Part 4

Mutta kauhusta parkaisten hän vetäisikin sen pois, sillä eihän siinä härkää ollutkaan, vaan ihminen, kaksi ihmistä. Toinen oli vouti ja toinen se mies, jonka päässä oli ammottava reikä. Molemmat heidät oli valjastettu saman ikeen alle, joka maahan painavan raskaana näytti heitä rasittavan; niska oli kulunut vereslihalle ja selässä näkyi ruoskan verisiä jälkiä. Tyrmistyneenä mies vaipui maahan tämän kamalan valjakon eteen, kohottaen rukoilevasti kätensä voutia kohti, mutta tämä vain katseli häntä surullisesti ja mitään sanomatta. Miehen sydämessä vilahti epätoivoinen ajatus, että tuossa on vouti samoissa kahleissa murhaamansa miehen kanssa — ehkä hänet on määrätty voudin murhaajana kolmanneksi ajokkaaksi saman ikeen alle? Se ajatus lamautti hänet niin, ettei hän voinut muuta kuin nyyhkyttäen maata voudin edessä. Silloin tämä sanoi surullisella äänellä:

"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta!"

Ja toinen sanoi hiljaa, pudistaen veristä päätänsä: "Voi Tuonelan loputonta hämärää!"

Nyt alkoi kuulua hiljaista voihketta ja valitusta, joka lisääntyi lisääntymistään, kunnes se kaikui raivokkaana, epätoivoisena parkumisena, joka tunkeutui ytimiin saakka. Vouti ja hänen toverinsa yhtyivät huutoon, rääkyen kuin kuolemanhädässä olevat eläimet, ja niin haudanhiljainen kuin paikka äsken oli ollut, yhtä kammottava hornan kirkuna siellä nyt vallitsi. Mies ei voinut sitä kestää, vaan lähti hoippuen edessään olevaa, pimeätä ovea kohti.

Hän astui siitä sisään ja saapui pirttiin, joka oli synkkä ja hämärä. Se näytti niin tavattoman suurelta, ettei hän voinut erottaa peräseinää eikä kattoa, eikä hän aluksi nähnyt siellä ketään. Mutta tarkemmin katsoessaan hän huomasikin sivu-ikkunan lavitsalla miehen, joka tuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja näytti hymyilevän. Isäntä tunsi hänet: hän oli tuo omituinen ja kolkko vieras, ihmeellisen viikatteen lahjoittaja, koko hänen onnettomuutensa ja tuskansa alku. Ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään, kysyikin talon isäntä: "Vieläkö viikate pystyy?" Hämmästyneenä vastasi toinen myötävästi. "Hyvä on", virkkoi siihen taas musta mies, "kunhan vain varot katsomasta sen terään, kun se ensi kerran kiveen kilahtaa".

Mutta silloin tunsi tulija omituisen rohkeuden heräävän sydämessään ja sanoi äkkiä kuin kaiken tuskansa purkaen: "Minä en anna sinulle sitä, mikä on vaimoni vyöliinan alla, en milloinkaan!" — "Mutta olethan luvannut sen minulle", sanoi nyt musta mies sähähtäen, "ja lupaustasi et voi peruuttaa, vaikka tahtoisitkin". "En sittenkään!" vannoi toinen. "On antaminen; pian tulen itse hakemaan", vastasi taas kylmästi musta isäntä, "Jumala auttaa minua". — "Eikä auta; täällä ei hänellä ole mitään valtaa". Ja musta mies hymyili pilkallisesti.

Miehen koko kirkas entisyys, se sielun ja omantunnon rauha, joka hänellä köyhyytensä aikana oli ollut, kuvastui nyt äkkiä hänen sielussaan kalliina aarteena, jonka hän tuon mustan miehen vuoksi oli menettänyt. Ja se maallinen hyvyys, jonka hän sijaan oli saanut, tuntui hänestä nyt saastaiselta hinnalta, johon hän oli myynyt sekä oman että vielä syntymättömän poikansa sielun. Tämän kaiken hän kyllä oli aikaisemminkin tiennyt, mutta se ei ollut milloinkaan valjennut hänelle niin kirkkaana ja musertavana tosiasiana kuin tällä hetkellä. Oli kuin hän olisi ollut kuuro, joka ei tiennyt mitään siitä, että hänen vieressään alati soi mahtava kirkonkello, jonka ääni nyt, kun hän äkkiä sai kuulonsa takaisin, huumasi hänet jylisevällä soinnillaan. Kaikkivaltiaan kutsuva ja kehoittava ääni puhkesi kaikumaan hänen sielussaan, oltuaan kauan kadoksissa ja kuulumattomissa kuin synkän vuoren sisässä. Hän tunsi ihmeellisen voiman heräävän ruumiissaan, rautaisen rohkeuden sielussaan, ja hän karkasi enää mitään sanomatta lavitsalla istuvan mustan miehen kimppuun.

