin tavallisuutta ei kukaan puhunut mitään, ja pian Santtepekki älysi miksi. Huoneesta seinän takaa, jossa Lusti makasi, kuului puhetta. Lusti siellä puhui, ja sitä kaikki kuuntelivat kalpeina ja jännittyneinä. Santtepekki rupesi myöskin tarkkaamaan, mitä Lusti jutteli ja kenen kanssa.
Pian hän älysi, että Lusti ilmeisesti pelasi korttia. Pelihimon kiihdyttämällä äänellä hän lausuili siellä korttisutkauksiaan, välillä lyöden valtin pöytään, niin että jysähti. Hänen äänensä kiihtyi kirskuvaksi vihaksi ja hän kuului ryntäävän ylös vuoteeltaan, kunnes taas tuntui rauhoittuvan, pani uudelleen maata ja ilmeisesti sakaili ja jakoi korttipakkaa. Mutta tässähän ei ollut mitään krouvissa kävijöille outoa, jonka olisi tarvinnut ketään peloittaa. Se ei sitä nähtävästi tehnytkään, vaan tuohon peliin selittämättömällä tavalla liittyvä, kammottava tunnelma, joka hiipi jokaisen mieleen kuin lattiasta hiljaa nouseva jäätävä ja värisyttävä sumu. Lustin äänestä, naurusta ja raivosta ilmeni selvästi, että hänen toverinansa oli joku outo, jonka kanssa hän ei ollut ennen pelannut, ja hänen erikoinen kiihkonsa ilmaisi, että pelipanokset olivat korkeammat kuin milloinkaan ennen. Ja vaikka hänen puheisiinsa ei saattanut sanoa kuuluvan mitään inhimillisen äänen lausumaa vastausta, tuntui kuuntelijoista kuitenkin, kuin olisi hänen sanoihinsa väliin kaikunut vastaan jotakin saatanallista muminaa, jonka tajuaminen jääti sielun kylmällä ivallaan ja irroitti sen järjen valvonnasta. Se vangitsi kaikki paikoilleen ja herpaisi sydämen lyönnit.
Santtepekki oli ainoa, joka heti pääsi selville siitä, mitä Lustin huoneessa tapahtui. Se mikä muille oli sairaan kuumehouretta, oli hänelle, joka näki salatunkin, valtavinta kamppailua ihmisen sielusta. Hänen poissa ollessaan oli tuo sama tumma mies, jonka kanssa Lusti oli taistellut, ilmestynyt tuonne vuoteen viereen ja ehdottanut peliä. Ja voitonhimo, halu taas saada paljon rahaa, oli saanut sairaan Lustin heti myöntymään ja niin oli peli alkanut. Onni oli aluksi suosinut Lustia. Kultaa oli kasautunut hänen vierelleen ja vavisten kiihkosta hän oli intohimoisesti jatkanut. Mutta sittenpä oli onni vaihtunut. Raha rahalta vyöryivät kolikot takaisin tumman miehen taskuun, hänen kolkosti ja kylmästi hymyillessään ja taitavasti korttejansa käsitellessään. Tämä kiihdytti Lustia yhä enemmän. Menettäen malttinsa hän pani peliin vähitellen kaikki, mitä omisti, jopa vihdoin nekin rahat, joita tiesi Santtepekillä olevan. Vihdoin hän oli aivan tyhjä, ei ollut enää jäljellä mitään. Kärsimättömästi hän viskasi kortit syrjään ja sanoi synkästi:
— Loppui kaikki. Vie omasi pois ja mene!
— Onhan vielä jotakin, sanoi vieras hymyillen jäätävästi. Hän kumartui Lustin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Silloin Lusti karkasi ylös vuoteeltaan.
