Part 5

Yö kului kulumistaan ja yhä istui pappi sairaan vuoteen ääressä. Tupa oli aivan pimeä eikä ääntäkään kuulunut; sairas piti vanhuksen kädestä kiinni ja he kuuntelivat tarkoin kuin odottaen jotakin. Vihdoin kuului pihalta raskaita askelia, portaat narisivat, ovi aukeni, ja molemmat valvojat enemmän tunsivat kuin näkivät, että tulija oli talon poika, tuo kauan hartaasti odotettu. Raskain askelin kuin kivijaloin hän astui pirttiin, seisoi hetkisen hiljaa ja istui sitten lavitsalle huokaisten. Vanha pappi värähti ja isän käsi kylmeni, sillä heistä molemmista tuntui kuin olisi huokaisija puhaltanut rinnastaan tuonen kylmää viimaa, joka leyhähti tupaan kalman huurteena. Kaikki, mikä elämällä ja autuudella oli arvoa, tuntui sen mukana sydämestä pois pakenevan.

Hetken istuttuaan nuorukainen nousi ja alkoi kuumeisesti kävellä edestakaisin pimeässä tuvassa. Hänen sielunsa tuska kohosi nyt taisteluun kaikella sillä voimalla, minkä selviämisen hetki, koko oman tilan kurjuuden täydellinen ymmärtäminen saattaa antaa, ja sitä taistelua katsoi vanha pappi kauhuissaan ja isä vavisten sielun poltteessa. Yht'äkkiä oli sairas näkevinään, kuinka ovesta hiljaa hiipi se sama tuonen kammottava, musta kissa, joka oli hänellekin aikoinaan ilmestynyt, tuli keskelle tupaa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä nuorukaiseen. Nyt se muuttui, nyt se olikin ihana neito, joka maailman hekumana kiehtoen liehui pojan edessä saaden hänet jälleen kohottaman kätensä anovasti ja pyytävästi. Taaskin se muuttui — nyt se oli tuo kammottava, hopeanniljakka käärme, joka oli kietoutunut voudin ruumiin ympärille... Nyt se kiemurtelee pojan ympärillä, kietoutuu jalkoihin, nousee ylös... Pojan silmissä kuvastuu sanomaton kauhu... Isä tahtoo huutaa, hän tahtoo nousta pelastamaan poikaansa, mutta vanhan papin käsi painaa lujasti hänen suutansa eikä hän pääse liikahtamaankaan. Hän katsoo vain poikansa taistelua Nyt on käärme kadonnut...

Mutta muuttuakseen vain. Isä ymmärtää, että paholainen on nyt tullut hänen poikaansa ottamaan, ja tahtoo näyttäytyä hänelle oikeassa karvassaan. Hän näkee kuinka pojan silmät laajentuvat kuolettavasta kauhusta, kun hänen korvansa juureen ilmestyy kuiskuttelemaan pahuuden kauhukuva, jonka punainen hehku tuntuu valaisevan koko pirtin. Sen vihreät silmät tuijottavat pojan silmiin aivan läheltä ja tämän koko tahdonvoiman jäännös keskittyy ajatukseen jotenkin päästä pakenemaan tuota näkyä. Viikate seinällä hehkuu kuin olisi sen koko terä pirullisesti nauravan suun aukko ja poika ryntää horjuvin askelin seinää kohti, tarttuen epätoivon vimmalla aseeseen...

"Seis!" huusi silloin jyrähtävällä äänellä vanha pappi, rientäen pojan luo ja temmaten viikatteen hänen kädestään. Isä saa voimansa takaisin ja ehtii juuri saapuville sulkeakseen syliinsä poikansa, joka raukenee heidän käsiinsä kuin lanka. Hänen silmänsä sulkeutuvat, kädet tärisevät ja kuin kuolleen kantaa vanha pappi hänet isän vuoteeseen. Silloin kuuluu ulkoa äkkiä vimmainen myrskyn puuska, joka tärisyttää koko taloa perustusta myöten, ja raivoaa sanomattomalla pauhinalla kuin haluten murskata kaikki. Mutta vanha pappi tekee tulen, ottaa Raamatun ja julistaa Jumalan sanalla pahan voiman ja vallan loppuneeksi.