Levottomana oli tämä huomannut vieraansa mielen liikkeet. Kun mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen, ei lavitsalla enää ollutkaan ketään; lattialla oli vain musta, iso kissa, joka sähisten sylki hohtavasta kidastaan häntä kohti, köyristäen säihkyvää selkäänsä ja käpristellen pitkiä ja teräviä kynsiään. Ja kun mies pelkäämättä ryntäsi sitä kohti, se muuttihe loistavaksi käärmeeksi, joka sihisten näytti täyttävän koko pirtin tuhansilla välkkyvillä kiemuroilla, joita mies turhaan tavoitteli. Kun hän vihdoin luuli saavansa käärmeen kiinni, seisoikin hänen edessään ihana neito, joka pyytävästi kohotti hennot kätensä kuin varjellakseen itseään iskulta, ja silloin miehen käsi pysähtyi. Hän horjahti ja peitti silmänsä viettelevältä näyltä.

Kun hän jälleen katsoi eteensä, loisti kaukaa, pirtin perältä, häikäisevä valo, ja siinä valossa välähti esiin kuva toistansa ihanampi, kaikki täynnä maailman ylenpalttista hekumaa. Ne kuvat olivat niin vietteleviä, että mies tuijotti niihin huumautuneena, tuntien, kuinka voimakas himo päästä osalliseksi tuosta kaikesta alkoi voittaa. Hänet valtasi äkkiä turtumus ja väsymys, ja huokaisten raskaasti hän vaipui siihen paikalleen. Hän kerkesi vielä kuulla pilkallisen äänen sanovan: "Pitänet poikaasi viisikolmatta vuotta!" ja sitten katosi kaikki.

VI

Häntä ympäröi synkkä pimeys, mutta sitten rupesi kaukaa pilkoittamaan valonsäde. Se oli kuin ohenevan pilven takaa vähitellen näkyviin tuleva tähti, joka kirkastui kirkastumistaan; nyt se oli jo suurempi kuin tähti ja lähestyi lähestymistään, kunnes sen valo kasvoi häikäisevän voimakkaaksi, niin että hänen täytyi kädellään peittää silmänsä. Mutta omituista: hän näki tuon valon sittenkin ja tunsi, kuinka se tunkeutui hänen sieluunsa saakka, valaen sinne toivon ja uskalluksen kajastusta. Ja silloin hän heräsi tajuttomasta tilastaan.

Hän makasi vuoteellaan ja hänen vaimonsa liikkui hiljaa ja huolestuneen näköisenä hänen vaiheillaan. Miehen kysyvään katseeseen hän vastasi ilmoittamalla, että mies oli ollut kauan ankarasti sairaana, maaten puoleksi tajuttomassa tilassa ja houraillen kamalista asioista. Mies hymähti tämän kuullessaan, mutta oli iloinen, ettei vaimo tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään, eikä siis muistakaan hänen salaisuuksistaan. Ja kun hän siinä nyt niitä itsekin muisteli, tunsi hän olevansa rauhallisempi kuin ennen, sillä saisihan hän pitää poikaansa ainakin viisikolmatta vuotta. "Jumalan avulla", sanoi hän itsekseen, luottamuksen uudelleen viritessä hänen sydämessään, "pelastuu poikani vielä, ja Jumalan armo ja voima kykenee kyllä minulle itsellenikin pelastuksen tien avaamaan". Kun hän oli tämän sanonut, tunsi hän mielensä keventyneeksi, ja kuin häntä vielä ilahduttaakseen pistäytyi kauan pilvien piilossa ollut aurinko esiin valaisten koko pirtin kirkkaan kodikkaaksi. Hän tunsi tervehtyneensä, nousi ja rupesi suorittamaan talonsa töitä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Äsken hänen sydämensä oli ollut kova ja itsekäs, muotonsa tyly ja kätensä raskas; nyt hänen mielensä oli jälleen hellä ja toisen osaa sääliväinen, ilmeensä kirkas ja kätensä pehmeä. Hän tunsi, kuinka kaksi voimaa hänestä taisteli, mutta hän oli päättäväisesti asettunut toisen puolelle ja ryhtynyt itsekin kamppailuun. Ainoa, mitä hänestä erikoista sanottiin, oli se, että hän oli vähän omituinen. Hän saattoi hymyillä itsekseen, jopa puhellakin, vaipua murheen ilmeeseen ja ristiä masentuneen näköisenä kätensä, kunnes kohotti katseensa ja sai taas vähitellen kirkkaan muotonsa takaisin.