Väki krouvin puolella säikähti entistä enemmän, sillä kamarista rupesi kuulumaan askelten jytinää, ähinää ja Lustin houreista huutoa. Santtepekki kavahti seisomaan ja yritti mennä Lustin huoneeseen, kun sen ovi samalla aukenikin rämähtäen selkoselälleen. Kynnykselle ilmestyi Lusti kuolonkalpeana, silmät hurjasti tuijottaen, ja pitäen miekkaansa kahva ylöspäin edessään kuin ristiä. Kuin pakottaen jotakin tällä ristillään hän eteni hitaasti ja järkähtämättä ovea kohti, ja kaikki olivat näkevinään, kuinka nuo seinillä hyppelehtineet tummat varjot ikäänkuin kokoontuivat yhdeksi haamuksi, joka vastahakoisesti ja taistellen aina pakostakin masentui ristin edessä ja siirtyi oveen päin. Lustin silmissä oli kauhistunut, mutta samalla yhä riemuitsevampi ilme, kun hän saaden yhä enemmän rohkeutta ja voimaa viimein kohotti miekkaristinsä korkealle ja ikäänkuin löi sillä vihollisensa ovesta ulos. Sitten hän seisoi kauan hiljaa katsoen yhä miekkansa kahvaan, ja läsnäolijat näkivät, kuinka hänen kasvoilleen kohosi nöyrä ja kirkastettu ilme, samalla kuin huonetta tuntui valaisevan ihana, vaalea hohde, joka näytti säteilevän miekan rististä. Huumautuneena ja autuaana Lusti tuijotti siihen, kunnes hitaasti vaipui polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi hiljaa:
— Jumala, sinun miekkasi on minut vapahtanut!
Ja sen sanottuaan hän lysähti tainnoksissa maahan. Santtepekki nosti hänet hellästi, jättiläisvoimin, syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen kuin lapsen, mutta ihmiset ympärillä tunsivat vapautuvansa lumouksen kahleista ja hiipivät hiljaa tiehensä kuin varjot, sydämessä aavistus jostakin ihmeestä, jota olivat olleet näkemässä, mutta jota eivät täydelleen ymmärtäneet.
* * * * *
Santtepekki istui uskollisesti Lustin vuoteen vieressä ja hoiti häntä hellästi. Lusti oli nyt joutunut siihen virtaan, joka juoksee nopeasti, valtavana ja sileänä vuolteena, iankaikkisuutta kohti. Jo häämöitti tuolla kaukana se siintävä ja rajaton meren selkä, jonka aaltoihin vaipuminen avaa ikuisen rauhan ja levon portin.
Houreissaan Lusti rupesi elämään alusta saakka omia vaiheitansa. Kuin kuvana esiintyi Santtepekille hänen puheluistaan ensin kirkas lapsuus tuoksuvine kukkineen, siintävine taivaineen, välkkyvine purosineen ja kirjavine kivineen hiekkaisella rannalla, johon aalto rauhoittavasti uupuu. Lapsuuden suuri ja lauha suvituuli humisi sairaan sotilaan vuoteen äärellä, antaen taas uudelleen ymmärtää, kuinka kallis ja ihana lahja elämä ja maailma ihmiselle on. Sitten seurasi miehuuteen pyrkivä nuoruus, intohimojen herääminen, kaipauksen ja tuskan, rajattoman riemun ja huuman aika, jolloin suvituulen rinnalle ilmestyi myrskyn pauhua ja sinitaivaalle ukkospilviä salamoineen ja rankkoine sateineen. Sitten tuli miehuuden aika, kulku pitkin maailman koleata rantaa, jossa aurinko paistaa harvoin ja jossa alakuloinen sade ja myrskyjen pieksämät näivettyneet puut sekä synnin limaiset pimentosienet ovat kulkijan kumppanina; jolloin mennyt kirkkaus on huvennut kapeaksi valopiiruksi kaukana takaisella taivaanrannalla. Sillä tiellä kulkijan rinnassa vaikertelee lapsuuden sielu valittavasti nyyhkyttäen ja piiskuttaen kuin raukka rantasipi, joka kolkon meren ääreltä pyrähtää lentoon ja itkee itkemistään elon päivien harmaata yksitoikkoisuutta ja ilottomuutta, lennellen synkän syvyyden yllä, kuolema allansa odottamassa. Ja sitten seuraa heräämisen hetki, jo