Kun myrsky äkkiä lakkasi, kuten oli syntynytkin, nousi aurinko taivaanrannan takaa. Sen ihana kirkkaus valaisi koko maan lakeuden, ulottaen armonsa kaikkialle, missä taistelevat ihmissielut käyvät sotaa iankaikkisen onnensa puolesta. Avatessaan silmänsä ja nähdessään yön kolkkojen varjojen väistyneen piiloihinsa ja selkeän valon niiden sijasta itseään ympäröivän liitti nuorukainen kätensä ristiin ja tunsi kiitollisena sielussaan vapautuneensa kaikesta menneestä kuin pahasta painajaisesta.

Mutta myöhemmin aamulla ajoi tuo paikkakunnalla kauan oleskellut vieras herra komealla valjakolla pihalle ja astui tupaan. Viivytellen hän nousi portaita, viivytellen avasi oven, kunnes kuin pakottaen tunki itsensä ovesta sisään ja seisoi siinä silmät tummasti liekehtien. Kun hän näki ne tyynet ja kirkkaat, pelkäämättömät katseet, jotka suuntautuivat häneen ollen kaikesta selvillä, ja kun hän näki vanhan äidin onnellisena istuvan poikansa päänpohjissa, epäröi hän, mutta sanoi sitten nuorukaiselle synkästi:

— Nyt olisi sitten lähdettävä, kuten sovittu on?

— En lähdekään. Olen muuttanut aikomukseni ja jään kotiin.

Tässä sekaantui puheeseen vanha pappi, joka ojensi kätensä ja komensi:

— Jeesuksen nimeen, mene pois, saatana!

Silloin vieras poistui. Jälkeenpäin ei enää oikein muistettu, kuinka hän meni, mutta nopeasti se tapahtui, kuin olisi hän siihen paikkaan hävinnyt. Vilauksena oli myös hänen valjakkonsa kadonnut pihalta. Ja kun hän todellakin oli mennyt, syttyi nuorukaisen silmiin ihana kirkkaus. Hän nousi ylös, katsoi ikkunasta Jumalan kauniiseen, loistoisaan luontoon ja ojensi kätensä sitä kohti, sillä hänen sieluunsa virtasi aavistus siitä elämästä, jonka luoja on todella elettäväksemme tarkoittanut. Mutta tuo viikate, jonka hän yöllä oli temmannut käteensä ja jonka vanha pappi oli sitten viskannut nurkkaan, olikin muuttunut mitättömäksi, ruostuneeksi rämäksi, joka ei ollut puupalankaan arvoinen. Miettien katsoi sitä kauan vanha isäntä, kunnes katkoi sen kappaleiksi uunin patsaaseen.

* * * * *

Tuosta yöllisestä ihmeellisestä myrskystä, nuorukaisen muuttumisesta ja vanhan papin salamyhkäisistä murahduksista päästiin kylässä sitten lopullisesti selville, mitä oli tapahtunut. Oli näet silloin yöllä paholainen sopimuksen mukaan tullut noutamaan saalistaan, talon nuorta isäntää, joka olikin hänelle jo hyvin kypsä, kun olikin itse pastori sattunut taloon ripittämään vanhaa isäntää. Sisään oli paholainen vain röyhkeästi tullut ja vaatinut poikaa mukaansa, kuten sovittu oli, mutta pastoripa oli silloin lukenut oviin ja kaikkiin ulosmenoreikiin pyhät lukunsa ja sanonut, että lähdetään vain — kunhan nyt tuosta ensin kannat tuon kirjan kärryihisi. Näin sanoen oli pastori tarjonnut hänelle Raamattua käteen. Oli paholainen yrittänyt sitä ottaa, mutta silloinpa olikin hyppysissä kihahtanut ilmivalkea ja kähisten oli kehnon täytynyt peräytyä. Ja kun vanha pastori oli ruvennut leimauttelemaan kaikista pätevintä jumalansanaansa, olikin pahalta riisuutunut koko valheen haahmo ja se oli seisonut siinä oikeassa kamalansa karvassaan. Mutta ei ollut pastori vääjännyt, vaan suominut sitä sanan voimalla niin, että armoa oli vanha kehno häätynyt pyytelemään ja kiirehtinyt tekemään mitättömiksi kaikki entiset välikirjat. Lopuksi oli ruoja ruvennut pyrkimään pakoon, mutta mistäs pääsi, kun joka paikasta leimusivat eteen pyhät merkit. Lopuksi oli pappi ottanut naskalin, kaivanut sillä reijän ikkunan puuhun ja sanonut, että tuosta saat mennä. Ja ihan pikilangan ohuisena oli siitä nyt paholainen kauhuissaan suoltunut pihalle, jossa sitten kiukuissaan koetti vielä myrskynä uhitella. Näin oli asia. Ja että paholainen oli todellakin kaikonnut pois tältä paikkakunnalta, nähtiin siitäkin, että häiriintymätön onni ja rauha saatteli siellä tämän jälkeen kaikki ihmiset syntymästä haudan rauhaan ja iankaikkiseen lepoon saakka. Amen.

