Part 2

Tulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi viljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran temppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja puhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa näkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi raskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen hänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti kuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä tulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää loputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten tunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja kuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän siinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo vanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja viittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman aavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana, kenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä käsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli syttynyt hänen sydämeensä.

Sen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei kuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan anoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla anteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä kirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: "Ei mikään synti voi katuvaista kadottaa". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän saarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken teiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän vakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se tunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä paikalleen.

Kun hän heräsi, oli kirkko tyhjä. Kaikki olivat menneet pois, eikä kukaan ollut huomannut penkkien väliin vaipunutta vanhusta. Oli tullut ilta. Kirkossa vallitsi jo syvä hämärä. Vaimo ei kuitenkaan sitä huomannut, vaan tuijotti yhä alttarille päin, jonka yläpuolella olevaan vapahtajan kuvaan päivän viimeinen kajo vielä sattui. Hänestä tuntui kuin olisi vapahtajan kasvoille tullut kutsuva ilme ja lempeä kirkkaus, ja kädet ojennettuina hän läksi menemään alttaria kohti. Sen juurelle hän taas vaipui syvään rukoukseen.

Yhä syvempään pimeyteen painui vanha kirkko, kunnes saapui kahdentoista hetki. Silloin leimahti äkkiä outo valo, joka tuntui vihreänä liekkinä hyppelevän kaikkialla. Vanha vaimo alttarin juurella heräsi rukous-unestansa ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen. Samalla täytti kirkon ukkosen tapainen jyrinä, rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita ja kammottavaa naurua, joka vähitellen kasvoi kovaksi kohinaksi. Vaimo ymmärsi, ettei tuo pieni, harmaa mies mielinyt hänestä hyvällä luopua, vaan oli tullut häntä ottamaan. Hänen sydämensä valtasi hyytävä pelko, mutta hän ei lannistunut, vaan kääntyen alttariin päin halasi sen juurta ja huuti Jumalaa avukseen hädässänsä.

Sitten hän katsoi jälleen kirkkoon ja näki, kuinka ammoin kuolleet tuttavat ilmestyivät pääkäytävälle, lähestyivät hitaasti alttarin aituusta ja ojentaen käsiään pyysivät häntä mukaansa. Mutta joku ääni hänen sydämessään sanoi varoittaen: "Älä mene!" Hän näki, kuinka hänen miehensä saapui hitaasti häntä kohti, vanhentuneena ja harmaana, hänkin ojentaen käsiään ja pyytäen tulemaan, mutta hän ei mennyt. Hän huomasi, etteivät nuo tulijat päässeetkään alttarin aituuksen sisäpuolelle, vaan pysähtyivät sen eteen kuin olisi siinä ollut näkymätön muuri. Sitten alkoi kirkossa taas kammottava meteli, ilma suhisi kuin myrskyllä ja kauheita olioita tuntui hyppelevän ja lentelevän kaikkialla. Keskikäytävää lähestyi hitaasti pieni, harmaa äijä, joka saapui aituuksen luo, ojensi kätensä häntä kohti ja sanoi: "Tule! Olet luvannut itsesi minulle ja nyt olen tullut sinua noutamaan". Samalla hän kohotti katseensa vaimoon, joka näki vihreän lieskan loistavan hänen silmistään. Tuo pieni, harmaa äijä kasvoi äkkiä jättiläisen kokoiseksi, näyttäen täyttävän koko kirkon, ja kurotti uhaten pitkillä, käyrillä kynsillä varustettuja käsiään vaimoa kohti, mutta tämä turvautui yhä hartaammin rukoukseensa. Hän huusi syvimmällä tuskan voimalla avukseen maailman vapahtajaa, jonka kasvoihin hän kohotti katseensa, ja samalla kuin hän mainitsi Jeesuksen Kristuksen nimen, tuntui maa vapisevan, kaikki pahat näyt hävisivät ja kirkko vaipui synkän pimeyden valtaan. Taistelun tuskasta rauenneen vaimon sydämeen laskeutui levon ja rauhan tunne, ja hän vaipui taas horroksiin.