käydyn ja edessä olevan elämän tien esiintyminen salaman kirkkaassa valossa, sen nouseminen pystyyn korkeiksi oman syyn ja synnin ylipääsemättömiksi kallioiksi, ja pohjattoman hädän ja tuskan tunteminen. Kuin haavoitettu lintu, jonka rintaan tappava nuoli on iskenyt, kipeästi ja avuttomasti parahtaa ennen kuolemaansa, ihmisen sielu silloin huutaa epätoivon huudon, joka kiirii turvattomana pimeän ja rannattoman syvyyden yllä, vähitellen haipuen pois kuin yksinäisen nyyhky hämärtyvässä kalmistossa. Mutta juuri silloin, kun lopullinen toivottomuus on mykistämäisillään sielun äänen ikuisesti, syttyykin taivaanrannalle suuri ja lempeä tähti, jonka säteet saapuvat suloisena sanomana raadolliseen sydämeen. Kuin lämmin kevätsade janoisen maan ne virkistävät sen, ja toivon sekä heränneen uskon viheriä ruoho kaunistaa pian äsken niin kuivan sielun kamaran. Ilon ja uskalluksen ihana kukka kohottaa jo päätänsä, ja armon viileä, suloisesti soliseva lähde kumpuaa esiin kastellen ja virvoittaen. Kohoaa puhtauden ja anteeksisaannin suuri suvituuli, hajoittaen viimeisetkin sumupilvet, ja puhkeaa loistamaan vapahduksen, iankaikkisen pelastuksen aurinko, jumalallisen kirkkauden täydellisyys. Kaikki kahleet kirpoavat pois ja taistellut henki lennähtää autuaana takaisin sinne, josta se on lainana ollut.
Lusti näki, kuinka kaukaa rupesi kuultamaan kirkas valo, joka näytti lähestymistään lähestyvän. Nyt hän jo eroitti, mikä se oli: se oli tuo ihana, valkea neito, jonka kuoleman hän oli nähnyt, ja kun se saapui lähelle, ojensi se kutsuvasti kätensä häntä kohti. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt kuoltava, mutta ei tuntenut sen johdosta pelkoa. Hän oli äsken elänyt uudelleen koko elämänsä ja huomannut, ettei hän enää jaksaisi sitä jatkaa. Se oli ollut tuska ja vaiva parhaillaankin ja hän halusi lepoon. Hän kuunteli tarkasti ja oli eroittavinaan iankaikkisuuden rannattomuuden mahtavan kohinan. Oudon viehättävästi lauloi se hänelle suuren ja rajattoman rauhan ihanuutta, sellaisen rauhan, ettei ihminen eläessään voi sitä ymmärtää, ja kun hän katsoi sinne päin, näki hän äkkiä, kuinka kaikki se kaunis ja hyvä, joka hänen elonsa aikana oli taistellut olemassaolostaan hänen sydämessään, oli siellä odottamassa häntä, seisoen ikuisuuden yllä lumivalkoisena lempeytenä, anteeksiantona ja inhimillisyyttä ymmärtävänä kaikkeuden isänä.
Lusti avasi äkkiä silmänsä ja katsoi iloisesti Santtepekkiin sanoen:
— Santtepekki, uskollinen ystävä, nyt aion kuolla. Kiitos nyt vain kaikesta hyvyydestäsi.
Santtepekki painoi päänsä, voimatta puhua liikutukseltaan. Lusti oli vähän aikaa hiljaa, hymyili sitten ja sanoi taas:
— Ethän ole minulle vihainen, vaikka soinkin sen lampaan sydämen ja valehtelin?
Santtepekki itki katkerasti. Hänen kumaraiset, vanhat hartiansa tärisivät ja kasvoille painettujen sormien välistä tippui kyyneleitä. Lusti puhui taas:
— Etpä tiedä, mitä täällä tapahtui poissa ollessasi. Pelasin näet paholaisen kanssa korttia ja menetin kaikki. Mutta kun se rupesi vaatimaan sieluani peliin, sanoin minä jyrkästi, että ehei, poikaseni, Lustin sielu kuuluu Jumalalle. Ja silloin paholainen lähti — ei kestänyt pimeyden ruhtinas pyhän ristin edessä. Ja kun hän oli mennyt, tunsin oloni suloiseksi. Tunsin Jumalan antaneen minulle kaikki anteeksi, tappelut, juomingit ja jos mitkä rötökset. Ja niinpä nyt lähden iloisena ja onnellisena tästä matoisesta maailmasta. Hyvästi!