PITKÄN PIENAN SYNTI

I

Oli kerran rikas ja uljas mies, jolla oli yltäkyllin sekä ruumiin kauneutta että muuta maallista hyvää, mutta sielun hyvyyttä ei. Hän asui talossa, joka oli komea kuin linna, täynnä aarteita ja kaikkea mahdollista upeutta, viettäen aikansa syömingeissä ja juomingeissa, milloin ei ollut lisää rikkautta hankkimassa. Ei tiedetty, keitä hänen vanhempansa olivat olleet, eikä mistä hän oli kotoisin, sillä hän oli tullut kaukaa, ehkä vieraasta maasta; siihen viittasi hänen ulkomuotonsakin, joka oli kaunis, mutta samalla outo ja peloittava.

Hän ei ollut naimisissa eikä hakenut naisten seuraa valitakseen itselleen puolisoa, vaan leikitelläkseen heidän rakkaudellaan. Hän käytti kaikki mahdollisia keinoja houkutellakseen uhreiltansa kaikki, lumoten heidät tavalla, jota oli vaikea vastustaa. Pian hän tuli tästäkin asiasta laajalti kuuluisaksi, ja naiset sekä häntä pelkäsivät että myös oudolla, viettelevällä kaiholla ajattelivat.

Näin oli mies kerran solminnut lemmensuhteen kolmen naisen kanssa samalla kertaa, näiden kuitenkaan mitään toisistaan tietämättä, ja oli salaisesti kihlannut heidät jokaisen morsiamekseen. Mutta kun naiset vihdoin rupesivat vaatimaan, että hänen oli tehtävä avioliittolupauksestaan tosi, ellei tahtonut saattaa heitä häpeään ja itseänsä suureen vaaraan, joutui mies kovaan pulaan, sillä hän ei halunnut mennä naimisiin, eikä todellisesti rakastanut ainoatakaan näistä naisista. Hän rupesi miettimään, miten voisi parhaiten tästä selvitä.

Silloin kuiskasi paholainen hänelle keinon, jota mies paatuneisuudessaan päätti noudattaa.

Hän oli pitänyt suhteensa näihin naisiin tarkoin salassa ja kutsui nyt heidät jokaisen, toisistaan tietämättä, häntä tapaamaan, käskien heidän visusti pitää huolta siitä, ettei kukaan saisi heidän lähdöstään vihiä. Naiset tottelivat ja saapuivat kaikki kolme pimeänä iltana miehen talolle, jossa tämä saatteli heidät saunaan. Sitten hän salpasi oven, sytytti saunan palamaan, ja sinne kuolivat hänen onnettomat morsiamensa.

Mutta Jumala oli tarkoin seurannut miehen ja paholaisen vehkeitä, ja kun mies palasi huoneeseensa tekonsa tehtyään, otti Jumala häneltä hengen. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat hänen kasvonsa aivan mustuneet ja oli niissä kamala ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin kauheata kuollessaan.