Kun hänen poikansa sitten syntyi ja pappi kastoi sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nähtiin hänen vaipuvan syvään rukoukseen. Hänen kasvoillaan kuvastui sen aikana ahdistus ja taistelu, kunnes hän lopuksi alistuneena painoi päänsä ja siunaten, melkeinpä kuin anteeksi pyytäen, laski kätensä poikansa otsalle. Kummastellen sitä ihmiset katselivat, mutta vanhan papin silmiin oli ilmestynyt omituinen ilme. Miehestä tuntui, että pappi tuossa aavisti paljon, vaikka ei tiennytkään mitään.

Ja uusi elämä alkoi koko kylässä. Jos oli entinen köyhä torppari ollut kaikille vaivatuille huojennuksena hyvyydellään ja iloisuudellaan, niin vielä enemmän tämä uusi, nyt muuttunut isäntä. Tarmolla, taidolla ja viisaudella sekä koskaan ehtymättömällä avuliaisuudella hän auttoi köyhiä naapureitansa jalkeille, ja hänen varansa tuntuivat olevan tyhjentymättömät. Muutamien vuosien kuluttua oli köyhyys seudulta kadonnut, onni ja hyvinvointi oli ruvennut siellä asumaan, ja mennyt aika tuntui kuin pahalta unelta. Eniten kummasteltiin sitä muutosta, joka oli tapahtunut voudin pojassa. Tämä oli yrittänyt jatkaa isänsä menettelyä, mutta oli sitten yht'äkkiä muuttunut, ja se muutos oli tapahtunut entisen torpparin vaikutuksesta. Tämä oli kerran nuoren voudin julmuuksista kuultuaan mennyt hänen luokseen ja pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua, johon toinen oli ynseästi ja ylpeästi vihdoin suostunut. Mutta siitä keskustelusta hän oli palannut murtuneena ja sydämeen saakka kauhistuneena. Mitä siellä oli puhuttu, sitä ei saatu milloinkaan tietää, mutta tuloksena vain oli perinpohjainen muutos. Missä ikinä vain saattoi, koetti nuori vouti korjata isänsä tekemiä vääryyksiä, ja hänestä tuli entisen torpparinsa uskollinen toveri työskentelyssä koko seudun hyväksi.

Eräänä vuonna levisi koko kylään kammottava tieto siitä, että metsästä oli löydetty murhatun miehen luuranko. Se entinen torppari sen sattumalta oli metsässä kulkiessaan huomannut ja toimittanut siitä tiedon papille, pyytäen, että se haudattaisiin vihittyyn maahan. Ja pappi teki niin, katsoen haudan partaalla seisovaa isäntää ja nuorta voutia, jotka näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin, erittäinkin jälkimmäinen; hänen katseestaan vilahti jotakin sellaista, jota muut eivät tienneet. Oli murheellinen syyspäivä, ja kaikista läsnäolevista tuntui, kuin olisi joku outo ja vihamielinen henki liikkunut haudan vaiheilla, tuivertaen tuulispäänä puissa ja lennätellen pilvenä kellastuneita lehtiä. Mutta eihän tiedetty, mitä se oikeastaan oli, eikä isäntäkään mitään sanonut, vaikka olisi voinutkin. Hän oli nimittäin selvästi tuntenut entisen oudon vieraansa läsnäolon.