Silloinpa täytti kirkon uusi valkeus, mutta nyt se oli ihanaa kirkkautta, jota hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Ihmeissään hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka alttaria lähestyi seitsemän valkoista, hohtavaa olentoa. Outo aavistus valtasi vanhan vaimon. Nuo sädehtivät olennot astuivat esteettä aituuksen läpi, polvistuivat alttarin juurelle ja virittivät ihanan, ylimaallisen laulun. Silloin vanhan vaimon sielun silmät aukenivat, hän ryömi noiden kirkkauden olentojen luo ja huokasi viljavien kyynelten lomasta: "Minun lapseni!"

Ja nyt hän pyysi lapsiltaan palavasti anteeksi rikostaan, mutta nämä eivät puhuneet mitään, katsoivat vain häneen surren ja moittien. Tuon katseen voimasta alkoi vaimon sielussa nousta esiin ihmeellisiä näkyjä, jotka painavammin kuin milloinkaan ennen saivat hänet ymmärtämään, mitä hän oli elämässään menettänyt. Hän näki lastensa työskentelevän maailmassa rakkauden palveluksessa, hyödyttävän ihmiskuntaa ja toteuttavan Jumalan käskyjä, ja hän ymmärsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut estäessään heidät todella tätä työtä tekemästä. Mutta nämä näyt samalla saattoivat hänet entistä syvemmässä nöyryydessä kääntymään lastensa puoleen, kohottamaan katseensa vapahtajaan ja sanomaan: "Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman tähden, anteeksi!"

Silloin nuo kirkkaat olennot yht'äkkiä muuttuivat rakastavan ja lempeän näköisiksi. He kumartuivat äitinsä puoleen, ja kerta iässään, lyhyenä silmänräpäyksenä, tämä tunsi kaiken sen onnen täydellisyyden, mitä elämä lapsien rakkaudessa äidille antaa. Kuin kirkas päivän nousu valtasi rauha ja lepo vaimon sydämen, ja hän vaipui rajattoman, ihanan onnen tunteeseen. Hän kuuli vielä sydämessään lastensa sanovan: "Nyt menkää kotiin, äiti!", ja niin oli kaikki kadonnut.

V

Kun temppelin vanha pappi, sama, joka edellisenä päivänä oli lujana uskossaan julistanut, ettei kenenkään haudan tällä puolella olevan tarvitse armosta epäillä, aamulla saapui kirkkoon, tapasi hän sieltä vanhan vaimon alttarin juurelta rukoilemasta. Vaimo oli sama, jonka hän oli kirkkoon ohjannut ja jonka katseesta ja olemuksesta hän oli huomannut raskaan taakan häntä painavan. Niinpä hän nyt saattoi arvata sen taistelun syvyyden, jonka vaimo oli kirkossa kokenut, ja katsoi häneen siksi tutkivin silmin. Mutta vaimon katseesta loisti vapahduksen ja rauhan kirkas varmuus ja siunaten sanoi vanha pappi hänelle: "Mene! Jumala on antanut sinulle syntisi anteeksi". Ja vaimo lähti. Hän kulki kevein askelin, hänen vartalonsa oli jälleen suoristunut, ja hänen muodollansa asui ylevä, kirkastettu ilme. Väsymättä hän kulki yöt ja päivät, sydämessä alati kehoitus kiiruhtaa pian sinne, missä oli kerta ollut hänen kotinsa. Vaikka se olikin kaukana, ei hän epäillyt voimiansa, sillä olihan hänellä lastensa lupaus. Ja hänen kulkunsa oli riemukasta. Kaikki oli muuttunut, luonto hänen ympärillään oli puhjennut kevään kukkeimpaan kukoistukseen, sydämessä asui suloinen onnen ja rauhan tunne, ja menneisyys oli kuin katkera, paha uni.