Ja Surma, ihmisen uskollisin ja pettämättömin ystävä, ilmestyi kynnykselle.
* * * * *
Kun Santtepekki heräsi syvästä rukouksestaan, makasi Lusti kalpeana ja kylmänä. Hänen kasvoilleen oli jäänyt kirkas ilme, joka ihmeellisellä tavalla nuorensi häntä.
Santtepekki hautasi sotamies Lustin kirkkotarhan syrjäiseen sopukkaan, tasoittaen mullan sileäksi kamaraksi. Mutta haudalle kasvoi pian kaunis koivu, jonka oksilla kesän iloisimmat linnut laulelivat hilpeitä liverryksiään, onnellisina ja surematta.
Toimitettuaan tämän ystävän-palveluksen Santtepekki lähti huoaten etsimään Jeesusta. Se hyvä ihminen, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli sattunut olemaan juoppo, hulivili sotamies; Santtepekki epäili, voisiko hän puhua Jeesukselle ollenkaan Lusti-rievusta.
XI
Tällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko Suomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta pahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut. Kuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen kolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä syvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja ajoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.
Saapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui tutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet rikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään. Jeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja kurkisti sisään.
Takassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen tuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman entisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä, sytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen tuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä pitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta kukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä hän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.
Mutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi hiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen harmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa kaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa kytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan kylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa varassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja ruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli humalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet jo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys tuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti siihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla vanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja ruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen sinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan tutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:
— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies, lepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.
Kerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä, mutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä pöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut ottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:
— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti, kunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä rupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli katkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä häntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon kertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa maailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa sydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko sisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän kaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja väliaikaisuudessaan. "Tässäkö tämä nyt on kaikki?" hän kysyi itseltään, ja vastasi huoaten mielessään: "Tässä. Ei ole maailmassa muuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet voimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole mitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et milloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy maallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla valmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi". Ja kirkkaana täytti vanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä horjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä ristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:
— Välipä tällä, ihmisen elämällä. Kunhan parastansa koettaa, niin...
Emäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään. Isäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:
— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo maat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan raivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä jo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta saakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan oppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan meilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan pois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki voimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin toisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.
— Vanhako oli poikanne kuollessaan? kysyi kerjäläis-äijä.
— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli sitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin kiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina hyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja tuhkaan.
Emäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi huivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton, hiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja muistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:
— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja itseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi ollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti pojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken, kun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun hän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät ja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento lapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.
Isäntä katsoi vieraaseen ja sanoi selittäen:
— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii. Kun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka napsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta kasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua. Mutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa luultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.
Hämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat vanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen kultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin, availivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle omituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille selittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan ilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat ruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen kauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo oli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla kotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan suvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti kaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet silmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten muistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua. Mutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan, se muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan korkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen päämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen, valju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden, samoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.
Kulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen vaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson, edessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja rajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan hänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja katsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen, ihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:
— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla murheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä ja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme olkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.
Ja huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle vuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa, kuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat avautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta mieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin ilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut pojan kasvoja ja hampaita. "Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme, kuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset hampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!"
Kun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka isäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka kenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan säilyttänyt:
Sun haltuus annan, isäni, Mä sielun, ruumiin, henkeni, Suo suloisesti maataksein Ja apus aina saadaksein.
Suo nousta jälleen raitisna, Sua kiittämähän valmisna, Mull' ole aina armias, Suloinen, hyvä, laupias.
* * * * *
Kun kerjäiäis-äijä aamulla teki lähtöä, kysyi hän muun puheen lomassa isännältä:
— Jos nyt Jumala olisi halukas korvaamaan sinulle suuria surujasi ja onnettomuuksiasi, niin mitä ensiksi haluaisit?