Kukaan ei saanut milloinkaan selvää, minne nuo kolme seudun nuorta naista olivat kadonneet, sillä he olivat hävinneet aivan jäljettömiin. Miehen kuolema liittyi salaperäisellä tavalla näihin tapahtumiin, ja koko asia herätti kaikkialla kauhua ja kammoa.

Mutta kun mies oli ollut rikas ja mahtava, pidettiin hänelle komeat hautajaiset, joissa hänen ansioitansa ylistettiin. Hänen hautansa kaivettiin kirkon juurelle ja hänen ruumiinsa siunattiin hartaudella maan mustiin multiin.

II

Tuskin oli kuitenkin seuraava päivä valjennut ja ensimmäinen kulkija mennyt kirkon ohi, kun levisikin outo tieto koko seudulle: rikkaan miehen ruumis ei ollutkaan pysynyt haudassaan, vaan oli mennyt seisomaan kirkon ulko-oven pieleen. Kiireesti saatettiin asiasta sana papille, joka paikalla lähti kirkolle. Kaikki hänen kanssaan sinne kokoontuneet ihmiset huomasivat, että niin todellakin oli käynyt: ruumis oli noussut haudasta ja tullut arkkuineen seisomaan kirkon ovenpieleen. Mutta huolimatta näyn herättämästä kammosta ja pelosta autettiin pappia kuitenkin sen verran, että hän sai lasketuksi uudelleen ruumiin hautaan, sen taas siunatuksi ja tarkoin peitetyksi. Eikä sillä hetkellä taas huomattu mitään, vaan kaikki näytti jäävän kirkkomaan lepoon kuten tavallisestikin. Mutta pois mennessään tunsivat ihmiset selittämätöntä kauhua, eivätkä olisi katsoneet taaksensa mistään hinnasta.

Kun pappi varhain seuraavana aamuna meni kirkolle katsomaan, oliko mitään tapahtunut, huomasi hän tyrmistyen jo kaukaa, että ruumis oli taas ilmestynyt kirkon ovenpieleen. Sen lasimaiset silmät tuijottivat häneen verta hyydyttävästi ja sen kädet olivat laskeutuneet rinnalta, johon ne oli asetettu ristiin arkkuun pantaessa, alemmaksi, kuin tarttuakseen johonkin; sormet olivat koukussa ja siirallaan kuin kotkan kynnet. Pappi vahvisti kuitenkin sydämensä, teki ristinmerkin ja rupesi miettimään, mitkä voimat tämän mahtoivat aikaansaada. Mutta lopuksi hän päätteli, että koska mitään ei tapahdu vastoin Jumalan tahtoa, tämä kammottava ihme on sallittu varoitukseksi sen näkijöille ja rangaistukseksi vainajalle itselleen jostakin ilmitulemattomasta ja sovittamattomasta rikoksesta. Sitten pappi toimitti ruumiin hautaan taas.

Seuraavana päivänä se kuitenkin oli jälleen entisellä paikallaan. Ja vaikka se olisi haudattu kuinka monta kertaa tahansa, ei se haudassansa pysynyt, vaan nousi aina kirkon ovenpieleen entiseen asentoonsa. Lopuksi se jätettiin siihen. Ilma ja tuuli kalvoivat siitä lihat pois, mutta kaikki huomasivat, ettei se mätänemällä vähentynyt, ja lopuksi oli kirkon ovenpielessä vain luuranko, joka tuijotteli ontoilla silmillään ohikulkijain kauhuksi. Ihmiset kuitenkin siihen vihdoin tottuivat, joten se ei herättänyt enää erikoisempaa pelkoa; jopa monet ylimielisyydessään nauroivatkin sille. Kun se oli siinä ovenpielessä, ruvettiin sitä yleensä sanomaan Pitkäksi Pienaksi.

III

Niin kului aikoja paljon ja tuosta lahoneesta luurangosta kirkon ovenpielessä kerrottiin jo monenlaisia tarinoita, joissa kaikissa koetettiin arvailla sitä, miksi Pitkä Piena ei pysynyt haudassaan. Tulipa sitten kerran joulu ja aattopäivänä sattui kirkon ohi kulkemaan iloinen nuorten seurue, joukossa papin poika; hän kertoi nyt ystävilleen tarinan Pitkästä Pienasta vieden heidät kaikki luurankoa tarkastamaan. Huolimatta hilpeästä mielestään tunsivat nämä kammoa katsellessaan luurangon onttoja silmiä, kuivaneita ja mustuneita jänteitä ja kalisevaa alaleukaa, sekä aavistivat tässä kaikessa jotakin sellaista, joka ei kuulu ihmisymmärryksen piiriin. Mutta papin tytär, joka myös oli mukana ja oli paljon kuullut Pitkästä Pienasta, ei voinutkaan ylimielisyyttään hillitä, vaan nykäisi luurankoa leuasta ja sanoi: "Tule sinäkin, Pitkä Piena parka, illalla luoksemme kutsuihin! Ikävähän sinun on siinä alati yksin seisoa!" Toiset hämmästyivät tytön rohkeudesta, pitäen hänen tekoaan sopimattomana, mutta pian häipyi koko asia yleiseen leikinlaskuun ja seurue poistui pappilaan.

Tässä pappilassa oli nyt sellainen joulutapa, että kuka hyvänsä sinne aattona saapui, se käskettiin ottamaan osaa illan juhlaan. Iloinen seurue oli sinne tälläkin kerralla kokoontunut, ja pöydässä oli sijaa kaikille. Tunti toisensa jälkeen kului kuin siivillä, kunnes saapui puoliyön hetki. Silloin ilmoitettiin papille, että outo matkustavainen oli saapunut, pyytäen saada hetkisen lepuuttaa hevostaan, ja pappi käski sanoa hänet tervetulleeksi illallispöytään. Hetken kuluttua tulikin sisään pitkä, harvinaisen komea, mutta samalla oudon näköinen mies, jonka puku tuntui omituisesti vanhanaikaiselta. Hän tervehti kohteliaasti ja istuutui pöytään papin tyttären viereen, katsellen ympärilleen terävästi ja tarkkaavaisesti. Iloa ja leikinlaskua jatkettiin, papin tytär koetti keskustella vieraan kanssa, tarjoillen hänelle ahkerasti ruokaa ja juomaa, joita vieras tuskin maisteli, mutta outo tulija oli harvapuheinen, vastaten vain yksikantaan ja tuijotellen omituisesti kauniiseen pöytätoveriinsa. Vähitellen rupesi keskustelu ja ilonpito vaimenemaan, sanat ja nauru kuolivat hiljaa huulille, ja erikoinen hyytävä tunne valtasi pian kaikki. Kynttilät, jotka vielä äsken olivat palaneet kirkkaina, tuntuivat himmenevän ja niiden valo muuttui sinertäväksi, aavemaiseksi hohteeksi. Pappilan vanha koira, joka oli koko illan nukkunut isäntänsä jalkain juuressa, heräsi äkkiä, nousi ja lähestyi selkäkarvat pystyssä ja jalat jäykkinä outoa vierasta; nuuskittuaan häntä hiukan painoi koira häntänsä alas, rupesi värisemään ja hiipi hiljaa pöydän alle, josta rupesi kuulumaan matalaa ja kammottavaa ulvontaa. Kukaan ei voinut liikahtaakaan, sillä jokin omituinen ja vastustamaton voima vangitsi kaikki paikalleen. He huomasivat vain tuijottavansa vieraaseensa, joka hänkin istui vaiti, huulilla jäätävä hymy. Pappilan nuori tytär tunsi istuessaan siinä vieraan rinnalla ja katsoessaan häneen, kuinka outo kylmyys alkoi hiipiä pitkin hänen suoniaan sydäntä kohti; hän oli näkevinään vieraan kasvojen vähitellen muuttuvan yhä kamalamman näköisiksi; liha kuivi niistä pois, silmät painuivat sisään, leuka putosi alas, ja koko muodolle levisi luurangon kolkko ja hyytävä irvistys. Tyttöä halutti huutaa, mutta hän ei voinutkaan, vaan äänettömänä täytyi hänen tuijottaa noihin tyhjiin silmäkuoppiin. Näky rupesi tuntumaan hänestä yhä tutummalta, kunnes hän äkkiä muistikin, missä oli ennen tuon ilmeen nähnyt, ja hän vaipui kerta huokaisten paikalleen tainnoksiin.