Niin hän saapui vihdoin eräänä yönä vanhan kotinsa pihalle. Niin tuttua oli kaikki; joka ainoa esine, pensas ja puu, tervehti häntä tuttavana. Hän katsoi kaikkiin kauan ja tutkivasti, hiipi hiljaa joka paikkaan, tunsi kaikki kotoiset kukat, muisti ilmielävästi lapsuuden onnen, nuoruuden ilon, ja vaipui katkerasti itkien puutarhan vanhalle ruohopenkille, ja siinä levätessänsä hän oli kuulevinaan, kuinka kaukaa hiljaa alkoi kaikua hopeisten, kirkkaiden sanomakellojen helinää. Sointuvat äänet tulivat yhä lähemmäksi, niiden sävel helisi yhä kirkkaammin hänen sielussaan, valaen sinne rauhan ja lohdutuksen lääkettä, kunnes hän äkkiä oli näkevinänsä, kuinka hänen kaikki lapsensa lähestyivät häntä, rakkaasti viitaten tulemaan. Kuin janoinen hän ojensi kätensä heitä kohti, kuiskaten: "Minä tulen!"

VI

Se nuori pappi, joka kerran rakasti niin palavasti vaimoansa ja joka sitten, päästyään hänen rikoksestaan selville, ajoi hänet pois, kieltäen häneltä Jumalan armon osallisuuden, oli nyt vanha mies. Raskaina kuin kivi olivat vuodet pysähtyneet hänen kohdallensa, ja kiveä raskaampana painoi häntä hänen kohtalonsa ja hänen kirouksensa. Alati hän muisti tapausta vanhan myllyn luona, lausumansa kirouksen jyrkkyyttä ja asettamansa armon ehdon täyttymättömyyttä, ja eli näin päivästä toiseen tuska sydämessään. Hän muuttui hiljaiseksi ja juroksi, ihmiset rupesivat kaihtamaan häntä, ja pian hän oli erakko, joka eli omaa yksinäistä elämäänsä.

Niin tuli hänestäkin vanhus, joka hartaasti rupesi toivomaan haudan lepoa ja vapahdusta ajallisen elämän vaivoista. Mutta sitä ennen hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, että hän oli ollut väärässä, että Jumalan armo on aina selkeä totuus. Hänen vanha sydämensä kaipasi sitä lohdutusta, minkä anteeksi antava, täydellinen sovitus tuottaa.

Kerta eräänä keväisenä yönä hän näki harvinaisen vaikean unen. Hän koki siinä kaiken sen tuskan, minkä oli iässänsä kestänyt, ja luuli kukistuvansa sen painon alle. Mutta juuri kun se oli raskaimmillaan, tunki hänen pimeyteensä jostakin valovirta, joka karkoitti tuskan ja täytti hänen sydämensä ihmeellisellä aavistuksella. Hän heräsi ja nousi kiireesti, sillä hän tunsi tarvitsevansa Jumalan raikasta ilmaa. Mennessään ulos hänestä tuntui, kuin joku olisi tarttunut hänen käteensä ja ruvennut taluttamaan häntä puutarhaan päin.

Kun hän saapui sinne, näki hän ruohopenkillä vanhan, repaleisen vaimon lepäämässä. Hän hiipi lähemmäksi, katsoen tarkoin lepääjän kasvoihin. Ne olivat hänelle oudot, mutta samalla niin tutut, ja kun hän katsoi vaimon sormeen, jossa oli hänelle tuttu sormus, vaipui hän polvilleen penkin vierelle. Hän oli tuntenut vaimonsa, mutta anteeksiannon sanaa hän ei saanut kuulla, sillä tuo vanha vaimo oli kuollut. Ja papin katsoessa häneen kirkasti kuolema vaimon kasvot niin, että niistä hohti entinen kauneus, mutta ylimaallisen valon kirkastamana. Se valo virtasi lohdutuksena vanhan papin sydämeen, ja ihmeellisen aavistuksen valtaamana hän kiiruhti takaisin huoneeseensa. Siellä hän katsoi nurkassa olevaan, vanhaan keppiinsä ja huokaisten: "Kristus on syntien anteeksi antaja", vaipui tainnoksiin: hän oli ollut näkevinään, että tuoreita, vihreitä silmuja oli puhjennut keppiin.