Pitkään aikaan ei tämä ollut käynyt kylässä ollenkaan, eipä sitä paljoa ajatellutkaan, sillä hän oli tiennyt saaliinsa ja palkkansa varmaksi huolimatta siitä, mitä mies siellä yritti. Mutta sitten hän oli äkkiä kaukaa nähnyt, kuinka mies kävi uudelleen etsimässä murhatun luurangon ja pelästyen huomannut, mitkä ajatukset miehen sielussa olivat heränneet. Hän oli heti heittänyt sinne vastavihurin, mutta ei ollut ehtinyt estää sitä, että mies sillä hetkellä oli kuin salaman valossa nähnyt totuuden: kaikki, mitä hän muiden hyväksi teki, oli omiin ansioihin turvaamista, joka ei voinut tuottaa sovitusta, niin kauan kuin itse pohjarikokset olivat sovittamatta; rahat, joita hän käytti muiden ja omaksi hyväkseen, eivät olleet hänen, ja voudin kuolema oli yhä hänen tunnollaan; tuota salaperäistä viikatetta hän ei ollut raskinut hävittää, vaan oli ripustanut sen huoneensa seinälle talteen, vaikka sisäinen ääni olikin kehoittanut tekemään toisin. Kaikki nämä eletyt vuodet olivat siis olleet näennäisestä rauhasta ja onnesta huolimatta kurjaa itsenpetosta, puolinaisen parannuksen omahyväiseen uneen uupumista, josta ei voinut lopuksi herätä muualla kuin helvetin liekeissä. Uudelleen valtasi miehen sama entinen tuska ja hänen sieluntaistelunsa alkoivat taas.

Sitä hän mietti siinä haudan partaalla seisoessaan — tunnustaako kaikki, luopua murhalla saavutetusta rikkaudesta, kunnioitetusta nimestä ja asemasta, vai jatkaako entisellään yksin kantaen kuormaa sydämessään, kunnes kaatuisi ja paha saisi omansa? Tuo edellinen tuntui niin sanomattoman vaikealta, aivan mahdottomalta, mutta vielä hirveämpi oli jälkimmäinen mahdollisuus. Uhraisihan hän silloin rakkaan poikansa, ylpeytensä, onnensa, silmiensä ilon, uhraisi omankin iankaikkisen autuutensa. Mutta sittenkin — tuota edellistä hän ei saanut tehdyksi, ei voinut.

Tämä taistelu raivosi julmimmillaan hänen sydämessään sinä päivänä, jolloin tuo tuntematon kuollut haudattiin. Tuntui kuin se olisi tuijottanut häneen ontoilla silmäkuopillaan kuin härän muljottavilla silmillä, ja kuin olisi vouti-vainaja hänen rinnaltaan myöskin katsonut surullisesti, valittavasti, ikäänkuin rukoillen: "Tee se, tee se!" Mutta hän ei voinut, ei voinut. Ei, vaikka sieltä Manalan kartanon pihalta hänen korviinsa viiltävänä kaikui voudin kuolonmasentunut huokaus: "Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta", ja murhatun vaikerrus: "Voi Tuonelan loputonta hämärää", sekä kaikkien kadotettujen sielujen kidutuksen repivä parkuna. Kaikki se, mitä hän, entinen köyhä ja kurja raukka, nyt oli, ja mitä oli hänen ympärillään, oli tullut hänelle niin ylivoimaisen rakkaaksi, ettei mikään tuntunut kyllin arvokkaalta saadakseen hänet ne hylkäämään. Niin kyllä, mutta sitten välähti sielussa kipeääkin kipeämpänä vihlaus: "Poikani!", ja sielun taistelu yltyi yhä musertavammaksi paloksi.

Tämän kaiken näki ja tunsi kaukaa musta vieras ja saapui taistelemaan omansa puolesta. Hän älysi yht'äkkiä sittenkin olleensa liian huoleton; joku voima, joka liikkui kaiken yläpuolella ja jonka voittamattoman mahdin hän tunsi, oli sittenkin toiminut pohjimmaisena ja järjestänyt kaikki oman, tutkimattoman suunnitelmansa mukaan. Hän oli anastanut saaliikseen voudin ja samalla johdattanut kylän puhtaimman sielun kamalaan rikokseen, uskoen siten korjaavansa suurimman apajan. Mutta mitä oli tapahtunut? Paha oli ilmeisesti kääntymässä hyväksi, häntä vastaan hymyili onni kaikkialta, ja kaikkialla vallitsi se tyytyväisyyden ja puhtaan ilon outo haju, jota hän ei voinut sietää. Ei käynyt enää päinsä näyttäytyä näille ihmisille, ei uskaltanut enää kuten ennen ylpeästi kävellä pitkin näitä pihoja, vaan pimeässä täytyi hiiviskellä ja miettiä keinoja, joilla jälleen voisi valtansa lujittaa. Mutta lujiin kahleisiin hän oli tuon entisen torpparin lyönyt. Ne näyttivät pitävän, vaikka mies kovin rynnistelikin. Kuinka oli sitten hänen poikansa laita? Oliko hän kypsä otettavaksi, kun aika oli muutaman vuoden perästä täyttyvä?