Samalla hetkellä rupesi väen puolelta kuulumaan kovaa melua ja pelästynyttä puhetta. Ovet temmattiin auki ja sisään syöksyi talon palvelija, silmät suurina pelosta ja aivan kalpeana. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta pysähtyi mykistyneenä salin kynnykselle nähdessään hiljaiseksi ja aavemaiseksi jäykistyneen seurueen ja nuoren neidin tainnoksissa lattialla. Hänen tulonsa kuitenkin särki lumouksen voiman ja kaikki ryntäsivät liikkeelle auttamaan pyörtynyttä. Silloin sai palvelijakin kerrotuksi, mitä varten hän oli tullut: väen puolelle oli saapunut pelästynyttä kansaa kertomaan, että Pitkä Piena oli hävinnyt paikaltaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt panna moiseen uutiseen sanottavampaa huomiota, vaan kaikki askartelivat pyörtyneen auttamisessa, ja pian hän virkosikin. Kun seurue sitten jälleen asettui paikoilleen, huomattiinkin äskeisen vieraan kadonneen. Tiedusteltaessa ilmoittivat palvelijat hänen lähteneen kiireesti ajamaan mustalla oriillaan kirkolle päin ja käskeneen kiittää pappilan neitiä kutsusta ja hyvästä kestityksestä. Tämä äkillinen lähtö tuntui kaikista omituiselta, mutta kun satunnaiset ja kiireiset kävijät olivat pappilassa hyvin tavallisia ja kun arveltiin vieraan pitäneen läsnäoloaan sopimattomana neidin pyörtymisenkin vuoksi, ei asiaa sen tarkemmin ajateltu, vaan unohdettiin koko kohtaus pian, vaikka monen mielessä viivähtikin värisyttävä ja kummallinen tunne.

IV

Pappilan nuori neiti oli ainoa, joka oli saanut tuosta tapauksesta sydämeensä järkyttävän muiston. Niin pian kuin hän vain kykeni, hän nousi pöydästä ja poistui, syyttäen väsymystä. Luultiin hänen menevän levolle ja niin hän itsekin aikoi, mutta heti kun hän oli päässyt yksinäisyyteen, tunsi hän sydämessään kummallisen, käskevän voiman. Koneellisesti hän pukeutui, pujahti, ulos kenenkään huomaamatta ja oli pian kirkkotiellä, kuutamossa, tähtikirkkaan taivaan alla. Hänen askeleensa veivät itsestään kirkkoa kohti, joka tuolla tumman kuusikkotarhansa keskellä valvoi jouluyön pyhässä hiljaisuudessa. Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut unta, kuin hän oikeastaan olisikin ollut kotona vuoteessaan, eikä täällä talvisella tiellä, mutta sitten hän toisekseen näki kaikki niin selvästi ja kirkkaasti kuin ilmissä ainakin. "Minne olen menossa?" kysyi hän itseltään, ja silloin hän kuuli vastauksen: "Pitkän Pienan luokse". Häntä värisytti.

Mutta hänen täytyi mennä sittenkin, vaikka kulku tuntuikin tavattoman raskaalta. "Pitkä Pienahan on kadonnut", kuuli hän itsensä sanovan, "eihän hänen luokseen voi mennä". — "Mene katsomaan, onko hän kadonnut", sanoi taas ääni, ja tytön täytyi mennä. Kun hän lähestyi kirkkoa, rupesi kammottava pelko kouristamaan hänen sydäntään ja hän katsoi ympärilleen kuin apua etsien. Mutta ketään ei näkynyt, vaan oli hän aivan yksin. Varovasti hän lähestyi kirkon ovea ja kurkisti jo kaukaa, oliko Pitkä Piena paikallaan. Oli kyllä. Hän olisi tahtonut nyt palata, mutta ei voinutkaan kääntyä, vaan jalat veivät häntä yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan Pitkän Pienan edessä ja näki sen äskeisen, tutun ilmeen, jonka oli huomannut vieraankin kasvoilla. Hänen täytyi oikein kurottautua lähemmäksi sitä katsomaan.