Niin sai vanha pappi rauhan ja hautasi kotiin palanneen puolisonsa, piirtäen ristiin sanat: "Kristus on syntein anteeksi antaja". Mutta kun hän kaipuunsa ja surunsa ajamana saapui illan hämäryydessä uudelleen haudalle, oli tuohon kirjoitukseen tullut lisäys. Kirkkaina hohtivat hänen silmiinsä rististä seuraavat sanat: VAIKKA TEIDÄN SYNTINNE VERIRUSKEAT OLISIVAT, NIIN PITÄÄ NIIDEN LUMIVALKEIKSI TULEMAN, JA VAIKKA NE OLISIVAT RUUSUNKARVAISET, PITÄÄ NIIDEN NIINKUIN VILLA TULEMAN.

PAHOLAISEN VIIKATE

I

Kerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat tehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati ahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset kärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään lievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli kääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan. Ja tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän usutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen sielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta entistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen heidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui täydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi hän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten käyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa hänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.

Yksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut päässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli vasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa, tunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut hänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä raskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi hänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien hän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan muidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana, eikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen, joka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä kohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää minkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän vihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.

II

Eräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa. Vastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja masentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana päivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi koko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää viimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä aikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi, ja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma ainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön ja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi torppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia kohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.

Juuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan, kiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä kova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni. Kummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen, tuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan takaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat olivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että vaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti soutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän oli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain tuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni. Eikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo hänen vierellään.

Veneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli häntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla silmillään. "Hyvää ehtoota", toivotti tulija, "mitä torpparille nyt kuuluu?" — "Mitäpä tässä", murahti torppari vastaan välttelevästi, koettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt paikalleen. "Ajattelin kysyä", jatkoi vieras, "saisiko talossa yösijaa?" — "Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin", vastasi torppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja samalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman häntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä tupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään viikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.

Kun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä puuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla torppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen jäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken, sillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja kun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen ovinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja torpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät kynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta samalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja niin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan. Vieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista mielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää. Vähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja kärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua voudin tunnottomuutta ja julmuutta. "Mutta kerta on hänkin palkkansa saava", sanoi hän, "sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa, joka on jo noin kypsä".

— "Niinpä kai", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään vieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin vaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä ajatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä merkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.

Kun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin viereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi silmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: "Kuule, torppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi ette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa, ettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä uusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma".

Torpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli sama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei ollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta, jossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa hänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten tuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen pitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi. "Kyllä se siitä itsestään selviää", sanoi hän, "pääasia vain on, että suostut tähän tekoon".

Torppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi hänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan kerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen vaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä taas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen hän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti torpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan. Sitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli leukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.

Sinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa kanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli kammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki iltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta lavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen sukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään hän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja silloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän pani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen rukousta.

III

Aamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan viikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän sitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä kaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista mahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin oli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että vaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen mielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään hän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan mitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta naurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista vierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. "Se oli varmaankin paholainen", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus voudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän harkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.

Täällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka viivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi päiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei hän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat muut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui viikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan nähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko työmäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä uhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken päivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä suoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin auttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja aloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan suoritti.

Silloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei hän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi hän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha aamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään voisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen omaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän kiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa kohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä mistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen, valtasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän korpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta sekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.

Mutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi katsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta, mutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen rinnallaan. "Mihinkä kulku?" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja katsellen torpparia palavilla silmillään. "Kotiinhan tästä", sammalsi tämä vastaukseksi. "Oliko viikate hyvä?" kysyi vieras. "Ka hyvä", vastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.

Niin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja paljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan. "Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!" lohdutteli nyt vieras salaperäisesti. "Tulehan perässäni!" Ja vieras lähti menemään omituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari tunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma vinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes pysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon kirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien välistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän tiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen kolkko saattajansa: