Part 3

"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän rahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset keskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse alttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne. Siitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä voudille olet velkaa".

Torpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan oli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman hän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet voittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo ovella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan: "Jätä viikate pois!" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen terä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin salaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta selvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan rahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.

Kirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja valaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari kokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa. Tuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä, henkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää. Saavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria kohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui ukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.

Herätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras istui hänen vierellään. "Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua noutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä". — "Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?" kysyi torppari hämmästellen ja nousi ylös. "Niinkuin tänne tulitkin", vastasi vieras, "kulje vain perässäni". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan korvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate oli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.

Kun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän enää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet valtaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon, joka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton onnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan silmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous tuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut mitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen pimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama kaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.

Äkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla torppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi, ilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin askelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko pirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan nenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä koura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten estää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja kieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan vuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti. Torppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja lähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä huomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa pysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että se oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti vaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän ottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.

Kissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä seurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui koko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen tuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se mateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas käveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi taaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi oudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä. Niin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari voinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa kuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja metsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.

Vihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen kiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: "Niitä tästä viikatteellasi!" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla lensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan näköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä katsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. "Niin", kuuli hän tytön kuiskaavan, "se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt konttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut". Taas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja kysyi: "Mitä minä tällä teen?" — "Vie kotiisi, pane talteen ja katso aamulla", vastasi tyttö, "mutta seuraa sitä ennen vielä minua". Ja torpparin täytyi seurata.

Taas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin hehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään. Mutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme taas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla veti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän ei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä siihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö tuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka se käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui virtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja asioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla sen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka vouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden kesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan epätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja yhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille kuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli kadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.

Jossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä. Sitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät lähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon, odottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka ilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.

Torppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä. Kauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin perässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi oli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa voutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti piilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi kamalaa.

Kun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän sivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta kiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä päästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön puristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut voudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena tuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan tuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin loihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä johdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille puristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan raivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta, ja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka käärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se kumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät siivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla hornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan ruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän kauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin viereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.

IV

Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä. Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa, oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.

Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?

Hän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko hän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni kuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa, vaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli aiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt yrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin murhaaja.

Tuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti vaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli ilkkuvan äänen lohduttavan: "Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei näy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen itsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan rahaveroasi taloon".

Silloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi, että juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin, että paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä otaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen se oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan paholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama hänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.

Etehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se mitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä vuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää, miten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria niittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin se jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa liikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä olevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli ammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä? Vavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.

Siellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti puolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset homeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin päätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut epäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta. Mutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto oli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli rikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä mitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa maksamaan.

Saapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja mielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt koko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa katsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa takaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin kuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti oli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet tappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen ottaneen häneltä hengen.

Vaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli mielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki jäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut verivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle tulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä häädön uhalla häneltä vaatinut. "Mistä sinulla rahaa on?" kysyi nuori vouti epäilevästi ja halveksivasti. "Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä killinkiä nylkeä", vastasi torppari pelkäämättä, "joko luulet ruoskan heittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?" kysyi nuori vouti uhkaavasti. "Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää minun", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta iskien.

Mutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli saanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti keveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen hän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin häntä odotellen. "Mitähän se vielä tahtoo?" vilahti torpparin mielessä ja hän jo pelkäsi: "Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin voudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä rahat ovat minun". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi antanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä olisi ollut.

Vieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi, haastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä muista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä tiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen nyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi korvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti eikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle: "Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla vaimosi vyöliinan alla?"

Torppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän aitan avaimen vyöliinan alle. "Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee varmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan". Näin hän hymähti mielessään ja sanoi: "Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi". — "Kerkeänpähän tuon vastakin", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi, "kiitoksia vain". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon päin kadoten pian tien mutkaukseen.

Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään. Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.

V

Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan välittänyt.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa, joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan, tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.

Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä", vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo", vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.

Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle? Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan, sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.

Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa, joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki, jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen. Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan, niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta, jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.

Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut, keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti, askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan, mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen. Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.

Mutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää tuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi hymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi rinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan vapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi, kuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa kuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja viehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä, sadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.

Kuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan tyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei hän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa, jossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja suru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka hiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se hänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka oli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa maahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.

Tyttö oli kadonnut. Kaikkialla vallitsi synkkä hämärä ja haudanhiljaisuus. Korpikuusikko tuossa äärellä oli kuin musta seinä, eikä havuneulanenkaan putoamisellaan hiljaisuutta häirinnyt. Taivas riippui raskaana ja läpinäkymättömänä kuin katto aivan puiden latvojen päällä. Tuossa edessä oli talo, synkän harmaa, kammottava, todellinen Tuonelan kartano, joka vaikeni kuin hauta, osoittamatta pienintäkään elonmerkkiä. Mies tunsi hitaasti astuvansa pihaa kohti, ja saavuttuaan sinne hän huomasi kujalla härkävaljakon, kaksi härkää rinnan valjastettuina valtaisen, suunnattoman raskaan kuorman eteen. Hän pysähtyi niiden vierelle katsoakseen niitä tarkemmin, ja silloin ne molemmat ääntä päästämättä käänsivät päänsä häneen päin, tuijottaen anovasti ja sanomattoman surullisesti. Miehen sydämessä ailahti säälin lämmin aalto ja hän laski hyväilevästi kätensä härkäin kaulalle.