Silloin hän tunsi, kuinka Pitkä Piena tarttui hänen niskaansa kylmällä, luisella kourallaan. Hänen sydäntänsä vihlaisi kipeästi ja hän vaipui pimeään, synkkään yöhön, jossa siellä täällä pitkinä piiruina vilahteli säkeniä ja tähtiä.

Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa kirkon etehisessä. Siellä oli valoisaa, mutta kuun valoa se ei ollut. Katsottuaan tarkemmin ympärilleen hän näki hämärästä nurkasta hiljaa kohoavan luisen ja koukkusormisen käden, joka hitaasti tuli häntä kohti. Taas hän tunsi pelon kouristavan sydäntään ja koetti paeta, kun tuo käsi samalla katosikin ja sen sijaan hänen vierelleen ilmestyi tuo äsken pappilassa ollut outo mies. Mutta sen kasvoilla ei nyt ollut entistä ivallista hymyä, vaan vakava, surumielinen ilme, joka tuntui jollakin tavalla rauhoittavan tyttöä. Mies katsoi häneen pitkään ja rupesi vihdoin puhumaan.

"Kuuletko mitään?" kysyi hän tytöltä salaperäisesti, pannen sormen huulilleen. Kun tämä ei vastannut, jatkoi mies: "Etkö kuule tuolta kirkosta laulua ja rukousta?" — "En", vastasi tyttö. "Ketkä siellä laulaisivat tähän aikaan?"

Silloin mies katsoi häneen uudelleen pitkään ja sanoi kuiskaten: "Etkö kuule edes tuskanhuutoakaan?"

"En kuule mitään!" vastasi pelosta värisevä tyttö. "Päästä minut pois, minun täytyy mennä kotiin".

Silloin mies kiristeli hampaitaan kuin raivosta ja tuskasta sekä tarttuen häneen kiinni sanoi: "En päästä. Itsepä käskit minut vieraaksesi pilkaten minua. Etkö tunne, kuka olen? Olen Pitkä Piena ja nyt olet minun omani!"

Sitten hän äkkiä vaikeni ja näytti kuuntelevan tarkasti. Ja nyt kuulikin tyttö yön hiljaisuudessa vaikeroivaa, tuskallista valitusta ja avunhuutoa, joka jatkui kauan kammottavana ja värisyttävänä. Vihdoin se kuoli pois, mutta jatkui vienona lauluna, jossa oli sanomattoman surumielinen sävy. Tytön sydämen, joka äsken vielä oli ollut pelosta pakahtua, valtasi nyt selittämätön sääli ja kuin itsekään tietämättä, mitä teki, hän kääntyi tuon oudon haamun puoleen ja kysyi:

"Jos olet Pitkä Piena, niin miksi seisot aina kirkon ovenpielessä? Miksi et pysy haudassasi?"

Haamu tuntui kuin heräävän raskaasta unesta ja vastasi vavahtaen:

"En tahtoisi mitään niin mielelläni kuin saada pysyä haudan levossa. Mutta se on minulta kielletty. Ja kielletty se on noiltakin, joiden valituksen ja laulun äsken kuulit. Jos teet, mitä käsken, niin saat palata terveenä kotiisi, mutta ellet tee, jäät iäksi Pitkän Pienan morsiameksi".

Ja kumartuen tyttöön päin hän kuiskasi käheästi:

"Mene tuonne kirkkoon ja pyydä niiltä, jotka siellä tapaat, anteeksi Pitkän Pienan syntiä".

"Mutta enhän voi mennä kirkkoon. Ovihan on lukittu".

"Voit kyllä. Ovet aukeavat edessäsi itsestään. Älä kysele enempää, vaan mene. Kohta loppuu jouluyö Jumalan armon herkin hetki, jolloin hän lähetti poikansa maailmaan Pitkän Pienankin syntejä lunastamaan. Viattomuutesi on sinun turvasi".