Ja outo vieras läksi ottamaan tarkempaa selkoa hänelle luvatusta pojasta.

VII

Jonkun aikaa tämän jälkeen levisi kylälle tieto, että paikkakunnalle oli muuttanut asumaan tuntematon, ylhäinen ja rikas herra. Hän varusti asumuksensa tavattoman komeaksi ja alkoi elää siinä niin ylellisesti, ettei sellaisesta oltu kuultukaan. Silloin kun tavallinen kansa painui levolle siunaten itsensä, loisti herran asunto kirkkaasti valaistuna, ja kuului sieltä hiljaiseen yöhön taukoamaton ilonpito, soitto ja tanssin meno; hän näet kutsui alituisesti luokseen vieraita, läheltä ja kaukaa, huvittaen heitä pelillä, juomisella, soitolla, tanssilla ja kaikenlaisella mässäyksellä. Hurskaat ihmiset pudistivat päätänsä ja paheksuivat tätä, mutta nuorten sydämessä heräsi väkevä halu saada ottaa osaa tuohon niin hurmaavalta näyttävään iloon. Ja helposti siihen osalliseksi pääsi, sillä herra oli tavattoman ystävällinen ja vieraanvarainen; ei tarvinnut muuta kuin meni sinne ja tervetullut oli.

Näihin aikoihin oli isännän poika jo jättänyt nuorukaisvuodet ja kypsynyt mieheksi. Hän oli ulkomuodoltaan kaunis, lahjoiltaan harvinaisuus ja sydämeltään kullan arvoinen. Tähän saakka hänen elämänsä oli kulunut tasaisesti ja kirkkaasti kuin tyyni, poutainen päivä; hän oli viettänyt sen opin ja taidon hankkimisessa, ja tyydyttänyt siinä kaikki häneen kohdistuneet, suurimmatkin toiveet. Näin hän oli sekä isänsä että koko seudun ylpeys ja toivo.

Mutta viime aikoina oli hänen sydämeensä alkanut hiipiä omituinen surumielisyys. Se johtui siitä, että hän tunsi jotakin selittämätöntä ja kiihkeätä kaipuuta. Hän ei tiennyt, mitä se oli, eikä osannut sitä tyydyttää, mutta se kalvoi häntä alati, antamatta rauhaa. Kaikki se, mikä vielä äsken oli kiehtonut hänen mieltänsä, tuntui hänestä nyt vähäpätöiseltä, ja hän tunsi halua kieltää kaiken, mikä vielä äsken oli ollut hänestä pyhää. Jotakin uutta ja tuntematonta kokemusta hän halasi, mitä hyvänsä, kunhan se vain olisi sellaista, että se tyydyttäisi häntä ja tuota kiihkeätä kaipuun tunnetta.

Tällöin hänkin kuuli tuon vieraan tulijan kotona vietetystä hekumallisesta elämästä ja kuvaukset siitä herättivät hänen sydämessään halun päästä siihen osalliseksi. Ehkä hän kaipasi juuri sellaista? Olihan se erilaista kuin tämä tyyni, tasainen ja nuhteeton elämä, jota hän tähän saakka oli viettänyt. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli, sitä kiihkeämpi halu valtasi hänet, ja niinpä hän eräänä iltana lähti. Ovessa mennessään hän tuli katsahtaneeksi isäänsä ja äitiinsä, jotka vanhentuneina ja vaitiollen istuivat takan ääressä. Hän näki, kuinka molemmat katsoivat hänen jälkeensä, silmissä mykkä ja kostea pyyntö, sanaton rukous. Mutta siitä huolimatta, että se vaivaavana ja nuhtelevana painui hänen sydämeensä, hän kuitenkin meni.

Oli sydäntalvi. Kauas lumiseen pimeyteen loistivat vieraan asunnosta juhlatulet ja kuului iloinen hälinä. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hänen ympärillään ollut joukko näkymättömiä olentoja, jotka taistellen keskenään milloin kehoittivat häntä menemään, milloin siitä vakavasti varoittaen kielsivät. Kuta lähemmäksi päämääräänsä hän saapui, sitä epätietoisemmaksi hän kävi, kunnes seisahtui etehisen ovelle ja mietti käsi rivalle laskettuna. Mutta hänelle ei jäänytkään enää epäröimisen aikaa, sillä ovi aukeni kuin itsekseen ja hän astui kuin oudon voiman pakoittamana keskelle kirkkaasti valaistua huonetta.

Melu vaikeni ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla pienimmänkin äänen. Tuntien omituista arkuutta ja painostusta kaikki muut ikäänkuin kyyristyivät, mutta isäntä itse päinvastoin näytti kuin kasvavan. Hän nousi seisomaan pelipöydän äärestä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen tulijaa, ja tämä ojensi kätensä vastaan, mutta kädet eivät yhtyneet heti, vaan viivähtivät sen aikaa kuin tutkivat silmät syventyivät toisiinsa. Vieraan silmistä loisti outo kiilto, jossa välähteli salattu intohimo ja jäätävä pilkka, joka sai hänen kuvansa muuttumaan nuorukaisen silmissä joksikin ylimaalliseksi, kammottavaksi; nuorukaisen silmistä loisti taas salaamaton, kiihkeä uteliaisuus, joka ei tahdo tietää mistään esteistä sen tyydyttämisessä. Kun hänen kätensä vihdoin sulkeutui vieraan käteen ja tämä toivotti hänet tervetulleeksi, tunsi hän sieluunsa yhtäkkiä virtaavan sarjan uusia vaikutelmia, jotka siinä silmänräpäyksessä tekivät hänet kuin toiseksi ihmiseksi, jännitys raukesi, ilonpito alkoi uudelleen, kynttilät rupesivat jälleen valaisemaan kirkkaasti, ja se kolkko iankaikkisen kadotuksen hengähdys, joka oli kuin kylmä viima äsken kaikkien sieluihin puhaltanut, oli muuttunut kiihkeän elämännautinnon kuumeeksi.

Mutta sillä hetkellä, jolloin nuorukaisen käsi viivähti vieraan kädessä, painoi kotona taakkansa alla huokaava isä kasvonsa maahan päin. Hänen vaimonsa silitti hiljaa ja mitään sanomatta hänen harmaantunutta tukkaansa, ja silloin mies pelkäsi, että hänkin oli nähnyt saman kuin hän itse: sen, että tuo salaperäinen viikate, jota muut ihmiset pitivät talon pyhänä esineenä, sen menestyksen ja rehellisen työnteon vertauskuvana, oli korkealla naulallaan kuin riemusta liikahtanut ja ruvennut hämärässä tuvassa kuin hiljaa hehkuen väreilemään.

VIII

Oli kulunut aikoja, monta vuotta, ja tuota hiljaista taistelua isän sydämessä sekä vanhempain ja pojan välillä jatkui jatkumistaan. Yhä lähemmäksi lähestyi isää pelottava tuhon päivä ja yhä palavammin hän tutkisteli, mitä hänen oli tehtävä pelastaakseen poikansa ja itsensä. Tuo nuori mies oli muuttumistaan muuttunut: kaikki se, mikä oli ennen ollut hänelle arvokasta, oli nyt menettänyt arvonsa hänen silmissään. Häntä ajoi tulinen, selittämätön ja voittamaton tuska ja intohimo nautinnosta toiseen, ja vaikka hän selkeinä hetkinään huomasi, minkä kuilun reunalla hän seisoi, ei hänellä sittenkään ollut voimia päättävästi astua sen ääreltä pois. Nämä selkeämisen hetket muuttuivat hänelle täten kauhistuttavan itsensä tutkistelemuksen ja tuomitsemisen kohtauksiksi, joita hän lopuksi alkoi pelätä pahemmin kuin kuolemaa ja joista hän koetti säästyä pitämällä itsensä alituisen ja jatkuvan huumauksen tilassa. Turhaan puhui hänelle isä ja itki äiti: hän oli joutunut niin väkevän virran vietäväksi, että hän ajelehti sen mukana tahdottomana kuin puupölkky, ilman omaa voimaa ohjata kulkuaan, joka kävi pohjatonta kuilua kohti.

Tässä tilassa eläen hän aina kuuli jossakin vierellään tuon saman äänen, joka näinä vuosina oli melkein joka päivä hänen seurassaan tehnyt kaiken hyvän pilkan alaiseksi ja kavalasti osoittanut, kuinka se, jota sanotaan "pahaksi", on yhtä välttämätön osa maailmanmenossa kuin "hyväkin", ja kuinka tätä jälkimmäistä on oikeastaan mahdoton oppia tuntemaan ja eroittamaan "pahasta", ellei hanki itselleen täyttä kokemusta siitä, mitä tuo "paha" on. Tuo ääni osasi selitellä turhiksi kaikki omantunnon vaivat ja tehdä vähäpätöisiksi ja perusteettomiksi isän ja äidin sekä ystäväin huolet ja nuhteet; sen ei tarvinnut kuiskutella kauan, ennenkuin väärä ylpeys ja tyhmä uhma kohosi sydämeen ja sai hänet käden pyyhkäisyllä karkoittamaan kaikki moitteet. Mutta kun yksinäisyys jälleen tapasi hänet kurjimmassa himojen orjuudessa ja kituva omatunto sai nostetuksi päätänsä synnin painavan paaden alta, nousikin läsnä olevan, täydellisen turman tunne hänen sieluunsa kuin synkistä synkin ukkospilvi, joka sulkee pois valon peittäen koko maailman pimeyteen, jättämättä ainoatakaan toivon valjua sädettä. Ja sillä syvimmän masennuksen hetkellä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin tuo entinen, salaperäinen kuiskutus, joka kuin vilahtava käärme kivenkolosta neuvoi pääsytien tästäkin asemasta, tien sinne, jossa muka kaikki tuska lakkaa. Ja sillä hetkellä tuo nuori mies kiemurteli vuoteellaan kuin se olisi ollut tulinen pinta, ja kolkutti tuskassaan päätänsä vuoteensa patsaaseen.

Niin saapui sen päivän aatto, jolloin miehen ja paholaisen vanha sopimus oli täytettävä ja poika joutuva paholaisen valtaan. Vanhan isän sielua kiduttava taistelu oli nyt murtanut hänen ruumiinsa voimat ja hän oli kaatunut vuoteeseen, maaten siinä ummessa silmin, mutta kuitenkin nähden koko elämänsä taistelun kuin tulella maalattuna edessään. Hänen vanha vaimonsa, jonka vaikeneva olemus oli koko heidän yhteis-elämänsä aikana ollut omantunnon mykkänä aseena, istui jälleen uskollisesti hänen vierellään. Ja heidän molempain aivoissa kolkutti yhtäaikaa se sama murheellinen kysymys, joka oli siellä jo pitkien vuosien aikana valtasijan ottanut: "Missä on meidän poikamme?" Sillä hän oli taas poissa, eikähän tarvinnut kysyä, missä.

Sairas makasi vaiti. Saapui ilta ja tupa pimeni. Silloin sairas raotti hiljaa silmiään ja katsoi tuonne seinälle, jossa hänen viikatteensa oli kunniapaikalla. Kiireesti hän sulki ne jälleen, sillä ilmeisesti viikate taas hohti oudolla valolla, täyttäen hänen sielunsa kammottavalla kauhulla. Mutta silloin kuului ovelta askelia ja tupaan ilmestyi vanhuudesta kumara vartalo ja hopeahapsinen mies kuului lausuvan tyynesti: "Jumalan rauhaa!" Samalla hetkellä lakkasi viikate hehkumasta. Sairas ojensi kätensä tulijaa kohti kuin kuoleman vaarassa oleva apua anoen ja tunsi yht'äkkiä, että nyt oli saapunut hänen luoksensa se, jota hän oli koko elämänsä odottanut ja toivonut, Jumalan apu ja armo. Hänen vaimonsa nousi ja poistui hiljaa, jättäen sairaan ja tulijan kahden. Ja tulija, sama pappi, joka kerran omituisin ja aavistavin miettein oli siunannut metsästä löydetyn luurangon haudan lepoon, istui nyt vuorostaan sairaan vuoteen ääreen ja laski siunaten kätensä hänen polttavalle otsalleen.